Feeds:
Posts
Comments

Posts Tagged ‘witch’

Mikä yhdistää perussuomalaisten Jussia Halla-ahoa, Judas Priestin laulaja Rob Halfordia ja Black Sabbathistakin tuttua laulaja Ozzy Osbournea?

Heitä kaikkia yhdistää Saatanan lonkerot, epämääräiset perusteet, joilla heidät on syyllistäen yhdistetty tragediaan, jossa ihmishenki tai ihmishenkiä on menetetty asetta käyttäen.

Otetaan tapaus tapaukselta.

Vuonna 1986 Ozzy Osbourne joutui oikeuteen, koska masentunut 19-vuotias kalifornialainen nimeltä John McCollum riisti itseltään hengen ampumalla itseään päähän kuunnellessaan Osbournen kappaletta Suicide solution. McCollummin vanhempien mukaan heidän poikansa tappoi itsensä, koska Suicide solution kappaleessa oli oletettavasti takaperin laitettu piiloviesti, joka yllytti itsemurhaan. Tämän piiloviestin sisältö kuultiin eri tavoin, seuraavin variaatioin: “Get the flaps out”, “Get the glass shoot”, “Let yourself go”, “Get the fucking gun”, sekä “Get the gun, get the gun, shoot shoot shoot shoot shoot shoot”. Oikeusjuttu tyrehtyi omaan absurdiuteensa ja Osbourne todettiin syyttömäksi.

Vuonna 1990 Rob Halford ja bändinsä Judas Priest joutuivat oikeuteen, koska 20-vuotias James Vance ja 18-vuotias Raymond Belknap päättivät ampua itseltään aivot pihalle ryypättyään, poltettuaan pilveä ja kuunneltuaan Judas Priestiä. Nevadalaisten nuorukaisten haulikkohommat päättyivät siihen, että Belknap ampui aivonsa ja Vance leukaperänsä pitkin nurmikkoa. Nuorukaisten vanhemmat nostivat tapauksen johdosta oikeusjutun Judas Priestiä vastaan, koska heidän mukaansa pojat olivat tarttuneet haulikkoon bändin levyllä oletettavasti olevan takaperin äänitetyn viestin takia, jonka väitettiin kehottaneen itsemurhaan. Piiloviestin, jonka yksinkertaisuudessaan sanottiin olevan “do it”, nähtiin sisältyvän kappaleeseen Better by you, better than me. Oikeusjuttu tyrehtyi myöhemmin omaan absurdiuteensa. Halford totesi, ettei fanien tappamiseen kehottamisessa olisi mitään järkeä. Tappokehotusta mieluummin hän sanoi piilottavansa levyihin vaikka viestejä “ostakaa enemmän levyjämme”.

Vuonna 2011 SDP:n puoluesihteeri Mikael Jungner vaati perussuomalaisten kansanedustaja Jussi Halla-ahoa eroamaan turvallisuusasioista vastaavan valikokunnan puheenjohtajan paikalta, koska Norjassa terrori-iskun ja joukkomurhan tehnyt 32-vuotias Anders Behring Breivik on maininnut Halla-ahon kolmeen kertaan myönteiseen sävyyn massiivisessa manifestissaan. Myös muutamat muut politiikot ovat esittäneet samansuuntaisia näkemyksiä kuin Jungner. Perussuomalaisia ja muita humanitaarista maahanmuuttoa kriittisesti tarkastelleita tahoja on vaadittu kantamaan vastuunsa siitä tiestä, jolla heidän sanotaan osaltaan pohjustaneen Norjan tragediaa.

Jos Halfordin ja Osbournen oikeusjutut olivat huteralla pohjalla, niin huteralla (assosiaatiolla syyllistämisen) pohjalla ovat myös Jungnerin vaatimukset Halla-aholle. Halfordin ja Osbournen kappaleissa ei kummassakaan kehoitettu tekemään itsemurhaa – ei etu- tai takaperin olevissa viesteissä. Halla-ahon teksteissä ei tietääkseni missään ole etu- eikä takaperin kehoitettu ketään tekemään terrori-iskuja tai joukkomurhia (ellei sellaiseksi sitten luovasti lasketa Halla-ahon blogin Scriptan ala-otsaketta “kirjoituksia uppoavasta lännestä” – siinähän on kyllä aika tuhoon lietsova tunnelma, eikö vain?). Halla-aho ei ole Breivikin 1500-sivuisessa manifestissa myöskään millään muotoa keskeisessä osassa. Breivikin manifestissa on myönteiseen sävyyn mainittu monia muitakin henkilöitä, joista keskeisimmässä roolissa on ennen kaikkea norjalainen Fjordman-nimellä blogannut Peder Jensen (joka Halla-ahon tapaan on myös tuominnut Breivikin teot). Kaikesta huolimatta voisi silti olla yleisen edun vuoksi kannattavaa varmuuden vuoksi lukea Nuiva vaalimanifesti ja Halla-ahon Gates of Vienna -blogissa julkaistut tekstit takaperin – sieltä voi hyvinkin löytyä piiloviestinä “Get the fucking gun” ja “do it”. Mistäs sitä ammuntaa harrastavasta Halla-ahosta varmaksi tietää, onhan hän niin piru mieheksi.

Otollisessa ilmapiirissä ihmiset nähtävästi tuppaavat aivan pokkana vetämään esiin mitä kömpelöimpiä, kummallisimpia ja törkeimpiä syytöksiä omasta mielestä pahoja ihmisiä vastaan – syyllistyen paradoksaalisesti silloin itse vähemmän fiksuun käytökseen. Joskus tätä tehdään emotionaalisessa huumassa aidosti asiaan uskoen, joskus taas tarkoituksella likaista poliittista peliä pelaten. Joskus sellainen kuuluu ajan henkeen ja sen yleisiin harhoihin. 80-luvun lopussa ja 90-luvun alussa “rock-musiikki on Saatanasta” sekä tuolloin muutenkin yleinen “Satanic scare” -vouhotus pyyhälsi ympäri maailman (myös Suomen) ja se aiheutti laajaa huolestuneisuutta, mikä voi nykyään tuntua kummalta ja huvittavaltakin, sen verran naurettavaa se meno oli (huvittavuus oli ilmiön uhrien kannalta kyllä asiasta kaukana). Nykyään poliittisen korrektiuden huumassa käydään silloin tällöin aika lailla samantapaista “noitavainoa” ja pahuutta nähdään milloin missäkin poliittisesti epäkorrektissa asiassa. Ne ketkä koettavat kyseenalaistaa hyvää tarkoittavan konsensuksen äänen, ovat paholaisen asianajajan roolissa, mikä tekee heistä epäilyttäviä.

– – –

Melko mielenkiintoisen historiallisen perspektiivin Norjan tapahtumien kotimaisiin puinteihin saa, jos niitä vertaa vuonna 1977 tapahtuneen Kursiivin iskun jälkimaininkeihin (ko. iskua ja siihen liittyvää aihepiiriä on käsitelty tässä blogissa useaan kertaan aiemmin).

Kommunistisen Tiedonantaja-lehden painotalo Kursiiviin iskettiin Helsingissä loppuvuodesta 1977. Painotalo sytytettiin tuleen ja yritettiin räjäyttää. Tekijä oli mielenterveydeltään epävakaa nuorimies nimeltä Seppo Lehtonen, joka kuului Pekka Siitoimen pieneen mutta äänekkääseen uusnatsijoukkoon. Lehtosen tekemä terrori-isku oli Suomen oloissa ainutkertainen – vastaavaa ei ollut maassamme rauhanaikana tapahtunut. Asian tiimoilta nousi tietysti valtava meteli ja mediassa aihetta käsiteltiin paljon.

Kommunisteille tilanteessa oli loistava momentum nostaa esille kaikenlaisia mahdollisia oikeistolaisia uhkakuvia yleisestikin. Niistä puhuttaessa sävy oli melko lailla sama, kuin mikä Jungnerilla ja kumppaneilla on ollut puhuessaan Halla-ahosta ja muista humanitaarisen maahanmuuton kriittisistä tarkastelijoista Norjan tragedian pohjustajina. Samalla lailla kuin syyllinen assosiaatiolla -lonkeroita kuroteltiin vuonna 1977 Kursiivin tapauksessa, niitä kurotellaan maassamme myös nyt vuonna 2011 Norjan tragedian takia.

Muistin virkistykseksi, seuraavassa on Tiedonantajassa julkaistu lista “äärioikeiston lonkeroista” vuodelta 1977. Listassa mainittujen tahojen annettiin ymmärtää edustavan laajemmassa kontekstissa pohjimmiltaan samaa vaaraa, kuin mieleltään epävakaa Seppo Lehtonen, joka kuului marginaaliin hörhöjärjestöön, ja joka oli kursiivin iskun takana:

Tiedonantaja listasi ääri-oikeiston lonkeroita vuonna 1977

“Äärioikeiston lonkerot” saatiin listattua neljääntoista ryhmään: “1) Äärioikeiston sotilaalliset järjestöt (toiminnan yhtenäistäjä: Maanpuolustus- ja huoltojärjestöjen neuvottelukunta, Reservijärjestöt: Reserviupseeriliitto ja Reservin Aliupseerien liitto, Upseerit evp, Kadettikunta ry), 2) Äärioikeiston toimintaa rahoittavat suurpääoman säätiöt (Suomalaisen yhteiskunnan tukisäätiö, Urlus-Säätiö, Maanpuolustuksen tuki ry, Väestönsuojelusäätiö), 3) Kouluissa ja korkeakouluissa vaikuttavat säätiöt (Korkeakoulu- ja tiedepoliittinen tutkimussäätiö, Vapaan Koulutuksen tukisäätiö), 4) Äärioikeiston käytännön organisaattori kouluissa (Teinien tuki ry), 5) Äärioikeiston uskonnolliset järjestöt (Suomen Evankelis-luterilainen Kansanlähetys, Stefanus-Lähetys, Oy Kuva ja Sana Ab), 6) Äärioikeiston aatteelliset järjestöt (Itsenäisyyden Puolesta ry, A.I. Arwidsson-Seura), 7) Äärioikeiston toiminnan organisoija yrittäjien piirissä (Yrittäjien Keskusliitto, aikaisemmin myös Suomen Yrittäjäjärjestöjen liitto), 8) Äärioikeiston kustannusyhtiöt (Kustannuspiste Oy, Alea-Kirja, Oy Libertas Ab, Oy Kuva ja Sana Ab, Maanpuolustuslehden Kustannus Oy, Atra-kustannus), 9) Ihmisoikeuksilla keinotteleva järjestö (Amnesty Internationalin Suomen osasto), 10) Äärioikeiston poliittiset edustajat (Perustuslaillinen Kansanpuolue, Suomen Maaseudun puolue, osittain Kristillinen liitto, yksityisiä edustajia LKP:ssä, RKP:ssä, keskustapuolueessa ja sosdem puolueessa), 11) Karjalaisten siirtolaisten keskuudessa vaikuttava järjestö (Karjala-liitto), 12) Äärioikeiston vapaaehtoinen väestönsuojelujärjestö (Suomen Väestönsuojelujärjestö), 13) Avoimesti fasistiset järjestöt (Siitoimen fasistijärjestöt, Nordiska Rikspartiet, Helsingissä toimivat maanalaiset ryhmät, ym. ym.), 14) Mahtavat voimat kaiken oikeistotoiminnan takana (Työnantajajärjestöt eli Suomen Työnantajain Keskusliitto, Elinkeinoelämän Valtuuskunta, jne, suuryhtiöt, eli Ahlstörm, Koukas, jne)” (Koko Tiedonantajan artikkeli aiheesta löytyy osana tätä aiempaa postia).

Siinä missä vuonna 1977 oli toki erittäin tärkeää selvittää perin juurin kuka Kursiivin iskusta oli vastuussa ja mitkä tahot olivat iskussa mahdollisesti eri tavoin mukana ja siten myös vastuussa, pätee sama toki myös Norjan tragedian yhteydessä. Mutta ei nyt hyvää päivää tällaisten Saatanan lonkeroiden mielikuvituksellisista kurotteluista syyllisten hakemisessa, ihmisten syyttelyssä ja mustamaalaamisessa. Perustelut tällaisten lonkeroiden kurotteluun niin 1977 kuin 2011 ovat yhtä hatarat kuin jos syylliseksi oltaisiin nimitetty Seppo Lehtosen tai Anders Behring Breivikin suosikkiartistit, suosikkiteleviosarjat, tai uskonnolliset viiteryhmät. Miksei Suomen kristillisiä yhteisöjä vaadita kantamaan vastuutaan Norjan tragediasta? Miksei kukaan ole sanonut tästä sanaakaan? Breivik piti itseään kristittynä, vieläpä kristittynä ritarina. Syy siihen, miksi tästä ei ole nostettu mitään melua on tietysti se, että siinä ei olisi mitään järkeä. Saman pitäisi päteä asiassa myös Halla-ahon syyllistämisen suhteen.

Syyllistäminen assosiaatiolla on argumentaatiovirhe, niin vuonna 1977 kuin 2011.

Historia tunnetusti toistaa itseään. Jotkut ihmiset saavat syyllistävät Saatanan lonkerot ulottumaan kerta toisensa jälkeen tragedioiden polttopisteistä mielikuvituksellisen kauas, mielikuvituksellisin perustein. Samalla he käyttävät kyseisten tragedioiden uhreja hyväksi omiin poliittiisiin, uskonnollisiin, taloudellisiin, tai muihin vastaaviin päämääriinsä. Sopii miettiä, miten fiksua sellainen on.

Sopii miettiä, onko Mikael Jungnerin syytteissä Jussi Halla-ahoa vastaan sen enempää järkeä kuin Judas Priestin tai Ozzy Osbournen oikeuteen haastaneiden vanhempien syytteissä, kommunistien vapaaehtoisen väestönsuojelun ja Amnesty internationalin maineen mustaamisessa Kursiivin iskun yhteydessä, tai Monty Python and the Holy Grail -elokuvassa esitetyissä noitasyytöksissä.

Read Full Post »

Seawolf. Wolf Larsenille ei vittuilla.

The Sea Wolf (1941)

Tässä Michael Curtizin ohjaamassa draama- ja seikkailuelokuvassa näyttelee Edward G. Robinson, joka oli eräs LaVeyn monista suosikkinäyttelijöistä, ja jonka useita rooleja LaVey piti saatanallisina. The Sea Wolf, joka pohjautuu Jack  Londonin saman nimiseen kirjaan, lienee ollut näistä elokuvista LaVeylle tärkein. Hän sanoi elokuvasta ja Robinsonin näyttelemästä roolista siinä seuraavaa: ”The Sea Wolf:ssa Wolf Larsen (Robinson) häpäisee ainoastaan sellaisia ihmisiä, jotka ovat jo itse häpäisseet itseään, hän on brutaali vain sellaisille, ketkä tietävät vain brutaalin toimintatavan, hän vaanii sellaisia, ketkä ansaitsevat tulevansa vaanituiksi. Näin toimiessaan, Robinson on täysin saatanallinen hahmo”. Jokainen, joka on lukenut LaVeyn Saatanallisen Raamatun ja sen yhdeksän saatanallista julkilausumaa, huomaa, että Robinsonin hahmo kyseisessä elokuvassa noudattaa tarkalleen LaVeyn julkilausumissa esitettyä etiikkaa. Wolf Larsen osoittaa ystävällisyyttä vain niille, ketkä sen ansaitsevat, hän kostaa kohtaamiaan vääryyksiä toisen posken kääntämisen sijaan, eikä hän lankea psyykkisten vampyyrien ansoihin. LaVey listasi useissa yhteyksissä myös monia muita suosikkielokuviaan, joissa Robinson näytteli: Key Largo, Hell on Frisco Bay, Little Caesar, ja The Night Has a Thousand Eyes.

The Ganster (1947)

Tämä elokuva, jonka ohjasi Gordon Wiles, oli eräs LaVeyn film noir-suosikkeja. LaVey sanoi tästä elokuvasta itse näin: ”Tämä on pieni ja pienelle huomiolle jäänyt elokuva, sellaisena melkein unohdettu. Se alkaa ja loppuu saatanallisella julkilausumalla, ja katsoja tietää, että pääosan henkilö, jota näyttelee Barry Sullivan, on tuhoon tuomittu mies. Tämä ei ole mikään Legs Diamond tai Al Capone-tarina, vaan psykologinen tarina gangsterista, joka on kenties liian sivistynyt, sensitiivinen ja ystävällinen ollakseen armoton gangsteri. Hän on noussut slummeista ainoaan rooliin johon hän kohtalonsa vuoksi on voinut päätyä. Hän on kuin Lucifer, langennut enkeli, joka huomaa olevansa olosuhteiden uhri.”

Wise Blood (1952)

Tässä John Hustonin ohjaamassa tragikomediassa tulee hyvin esiin LaVeyn näkemys typeryydestä ja typeristä  ihmisistä. Muistutuksena mainittakoon, että typeryys on ensimmäinen ja siis pahin LaVeyn listaamista saatanallisista synneistä, ja että eräs LaVeyn ahkerasti viljelemä asiaan liittyvä sitaatti oli W.C. Fieldsiltä lainattu sosiaalirealistinen toteamus, että ”joka minuutti syntyy ääliö”. LaVey sanoi Wise Blood:sta itse näin:”Ohjaaja John Huston on osoittanut, että hänellä on saatanallista visiota monissa elokuvissaan. Eräs, joka niistä minun silmissäni nousee ylitse muiden, ja mikä Hustonille itselleen merkitsi eräänlaista satiirista kritiikkiä, on Wise Blood. Se perustuu Flannery O’Connorin kirjaan erään nuorukaisen seikkailuista, joita hän kokee palattuaan armeijasta etelävaltion kotiinsa ja perustettuaan ”Jeesuksen Kristuksen kirkon ilman Kristusta”. Elokuvan tarinan kertominen ei tee elokuvalle mitään oikeutta – kammottavan yksityiskohtaiset hahmot ovat se seikka, mikä tekee elokuvasta sen, mikä se on. Ne ovat tuskallisen realistisia: käsittämättömän typeriä, intensiivisiä ja traagisia! Elokuvassa ei ole ensimmäistäkään ihmistä, keneen haluaisit samaistua. Harry Dean Stanton tekee loistavan roolisuorituksen sokeana huijaripastorina, jonka tytär on likimain vajaaälyinen – mutta niin ovat kyllä lähes kaikki muutkin elokuvan hahmot. Karmeinta on, että jotkut ihmiset ketkä katsovat tämän elokuvan, eivät tajua siinä olevaa vitsiä – he ajattelevat, että elokuvan hahmot ovat sellaisia, millaisia kaikkien oletetaan oikeastikin olevan! Elokuva on hienosti tehty, Hustonin kyky kuvata kaikki nuo surulliset ja typerät ihmiset juuri sellaisina, jollaisia he todella ovat, on hyvin saatanallinen! Elokuva on todella misantropinen. Se on niin realistinen, että se on lähes surrealistinen”.

Rosemary’s baby (1967)

Rosemary's baby.

Roman Polanskin ohjaama, Ira Levinin samannimiseen romaaniin pohjautuva kauhuelokuva syntyi maailmaan, jossa Saatanan Kirkko oli vuoden ikäinen. LaVey sanoi tätä elokuvaa, jossa Saatanan lapsi syntyy maailmaan, ”parhaaksi mainokseksi satanismille sitten inkvisition”. Elokuva olikin LaVeylle ja hänen kirkolleen mitä mainioin onnenpotku, sillä sen kautta Saatanan kirkko sai medialta enemmän huomiota kuin koskaan aiemmin. Elokuvassa tehty maininta ”vuodesta yksi” ei ollut tulosta yhteistyöstä LaVeyn tai hänen perustamansa kirkon kanssa, mutta monille asia varmasti toi kuitenkin mieleen Saatanan kirkon. LaVey väitti, että hän olisi näytellyt elokuvassa Mia Farrowin raskaaksi tehnyttä paholaista, ja että hän olisi ollut elokuvassa myös teknisenä neuvonantajana. Kumpikaan väite ei kuitenkaan pidä paikkaansa. LaVeyn ainut virallinen yhteys elokuvaan oli, että hänet pyydettiin elokuvan julkistamistilaisuuteen San Franciscon Marina theateriin pr-mielessä – minne hän sitten näyttävästi saapuikin kaapuun pukeutuneena, kahden avustajan saattamana.

LaVeyn Zeena-tytär on ollut niiden joukossa, ketkä ovat osoittaneet LaVeyn väitteitä elokuvan suhteen vääriksi. Zeena julkaisi kumppaninsa Nikolas Schrekin kanssa vuonna 1988 tekstin nimeltä Anton LaVey: Legend and Reality. Muiden asioiden ohessa siinä mainitaan Rosemary’s Babystä seuraavaa: Polanskyn läheinen ystävä Gene Gutowski (elokuvan alkuperäinen tuottaja) sanoi, ettei elokuvalla ollut teknistä neuvonantajaa. LaVey ei myöskään koskaan edes tavannut Polanskia. Elokuvan tuottaja William Castle ei myöskään mainitse LaVeytä sanallakaan mm. elämänkerrassaan. Kukaan muukaan elokuvan teossa mukana ollut ei ole koskaan maininnut LaVeystä tuon elokuvan suhteen sanallakaan. Mia Farrowin kuuluisan paholaiskohtauksen sijaisnäyttelijän isä muisteli myöhemmin, että hyvin hoikka ammattitanssija näytteli paholaiskohtauksen pieneen kumipukuun pukeutuneena. Muutamaa vuotta myöhemmin tuo samainen puku päätyi Studio One Producktionille Louisvillessä, Kentuckyssä, jossa sitä käytettiin pienen budjetin kauhuelokuvassa nimeltä Asylum of Satan. Tri Michael Aquino, joka tuolloin vielä kuului Saatanan kirkkoon ja oli tuohon elokuvaan teknisenä neuvonantajana, tarkasti puvun paikan päällä ja totesi, että 90-kiloinen ja 180 cm pitkä LaVey ei olisi millään voinut survoa itseään tuohon pukuun. Asylum of Satanissa kyseiseen pukuun pukeutui naisnäyttelijä.

Invocation of my Demon Brother (1969)

Anton LaVey Kenneth Angerin elokuvassa Invocation of my Demon Brother.

Tähän väliin LaVeyn ystävältä, Saatanan kirkossa jo perustamisaikoina mukana olleelta Kenneth Angeriltä tuli ulos eräänlainen maaginen taide-elokuva, jossa LaVey aivan oikeasti (toisin kuin Rosemary’s Baby:ssä) näytteli lyhyen roolin Saatanana. Tarinan mukaan tämä lyhytelokuva syntyi materiaalista, jonka olisi pitänyt olla alun alkaen Angerin elokuvassa Lucifer Rising. Soundtrackin elokuvaan teki moog-syntesisaattorilla Mick Jagger.

Satanis, the Devil’s Mass (1970)

Kuva dokumentista "Satanis, the Devil's Mass". Harva meistä kykenee olemaan muovisarvet päässä vakuuttava.

Vuonna 1968 Murgenstrumm Records julkaisi LaVeyltä ja hänen kirkoltaan LP:n The Satanic Mass, mitä tammikuussa 1970 seurasi Avon booksin kustantamana Saatanallisen raamatun ensimmäinen pokkariversio. Myöhemmin samana vuonna ilmestyi Pierre Laurentin tekemä legendaarinen dokumentti Satanis, the Devil’s Mass, joka käsitteli LaVeytä ja tämän kirkkoa. Dokumentti on hyvin mielenkiintoinen ja hilpeä katsaus alkuaikojen Saatanan kirkkoon. Se pitää sisällään muutamia sittemmin legendaarisiksi tulleita rituaalikohtauksia ja LaVeyn haastattelupätkiä (joita on monet kerrat toistettu useissa muissa dokumenteissa), kuin myös erinäisiä tahattoman koomisia talking heads-haastatteluja. Tupakkaa ketjupolttava vanhempi satanistinainen on myös varsin pirteää katsottavaa ja kuultavaa, samoin kuin myös LaVeyn kotona kokoontunut masturbaatiosta puhuva, ketjupolttava ja lievästi humalaisen oloinen seurakunta. Oma pieni huvittava yksityiskohtansa elokuvassa on myös nuori, Woody Allenilta vielä tuolloin näyttänyt Isaac Bonewits, joka sittemmin erosi Saatanan kirkosta näkemyksellisistä syistä johtuen ja joka tämän jälkeen on luonut itselleen uraa melko tunnettuna uuspakanana. Satanis-dokumentissa Bonewits veti pisteet kotiin pyytämällä LaVeytä, joka rituaalitilanteessa esitti Saatanaa, siunaamaan hänen peniksensä suuremmaksi ja kestävämmäksi. Ja LaVeyhän siunasi sen. Myöhemmin, erottuaan kirkosta, Bonewits vuonna 1994 kirjoitti esseessään ”Satanic Adventure”, että LaVey ei osannut käyttää magiaa. Tästä voi ehkä päätellä, että Satanis-dokumentin peniksensiunaus ei sitten toiminutkaan. Tough luck.

Anton LaVey "hanging out".

Witchcraft ’70 (1970)

Witchcraft '70

Tämä Yhdysvalloissa ilmestynyt dokumentti pohjautui Luigi Scattinin Euroopassa julkaistuun dokumenttiin Angeli Bianchi, Angeli Neri. Siinä, missä dokumentin eurooppalainen versio Saatanan kirkkoa kohtaan oli asiallinen, oli dokumentin amerikkalainen versio kaikkea muuta: siinä oli hölmön moralistinen kerronta, dokumenttiin oli tungettu mukaan perättömiä väitteitä eläinuhreista, verijuhlista ja taloudellisesta hyväksikäytöstä. LaVey oli dokumentissa neuvonantajana jaesiintyi myös cameona eräässä rituaalissa, joka oli kuvattu hänen kotonaan San Franciscossa.

Dokumentissa esiintyi myös kirkon Louisvillen alueella toiminut Nineweh Grotto, joka oli aiemmin samana vuonna ollut esillä myös Arthur Lyonsin tuolloin julkaistussa kirjassa The Second Coming: Satanism in America (myöhempi versio kirjasta kulkee nimellä Satan Wants You). Dokumentin arvio Saatanan kirkon julkaisussa The Cloven Hoof oli ymmärrettävistä syistä melkoisen kriittinen.

Seuraavan vuoden puolella julkaistiin LaVeyn toinen kirja The Compleat Witch: or What to do when Virtue Fails (myöhemmin teos nimettiin muotoon The Satanic Witch). Vaikka teoksen nimi mielenkiintoisesti linkittyykin Witchcraft 70’s-dokumenttiin, ei sillä ollut sen kanssa kuitenkaan mitään tekemistä.

[Tämä on artikkelin osa 3/6. Osan 4/6 voit lukea täältä. Artikkeli julkaistiin kokonaisuudessaan ensimmäisen kerran Blood Ceremony -lehdessä 4/2009. Voit ostaa lehden täältä.

Read Full Post »