Feeds:
Posts
Comments

Posts Tagged ‘uskontotiede’

Lin gha-Rejn alias Reima Saarisen mysteeri on saanut edellisen aihetta käsittelevän Mesikämmenen postin jälkeen varsin mielenkiintoista lisävaloa, joka liittää herran vahvasti Jouni Mömmöön, Mana Mana-yhtyeen edesmenneeseen keulahahmoon. Esiin tulleiden seikkojen valossa näyttää kaiken muun mielenkiintoisen ohessa siltä, että Mömmö otti nimen bändilleen eräästä Lin gha-Rejn omistamasta kirjasta.

Edellisen Lin gha-Rejtä käsittelevän Mesikämmenen kirjoituksen luettuaan eräs blogin lukija muisti, että Lihanukke-nimisen zinen eräässä numerossa olisi aikoinaan ollut Jouni Mömmön haastattelu, jossa olisi mainittu myös Lin gha-Rej alias Reima Saarinen. Mesikämmen sai kyseiseltä lukijalta skannaukset kyseisen haastattelun Lin gha-Rejtä sivuavista kohdista, mistä Mesikämmen tätä lukijaa myös kiittää.

Mömmön haastattelusta selviää, että hän piti itseään Saarisen maagisena opetuslapsena, Saarista Patti Smithin entisenä poikaystävänä, ja että Saarinen oli käynyt Amsterdamissa vihkiytymässä johonkin maagiseen asiaan. Myös Saarisen upea kirjasto ja koti Turussa tulevat haastattelussa esiin.

Lihanukke-lehden haastattelu ilmestyi vuoden 1992 alussa, reilu pari kuukautta Mömmön itsemurhan jälkeen (Leena Möhnän kirjoittama johdanto haastatteluun on päivätty 13.1.1992). Seuraava pätkä haastattelua löytyy sen alaotsakkeen Vihkiytyminen mustaan magiaan alta.

– – –

Jouni Mömmö (JM): Turussa mä tapasin sellasen miehen kuin Reima Saarisen, Patti Smithin vanhan poikaystävän. Semmonen mustan magian tyyppi, aikamoinen tietäjä.

Lihanukke (LN): Olikse jotain näitä Pekka Siitoimen…?

JM: Eijeijjei, täysin päin vastoin!

LN: Ei mitään natsi-ideoita sotkettuna mystiikkaan?

JM: Täysin päinvastoin. Sitä ei niinku ymmärretä tietyllä tapaa, ihmiset pelkää sitä oppia… realistista, täysin kristillistä ja pyhää. Tosi pyhää, se tietää kaikki salaisuudet kaikesta. Siinä on niinku koko maailmanhistoria kirjoitettu kirjoina heille tavallaan. Ja tällä miehellä sattu olemaan niin uskomaton kirjasto! Vapaamuurarien lunkka on tosi kateellinen tästä asiasta heille. Niinku vaikka vapaamuurarit harrastavat tätä magia-juttua aika paljon. Ne on tosi kateellisia, samoin kuin joku uskontotieteenlaitos on tosi kateellinen, koska tällä ihmisellä on suora yhteys Englantiin ja hän tietää itse tietysti kaiken.

LN: Hän kuitenkin puuhailee yksin?

JM: Hän oli sillä hetkellä yksin, hän on tullut Amsterdamista. Hänet oli ilmeisesti jotenkin vihitty siellä johonkin systeemiin, joka lähetettiin eteenpäin jatkuvasti, että hänet vihittiin johonkin ja hän vihki jonkun. Ja sitten hän vihki minut tähän.

LN: Että sä olit tavallaan niinkuin opetuslapsi?

JM: Tietyllä tavalla opetuslapsi. Ja mä halusin olla hänen opetuslapsensa, koska se oli todellista kauneutta.

Se äijä tietysti ulkona käyttäyty aivan älyttömästi, koska hän liikku pelkkien tunnetilojen mukaan. Kotona hän oli täys rauhallisuus, järki ja ymmärrys. Koti oli uskomattoman kaunis koti. Se oli kauneutta… mut vihittiin siihen uskoon tietyllä tapaa.

Sen jälkeen mulle alko aika reaalihelvetti. Mä lainasin kirjoja siltä ja löysin tavallaan seksimagian suurimman helvetin. Sit mä lähdin sellaselle matkalle ja kävin sen lävitte. Kun tää reaalihelvetti alkoi, Nicon ‘Dramafix’ oli mun suosikkilevy, se oli tosi kova juttu. Muutenkin mä koin tähän Nicoon tavallaan yhteyttä siihen aikaan.

Vähitellen se meni syvemmälle ja syvemmälle se helvetti ja mä olin välistä muuttanu Turusta Joensuuhun, mutta sitten mun piti mennä takas Turkuun. Mä pidän tätä vaihetta reaalisynnytyksenä, sillä tavalla, että mä realistisesti synnyin tähän maailmaan. Se alkoi siitä hetkestä, kun Turussa… No, tää menee ehkä sekoiluksi taas… Se oli kumminkin semmoinen kuun pimeällä puolella oleva synnytys, niinku rock ‘n’ roll-nautinto, mikä mulle on tehty. Se on aika reaalinen eli se on aika rankkaa, se lähti menemään helvetiksi, ääni- ja ystävyyshelvetiksi, täyttä kauheutta.

– – –

Väitteelle siitä, että Saarinen olisi ollut Patti Smithin poikaystävä, ei löydy mitään näyttöä ainakaan internetin kautta. Smith kävi Suomessa Saarisen elinaikana kerran, vuonna 1975 Kulttuuritalolla. Ehkä Saarisella oli jotain tekemistä jossain joskus Smithin kanssa, tai ehkä ei.

Mitä tulee Saarisen liikkeisiin Amsterdamissa, ovat hänen kontaktinsa siellä saattaneet olla paikallisia Ordo Templi Orientiksen jäseniä, tai muuten saman henkisiä ihmisiä.

Se, että Jouni Mömmö piti itseään Lin gha-Rejn eli Reima Saarisen opetuslapsena, johti pienen pohjatyön kautta toiseen mielenkiintoiseen löytöön. Hellride Music-forumilla oli 13.1.2008 (eli muuten tasan 16 vuotta Leena Möhnän kirjoittaman johdannon Mömmön em. haastatteluun jälkeen) s:A:h+1:5:3-nimerkiltä mielenkiintoisia huomioita Mana Mana-nimen alkuperästä.

Nimimerkki kertoo omistavansa useita kirjoja, jotka kuuluivat Lin gha-Rejn eli Reima Saarisen kokoelmiin. Hän kertoo myös, että “useiden lähteiden mukaan” Lin gha-Rej eli Reima Saarinen oli Jouni Mömmölle opettaja okkulttisissa asioissa. Kuten yllä siteeratun haastattelun perusteella tiedämme, on Mömmö itsekin todennut asian näin olleen.

Nimimerkki kertoo tietävänsä, että Mömmö lainasi Saariselta paljon tämän okkultismia käsittelevää kirjallisuutta. Tämä pitää jälleen edellisen siteeratun haastattelun pohjalta paikkansa. Hän myös arvelee, että tämä kirjallisuus on näytellyt suurta roolia Mömmön mielenterveyden ongelmien syventymisessä, siinä, että hän alkoi viettää enemmän aikaa “tämän maailman” ulkopuolella.

Tämän jälkeen nimimerkki kertoo löytäneensä todennäköisen selityksen sille, miksi Mömmö nimesi bändinsä Mana Manaksi. Eräs nimimerkin kokoelmissa oleva Saarisen aiemmin omistama kirja on Kenneth Grantin vuonna 1975 julkaistu Cults of the Shadow. Sen sivulta 9 löytyy elämänpuun diagrammi, jossa sen tavanomaisesta esityksestä poiketen on tulkintana “the cosmic power-zones and the Afro-Tantric kalas”. Keskellä diagrammia lukee Manamana (tavanomaisemmassa esityksessä elämänpuusta tuota kohtaa kutsutaan Tethin poluksi).

Saman kirjan sivulla 31 lukee: “To the kala of Mars, presided over by Aries, belongs the fiery aspect of Chango, and the god Ogoun with his manamana or chains of fire”.

Sivula 33 taas kerrotaan seuraavaa: “Lightning, which symbolizes the dart of the serpent´s tongue, which in turn symbolizes the sudden spasm of sexual orgasm, is also natural to the 19th ray. Hence Manamana, and Ugan or Ogoun, the African Vulcan, are associated with this scorpionic or ophidian current.”

Samalta sivulta löytyy myös toteamus: “To the Fire-ray – the 31st kala – is allotted to Manamana, the lightning.”

Kerrataanpa edelliset siteeraukset mielessä, mitä Mömmö sanoi aiemmin siteeratussa Lihanuken haastattelussa: “(…) Sen jälkeen mulle alko aika reaalihelvetti. Mä lainasin kirjoja siltä ja löysin tavallaan seksimagian suurimman helvetin. Sit mä lähdin sellaselle matkalle ja kävin sen lävitte.” Erilaiset palaset tuntuvat sopivan tässä kuvassa paikoilleen.

Kuten nimimerkki toteaa, ei termi “mana” ole sinällään mitenkään erikoinen, mutta muodossa “manamana” se on. On hyvin todennäköistä, että Jouni Mömmö sai nimen bändilleen kyseisestä kirjasta, vieläpä nimimerkki s:A:h+1:5:3:n nykyään omistamasta kappaleesta.

Paljastuukohan Lin gha-Rejn mysteeristä vielä jotain yhtä yllättävää kuin nämä asiat?

– – –

Aiheeseen liittyen:

Mysteeri nimeltä Lin gha-Rej.

Read Full Post »

Onko hän Lin gha-Rej?

Monille, jotka ovat kolunneet Turun antikvariaatteja 80-luvulta asti ja joiden kiinnostuksen kohteisiin kuuluu okkulttinen kirjallisuus, on tullut vuosien varrella tutuksi mysteeri nimeltä Lin gha-Rej.

Mesikämmenen ensikosketus tähän mysteeriin tapahtui joskus 80-luvun lopussa tai 90-luvun alussa. Paikkana oli joko Alfa Antikva, eräs Linnankadulla nyt jo käytännössä toimintansa sulkenut aktikvariaatti, tai jo 90-luvulla toimintansa lopettanut Vetus et Nova.

Noihin aikoihin tietyistä Turun antikvariaateista alkoi löytyä englanninkielisiä alan kirjoja, jotka olivat sen verran harvinaisia, että ne oli pitänyt varta vasten tilata Suomeen tai ostaa paikan päältä ulkomailta, mm. Lontoon kuuluisasta The Atlantis Bookshop:sta. Näitä kaikkia kirjoja yhdisti aihepiirinsä lisäksi se, että ne olivat runsaasti alleviivattuja ja poikkeuksetta jokaisen kirjan aloitussivu tai pari oli täynnä kapeakärkisellä kynällä kirjoitettuja huomioita, omistajan itsestään käyttämiä eri nimiä, yms.

Kirjojen aiempi omistaja kutsui itseään ainakin kolmella eri nimellä. Eräästä teoksesta löytyy listattuna “Lin gha-Rej alias Reima Saarinen alias Asum Haider el-Haggat”. Kyseisen henkilön käsiala oli sen verran epäselvää, että nimistä ei täsmälleen voinut olla varma, Lin gha-Rej poislukien. Se kun löytyy eräästä Mesikämmenen hankkimasta kirjasta selkeästi irtokirjaimin esitettynä. Henkilön arkisempi nimi oli lähes varmasti Reima, sukunimi taas vaikutti kovasti olevan muotoa Saarinen.

Antikvariaateista silloin tällöin löytyneistä Lin gha-Rej:n aiemmin omistamista teoksista ja niihin käsin kirjoitetuista merkinnöistä sai sen vaikutelman, että hän ei ollut kiinnostunut okkultismista ainoastaan teoreettisessa mielessä, vaan oli selvästi asian harjoittaja. Painopiste oli selvästi Aleister Crowleyn ideoissa ja opeissa. Mesikämmentä hieman ihmetytti se, että hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, kuka tämä henkilö oikein oli. Okkulttisen kirjallisuuden keräilijöiden ja varsinkin okkultismin harjoittajien piirit olivat Suomessa tuolloin hyvin pienet, ja kuvioissa syystä tai toisesta mukana olevat ihmiset tapasivat tietää toisensa ainakin pinnallisesti. Lin gha-Rej:stä Mesikämmenellä ei kuitenkaan ollut aavistustakaan, vaikka hän asui vieläpä samalla alueella.

Jossain vaiheessa Mesikämmenellä kävi mielessä sekin, että Lin gha-Rej olisi mielenkiintoista tavata. Kaverilla kun vaikutti olevan mielenkiintoinen kirjasto ja hän ilmiselvästi oli ainakin jakanut syvän mielenkiinnon Aleister Crowleyn ajatuksia kohtaan. Tämä idea ei kuitenkaan kehittynyt sen pidemmälle.

Vuodet vierivät.

Jossain vaiheessa Mesikämmen törmäsi ihmisiin, jotka olivat kuulleet Lin gha-Rej:stä tarinoita. Näitä lähteitä ei ole vuosien varsilla ollut kuin kolme ja tarinanjyvät ovat pudonneet murusina pitkin matkaa. Seuraavassa on kaikki se, mitä Mesikämmen on kuullut Lin gha-Rej:n tarinasta.

Tarinan mukaan Lin gha-Rej oli opiskellut uskontotiedettä Turun yliopistolla. Hän oli Mesikämmentä vanhempi, mikä osaltaan selitti sen, ettei Mesikämmen tuntenut häntä. Hän ilmeisesti omaksui crowleymaisen erikoisen, maagisen, tavanomaisesta poikkeavan, värikkään ja pompoosinkin persoonallisuuden. Hän oli kuulemma joskus kulkenut Turussa jonkinlainen turbaani päässä kaupungilla. Hänen äitinsä piti jotain liikettä Turun keskustan alueella. Lin gha-Rej tuntui olevan persoona, jolla oli suuria ajatuksia ja tarinoita itsestään. Hän oli jollekin mahtipontisesti kertonut, että Weiser-kustantamo olisi julkaisemassa häneltä jotain magiaa käsittelevää kirjaa. Ilmeisesti mitään kirjaa ei kuitenkaan koskaan julkaistu. Ilmeisesti pieni asioiden liioittelu silloin tällöin kuului Lin gha-Rej:n tyyliin. Tarinan mukaan Lin gha-Rej jossain määrin alkoholisoitui ja kuoli oudoissa olosuhteessa joko 80-luvun lopussa tai 90-luvun alkupuolella. Kaiken kuulemani perusteella Lin gha-Rej oli jonkin sortin paikallinen “tapaus”, värikäs persoona.

Lin gha-Rej signeerasi erään kirjansa useaan kertaan, kenties aina luettuaan kyseisen kirjan uudestaan. Ensimmäinen signeeraus on päivämäärältä 2.1.1979. Tämän jälkeen löytyy 80-luvulta useita allekirjoituksia, niistä viimeinen päivämäärällä 19.11.1988. Hän eli siis ainakin vuoden 1988 loppuun.

Mesikämmenen kokoelmiin tähän mennessä päätyneet Lin gha-Rej:n aiemmin omistamat kirjat.

Tässä vaiheessa Lin gha-Rej:n kuolemasta alkaa olla jo n. 20 vuotta. Hänen kirjoihinsa ei enää törmää turkulaisissa antikvariaateissa, ei ainakaan säännöllisesti tai usein.

Kuka oli Reima Saarinen alias Lin gha-Rej? Mikä on hänen tarinansa?

Mikäli tiedät jotain kyseisestä henkilöstä tai hänen tarinastaan, Mesikämmen kuulisi asiasta mielellään (Kenties Piitu Lintunen osaisi kertoa asiasta enemmän, hänen thelemiittinen ex libriksensä kun löytyy useammastakin Lin gha-Rej:n aiemmin omistamasta kirjasta…)

93 93/93.

– – –

Päivän musiikki: Jimmy Page:n soundtrack Kenneth Angerin elokuvaan Lucifer Rising: (osa 1, osa 2) (1. bootleg-julkaisu 1987) ja Electro Static Cat: I Hear My Distant Blood Drive Still (1987).

[Jutun alussa oleva kuva löytyi erään Lin gha-Rej:n aiemmin omistaman Crowley-teoksen välistä. Kuva oli liitetty kohtaan, jossa on kuva Crowley:stä tekemässä “sisäänkäyjän” (Horus) merkkiä. Onko kuvan henkilö Lin gha-Rej?].

Read Full Post »

Mesikämmen sai tämän vuoden Ruisrockiin kolmen päivän ilmaislipun. Esiintyjät olivat kuitenkin sen verran mitäänsanomattomia, että paikalle ei tullut tallusteltua kuin yhtenä päivänä. Sillonkin paikalle tuli saavuttua varsin myöhään.

Eräs syy siihen, miksi Mesikämmen ei ole pieneen toviin käynyt millään festareilla, on se, että niissä on aivan liian paljon aivan liian huonoja artisteja, aivan liian kovaan hintaan, aivan liian täyteen sullotuilla alueilla. Tai sitten Mesikämmen on vain tullut vanhaksi.

Festarit ovat yli kolmekymmentävuotiaille myös vaarallisia, kuten seuraava yleisönosastokirjoittaja on osuvasti kiteyttänyt.

Antropologisesti tarkastellen festivaalit ovat kuitenkin varsin mielenkiintoisia. Ne ovat jokavuotisia rituaaleja, joissa festivaalialue muodostuu joksikin arkipäiväisestä, profaanista, erotetuksi. Festarialueella olevat lavat ja niillä ja niiden ympärillä tapahtuvat aktiviteetit muistuttavat paljossa uskonnollisia rituaaleja, kuten monet kulttuurintutkijat ovatkin monet kerrat todenneet.

Jos Mesikämmen voisi päättää yhden päivän ensi vuoden Ruisrockista ja samalla hieman taivuttaa muutamien artistien olemassaolon suhteen aika-avaruutta, niin yksi päivä festivaalia voisi pikaisen mietinnän pohjalta näyttää vaikka seuraavanlaiselta.

Lopuksi Mesikämmen kiittää KOFF:n VIP-alueen blogille myönteistä kerberosta, saman alueen miellyttävää henkilökuntaa sekä juomia tarjonnutta herrasmiestä Metrotukusta.

Read Full Post »

Sunnuntain eli ns. pyhäpäivän kunniaksi Mesikämmen tarjoaa katsauksen Mike Pohjolan teokseen Ihmisen poika (Gummerus, 2011). Katsaus sopii blogiin hyvin mm. siitä syystä, että kirjassa seikkailee muiden hahmojen ohessa myös edesmennyt valtakunnanjohtaja Pekka Siitoin, jota tässä blogissa on jonkin verran käsitelty jo aiemmin. Kirjan Siitoin-kohdat käydään seuraavassa muun ohessa säntillisesti läpi.

Pohjolan uusin teos on liitteineen 607-sivuinen järkäle. Siinä on siis enemmän sivuja kuin viimeisimmän suomenkielisen Koraanin versiossa ja jokunen sivu vähemmän kuin Raamatussa. Tämä sopii kuvaan, sillä teos, jonka kappaleiden nimet usein mukailevat Raamatun kappaleiden nimiä, kertoo Jeesuksen toisesta tulemisesta. Takakansi kertoo kirjasta tarkemmin seuraavaa:

Eräänä päivänä pieni Julius Sariola kiipeää leikin lomassa korkeaan puuhun ja putoaa. Kuin ihmeen kaupalla hänen saappansa tarttuu oksaan, ja Julius pelastuu. Kun hän kertoo tapauksesta äidilleen, tämä sanoo suojelusenkelin pelastaneen hänet, koska Jumalalla on hänelle vielä tehtävä maailmassa.

Tapaus jää vaivaamaan tiukan uskonnollisessa perheessä kasvavaa Juliusta, ja jossain vaiheessa hän oivaltaa, mikä on tuo Jumalan hänelle varaama tehtävä: Julius on Jeesuksen toinen tuleminen. Koska hän tietää, että lopun aikoina tulee vääriä profeettoja, hän ei kerro asiasta kenellekään. Elämäänsä hän alkaa kuitenkin elää valmistautuen vaivihkaa tulevaan tehtäväänsä, mikä se ikinä onkin.

Ihmisen poika on kertomus uskosta ja epäilystä, Commodore 64-koneista, roolipelaamisesta, Jerusalemin syndroomasta ja Turun taudista. Se on 70-luvulla syntyneiden sukupolviromaani ja ajaton myytti, omaelämäkerrallinen tarina ja tietoinen antirealistinen konstruktio. Ennen kaikkea se on järisyttävä lukuelämys.

Kuten monissa hyvissä teoksissa joissa on alkusivuilla kartta seudusta, johon tarina sijoittuu, niin on myös tässä: Turku – Jeesuksen toisen tulemisen aikoihin. Kartasta löytyy monta tärkeää maamerkkiä, mm. vanha hirttopaikka, Pyhän Henrikin parantava lähde ja “paikka jossa on hämähäkkejä“.

– – –

Juonesta

[Jos et halua pilata omaa Ihmisen pojan lukukokemustasi vaan haluat lukea ennen kaikkea Mesikämmenen ajatuksia teoksesta, siirry kohtaan “Ajatuksia”. Jos taas et halua lukea näistä kumpaakaan vaan sinua kiinnostaa vain Mesikämmenen omakohtaiset muistot kirjan maaston ja teemojen tienoilta, siirry kohtaan “Horinoita”].

Kirja alkaa ei enemmällä eikä vähemmällä kuin maailman luomisella. Tämän jälkeen tarina kertoo isolla pensselillä maalaten maailmankaikkeuden ja Maan historiaa, niin astronomista, biologista kuin lopulta kulttuuristakin. Painotus jälkimmäisen suhteen on uskonnoissa, mikä käy perpektiivinä tietysti järkeen, sillä onhan kirjassa kyse Jeesuksen toisesta tulemisesta. Vähä vähältä päästään alkuräjähdyksestä tarkempiin yksityiskohtiin, kuten ihmisten touhuihin Suomessa 1970-luvulla. Pohjustus on mainio tiivistelmä maailmanhistoriasta ja se laittaa väkisinkin miettimään sitä, että vaikka ihmiset ovat kulttuurihistoriansa kautta muuttuneet ajan saatossa huimasti mm. teknologisesti, niin pohjalla tuntuu universaalin sitkeästi pysyvän ajasta ja paikasta toiseen aina vain samoja elementtejä – niin hyvässä kuin pahassa, mm. uskonnollisuuden ja uskontojen suhteen.

Kirjan päähenkilö Julius syntyy Ulvilassa vuonna 1978 umpiuskonnolliseen perheeseen, jossa Raamatusta löytyy opetuksia tilanteeseen kuin tilanteeseen ja niin ruoka- kuin iltarukouksetkin luetaan tunnollisesti. Sen jälkeen kun hän on pudonnut metsässä puusta ja onnistunut ihmeellisesti jäämään kengästään oksaan roikkumaan (vähän kuin Jeesus ristillä tai Óðinn vastaanottaessaan riimujen viisauden), häntä alkaa perustavalla tapaa nakertaa ajatus, että Jumala on varannut hänelle jonkin suuri tehtävän.

Jos kirjan alun maailmanluontikappale antoi historiallista perspektiiviä ihmisten touhujen suhteellisuudelle ja universaalisuudelle, niin samaa tekevät myös kautta teoksen kerrotut tarinat erilaisista Juliuksen elinaikana muualla maailmalla nousseista kulteista ja niiden johtajista. Aika ajoin pullahtaa esiin Jim Joneseja ja vastaavia tapauksia, jotka ovat uskoneet olleensa, ja uskovat yhä edelleenkin olevansa, jos nyt eivät aivan jeesuksia, niin jonkin sortin messiaita kuitenkin.

Perhettä alkaa vaivata huoli Loviisan ydinvoimalan läheisyydessä elämisen turvallisuudesta ja he päätyvät muuttamaan Naantaliin. Kaupunkia kuvaillaan sellaisella tarkkuudella kuin vain paikat tunteva voi niistä kertoa.

Pekka Siitoin mainitaan kirjassa kaikkiaan kuudessa eri kohtaa. Ensimmäinen näistä on sivulla 81:

Kaupungilla oli myös synkkä puolensa, jota edusti Pekka Siitoin, tunnettu natsijohtaja ja saatananpalvoja, josta pieni Julius ei kuitenkaan vielä tiennyt mitään.

Uskovaisen Juliuksen päässä pyörii monenlaisia suuria kysymyksiä. Ne koskevat niin teologisia, uskontotieteellisiä, eettisiä kuin politiittisiakin asioita. Ja niitä asioita riittää. Samalla kun Juliuksen kasvutarina ja henkinen etsintä kehittyy, kehittyy samalla myös kerronta paikallispolitiikan kiemuroista. Varsinkin ns. Turun tautia, eli Turun kaupungin korruptoitunutta politiikkaa ruoditaan oivasti. Tarinan poliittisesta pääroistosta Ilkka Sadinkuusesta ei voi olla tulematta mieleen eräs nimeltämainitsematon paikallinen pitkänlinjan poliittinen “mulkkurikollinen”, edesmenneen valtakunnanjohtajan terminologiaa käyttääkseni.

Juliuksen elämään saapuu fantasian maailma. Tärkeää roolia siinä näyttelevät roolipelit, Tolkienin luoma maailma ja televisiosarja Star Trek the Next Generation. Ydinvoiman ja ydinaseiden kauhut kummittelevat Juliuksen ja hänen perheensä päässä edelleen ja Julius piirtelee sinappiputkilon korkilla potentiaalisia ydintuhovyöhykkeitä Suomessa ja muualla. Pikkuhiljaa Julius alkaa myös kehittää päässään utopiaa yhteisöstä, joka olisi turvassa tällaisilta potentiaalisilta kauheuksilta. Koulussa alkaa keskeiseksi identiteetin muokkaajaksi muodostua nörttien ja kovisten lokerot, ilman harmaan vyöhykkeitä. Koulun liikunnantunnit jalkapallojoukkueiden jäsenten valintoineen (joissa Julius on aina listan hännillä) alkavat merkitä toistuvaa julkista nöyryytysnäytelmää.

80/90-lukujen taitteessa maailmalla, varsinkin Yhdysvalloissa, nousi ns. “Satanic panic“-hysteria. Saatananpalvojia nähtiin joka puolella ja heidän nähtiin pyörittävän maailmanlaajuista verkostoa, jossa harjoitettiin kaikkia mahdollisia alan kuviteltuja kauheuksia huumeineen, orgioineen, rikoksineen ja ihmisuhreineen. Ilmiö rantautui myös Suomeen, vaikkakin kohtuullisen lievässä muodossa. Tämäkin ajankuva nivoutuu osaksi Juliuksen tarinaa, sillä roolipelien pelaajana häntä katsotaan tietysti tässä skenaariossa epäilevin katsein. Tarinassa Naantalissa toimiva pastori Farforst päättääkin pistää nuorisotiloissa pyörineelle roolipelien pelaamiselle lopun, sillä konsultoituaan Pat Pullingin kirjaa Noidankehässä hän tulee siihen johtopäätökseen, että roolipelit haiskahtavat epäilyttävästi sarvipäälle.

Satanismihysterian yhteydessä Siitoimesta kirjoitetaan kirjassa toisen kerran (s. 131-134).

Naantalissakin tiedettiin olevan yksi saatananpalvojajengi, jota veti Pekka Siitoin. Yleisesti ottaen Siitointa pidettiin kuitenkin harmittomana hulluna, joka tuskin harrasti rituaalimurhia.

Siitoimesta tulee tässä yhteydessä saman tien juttua kolme sivua putkeen, historiallisine perustietoineen ja muumipapan hirttäjäisineen. Julius menee tarinan tässä kohdassa Pekan ovelle myymään seurakunnan nuorisoseuran kalenteria. Kauppoja ei tule. Kohtaus on dialogeineen erittäin hupaisaa luettavaa varmasti monelle sellaisellekin, joka ei Pekan edesottamuksia ja ääntä entuudestaan tiedä tai muista. Seuraavassa tästä näyte:

Ovi avattiin. Sisällä oli väsähtäneen näköinen keski-ikäinen mies, joka haisi viinalta. Miehellä oli pyöreät kasvot, Hitler-viikset ja koppalakki, mutta vaatteina shortsit ja teepaita.

“Miten voin auttaa?” sanoi mies hitaasti erittäin möreällä äänellä. Tässä oli nyt Pekka Siitoin.

“Päivää”, sanoi Julius. “Haluaisittekste ostaa partiolaisten joulukalenterin? Rahat menee hyvään tarkoitukseen.”

“Minä en vietä joulua.” Mies sytytti tupakan ja yskäisi.

“Ai miten nii ette vietä jouluu?”

“Joulu on sielulle sama kuin keskitysleiri juutalaisille.”

“No vietättekste juhannusta?”

“Kyllä.”

“Tää voi olla juhannuskalenterikin. Ei maksa kun viistoista markkaa.” Julius alkoi päästä vauhtiin.

“Ei se mene hyvään tarkoitukseen, se menee pahaan tarkoitukseen. Kristillisen kirkon patamustat papit tuhoavat Suomen ja suomalaiset. Me olemme niin lannistuneita, että äänestämme kaikissa vaaleissa samat mulkkurikolliset eduskuntaan ja kaupunginvaltuustoihin. Käyttäisit sinä poika ne rahat mieluummin vaikka huoriin”.

Jossain vaiheessa Juliuksen tajuntaan iskee koko voimalla vahvat epäilyt siitä, että hän saattaa hyvinkin olla Jeesuksen toinen tuleminen. Hän alkaa myös suunnitella asioita tätä mahdollisuutta silmälläpitäen. Samanaikaisesti Julius kuitenkin elää useammassa maailmassa, jotka tuntuvat monin tavoin yhteensovittamattomilta. Roolipelit, Tolkien ja Star Trek ovat laittaneet hänet vakavasti miettimään uskontojen fiktiivisyyttä ja epäily kalvaa hänen sieluaan. Satanismihysterian aalloilla tämä Jeesuksen toinen tuleminen tutustuu myös Anton LaVeyn Saatanallisen Raamatun ajatuksiin ja päätyy jopa pitämään satanismista esitelmän koulun uskonnontunnilla.

Siitoin pomppaa esiin kolmannen kerran sivulla 214 seuraavalla maininnalla:

Pekka Siitoin oli varmaan hullu, mutta tuskin nörtti.

Neljännen kerran Siitoimesta kerrotaan sivulla 263:

Myös Pekka Siitoin oli ehdolla Naantalin valtuustoon. Vaalimainoskehikoita levisi Naantalissa. Sarioloidenkin kodin lähelle. Kehikoissa oli vierekkäin eri puolueiden julisteet ja Siitoimen oma vaalimainos. Mainoksissa oli Siitoimen naama ja teksti: ‘Natsi-Siitoin valtuustoon’. Julius piti ensin niitä pilana, mutta tajusi sitten, että tämä todella oli virallinen vaalilause. Joku tosin ehti nopeasti tuhria sen muotoon: ‘Natsi-Siitin valtuustoon’. Siitoin sai kuudenneksi eniten henkilöääniä koko kaupungissa, mutta vertailuluvun vuoksi ei siltikään päässyt valtuustoon.

Viidennen kerran valtakunnanjohtajasta kerrotaan sivuilla 288-289, joissa kerrotaan, miten Julius löytää hänen kirjojaan helsinkiläisestä kirjakaupasta. Ufot, uskonto ja paholainen-teoksesta lainataan kuuluisaa kohtaa, jossa kerrotaan käärmeen siitin-symboliikasta.

Kuudennen ja viimeisen kerran Siitoin mainitaan sivulla 308, jossa pastori Farforst törmää häneen Naantalin vanhassakaupungissa ja vaihtaa hänen kanssaan pari sanaa käydyistä vaaleista.

Lopputeos on yleisesti ottaen Juliuksen kasvutarinaa, siinä missä alkukin. Hän käy läpi kaikkia niitä kysymyksiä joita nuoret käyvät läpi. Roolipelit jatkavat tärkeän osan näyttelemistä hänen elämässään. Hän matkustaa Israeliin, jatkaa opintojaan, ryhtyy kasvissyöjäksi, päättää mennä sivariin, ryhtyy aktivistiksi, harrastaa seksiä, muttei ryyppää tai polta kuten ikätoverinsa. Ystäväpiiriin kuuluu monenkirjavaa väkeä. Vaikka välillä Julius menettää uskonsa Jumalaan, kasvaa sisäinen kutsu ihmisen poikana kasvamistaan, kunnes lopussa kulminoituu huipennukseensa.

En viitsi paljastaa tämän enempää mitä loppuhuipennuksessa tapahtuu, mutta paljastettakoon sen verran, että roolipelimiehenä Pohjola on tehnyt kirjaan varsin erikoisen ja yllättävän, roolipelinomaisen, lopun. Se toimii hyvin ja on omaperäinen loppu kirjalle.

– – –

Ajatuksia

Jeesuksen toinen tuleminen on teemana loistava. Näin vahvassa länsimaiseen kulttuuriin liittyvässä hahmossa ja asiassa on helposti menestyksen ainekset käsissä, aihe kun kiinnostaa ja puhuttelee eri tavoin hyvin erilaisia lukijoita. Uskovaiset, satanistit, agnostikot ja ateistitkin löytänevät tämän kirjan käsiinsä. Mesikämmen ei ollut mitenkään yllättynyt kun kuuli, että kirjasta on jo tehty Hollywood-sopimus.

Pohjola, jonka toinen nimi on muuten Julius, on kutonut tarinassaan yhteen omaelämänkerrallisia aineksia ja fiktiota ja pistänyt Jeesuksen tallomaan maamme ensimmäisen pääkaupungin ja Naantalin katuja. Tätä kautta historiallisen Jeesuksen hahmo ja hänen touhunsa menevät varsin hauskaan, mutta myös ajatuksia kutkuttavaan valoon. Monty Pythonin Life of Brian-tyyppiseksi homma ei kuitenkaan mene missään vaiheessa, vaikka viihdyttävää teksti usein onkin. Perusvire teoksessa on pohtiva. Kun myytti tuodaan lähelle niin ajassa kuin paikassa, tulee siitä jotain riisutuksi, mikä on helposti koomista, mutta samalla paljastuu jotain myytissä olevaa ajatonta ja yleisinhimillistä. Tässä on eräs tämän romaanin hienouksista.

Ihmisen poika on hyvin kirjoitettu. Väliin kävi kuitenkin mielessä, että teoksessa muista kirjoista käytetyt siteeraukset ovat paikoin varsin pitkiä, vaikka ne paikkansa teoksessa puolustavatkin. Mielessä kävi myös se, että Juliuksen kehitystarinaan sitoutuvat sivujuonet olisivat voineet olla ainakin paikoin lyhyempiä tai selvemmin Juliuksen kehitystarinaan liittyviä, mutta kirjan punainen lanka onnistuu kuitenkin sitomaan paketin mainiosti yhteen.

Kirjan takakannessa kirjaa mainostetaan “järisyttäväksi lukuelämykseksi”. Järisyttävästä en tiedä, mutta mainiosta ja lukemisen arvoisesta teoksesta tässä kuitenkin on kyse. En epäile, etteikö tämä voisi joillekin järisyttäväkin lukuelämys olla.

Teos aukeaa erityisen hyvin niille, jotka ovat syntyneet 70-luvulla. Potentiaalisesti teos puhuttelee kaikkein parhaiten Naantalin ja Turun seuduilla kasvaneita, joille kirjan maasto on tullut oman nuoruuden aikana tutuksi pussikaljoineen, Cosmic Comic Cáfessa istumisineen, paikallispolitiikan ihmettelyineen, ja joille kirjassa runsaasti käytetty turunmurre on puhuttunakin tuttua. Roolipelien maailmaan uppoutuminen auttaa teoksen sisään pääsemiseen myöskin. Ajankuva kirjassa on yhtä kaikki elävää monine yksityiskohtineen ja tapahtumineen ja asioita paljon pohtivan nuoren kasvutarinaan löytää helposti omat yhtymäkohtansa muutkin kuin turkulaiset, naantalilaiset tai roolipelaajien parissa nuoruuttaan viettäneet entiset teinit. Kirja tarjoaa paitsi mehevää aikamatkailua myös suurien kysymyksien monipuolista ja runsasta pohdintaa. Uskontotiedettä, teologiaa, filosofiaa ja sosiologiaa opiskelleet pääsevät tekstiä läpikäydessään masturboimaan aihepiirin taustatiedoillaan hienosti.

Jos Mesikämmenellä olisi murrosikään ehtineitä pikkukarhuja pesässään, niin Mesikämmen laittaisi niiden tassuihin Pohjolan kirjan ja sanoisi, että tämä kannattaa muuten lukea. Saisi jälkikasvu samalla tärkeiden kysymysten pohdinnan lisäksi oivan peilipinnan siihen ajanjaksoon, jolloin maailmaansiittäjänsä nuoruuttaan vietti.

Jostein Gaarderin Sofian maailmassa (Tammi, 1994) käydään vähän samantapaisesti tarinana läpi länsimaisen filosofian historiaa kuin Pohjolan Ihmisen pojassa käydään läpi monenlaisia uskonnollisia ja maailmankatsomuksellisia teemoja. Gaarderin kirja on kuitenkin aivan pirun paljon tylsempi, eikä sen ärsyttävä ja steriili tarina varmastikaan toimi tai puhuttele teinejä parhaalla mahdollisella tavalla. Tietysti Gaarderin kirjassa on ajattoman tärkeitä teemoja, mutta se jää kuitenkin selvästi kakkoseksi Pohjolan teokselle tärkeiden kysymysten pohdinnassa ihan jo siksi, että Sofian maailmassa tärkeiden kysymysten pohtimisen lisäksi ei ryypätä, naida, puhuta saatananpalvonnasta, eikä siinä seikkaile päähenkilöiden ohella myös Pekka Siitoin.

– – –

Horinoita

Lopuksi muutamia omakohtaisia kirjaan ja sen maastoon liittyviä horinoita.

Luotettavat lähteet ovat kertoneet, että Pohjolalle oli kirjan Pekka Siitointa koskeviin kohtiin Mesikämmenen blogista apua. Hieno juttu.

Teoksen maasto on Mesikämmenelle niin tuttu kuin olla ja voi, sillä juuri noissa maisemissa ja kutakuinkin samoihin aikoihin myös Mesikämmen alkoi luoda universumin kaaoksesta omaa kosmostaan. Siitoimen naapurustossakin asuneena tulivat hänen sanomisensa ja tekemisensä ja niistä liikkuneet jutut varsin tutuiksi.

Kirjan mukaansatempaavuudesta voi päätellä jotain siitä, että Mesikämmeneltä jäi kirjan aloittamisen jälkeen John Carterin kirjoittama Jack Parsonsin elämänkerta Sex and Rockets kesken. Se on aika huimaa se. Parsons kutsui itseään antikristukseksi.

Commodore 64:n Mesikämmen muistaa hyvin, sillä sellaisen kanssa pelattiin erään hyvän ystävän luona kaksiulotteista viivapingistä, mikä oli tuohon aikaan häkellyttävä peliteknologinen virstanpylväs. Myös Star Trek the Next Generation tuli erittäin tutuksi, mutta Wesley Crusherin sijaan, jota kirjan Julius diggailee, diggailee Mesikämmen kapteeni Picardia ja erityisesti neuvonantaja Deanne Troita. Mesikämmenellä on teinivuosilta vieläkin tallessa jättimäinen Troi-juliste ja astiakaapista löytyy edelleen Troi-muki. Muusta Star Trek-sälästä puhumattakaan.

Roolipeleistä Mesikämmen ei taas koskaan innostunut, vaikka hilkulla oli. Se oli sitä aikaa, kun käsiin oli ylä-asteella päätynyt Siitoimen painattama Musta raamattu ja magian yhteydessä asiasta pelottelijat mainitsivat samassa hengenvedossa myös roolipelit. Se sai tietysti roolipelit kuulostamaan mielenkiintoisilta. Näin jälkeenpäin ajatellen roolipeleistä meni kuitenkin se jonkinlainen kiehtovuuden hehku jo aivan alkumetreillä pois, koska asiaa tarkemmin valottanut tyyppi, jota kutsuttakoon tässä Neuvoseksi, oli omalaatuisella tavallaan kajahtanut tapaus eikä muilla tuntunut koulussa olevan tuolloin asiaan kiinnostusta. Neuvonen oli epävakaa tapaus jolla oli väkivaltaisia taipumuksia. Koulussa kiersi noihin aikoihin hänen itse alulle panemansa tarina, jossa hänen äitinsä oli yllättänyt hänet ronkkimassa haarukalla perseeseensä katkennutta nakkia. Muutaman vuoden kuluttua tästä oli tämä nakki-Neuvonen kuulemma päätynyt hullujenhuoneelle. En tiedä, oliko saatanallisilla roolipeleillä tapahtuneeseen osuutta.

Ihmisen pojassa eräs keskeisistä hahmoista on pappi nimeltä Farfors. Hän muistuttaa kovasti 80-luvulla Naantalin seurakunnassa toiminutta nuorisopastori Antero Virtasta, joka oli varsin omalaatuinen tapaus, kuten kirjan Farforskin. Antero muistutti ulkonäöltään hivenen tunnetumpaa veljeään, Pertti “Veltto” Virtasta. Antero sai tarinan mukaan Naantalin seurakunnasta 80-luvun lopulla potkut, koska häntä pidettiin seurakunnan toimintaan liian outona. En tiedä, onko tarinassa perää, mutta uskottavalta se kuulostaa.

Kirjassa mainittu “Naantalin ensimmäinen graffiti” on täsmälleen ottaen sen mäen päällä, joka on kutakuinkin Ukko-Pekka-nimisen kaupan vieressä. Graffiti, joka on hopeasprayllä maalattu “SID”, ilmestyi paikalleen aikoinaan jonkun punkkarin maalaamana. Sana viittaa tietysti Sid Viciousiin. Hurjina 80-luvun punk-vuosina jopa Naantalin kaivopuistossa, siis aivan Naantalin kirkon ja Kaivohuoneen vieressä, sekä noin parin sadan metrin päässä Siitoimen tukikohdasta, mellasti mm. kotimaisen hardcorepunkin suuri nimi Kaaos. Pekkaa luultavasti otti aivan julmetusti pattiin moinen meno aivan valtakunnankanslian vieressä. Sen c-kasetin perusteella, joka Mesikämmenellä tuosta puistokonsertista on, oli meno varsin huuruista. Jopa Kaaoksen lavalle intronnut kaupunginedustaja tuntui puheesta päätellen olleen kaasussa, eikä humalatilasta ollut epäilystä ainakaan Kaaoksen suhteen, sillä bändi joutui aloittamaan biisin tai parikin epämääräisen tilansa takia uudestaan.

80/90-luvun taitteen satanismihysteria oli monin tavoin huvittavaa aikaa. Ihmisen pojassa mainitun Pat Pullingin Noidankehässä-teoksen (Kuva ja Sana, 1993) lisäksi muita alan merkkitekeleitä maassamme ovat Leo Mellerin legendaarinen Rock (Kuva ja Sana, 1986), Mellerin TV-“dokumentti” Enkeliruhtinas, Nyt!, sekä helluntailaisten nuorten liikkeelle laskema c-kasetti Rock ‘n’ rollin maailma. YouTubesta löytyy kasetin tiimoilta tehty Kotimaan katsaus vuodelta 1986 (osa 1 ja osa 2), joka puhuu omaa kieltään asian vakavastiotettavuudesta. Vaikka satanismihysteriä oli monin tavoin huvittavaa sitä sivustaseuraaville, ei se sitä ollut niiden kohdalla, jotka joutuivan tämän uusnoitavainon kynsiin. Tästä kertoo omaa tylyä kieltään mm. Robert Hicksin teos In pursuit of Satan (1991) ja Antony Thomaksen BBC:lle tekemä dokumenttielokuva In Satan’s name (1994). Myös FBI:n K.V. Lanningin tekemä raportti vuodelta 1992, Investigator’s Guide to Allegations of ‘Ritual’ Child Abuse, summaa tyhjentävästi, että satanismipaniikissa ei ollut järjen häivää.

Aivan lopuksi on vielä mainittava, että myös Mesikämmenellä on ollut lapsuudessaan Juliuksen tavoin erityisen mieleenpainunut puusta putoamisen ja oksassa roikkumisen kömmellys, sekä “olenko minä Jeesuksen toinen tuleminen?”-pohdinta. Tuo pohdinta oli tosin suhteellisen lyhyt hetki, joka iski karhunpojan tajuntaan hirveällä ravisuttavalla voimalla, kosmisen kaameine vastuuntunteineen ja potentiaalisien seuraamuksien taakkoineen. Onneksi tuo kokemus hiipui kuitenkin melko nopeasti pois tajunnasta, eikä palannut, toisin kuin Ihmisen pojan Juliuksella. Tämän huomioiden oli kuitenkin kuin kosmista vinoilua, että Mesikämmenelle saapui postista vain muutamaa päivää ennen Ihmisen pojan arvostelukappaletta Mustan Raamatun deluxe-painos, jonka pakettiin oli paketoija tituleerannut Mesikämmentä “Jumalan karitsaksi”. Hemmetti, onko tässä nyt sitä paljon puhuttua johdatusta?

Ihmisen poika on hieno kirja. Mesikämmen suosittelee.

– – –

Arvioita:

Parnasso

Kulttuurivihkot

– – –

Päivän musiikkivalinnat:

Laibach: Jesus Christ Superstar.
Charles Manson: Son of Man-levy (side A, side B).
Hassisen Kone: Jeesus tulee.
CMX: Jesse delaa.

Read Full Post »