Feeds:
Posts
Comments

Posts Tagged ‘uskonto’

Timo Hännikäinen puhuu!

timohannikainen

Kansallinen, traditionalistinen, radikaali. Nämä määreet kuvaavat Timo Hännikäistä ja verkkolehti Sarastusta hyvin. Monipuolinen ja tuottelias Hännikäinen on älykäs ja rohkea mies, jolla on mielenkiintoisia ja syväluotaavia ajatuksia kulttuurista. Mesikämmen tuumasi, että miestä pitää jututtaa.

Seuraavasta haastattelusta selviää mm. se, mitä radikaali traditionalismi on, mihin verkkolehti Sarastus pyrkii, millainen joukko lehteä toimittaa, mikä Suomen poliittisessa tilanteessa nykyään mättää ja mistä länsimaiden perikadossa on kyse. Hännikäinen kertoo myös tulevaisuuden suunnitelmistaan ja seuraavasta kirjastaan. Mesikämmenen oli luonnollisesti kysyttävä hiukan myös miehen ajatuksia Pekka Siitoimesta.

Hyvä naiset ja herrat, Timo Hännikäinen puhuu!

– – –

Pohjustusta

Olet runoilija, esseisti, kääntäjä ja kriitikko. Kerro taustastasi niille, jotka eivät siitä tiedä. Millainen mies on Timo Hännikäinen?

Olen syntynyt vuonna 1979 Padasjoella, Päijät-Hämeessä. Helsingissä olen asunut kohta 20 vuotta. Olen ”puolivapaa” kirjailija, eli maksan vuokrani ja laskuni tekemällä osan vuodesta puolipäivätöitä koulun iltavahtimestarina, muu toimeentulo tulee apurahoista ja kirjoituspalkkioista. Olen julkaissut seitsemän omaa teosta ja kääntänyt muun muassa Oscar Wilden, Charles Simicin ja Robert Louis Stevensonin tuotantoa. Olen naimisissa ja puolison lisäksi ruokakuntaan kuuluu cockerspanieliuros. Harrastukset vaihtelevat, tällä hetkellä lähinnä sydäntä ovat vinyylilevyjen keräily ja pienriistanmetsästys.

Tunnetuin teoksesi lienee vuonna 2009 ilmestynyt Ilman (Savukeidas), joka kertoo naisen puutteesta. Mitä tuumaat tuosta kirjastasi ja sen kautta saaneestasi huomiosta nyt, viitisen vuotta teoksen ilmestyttyä? Luetko vanhoja tekstejäsi? Mihin teoksiisi olet tyytyväisin ja miksi?

Ilman oli minulle jonkinlainen läpimurtoteos, joka kaiken synnyttämänsä julkisuuden lisäksi sai erittäin hyvät arvostelut. Useimmat kirjaa käsitelleet tosin keskittyivät siihen seksinpuute-aiheeseen, eivätkä huomioineet läpiseksualisoituneen kulttuurin analyysia, joka oli kirjan varsinainen pointti. Julkisuusrumban otin eräänlaisena kokeiluna, oli kiinnostavaa kokea kertarysäyksellä se median ja julkisuuden maailma, johon harva suomalainen kirjailija pääsee tai joutuu koko urallaan. Mutta olen ihan tyytyväinen, että sitä kesti vain aikansa. En ole mikään karismaattinen esiintyjä tai mediapersoona, mieluummin kirjoitan kuin puhun. Itse kirjaan olen yhä tyytyväinen, vaikka olenkin kyllästynyt puhumaan siitä julkisesti. Se vangitsee aika hyvin tietyn elämänvaiheen tunnot ja ajatukset. Enää en pystyisi kirjoittamaan sellaista teosta, niin moni asia on muuttunut niin ulkoisessa kuin sisäisessä elämässä. Omaa tuotantoa jälkikäteen lukiessa huomioikin yleensä sellaiset asiat, jotka nykyään tekisi eri lailla tai joista oma näkemys on muuttunut johonkin suuntaan. Se on oikeastaan hyvä asia: uskon, että ajattelun ja tuotannon pitää olla elävä ja ristiriitainen kokonaisuus, ei mikään valmis suljettu systeemi.

Kirjojesi lisäksi sinut tunnetaan nykyään myös verkkolehti Sarastuksesta ja radikaalista traditionalismista. Mitä kautta, miksi ja milloin sinusta tuli traditionalisti? Mistä radikaalissa traditionalismissa on kyse?

Traditionalismilla tai radikaalilla traditionalismilla viitataan usein sellaisiin filosofeihin kuten René Guenon ja Julius Evola, joiden ajattelussa uskonnollinen mystiikka oli keskeisellä sijalla. Itse käytän termiä laajemmin. Sarastuksen yhteydessä traditionalismi on käytännössä löyhä yleisnimitys sellaiselle oikeistolaiselle ajattelulle, joka poikkeaa sekä liberaalista talousoikeistosta että valtavirran konservatiivisuudesta. Tällainen ajattelu suuntaa kritiikkinsä käytännössä koko valistuksen ja Ranskan vallankumouksen perintöön. Se näkee yhteiskunnan pikemminkin orgaanisena kokonaisuutena kuin yksilöiden välisenä abstraktina sopimuksena. Vähintäänkin yhteiskuntasopimuksen piiriin pitäisi kuulua myös menneet ja tulevat sukupolvet, eivät ainoastaan elävät. Traditionalismissa politiikan keskipiste ja ihmistä viime kädessä määrittävä tekijä on identiteetti. Identiteetillä on lukuisia ulottuvuuksia, jotka muodostuvat vastakohtaisuuksien ja rajojen puitteissa: paikallinen, historiallinen, sukupuolinen, uskonnollinen, sivilisationistinen, jne. Esimerkiksi minä olen yhtä aikaa helsinkiläinen, suomalainen, eurooppalainen ja valkoinen mies, ja jokainen näistä ominaisuuksista kiinnittää minut tiettyyn kohtalonyhteyteen muiden kaltaisteni kanssa. Ei ole olemassa yhtä ja jakamatonta ”ihmiskuntaa” yhteisine tavoitteineen, vaan eri ryhmillä on omat intressinsä, jotka voivat myös joutua konfliktiin keskenään. Minulle traditionalismi on paikallisen ja kansallisen puolustamista globaalia vastaan.

Minulle traditionalismi on paikallisen ja kansallisen puolustamista globaalia vastaan.

Poliittisia kantoja Sarastuksen piiristä löytyy joka lähtöön, kristitystä konservatiivista jonkinlaiseen fasistiin. Osa kirjoittajista, mukaanlukien minä itse, ei edes halua määritellä itseään kovin tarkasti poliittisessa mielessä, vaan löytää ja yhdistelee ideoita monista ajatussuuntauksista. Se, mikä minut on johtanut tällaisen suuntauksen piiriin, onkin sitten mutkikkaampi kysymys. Perinteen merkitys inhimillisessä kokemuksessa ja Euroopan olemus ovat oikeastaan aina kiinnostaneet minua. Varsinkin kirjailijantyöni kautta tunnen lujaa yhteenkuuluvuutta siihen monisyiseen ja ristiriitaiseen traditioon, jonka muodostavat pakanallinen antiikki, kristillinen keskiaika ja uudempi tieteellinen ajattelu. Olen sielultani eurooppalainen ihminen.

Mitä suomalaisuus merkitsee sinulle? Mikä maamme ja kulttuurimme menneisyydessä on säilyttämisen arvoista ja miksi? Millaisia ovat suomalaisen psyyken valoisat ja pimeät puolet?

Suomalaisuutta on oikeastaan mahdoton ymmärtää ottamatta huomioon maantieteellistä sijaintia ja ilmasto-olosuhteita. Maantieteellisesti Suomi on rajamaa Euroopan ja Venäjän välissä, vähän samaan tapaan kuin vaikkapa Baltian maat ja Ukraina. Reuna-alueilla syntyy omanlaistaan kulttuuria ja mentaliteettia, joka poikkeaa keskuksista. Mentaliteettiamme ovat muokanneet myös ankarat ilmasto-olot. Kirjailija Marko Tapion mukaan kamppailu kylmyyttä ja pimeyttä vastaan on muovannut eräänlaisen arktisen persoonallisuustyypin, joka on säilynyt nykyaikaan saakka. Suomalainen on sitkeä, vakaa ja kestää vastoinkäymiset hammasta purren. Mutta samalla meissä on ajoittainen taipumus äärimmäisyyksiin, jotka voivat saada hyvinkin traagisia muotoja. Suomessa on käyty Euroopan mittakaavassa poikkeuksellisen verinen sisällissota, juoppous on yleistä ja itsemurhiakin esiintyy paljon. Toisaalta tämä taipumus on purkautunut myös hienona taiteena ja kirjallisuutena, ja uskon myös talvisodan puolustushengen ilmentäneen sitä.

Halveksiiko suomalainen kulttuuriväki omaa kansallista perintöään? Jos näin on, niin mistä se kertoo?

Tavallaan tällaista halveksuntaa on esiintynyt aina. 1800-luvulla suuri osa sivistyneistöstä piti suomen kieltä liian karkeana kulttuurin ja kirjallisuuden kieleksi. 1920-luvulla Tulenkantajat pitivät suomalaista kulttuurielämää takapajuisena ja ihailivat romanttiseen tyyliinsä kaikkea modernia ja ”keskieurooppalaista”. Tämä on itse asiassa perifeerinen ilmiö, rajamaiden kirous. Reuna-alueilla helposti ajatellaan, että oma kulttuuriperintö on liian haurasta ja kaikki arvokas tulee keskuksista. Jos kirjallinen kulttuuri on nuori, kuten Suomessa, se vain lisää tällaista asennoitumista. Sen käytännön seurauksiin kuuluvat ulkomaisten vaikutteiden omaksuminen sellaisinaan, suodattamatta, sen sijaan että sovellettaisiin niitä täkäläiseen perinteeseen. Taidehistoriassa keskitytään lähinnä tarkastelemaan, miten erilaiset kansainväliset suuntaukset, kuten vaikkapa romantiikka, funktionalismi ja postmodernismi, ovat tulleet Suomeen. Toisaalta meillä on kaikkina aikoina ollut sellaisiakin taiteilijoita, jotka ovat vakavissaan tutkineet paikalliseen identiteettiin nojaavan taiteen mahdollisuuksia ja pyrkineet luomaan kansallisia muotoja ulkomaisille vaikutteille. Heihin sopisi kiinnittää enemmän huomiota. Kulttuurielämä kaipaisi jonkinlaista etnofuturistista otetta.

Oletko ateisti, agnostikko tai joitain muuta?

Henkilökohtaisesti uskon, ettei historialla ole suuntaa eikä elämällä muuta tarkoitusta kuin ne, jotka yksilöt ja yhteisöt sille antavat. En odota mitään tämän elämän jälkeen, paitsi kenties länsimaisen kulttuurin ja omien ajatusteni säilymistä. En kuitenkaan suosittele tällaista katsomusta kenellekään – se olisi turhaa, sillä kyseessä on pikemminkin sisäsyntyinen kokemus kuin opittu ajattelutapa. Joillakin on kyky uskoa jumaliin, joillakin toisilla ei, ja tämän kohtalon kanssa on elettävä.

En lainkaan väheksy uskontoja: se olisi sama kuin väheksyisi ihmislajia, sillä ihminen on jotenkin asetuksellisesti uskonnollinen olento. Elämästä tekee elämisen arvoista tunne kuulumisesta itseään ja pieniä kuvioitaan suurempaan kokonaisuuteen, ja uskonto lienee yleisin tapa saavuttaa tällainen tunne. Harva pärjää ilman uskontoa tai jotakin sen korviketta. Jos nämä lapselliset uusateistit, Richard Dawkins opetuslapsineen, todella käsittäisivät kuinka ankara paikka maailma ilman korkeamman voiman ohjausta on, he juoksisivat hädissään ensimmäisen vastaantulevan new age -gurun syliin. Niinpä he ottavatkin korvikeuskonnoksi humanismin, biologisen reduktionismin tai edistysajattelun, joka on pelkkä kristillisen eskatologian maallistunut versio. Uskonnottomuus sopii niille, jotka kestävät pohjimmiltaan nihilististä maailmaa, jossa ihmistä varten ei ole mitään suurta suunnitelmaa.

Suosikkialkoholijuomasi?

Miedoista paras on brittiläinen Old Rosie -siideri. Väkevistä parhaita ovat viskit, skottilaisista Laphroaig ja irlantilaisista Jameson.

– – –

Sarastus ja radikaali traditionalismi

Verkkolehti Sarastus aloitti toimintansa syyskuussa 2012. Miksi tällaiselle verkkolehdelle oli tarvetta, miten se maastoutuu suhteessa maamme nykyiseen kulttuuriin ja poliittiseen ilmapiiriin? Mihin Sarastus pyrkii, mikä on sen raison d’être?

moderniamaailmaaSarastuksen tarkoitus on toimia poliittisista puolueista ja järjestöistä riippumattomana ajatushautomona, joka tuo esiin traditionalistisia ja kansallismielisiä näkökulmia politiikkaan ja kulttuuriin. Suomesta puuttuu tämäntyyppinen ajattelun perinne, tai ainakin se on katkennut, sillä 1960-luvulta saakka älymystö on ollut leimallisesti vasemmistolaista ja vasemmistolla on ollut käsissään aloite melkein kaikessa kulttuurianalyysissa ja yhteiskuntakritiikissä. Poliittisen mielipiteen heilahdukset eivät ole muuttaneet tätä tilannetta. Jos halutaan yhteiskunnallista muutosta, sen täytyy tapahtua ensin ihmisten mielissä, ja tässä suhteessa akateeminen maailma, kulttuurielämä ja media, nykyään yhä enemmän myös sosiaalinen media, ovat ratkaisevassa roolissa.

Sarastuksen tarkoitus on toimia poliittisista puolueista ja järjestöistä riippumattomana ajatushautomona, joka tuo esiin traditionalistisia ja kansallismielisiä näkökulmia politiikkaan ja kulttuuriin.

Missä ja kenen tai keiden toimesta idea Sarastuksen aloittamiselle alkoi? Milloin idea Sarastuksesta nousi ensimmäisen kerran ilmaan?

Ajatus tämäntyyppisestä julkaisusta oli putkahdellut kansallismielisissä ympyröissä jo pidemmän aikaa, mutta konkreettisia suunnitelmia ei ollut. Kesällä 2012 otin sähköpostitse yhteyttä joukkoon luotettuja samanmielisiä ihmisiä, joiden tiesin olevan myös näkemyksellisiä kirjoittajia, ja ehdotin verkkojulkaisun perustamista. Pidimme pari yhteistapaamista ja jatkoimme suunnittelua sähköpostitse. Syyskuuhun mennessä olimme päässeet yksimielisyyteen suurista linjoista, luoneet lehden ulkoasun ja laatineet ensimmäiset kirjoitukset.

Kerro Sarastuksen toimittajakunnasta. Kuinka erilaista väkeä verkkolehden toimittajista löytyy? Esiintyykö toimittajakunnan kesken vahvaa ideologista kädenvääntöä verkkolehden sisällön suhteen vai luoviutuvatko asiat omalla painollaan jaetuttujen traditionaalisten lähtökohtien kautta?

Toimituskunta on pysynyt suurin piirtein samana, mutta vakituisia avustajia on ilmaantunut suhteellisen lyhyessä ajassa kiitettävä määrä. Suurin osa ei ole ammattikirjoittajia, mutta monella on esimerkiksi yliopistotaustaa ja sitä kautta kokemusta asiatekstin laatimisesta. Toimitus- ja avustajakunta jakaantuu eri puolille Suomea, ja yhteistyötä tehdään internetin välityksellä. Kuten jo aiemmin totesin, Sarastusta toimittaa poliittisesti kirjava joukko, jota yhdistävät tietyt yleiset periaatteet. Poliittisista eroavaisuuksista ja lehden linjasta syntyy silloin tällöin toimituksen sisäistä debattia, mutta sitä on aina käyty hyvässä hengessä. Sarastus on loppujen lopuksi varsin avoin erilaisille näkemyksille, ainoastaan silkan huuhaan kuten ilmastodenialismin ja holokaustinkiistämisen olemme päättäneet pitää lehden ulkopuolella.

Millaista yhteydenpitoa ja yhteistyötä Sarastuksella on muiden samanhenkisten ihmisten ja ryhmien kanssa Suomen rajojen ulkopuolelta?

Sarastus on julkaissut käännöksiä artikkeleista, jotka ovat alunperin ilmestyneet muun muassa amerikkalaisissa Alternative Right- ja Counter Currents -verkkolehdissä, ruotsalaisella Motpol-sivustolla, erilaisissa ranskalaisissa julkaisuissa, jne. Tällä tavoin lehti on tullut tunnetuksi samanhenkisten keskuudessa myös ulkomailla, ja toimituskunnan jäsenet ovat jonkin verran yhteydessä ulkomaisiin kirjoittajiin. Tiettyä kiinnostusta Suomea kohtaan on herännyt tämän takia. Amerikkalainen kirjailija Jack Donovan, jota haastattelin alkuvuodesta Sarastukseen, kirjoitti myöhemmin facebook-sivuillaan, että hänen mielestään Suomi on paras maa, koska suomalaiset lukijat lähettävät hänelle jatkuvasti täkäläisten neofolk-yhtyeiden levyjä ja muuta kiinnostavaa tavaraa.

Miten Sarastukseen on yleisesti ottaen suhtauduttu eri piireissä? Onko Sarastuksen osakseen saama huomio yllättänyt millään tapaa?

Jo sivuston tilastoja seuratessa huomaa, että lehteä lukevat varsin monet. Päivittäinen kävijämäärä on keskimäärin reilun tuhannen luokkaa ja tähän mennessä suosituinta kirjoitusta on jaettu facebookissa noin 500 kertaa. Olen myös havainnut, että sitä lukevat monet sellaisetkin, jotka eivät lehden aatemaailmaa allekirjoita. En tiedä, onko se yllättävää. Traditionalismi ja ”uusi oikeisto” ovat Suomessa melko uusia juttuja, joten on tavallaan luonnollista että ne herättävät kiinnostusta. Huvittavimpia ovat oikeastaan Sarastuksen herättämät ristiriitaiset reaktiot eri leireissä. Vasemmisto on yrittänyt lyödä meihin natsileimaa, ja eräällä uusnatsien sivustolla meitä on taas sanottu ”siionistien peiteoperaatioksi” tai joksikin vastaavaksi. Kai tämäkin on merkki siitä, että olemme osanneet tehdä jotain oikein.

Miten tunnetusti vasemmistohenkinen kirjallisuuspiiri ja siihen kuuluvat ystäväsi ovat suhtautuneet oikeistoradikaaleihin ystäviisi ja Sarastus-verkkolehteen?

Suhtautuminen vaihtelee, mutta onhan se selvää, ettei maineeni sillä suunnalla ole yleisesti ottaen kovin hyvä. Välillä kustantajaltani on kyselty, miksei minua kieltäydytä julkaisemasta – ja ironista kyllä, kyselijät ovat yleensä sellaisia jotka muuten väittävät olevansa kaikkea ilmaisunvapauden rajoittamista vastaan. Sinänsä minua ei liikuta moinen, sillä minulla on edelleen riittävästi julkaisukanavia ja lukijoita. En ole erityisen aktiivinen kirjallisuuspiireissä, koska ne ovat hirvittävän sisäsiittoisia porukoita, joissa ihmiset seurustelevat lähes pelkästään saman alan tyyppien kanssa ja uskovat tekevänsä jotakin merkittävää, vaikka heidän touhuistaan on kiinnostunut vain kourallinen kollegoita. Minulle on vakiintunut sieltä muutama luotettu ystävä, joiden kanssa tulen hyvin toimeen ja joita tapaan melko säännöllisesti, mutta kirjallisuusväen kissanristiäisissä minua näkee harvoin.

Mitä mieltä olet Suomen poliittisesta nykytilanteesta? Mikä nykytilanteessa mättää eniten ja mitkä asiat siihen ovat syynä? Millaisia mahdollisia valopilkkuja nykytilanteessa on? Millaisena näet maamme poliittisen tulevaisuuden?

Suomen poliittinen tilanne muistuttaa monessa mielessä tyypillisen eurooppalaisen teollisuusmaan tilannetta, vaikka erojakin on. Meillä on matala syntyvyys ja ylisuureksi paisunut julkinen talous. Perheet ja muut pysyvät tukirakenteet hajoavat, ruumiillisen työn arvostus on matala, demografisia ja taloudellisia ongelmia yritetään ratkaista maahanmuutolla, joka lähinnä synnyttää uusia ongelmia. Talouskriisi ei ole iskenyt meihin erityisen lujaa, mutta toisaalta olemme tuskin vielä nähneet sen pahinta vaihetta.

Tämänhetkisten ongelmien taustalla on pitkälti suurten ikäluokkien rakentama yhteiskunta, joka perustuu arvoliberalismille ja ensi sijassa aineelliseksi ymmärretylle hyvinvoinnille.

Tämänhetkisten ongelmien taustalla on pitkälti suurten ikäluokkien rakentama yhteiskunta, joka perustuu arvoliberalismille ja ensi sijassa aineelliseksi ymmärretylle hyvinvoinnille. Sen nimissä kansallisomaisuutta on myyty ulkomaille yleisen kulutusjuhlan rahoittamiseksi, ihmisiä on ylikoulutettu työttömiksi ja jätetty tulevien sukupolvien maksettavaksi massiivinen valtionvelka. Suurten ikäluokkien niin sanotut ”pehmeät arvot” loivat hirmuisen kovan yhteiskunnan, jossa yhteisvastuuta ei tunneta ja jokainen odottaa saavansa valtiolta enemmän kuin itse antaa. Rikkaat eivät enää halua maksaa veroja eivätkä köyhät tehdä töitä. Verojen maksu ja työnteko ovat jääneet keskiluokan harteille, ja keskiluokan kapinahenki alkaa näkyä muun muassa perussuomalaisten suosion kasvussa.

Valopilkkuna nyky-Suomessa näen sen, ettei tänne ole vielä kehittynyt sellaisia suuria maahanmuuttajakeskittymiä kuin vaikkapa Ruotsiin tai Ranskaan. Toisaalta Suomella on maantieteellisen sijaintinsa takia toinen ongelma: Venäjä suhtautuu meihin kuin omaan takapihaansa ja saattaa tulevaisuudessa käyttää täällä asuvia venäläisiä ulkopoliittisen painostuksen välineenä, kuten se on tehnyt Baltiassa ja Ukrainassa. Venäjän imperialistiset haaveet ovat ainakin lyhyellä tähtäimellä vakavin ulkoinen uhka Suomelle. Tarja Halosen presidenttikaudella tätä tosiseikkaa yritettiin kaikin keinoin peittää näkyvistä. Nyt unesta ollaan hiljalleen heräämässä, toivon ettei se tapahdu liian myöhään.

Millaisessa Suomessa Timo Hännikäinen haluaisi elää? Millainen olisi ihanteellinen tilanne Suomessa nykyään? Mitkä asiat olisivat toisin?

En mielelläni rakentele yhteiskuntautopioita, koska yhteiskunta on aina elävä kokonaisuus eikä mikään ideaali voi sellaisenaan toteutua. Jos takertuu liian tiukasti kuvaan ihanneyhteiskunnasta, todellisuuden lainalaisuudet unohtuvat helposti. Joitakin yleisiä linjoja mielessäni toki on.

Ihanne-Suomeni olisi sellainen, missä osa valtion nykyisistä tehtävistä olisi paikallisyhteisöillä ja ihmiset olisivat riippuvaisempia toisistaan kuin valtiokoneistosta. Ihmisillä olisi runsaasti yhteyksiä erilaisiin itsenäisesti toimiviin instituutioihin liikuntakerhoista osuuskuntiin ja muihin taloudellista toimintaa harjoittaviin organisaatioihin. Oppisopimuskoulutusta ja vastaavia järjestelyjä tuettaisiin jotta ihmisten olisi helppo työskennellä käytännön ammateissa. Pienyrittäjien asema olisi vahva. Valtio tukisi ja suojelisi paikallisyhteisöjä mutta puuttuisi niiden varsinaiseen toimintaan harvoin. Euroopan ulkopuolelta suuntautuva maahanmuutto olisi vähäistä ja tiukasti kontrolloitua. Sen sijaan opiskelija-, tiede- ja kulttuurivaihtoa olisi runsaasti ja siihen kannustettaisiin. Yksi valtiovallan tärkeistä tehtävistä olisi luonnonvarojen varjelu ja ekometsätalouden kaltaisten kestävien mallien tukeminen luonnonvarojen käytössä. Maanpuolustukseen panostettaisiin, ja vakinaisen armeijan lisäksi maassa olisi suojeluskuntien tapaisia paikallistason maanpuolustusjärjestöjä kuten Virossa.

Onko Suomi mielestäsi vielä itsenäinen? Miksi on tai ei ole?

Tiukassa mielessä Suomi on ollut itsenäinen ainoastaan 1920- ja 30-luvuilla. Silloin maa oli taloudellisesti omavarainen ja meillä oli itsenäinen ulkopolitiikka. Tämä kausi päättyi talvisotaan, jonka jälkeen tuli liittolaisuus Saksan kanssa, sitten YYA-aika ja lopulta EU:n jäsenyys. Ensimmäisen tasavallan kaltainen itsenäisyys ei tietenkään olisi enää nykyään mahdollista. Kansainvälinen politiikka ei perustu sopimuksien noudattamiselle, vaan se on taistelua. Suuret kansakunnat taistelevat vallasta ja pienet olemassaolosta. Niinpä pieni maa ei pysty sooloilemaan kovin pitkään, vaan sen on etsittävä vahvoja liittolaisia. Samalla on kuitenkin osattava luovia erilaisten valtablokkien välissä ja säilytettävä henkinen ja kulttuurinen itsenäisyys, joka on minusta se itsenäisyyden olennaisin muoto.

Mitä mieltä olet EU:sta? Pitäisikö Suomen erota EU:sta? Pitäisikö Suomen ottaa markka takaisin käyttöön?

Yhdistynyt Eurooppa ei ole lainkaan huono idea, mutta valitettavasti EU lähti jo varhaisvaiheessaan toteuttamaan sitä väärällä tavalla. Unionia luotaessa Robert Schuman kannatti ajatusta mannereurooppalaisesta konfederaatiosta, joka kunnioittaa jäsenmaidensa historiallisia ja kulttuurisia juuria ja jolla on vahva itsenäinen puolustus. Valitettavasti voitolle pääsi Jean Monet’n visio, jossa EU on talouspainotteinen liitto, jolla ei ole tarkkoja kulttuurisia tai maantieteellisiä rajoja. Sillä ei ole periaatteellisia estoja laajentua ei-eurooppalaisten kansojen keskuuteen ja puolustuksessaan se tukeutuu Yhdysvaltoihin. Tällaisena EU on kaikkien kansallisten ja paikallisten identiteettien vihollinen.

EU:sta eroaminen tuottaisi tällä hetkellä Suomelle enemmän haittaa kuin hyötyä, mutta nykyisen linjan vastaisten poliittisten voimien niin täällä kuin muualla Euroopassa pitäisi pyrkiä uudistamaan liittoa sisältäpäin.

Radikaalin traditionalismin kannattaminen tuntunee tuulimyllyjä vastaan taistelemiselta – vai onko näin? Onko traditionalismi idealistista eskapismia suhteessa vääjäämättömään suuntaan, johon maailma menee?

Maailma ei etene vääjäämättömään suuntaan kuin aikansa. Liberalismin ja globalisaation maailma pitää itseään ikuisena, mutta niin kaikki tuhoutuneet imperiumit ovat pitäneet. Itse uskon, että elämme jonkinlaista siirtymäkautta. Kirjailija Anthony Burgess laati romaanissaan The Wanting Seed hahmotelman historian kolmivaiheisesta syklistä. Syklin alussa vallitsee malli, jossa laki, järjestys ja perinnäistavat ovat kaiken ydin. Kun tällainen järjestys on pysynyt vakaana riittävän kauan, aletaan kuvitella että ihminen on pohjimmiltaan hyvä ja kykenee pelkän järkensä avulla luomaan ihanneyhteiskunnan. Kun tämä malli kaatuu omaan mahdottomuuteensa, siirrytään välivaiheeseen jota leimaa kaaoksen ja tyrannian vuorottelu ja kaikkinainen epävakaus. Lopulta konservatiivinen järjestys palaa ja sykli alkaa alusta. Jos Burgessin hahmotelma vastaa todellisuutta, olemme tällä hetkellä siirtymässä sekasortoiseen välivaiheeseen. Silloin niillä, jotka pyrkivät pitämään vanhaa perinneainesta hengissä ja luomaan uutta, on tärkeä rooli. He ovat kuin munkkeja, jotka vaalivat antiikin sivistystä luostareissaan Rooman valtakunnan hajoamisen jälkeisinä levottomina aikoina. Kuten Alain de Benoist sanoi: ”He elävät pimeydessä mutteivät kuulu pimeyteen, vaan kamppailevat sytyttääkseen valon uudelleen.”

Maailma ei etene vääjäämättömään suuntaan kuin aikansa. Liberalismin ja globalisaation maailma pitää itseään ikuisena, mutta niin kaikki tuhoutuneet imperiumit ovat pitäneet.

Onko traditionalismin suosio nousussa vai onko se pysynyt suurin piirtein saman kokoisen pienehkön joukon tapana katsoa maailmaa ja elää siinä? Voiko traditionalismi edes nousta suurempaan suosioon, onko se luonteeltaan vääjäämättä kulttuurisessa marginaalissa?

Ainakin sitä kohtaan tunnetaan enemmän kiinnostusta. Liberaali ja vasemmistolainen ylivalta henkisessä elämässä on jatkunut niin kauan, että se on rappeutunut opittujen iskulauseiden toistamiseksi. Silloin vastakkaiset näkökulmat tuntuvat automaattisesti raikkailta. En katsoisi, että traditionalismi edes pyrkii suuren yleisön suosioon, sillä kyseessä ei ole mikään yhtenäinen ideologia vaan pikemminkin monia ajatussuuntia sisältävä virtaus – vähän samaan tapaan kuin ”konservatiivinen vallankumous” 1920-luvun Saksassa. Sekin oli aatteellisesti kirjava, epäyhtenäinen ja elitistinen liike, mutta vaikutti laajalti oman aikansa poliittiseen ilmapiiriin.

Millaisia sisäisiä jännitteitä, ristiriitoja tai haasteita traditionalisti joutuu maailmankatsomuksensa vuoksi nykymaailmassa omassa elämässään kohtaamaan? Miten traditionalisti tasapainoilee suhteessaan uuteen ja vanhaan teknologiaan, individualismiin ja kollektiivisuuteen, yms.? Millaisissa asioissa olet joutunut tekemään käytännöllisiä tai muunlaisia kompromissejä suhteessa traditionalistisiin periaatteisiisi?

Tämä on tietysti hyvä kysymys jokaiselle, joka elää omista arvoistaan poikkeavassa yhteiskunnassa. Toisaalta ratkaisu ei ole monimutkainen: on vain asetettava asiat tärkeysjärjestykseen ja mietittävä, mitä todella tarvitsee elääkseen arvokkaasti. Jos ei tavoittele suuria omaisuuksia, virallisia tunnustuspalkintoja ja yleistä hyväksyntää, on aivan mahdollista elää loukkaamatta vakavasti periaatteitaan. Järjestelmää voi käyttää hyödykseen ottamalla siltä sen mitä tarvitsee ja samalla työskentelemällä jonkin paremman rakentamiseksi. Minusta ei esimerkiksi ole järkevää boikotoida jotakin tarvitsemaansa tuotetta sen takia, ettei pidä sitä valmistavasta yrityksestä. Julius Evola kehotti ratsastamaan tiikerillä, kunnes se väsyy juoksemaan. Toisaalta ei myöskään kannata valittaa median turruttavaa vaikutusta ja kulttuurin kaupallisuutta, jos itse menee virran mukana. On hyvin helppoa olla katsomatta televisiota ja haalimatta merkkituotteita, mielekkäämpää tekemistä löytyy yllin kyllin.

Jos ottaa spengleriläisen käsityksen kulttuurin elinkaaresta tosiasiana, kuten traditionalistit ilmeisesti universaalisti ottavat, niin tarkoittaako se sitä, että traditionalismiin liittyy aina sisäänkirjoitettuna kulttuuripessimismi? Ovatko traditionalistit pessimistejä? Mikä on traditionalismin positiivinen anti nykykulttuurin kokonaisuudessa?

perikatoSpengler katsoi kaikkien korkeakulttuurien käyvän läpi tietyt kehitysvaiheet ja lopulta kuolevan. Pessimistinä häntä on pidetty siksi, että hän katsoi itse elävänsä kuihtumisen vaihetta. Spengler tarkoitti länsimaisella kulttuurilla noin vuodesta 500 jKr. meidän päiviimme saakka jatkunutta kulttuurikokonaisuutta, esimerkiksi antiikin kulttuuri oli hänen mielestään aivan oma kokonaisuutensa. ”Perikato” ei tarkoittanut hänelle mitään täydellistä tuhoa, vaan yhden korkeakulttuurin kuihduttua uusi alkaa itää. Jotkut sen piirteet myös siirtyvät uuteen kulttuuriin ja saavat siellä uudenlaisia muotoja. Esimerkiksi kristinusko syntyi jo antiikissa, mutta se säilyi antiikin kulttuurin kuoltua ja siitä tuli Spenglerin tarkoittaman länsimaisen kulttuurin pohjakivi. Minusta ei ole hedelmällistä vain surra oman kulttuurimme ilmiöiden rappeutumista ja varjella vanhoja muotoja, vaan on katsottava myös eteenpäin ja etsittävä kaikkea sellaista, mikä voisi elää oman korkeakulttuurimme yli ja toimia kokoavana voimana uudessa. Tämän takia Sarastus on minusta hyvä nimi lehdelle, siinä on eteenpäin katsova henki. Ellei Euroopan supistuva väestö kokonaan tai suurimmaksi osaksi korvaudu afrikkalaisilla ja aasialaisilla, eurooppalaisuus säilyy ja löytää uusia ilmenemismuotoja tulevaisuudessa.

Millainen on tyypillinen suomalainen traditionalisti?

Sellaista tuskin on olemassakaan.

– – –

Pekka Siitoin

Koska tämä on Mesikämmenen blogi, niin kysytään sinulta myös edesmenneestä valtakunnanjohtajasta. Mitä mieltä olet hänestä?

Pekka oli kokonaistaideteos, kansanomaisemmin sanottuna elämäntaiteilija. Hän teki itsestään jonkinlaisen performanssin. Arvostan häntä, koska hän oli niin vapaa kaikesta itsesensuurista. Hänen julkiset esiintymisensä olivat loistavaa viihdettä.

Miten arvioit Pekan roolin 70-luvun Suomessa? Miten merkittävä Pekan rooli oli Kekkosen ja Neuvostoliiton kritiikissä maassamme? Oliko Pekka todellinen ja vakavasti otettava poliittinen vastavoima, vai esitettiinkö hänet paisutettuna uhkana kommunistien toimesta, puhtaasti poliittisin tarkoitusperin?

Minusta Pekka oli eräänlainen YYA-Suomen pimeä alitajunta. Hän teki kaikkea, mikä silloin oli kiellettyä tai epäkorrektia, ja kaiken lisäksi aivan äärimmäisellä ja karnevalistisella tavalla. En tiedä pitääkö tarina paikkansa, mutta olen kuullut että Pekan kotipihalla Naantalissa liehunut hakaristilippu näkyi paikkaan, jota Kekkonen ja muut sen ajan merkittävät poliitikot käyttivät huvilana.

On huvittavaa lukea, miten vasemmistolehdistö aikoinaan uutisoi Pekan ja hänen aatetovereittensa tekemisistä. Otsikoissa maalailtiin vakavaan sävyyn fasismin uuden nousun uhkaa, vaikka kyseessä oli aivan marginaalinen joukko eksentrikkoja. Samaan tyyliinhän kirjoitellaan nykyään ”äärioikeiston noususta”, vaikka joku uusnatsismi on Suomessa varsin vähäpätöinen ilmiö.

Pekka mielletään nykyään lähinnä ronskin humoristisena spektaakkelina, jossa yhdistyi rivologia, hengentieteet ja politiikka. Jos unohdetaan Pekan auraa vahvasti värittävä huumori ja koomisuus, niin mitä mieltä olet Pekan eläessään esittämistä poliittisista näkemyksistä? Missä määrin niissä oli jotain, mistä mahdollisesti olet samaa mieltä?

En oikeastaan pidä Pekkaa poliittisena hahmona, vaan pikemminkin showmiehenä ja arvokkaan kylähulluperinteen modernina jatkajana. Hänen sukulaissielujaan tässä mielessä ovat muun muassa Sigurd Wettenhovi-Aspa ja Ior Bock, joista on tullut kiinteä osa suomalaista folklorea.

Jos Kursiivin iskua ei olisi tapahtunut ja Pekka ei olisi saanut siitä vankilatuomiota, miten arvelet Pekan myöhempien vaiheiden menneen? Olisiko Pekka saanut rekisteröityä puolueensa virallisesti, olisiko Pekan homma pysynyt vakavammin otettavana ja noususuhdanteisena?

En tiedä, tavoitteliko Pekka vakavissaan kansansuosiota. Jos joku haluaisi oikeasti edistää natsi-ideologiaa, hän ottaisi aivan toisenlaisen lähestymistavan kuin Naantalin kaduilla koppalakki päässä saapastellut mies, joka hirtti muuminuken, uskoi yhdessä edellisistä elämistään olleensa ranskalainen aatelismies ja julisti olevansa ”kivenkova rasisti, sadisti ja fasisti.” Pekalle tärkeintä oli show. Uskon hänen pikemminkin eläneen jotakin eriskummallista fantasiaa kuin tavoitelleen poliittista uskottavuutta.

Radikaaliksi traditionalistiksi kehittymisesi tuo etäisesti mieleen Pekan poliittisen radikalisoitumisen 70-luvulla – samaan hengenvetoon on toki todettava, että teidän kahden välillä eroja löytyy hyvin paljon. Ennen kuin Pekka radikalisoitui, hän oli tullut tunnetuksi valokuvausliikkeestään, Aino Kassisen ykkösoppilaana olemisestaan, yms. sosiaalisesti varsin hyväksytystä ja arvotetustakin toiminnasta. Ennen julkista profiloitumistasi radikaaliksi traditionalistiksi olit tullut tunnetuksi arvostettuna kirjailijana, kääntäjänä ja mm. kulttuurilehti Kerberoksen päätoimittajana. Kun Pekan poliittinen profiili radikalisoitui, hän menetti ystäviään ja hänen ja perheensä elämä vaikeutui. Onko elämäsi vaikeutunut sitten julkisen profiloitumisesi traditionalistina, oletko menettänyt ystäviä? Onko maailmankatsomuksellinen kehityksesi antanut uutta näkökulmaa Pekkaan?

Jotkut tuttavat ja kollegat ovat vieraantuneet minusta sen jälkeen kun olen ”tullut kaapista” näissä asioissa, mutten sanoisi elämäni vaikeutuneen. Minulle on tärkeintä se että voin tehdä työtäni, ei se, olenko väleissä kaikkien kanssa. Mitä Pekkaan tulee, hänkään tuskin ahdistui huonosta maineestaan vaan pikemminkin nautti siitä. Mutta hänen perheellään oli varmasti kovin vaikeaa. Isän valtakunta -dokumenttia katsoessani totesin, ettei hänen lapsiaan ainakaan käy kateeksi.

Missä määrin Pekka oli mielestäsi traditionalisti?

Ehkä hänen okkultismiharrastuksestaan voisi löytyä yhtymäkohtia vaikkapa Evolaan, joka oli kovin kiinnostunut magiasta. En tunne sitä puolta kovin tarkkaan. Natsismi puolestaan on monella tapaa aika kaukana traditionalismista, vaikka yhtymäkohtiakin löytyy. Esimerkiksi natsien ihailu keskitettyä totalitaarista valtiota kohtaan ja rotumystiikka ovat vieraita useimmille traditionalisteille.

– – –

Assosiaatiot

Mitä seuraavat asiat tuovat sinulle mieleen? Voit vastata yhdellä sanalla tai pidemmin.

Pentti Linkola.

Suomalaisen luonnonsuojelun suurmies ja erinomainen asiaprosaisti.

H.P. Lovecraft.

Ensimmäinen kirjallinen ihastukseni. Loi oman mytologiansa, mikä ei ole vähäinen saavutus.

Liberalismi.

Tarkoitti alunperin poliittista ja taloudellista vapautta, nykyään voi tarkoittaa mitä tahansa.

Multikulturalismi.

Kyvyttömyyttä ymmärtää, mitä kulttuuri tarkoittaa.

Hipsterit.

Varoittava esimerkki siitä, mitä tapahtuu kun ironia muuttuu retorisesta keinosta elämäntavaksi.

Kestävä kehitys.

Talouskasvu-uskovaisten saivartelua.

Poliittinen korrektius.

Sensuurilla on monta nimeä.

Islam.

Juutalaisuuden ja kristinuskon outo äpärälapsi.

Porno.

Korvannut seksin länsimaissa.

Tom of Finland.

Siitoin-postimerkki olisi ollut parempi.

Perussuomalaiset.

Poliittinen sillisalaatti, josta löytyy niin viisaita kuin idiootteja.

Jussi Halla-aho.

Suoraselkäinen poliitikko, tosin reagoi liian herkästi lehdistön kirjoitteluun.

Kokoomus.

Plutokraattien puolue.

Vihreät.

Liberaaleja, jotka haluavat kieltää kaiken.

Rasismi.

Tarkoitti alunperin rotusortoa, nykyään voi tarkoittaa mitä tahansa.

Skinheadit.

Onko heitä enää Suomessa?

Natsi-Saksa.

Valtiomuotoinen yritys yhdistää estetiikka ja politiikka.

Helsingin Sanomat.

Painettua internettiä.

Suomen Sisu.

Kansallismielinen keskustelukerho, josta nousi myöhemmin poliittisia vaikuttajia.

Kansallinen vastarinta.

Vanhoissa natseissa oli enemmän tyyliä kuin uusissa.

Vasemmisto.

Puolusti aiemmin työtä pääomaa vastaan, nykyään puolustaa työtä vieroksuvia.

Metsästys.

Ihmisen alkuperäisin elinkeino.

Käsin kirjoitetut kirjeet.

Käyneet valitettavan harvinaisiksi. Merkittävien henkilöiden valittuja sähköposteja lienee turha julkaista.

Neofolk.

Kiinnostavin 1970-luvun jälkeen syntynyt musiikin tyylilaji. Death In Junen ja Blood Axisin levyt soivat kotonani ahkerasti.

Sananvapaus Suomessa.

Siitä tingitään aina kun joku käyttää sitä.

Suomen oikeuslaitos.

Luotan siihen yhä vähemmän.

Kuolemantuomio.

Rehellinen ja suvereeni vallankäytön muoto.

Tasa-arvo.

Käsitteellinen mahdottomuus. Arvo perustuu erolle.

Feministit.

Uskovat, että naisen tulee tehdä mitä huvittaa ja miehen mitä nainen sanoo.

Pussy Riot.

Minun marttyyrini on Dominique Venner eikä Pussy Riot.

Cheek.

Vihaan rappia, esittivätpä sitä minkä väriset tahansa.

Venäjä.

Suomalais-ugrilaisten kansojen historiallinen vihollinen, joka on tuottanut hienoa kirjallisuutta.

Yhdysvallat.

Atlantin takainen öykkäri, jonka aseita Eurooppa tällä hetkellä valitettavasti tarvitsee.

NATO.

Kannatan Suomen jäsenyyttä. Pienen kansakunnan edustajana on pakko olla pragmaattinen.

Sauna.

Siitä minä nautin.

– – –

Tulevaisuus

kaliyugaElämmekö Kali Yugan aikakautta? Onko länsimaiden perikato käsillä? Jos elämme Kali Yugaa, mitä merkkejä tästä on nähtävissä?

Yksi selvä rappion merkki on se, ettei tulevaisuudenuskoa enää tapaa. Valtavirran poliittiset toimijat kyllä teeskentelevät optimismia, mutta kukaan ei tunnu tosissaan uskovan siihen. Ihmiset vain toivovat hiljaa mielessään, ettei romahdus tapahdu heidän elinaikanaan. Toisaalta pitää muistaa, että perikato harvemmin tarkoittaa nopeaa ja täydellistä luhistumista. Rooman valtakunnastakin romahti vain länsipuoli, Bysantti porskutti vielä täydet tuhat vuotta. Rapistuvat kulttuurit voivat sinnitellä hämmästyttävän pitkään.

Yksi selvä rappion merkki on se, ettei tulevaisuudenuskoa enää tapaa. Valtavirran poliittiset toimijat kyllä teeskentelevät optimismia, mutta kukaan ei tunnu tosissaan uskovan siihen.

Millaisia tulevaisuudensuunnitelmia sinulla on? Mitä seuraava kirjasi tulee käsittelemään?

Minulla on valmisteilla esseekirja, jonka olisi tarkoitus ilmestyä ensi keväänä. Se on tietyllä tavalla jatkoa Ilman-kirjalle, sillä sen keskipisteessä on suomalainen mies ja mies yleensä. Käsittelen siinä ”miehen metafysiikkaa” eli sitä, mitä maskuliinisuus pohjimmiltaan on kulttuurisista muuttujista riisuttuna. Samalla käyn läpi sitä, miten moderni yhteiskunta on oikeastaan naisten intressejä varten rakennettu. Lyhyesti sanottuna, Otto Weininger kohtaa Fight Clubin. Lisäksi minulla on tekeillä romaani ja suomennosvalikoima Jack Londonin asiaproosaa.

Millaisia tulevaisuudensuunnitelmia on verkkolehti Sarastuksella? Miltä Sarastuksen tulevaisuus näyttää? Pysyykö Sarastus pelkästään verkkolehtenä, vai onko sille mietitty myös traditionaalisempaa paperilehti-formaattia?

Sarastus tuskin ainakaan kovin pian siirtyy paperilehdeksi, mutta toimitus on suunnitellut parhaiden kirjoitusten julkaisemista säännöllisin väliajoin jonkinlaisena vuosikirjana. Muutakin pienimuotoista julkaisutoimintaa on ideoitu. Olemme aloittaneet Spenglerin Ihminen ja tekniikka -teoksen julkaisemisen suomeksi ”jatkokertomuksena” Sarastuksessa, ja suomennos olisi tarkoitus julkaista myöhemmin myös kirjana.

Mikä tekee sinut onnelliseksi?

Mielenkiintoisten ihmisten seura. Joskus he ovat eläviä ihmisiä, joskus taas taiteilijoita ja filosofeja joiden kanssa keskustelen heidän teostensa välityksellä.

– – –

Mesikämmen kiittää Timo Hännikäistä haastattelusta!

– – –

Aiheeseen liittyen:

Hännikäisen blogi Marginalia. [Marginalia vanhassa osoitteessaan].

Hännikäinen Wikipediassa.

Hännikäisen kirjailijasivu Facebookissa.

Hännikäisen haastattelu Kuiskaus pimeässä-lehdessä.

Hännikäisen haastattelu Hommalla: Timo Hännikäinen: Ikkunat auki Impivaaraan.

Juhani Karilan juttu Helsingin Sanomissa: Esseisti Hännikäinen: Tasa-arvo on liian pitkällä. Esseisti Timo Hännikäinen radikalisoitui.

City-lehden juttu Hännikäisestä ja hänen 2009 ilmestyneestä kirjastaan Ilman (Savukeidas, 2009).

Hännikäinen puhumassa kirjastaan Ilman Maria-ohjelmassa.

Hännikäinen Perttu Häkkisen haastateltavana Ylen Suomalainen mies-sarjassa 2012.

Täyslaidallinen humanismia vastaan. Hännikäisen kirjan Ihmisen viheliäisyydestä (Savukeidas, 2011) arvio Elonkehässä.

Verkkolehti Sarastus.

Verkkolehti Sarastus Facebookissa.

 

Advertisements

Read Full Post »

saatananpalvontaasuomessa80-luvun lopussa ja 90-luvun alussa ”rock-musiikki on Saatanasta”-vouhotus sekä tuolloin muutenkin yleinen ”Satanic scare”-perseily pyyhälsi ympäri maailman, myös Suomen, aiheuttaen yllättävän laajaa huolestuneisuutta kansan syvissä riveissä. Tämä voi nykyään tuntua kummalta ja huvittavaltakin, sen verran naurettavaa se meno oli, vaikka huvittavuus oli ilmiön todellisten uhrien kannalta asiasta kyllä kaukana.

Suomessa aihepiiriin parissa ansioituivat erityisesti Seinäjoen helluntaiseurakunnan Jouko Isohella ja Timo Närhi c-kasetillaan Rock ‘n’ rollin maailma (1986) sekä Leo Meller kirjallaan Rock (1986) ynnä ”dokumenttielokuvallaan” Enkeliruhtinas, nyt! (90-luvun alussa). Näiden mestariteoksien lisäksi Meller pykäsi vuonna 1993 eetteriin radio-ohjelman saatananpalvonnasta, joka sitten pian julkaistiin c-kasetilla nimeltä Saatananpalvontaa Suomessa (kasetit I ja II).

Viimeksi mainitusta äänitteestä tuli pian keräilyharvinaisuus. Mesikämmen ei kuullut äänitettä kuin vasta hiljattain, jolloin nauhalla esiintynyt Hans K. lahjoitti äänitteen Mesikämmenelle. Kasettienlahjoituspäivä sattui sopivasti olemaan Leon nimipäivä, 28.6.2013. Hans antoi kasetit juhlallisesti, asiaan varta vasten valmistetussa laatikossa. Paketti oli leomaisen symbolisesti sinetöity seitsemästi. Melko tarkalleen kaksikymmentä vuotta vanha äänite oli viimein päätynyt Mesikämmenen tassuihin, vieläpä “paholaisen asianajajan” toimesta.

Syy, miksi Hans päätyi Mellerin haastateltavaksi tämän radio-ohjelmaan, johtui siitä, että Meller oli nähnyt Hansin aiemmin samana vuonna Jyrki Richtin haastateltavana YLE:n Yhden illan pysäkki-keskusteluohjelmassa. Aiheena oli ollut satanismi. Hans oli itse asiassa ensimmäinen uudemman polven satanisti (Order of the Left Hand Pathin jäsenenä lähellä LaVeylaista satanismia), joka esiintyi maamme mediassa. Aiemmin esillä oli ollut ainoastaan Pekka Siitoin, jonka lähestymistapa satanismiin oli jotain… aivan muuta.

Lähes 3 tunnin ohjelmassa esiintyivät Hansin lisäksi myös Keijo Ahorinta, Marjaliisa Tiikko, Leena Huima ja tietysti Leo Meller itse. Heidän lisäkseen kourallinen kuuntelijoita pääsi esittämään Hansille kysymyksiään.

Ahorinta oli jo tässä vaiheessa (neljä vuotta ennen surkuhupaisan Saatananpalvonnan monet kasvot-kirjasen julkaisua) profiloitunut mielestään ”tutkijaksi”, vaikka ukon horinoissa ei ollut tuolloinkaan mitään, mistä sellaista olisi voinut päätellä. Viime vuonna Ahorinta pullahti julkisuuteen, kun tuli selväksi, että hän oli saatananpalvonnan “asiantuntijana” Anneli Auerin oikeudenkäynnissä. Tämän jutun siteerauksista selviää yhtä ja toista, mikä laittaa Ahorinnan “tutkijan” statuksen, “asiantuntijuuden”, vähintään mielenkiintoiseen valoon.

boksi2Muista ohjelmassa esiintyneistä: Tiikko on äiti, jonka tytär oli ollut mukana tamperelaisessa saatananpalvontajengissä. Huima taas oli jonkun sortin seurakuntatyöntekijä ja toimittaja, jolla tuntui olevan kova tarve päteä varsin häröillä jutuilla. Leo taas oli ehta oma itsensä, Suomen Siionin grand old man.

Ohjelman kokonaisuus on sekasotku, monella tapaa nyrjähtänyttä ja sekavaa ajattelua, argumentaatiota ja yleistä huuruilua, jolle voi samanaikaisesti itkeä ja nauraa.

Saatananpalvontaa Suomessa on pilkottu kahteentoista n. viidentoista minuutin osaan. Seuraavassa linkit näihin osiin, lyhyet kuvailut näiden osien sisällöstä sekä lainauksia niissä käytetyistä puheenvuoroista.

Mesikämmen kiittää Hans K.:ta lahjasta!

– – –

Saatananpalvontaa Suomessa

Osa 1: Äänessä Tiikko, Turunen sekä Meller. Osa koostuu lähinnä Tiikon kertomuksesta siitä, millaisessa jengissä hänen tyttärensä oli mukana.

saatananpalvontaasuomessa2Tälle jengille on yhtenäistä pukeutuminen. Eli pukeudutaan täysin mustiin. Ja tuota ja yleensä sitten nää nuoret haluaa värjätä tukkansa mustaksi, tytöt. Ja sitten on tämmönen, et ollaan likasia. Ei halutakaan peseytyä (…) Ja sitten on nää tämmöset hakaneulat aika voimakkaana mukana ja erilaiset niitit, mitä laitetaan. Ja sitten on todella tämmösiä t-paitojakin, mihinkä sitten itse kirjotetaan ”paholainen” ja ”devil” ja mitä kaikkea ne käyttää. Ja Tampereella ainakin on tunnuksena tytöillä vasemman silmäluomen päällä ”M”-kirjain, taikka sitten vasemman olkapään. Ja pojilla on sitten väärinpäin käännetty risti tässä ranteen kohdalla – Tiikko.

– – –

Osa 2: Äänessä Tiikko ja Meller. Osa on jatkoa ykkösosan aiheelle.

Meidän maassamme toimii joitakin järjestöjä joiden yhteisenä otsakkeena voisi olla vaikkapa tämmönen termi kuin ”Uskontojen uhrit”. Tämäkin on uskonto mistä me nyt puhumme Meller.

– – –

Osa 3: Äänessä Meller, Hans K. ja Ahorinta. Osassa käydään läpi satanismin ja saatananpalvonnan eroa (mitä Mellerin mielestä ei ole). Meller nostaa esille myös LaVeyn teokset sekä erityisesti elämäkerran The Secret Life of a Satanist ja tuo esiin näkemystään, että satanistit bluffaavat, huijaavat muille, mitä he oikein tekevät ja miksi. Meller näyttää ajattelevan, että satanistit saatananpalvojien tapaan tekevät kaikenlaisia laittomia hirveyksiä, vaikka he pyrkivätkin antamaan itsestään lainkuuliaista kuvaa ulkopuolisille.

Me ollaan vasemman käden polku -niminen ryhmittymä ja olemme satanisteja, filosofisella kannalla. Teemme erittäin suuren eron satanismin ja saatananpalvonnan välille. Niillä on todella syvä kuilu siinä välillä. Jotkut meistä ajattelee että Saatana on persoonallinen hahmo, toiset taas enemmän luokittelee sen luonnon pimeäksi energiaksi – Hans K.

Raamatullisen mittapuun mukaisesti ei ole mitään eroa, tämä on vain terminologiaa, joku on saatananpalvoja, joku on satanisti, joku on filosofi, kysymys on olennosta, persoonasta, joka on Luojan, Jumalan, kanssa sodassa. Voiko olla silloin mitään Saatanaan tavalla tai toisella liittyvää, joka itse asiassa ei juontaisi koko olemuksellisen kuvansa kaikesta siitä, mitä Saatana on. Raamatun mukaisesti hän on valehtelija, hän on murhaaja, hän on varas, hän on bluffi – Meller.

– – –

Osa 4: Äänessä Meller, Hans K., Ahorinta. Osassa väännetään peistä Anton LaVeyn tekstien tiimoilta, Keijo selittää juttujaan ja Leo alleviivaa sitä, että hänen mielestään saatananpalvonnan ja satanismin välillä ei ole eroa.

Tiedän sen raadollisuuden, mikä liittyy tähän Anton LaVeyn kokonai… siis siihen saatanallisuuteen mikä siinä on, niin se on se ponnin, mikä esimerkiks pakottaa minua yhä syvempään ja syvempään tutkimaan tätä asiaa – Ahorinta.

Vähitellen mulle aukeni se maailma, mitä mä tällä hetkellä sitten oon puhumassa vanhemmille, aivan samalla tavalla kuin Marjaliisa tuossa, että, meiän täytyy niinkun ryhtyä taisteluun ja herättää myös ihmisiä huomaamaan että mistä on kysymys. Ei ole aika enää nukkua vaan nyt on aika tehdä työtä. Ja jos mä saan siihen tieteellisen pohjan tähän koko asiaan ja se tulee hyväksytyksi, niin silloinhan tämmösillä asioilla on enemmän painoarvoa kuin vaan sillä että mä kulkisin esimerkiks Raamattu kädessä tuolla ja julistaisin sanaa, niin kuin esimerkiks Leo tekee, tekee todella hyvin töitä, niin sillä ois kuitenkin näkemys eri, koska mä tulen eri lähtökohdista. Mä tulen seuraten jälkiä, niinko vihikoira ja sitten moni muu tulee siihen päälle niinko tietoisena näistä asioista. Niin mun asemani on silloin tietysti vähän toinen. Mun täytyy saada se todistetuksi ja sen jälkeen sitten voidaan olla ihmisiä auttamassa – Ahorinta.

Minuun on otettu yhteyttä Torniosta, ehkä pohjoisin paikka, Nunnalahti, tuolla itäisempiä puolia, ja oikeestaan koko Etelä-Suomesta on ottaneet vanhemmat yhteyttä nyt kun mä sitten tuolta tutkimuskammiostani lähdin sitten julkisuuteen. Ja kaikki tää on tapahtunut noin kolmen kuukauden sisällä. Ja tää laajuus mikä tällä hetkellä saatananpalvontaan sitten Suomessa on, niin sitä on kaikissa suurissa kaupungeissa ja myös pienissä kyläpahasissa, ajatellaan jotain Alavuden pientä kuntaa, taikka jotain Nunnalahden kuntaa, näitä pieniä kuntia, eli se ei oo tavallaan säästäny ketään. Että tää on hirmunen ongelma. Ja sanotaan että tää tule laman myötä, niin lama tietysti syventää ihmisten mielet muutenkin mustaks, mutta tämä on ollut jo kauan. Ja tää on syönyt itselleen maaperää, nimenomaan syönyt itselleen maaperää… ihmisten mielissä. Esimerkiks sillä tavoin, että meil on tiettyjä tunnusmerkkejä, joita oli jo pitkään havaittavissa, jotka olis pitänyt esimerkiks seurakunnan ihmisten tietää ja nähdä, mutta ne tuli joka päivä, niitä tuli televisiosta, radiosta, lehdistöstä, joka puolelta ja ne tuli hyväksytyksi ja me hyväksyttiin tavallaan että se kuuluu ajan ilmiöön (…) Jos ihan puhutaan sybmoleista, niin Hanssilla on tietty symboli tuossa rintapielessään ja samalla tavoin sitten nää ristit, puheet, sitten on videoviihde, ja musiikki, nimenomaan tietynlaiset hevimetallit, tuottivat tämmöstä viihdettä joka jatkuvasti tuli meiltä ja nyttenkin se tulee satellikanavien kautta meille, jatkuvasti tavallaan siksi, että kun ne tulee televisiosta niin siinä ei voi olla mitään pahaa. Ja tällä tavoin se tilanne pehmitetään, jotta sitten taas saadaan napatuksi joku uhri, minä sanon ihan selvästi uhriksi koska mä en oo nähny yhtään onnellista ihmistä joka on esimerkiks saatananpalvoja – Ahorinta.

Meidän on mahdotonta kristillisen standardin puitteissa tehdä eroa saatananpalvonnan ja saatanismin kanssa – Meller.

– – –

Osa 5: Äänessä Meller, Hans K. ja Ahorinta. Hans kertoo mm. uskovansa evoluutioteoriaan, Meller puhuu ihmisen ja eläimen eroavaisuudesta, minkä lisäksi hän ruotii Death Scenes-elokuvaa, jonka Anton LaVey spiikkasi. Leo toteaa myös sen, että satanismi on hänen mielestään portti saatananpalvontaan. Keijo, “tutkija”, horisee aivan käsittämättömän sekavaa uskovaista hölynpölyä väkivaltaviihteen ja satanismin yhteydestä, siitä miten satanismin ja saatananpalvonnan “tutkiminen” veti hänet käsittämättömiin syvyyksiin, miten satanismi on “tuoksua levittävä kukka”, sekä miksi spiritismi ei ole vain “kevyttä saatananpalvontaa”.

Eläin ei osaa valita oikean ja väärän välillä. Ihminen osaa, joka merkitsee et Jumala loi hänet joksikin muuksi kaikki nämä häntää heiluttavat ystävämme – Meller.

Nää nuoret saatananpalvojat, niin ne käyttää nimenomaan väkivaltaviihdettä. Ja se että mä en tarkkaan tiedä, koska mua ei oo päästetty, koska mä en ole ”uskova”, niin mua ei päästetä sinne heidän tilaisuuksiinsa, niin mä en tiedä mitä kaikkea siellä tapahtuu. Mut sen tiedän mitä tapahtuu sen jälkeen. Ja nimenomaan, mä kerroin Hanssille tuolla, että yks kaveri, minun hyvä ystävä, maalas koko huoneensa täysin mustaksi. Hans ei pystynyt ymmärtämään sitä miks. Ja hän kuunteli siellä musiikkia ja hän katsoi videoita. Ei ne ollu tuommosia, mutta ne oli samalla tavoin raakoja. Ja nyt kun tämän kaverin sielunelämää ja henkistä kasvuaan tutkii ja miettii, niin se että hän sanoi että ne ei vaikuta häneen mitenkään. Mutta aina kun hän oli tämmösen seremonian jälkeen tullut sitten taas ihmisten ilmoille, hänestä näki sen aivan selvästi, koska tavallaan semmonen synkkä pilvi seurasi hänen ympärillään ja hänen päällään ja hän oli täysin muuttunut kaveri kun hän oli tehnyt tätä juuri. Eli kyl mä siis mä myönnän aivan rehellisesti sen, että siis tämä on yksi keino hallita ihmistä nimenomaan. Ja tää on yks polku joka johdattaa Saatanan luokse. Ja vielä se että tavallaan semmoisella ajatuksella, eli josset sinä tee, niin sinulle käy näin, tai, jos sinä olet palvelija, niin sinä voit tehdä näin, se on tavallaan palkinto. Niin siinä mielessä Hanssin ja mun ajatukset on eriävät. Ja mä puhun tässä aivan, ihan vaan tutkijana – Ahorinta.

Me ollaan hirvittävien asioiden kanssa tekemisissä. Jos me ajatellaan sitä et mä olen puolentoista vuoden aikana lukenut, katsonut videoita, filmejä, ja elänyt tavallaan ulkopuolisena sitä elämää mitä tämmönen noviisi joka on tulossa saatananpalvojaks elää, ja viime kesä mulla oli semmonen aika että mä tunsin että en mä jaksa yksin ylös tästä, että mulla oli niin hirvittävä painolasti, että kaikki se mitä mä olin kokenut, en voinut kenenkään kanssa jakaa sitä (…) Kaikki se, mitä on syntymässä, että se sitten puhkeaa myös kukkaan. Siis nythän se on kukassa, omalla tavallaan (…) Se on semmonen kukka vielä joka levittää sitten tuoksua, joka houkuttelee sitten paljon paljon ihmisiä tähän samaan remmiin. Hans puhui tuhansista ihmisistä jotka on satanisteja. Kuinka paljon on saatananpalvojia? Sitä lukua ei uskalla lähteä ees arvioimaan – Ahorinta.

Se [ero satanismin ja saatananpalvonnan välillä] on iltaruskon viimeisten hetkien ja yön täyden pimeyden, siin on se ero silloin kun me ajatellaan kristillisesti – Ahorinta.

Eiks käytännössä oo niin että, tää tämmönen, puhutaan nyt lempeämmästä iltaruskon saatanismista, eiks se oo käytännössä portti, joka eräänlaisena initiaationa absoluuttisesti on sen herran hallinnassa, joka hallitsee ihmistä, niin vetää hänet loppuun saakka ja pudottaa lopulta Helvettiin?  Meller.

Mä sanon et portti vois olla jo spiritismi. Jota pidetään siis äärettömän kevyenä, sanotaan et jos me puhutaan kevyistä huumeista, niin spiritismi on eräitten ihmisten käsityksen mukaan kevyt saatananpalvonta. Joka mun mielestä ei oo kyllä sitä, koska spiritismi vetää aivan samoilla tavoin ihmisen, kuin vetää saatananpalvonta ja satanismi, siis sen herran palvelukseen, ketä siinä halutaan – Ahorinta.

– – –

Osa 6: Äänessä Ahorinta, Meller, Huima, Hans K. ja Tiikko. Ahorinta horisee mm. Kauko Röyhkästä, Huima pistää ruosteisen lusikkansa soppaan saatananpalvonnan ja satanismin erosta sekä yrittää formuloida jotain ihmisen vapauden kaipuusta. Myös Tiikko sanoo mielipiteensä satanismin ja saatananpalvonnan eroista. Meller kertoilee mm. mustista messuista, uskoen pitävänsä käsissään raskauttavaa todistusaineistoa siitä, että Saatanan Kirkko olisi mukana rikollisessa toiminnassa.

Tässä on se, mistä oikeestaan tää koko polku alkaa. Kun ihminen tulee saatananpalvojaksi, hänet on jätetty yksin, hän ei oo saanu vastauksia esimerkiks omaan seksuaalisuuteensa. Monet saatananpalvojat joita mä tunnen niin heille ei oo pystytty antamaan, esmes kirkko ei oo pystynyt antamaan vastausta seksuaalikysymyksiin. Niinkun Kauko Röyhkä oli jossakin kirjoittanut että kun hänellä oli tämmönen uskonnollinen kokemus, niin hänen oma seksuaalisuutensa oli niin voimakas että hän tunsi että hän ei saanut riittävän usein onanoida, ja se oli se, mikä erotti hänet sitten taas uskosta. Ja tänä päivänä hän on sitten julistautunut saatananpalvojaksi tai saatanistiksi – Ahorinta.

Tää vapauden pyrkimys niin se on sellanen hirveen yleisinhimillinen asia et sitä voi tarkastella monesta näkökulmasta. Ja mä oon ihan viime aikoina ajatellu et kenties just tää ihmisen pyrkimys vapauteen, ihmisen pyrkimys tehdä mikä siit itsest tuntuu hyvältä, ilman et sitä mikää muu sitoo, niin ehkä se on juuri se ihmisen perimmäinen kapina Jumalaa vastaan ja sit on samantekevää mitä muotoja se ottaa. Et loppujen lopuks nii se saattaa kiertyä siihen, että koko tää paketti, ihmisen vapauden erilaisia muotoja, niin lopulta ne on keskenään kuitenkin hirveen samanlaisia – Huima.

– – –

Osa 7: Äänessä Hans K., Meller, Huima ja Ahorinta. Huima puhuu ”uhreista” eri uskonnoissa, Ahorinta esittää tietävänsä jotain filosofiasta, yms.

Mun mielest koko tän jutun ongelma on siinä et mikä tahansa systeemi joka, minkä takii mä otin esille tän vapauden, mikä tahansa sellanen systeemi joka avaa ihmiselle täyden vapauden päättää kaikista asioistaan itse, päättää itse mihin se uskoo, mitä se tekee, niin heti kun sille tulee riittävän isoja ärsykkeitä, kun joku houkuttelee sitä riittävästi kun se joutuu mihin tahansa myllyyn oli se nyt huume tai viina tai seksi tai vaikka filosofinen harrastelu joka lopult sekottaa pään, mikä tahansa mylly mihin se joutuu pyörimään, niin kun se on riittävän voimakas, niin se lähtee pyörittämään sitä ihmistä jos sil on tämmönen ajatus et vapaasti voi tehdä mitä tahansa ja mennä mukaan mihin vaan, ettei mitään rajotuksii oo. Must tää on se ongelma – Huima.

Eihän filosofienkaan joukossa jos ne on yhdessä, ja jos ne on saman aatteen kannattajia, niin eihän se voi olla kuin höyhenparvi jota voidaan puhaltaa mihin suuntaana tahansa, eikö totta? Eihän se voi olla myöskään sun ajatustes mukainen eikä sun ideologias mukainen? Vaan silloinhan siinä täytyy olla siis joku joka kasvattaa, opettaa, siis jonkun täytyy olla myös ideologisesti vastuussa, eikö? – Ahorinta.

– – –

Osa 8: Äänessä Tiikko, Huima, Ahorinta, Meller, Hans. Meller kertoo huiman tarinan lapsia saatananpalvontamenoihin synnyttäneistä, yms. Hans puhuu mm. vapaudesta. Ensimmäiset kuuntelijoiden soitot. Ahorinta “tutkijana” kertoo siitä, mitä tässä ajassa pitäisi tehdä.

Mä olin Torontossa tilanteessa jossa oli loppujen lopuksi kolmesta covenista kysymys, eli mitä se merkitsee? 13, 26, 50 ihmistä, joista yksikään ei näistä ihmisistä ollut millään tavalla tekemisissä minkäänlaisten huumeiden kanssa. Ne oli kaikki reiluja saatananpalvelijoita. Mut se mitä ne teki oli se että ne synnytti lapsia voidakseen käyttää näitä rituaalivälikappaleina, voidakseen myöskin surmata niitä. Ja mä oon itse istunut silmäkkäin tällaisen pariskunnan kanssa, joka on tullut omaan kristilliseen kääntymykseen ja kuuluu Torontossa People’s Church -nimiseen suureen evankeliseen seurakuntaan. Ne kerto mulle stoorinsa – Meller.

Mä olen huolissani siitä että sana Saatana tai siitä tulevat johdannaiset niin, enkä mä halua epäillä sun vilpittömyyttä, mut kuitenkin kiillotetaan sillä tavalla et se ydin, mikä maailmanlaajuisesti tähän ilmiöön kuitenkin sisältyy, peittyy. Täällä joku puhu kukasta, joka kukkii ja vetää puoleensa, niin suunnaton riski on olemassa, et tää tulee vaarantamaan ihmisten elämän. Me puhutaan ei-kristittyinä heidän fyysisestä elämästään, heidän mielenterveydestään, heidän ajallisuudestaan, kristittyinä me jatkamme ja sanomme, heidän iankaikkinen kohtalonsa on kysymyksessä – Meller.

Mä haluaisin sanoa sen, että jokainen ihminen joka tässä ajassa elää, niin ei antais kaikkien ajan virtauksien tulla ja mennä ja ajatella niin et okei, ne kuuluu tähän päivään. Vaan meidän täytyis lähteä kriittisesti suhtautumaan, eli niinkun Raamatussa sanotaan et meidän täytyis koetella henkiä. Niin samalla tavalla tänä päivänä meidän tulis oppia näkemään se, ne henget mitkä vaikuttaa tässä maailmassa. Ja se, että meidän täytyy saada ihmisten tietoisuuteen se, että on olemassa henkimaailma, joka tällä hetkellä runtelee meidän lapsia. Joka haluaa käyttää hyväksi joka ikisen kohtaamansa ihmisen minkä he tuota näkee. Eli Saatanalla on kiire ja Saatana haluaa ottaa niin paljon nuoria ihmisiä haltuunsa kuin vaan voi. Mutta, mikä sitten on se voima millä sitten pitäis tehdä? Mä uskon että koska meidän täytyis torjua pelko ja millä tavoin pelko torjutaan, niin se tulee ainoastaan sillä tavoin että me pystyttäis niinku näkemään Jumalan voima, joka on korkeempi kuin Saatanan voima. Ja Jumala on luvannut lahjoittaa meille rakkauden ja tää rakkauden henki vetää meidät sitten aika hulluihin tekoihin mm. tutkimaan sitä saatananpalvontaa ja satanismia – Ahorinta.

– – –

Osa 9: Äänessä Hans, Meller, Ahorinta, Tiikko. Leolla on pöydällä Alibi. Leo mainitsee Pat Pullingin ”hyvänä ystävänään” ja kertoo lisää uskomattomia kauhutarinoita saatananpalvonnasta ja roolipelien pelaamisesta. Ahorinta kertoo “totuuden” cornu-käsimerkistä ja rock-musiikista. Huima ja Hans puhuvat symboleista jotka liitetään satanismiin ja saatananpalvontaan. Lisää kuuntelijoiden soittoja.

Tos on toi käsimerkki mikä on tolla seuraavalla sivulla, eli sehän on Saatanan tunnusmerkki. Jos te meette rock-konserttiin ja katsotte ihmisten käsiä niin suurin osa niistä on nyrkeissä, mutta ne jotka ovat myyneet itsensä Saatanalle niillä on juuri tämä merkki ja vielä sillä tavalla peukalo siihen alas käännettynä että siitä tulee se pukin parta. Eli se on hyvin tyypillinen. Oikeestaan piilomerkitys mikä tuolla rock-konserteissa näkyy on… [sytkäreiden liekit] … jos me ajatellaan mikä Lucifer on, niin sehän on tämmönen valon lapsi, valon tuoja, valon kantaja. Niin tällä tavallaan annetaan myös se mahdollisuus et tervetuloa Saatana. Siis tehdään se Saatanalle tulo siihen tilaisuuteen helpommaksi silloin kun tää tulimeri [sytkäreiden liekit] on vastaanottamassa. Ja tää on samanlainen piilomerkitys. Monet lapset eivät edes tiedä, tai nuoret eivät tiedä, kun ne näitä merkkejä viljelivät, eli mitä ne sillon ovat kutsumassa itse asiassa, siis ihan tahtomattaan – Ahorinta.

– – –

Osa 10: Äänessä Tiikko, Meller, Huima, Hans, Meller. Ahorinta kertoo, miten hänen ”tutkimuksensa” tekivät hänen olostaan raskaan ja ahdistuneen. Eräs kuuntelija esittää Hansille mainion kysymyksen evoluutiota ja Jumalaa koskien, toinen kuuntelija taas varoittaa Hansia Helvetistä. Huima horisee taas omiaan uhreista ja uhriajattelusta. Meller kertoo, miksi muut uskonnot kuin kristinusko ovat eksytystä.

Mitä syvemmälle mä olen menny itte tähän hommaan niin sitä vakuuttuneemmaks mä olen tullut siitä et meillä on luojajumala. Se on taas toisinpäin kun Hanssilla. Hans haluaa erottautua Jumalasta ja kieltää sen (…) mut mitä syvemmäks mä meen tonne alakertaan niin sitä voimmakkaammaks taas mulle tulee usko siihen, et on Jumala, joka on kuitenkin kaikkea voimakkaampi. Ja nimenomaan silloin kun mä puhuin tosta aikasemmin siitä että kuinka vaikee vaihe mulla oli kesällä, siinä kaiken tämäan tutkimuksen ahdistamana ja tavallaan taistelin yksin, niin sillon oikeestaan niitä ainoita tekijöitä oli se, että pysty tähän luottamaan siihen että mulla myös on korkeempi herra, joka pysty mua auttamaan silloin kun mul oli todella hankalaa. Kun mä olin ihan samalla tavalla kun Marjaliisa niin, en mä voinu kenellekään puhua mitään. Mä olin todella umpiossa ja taistelin vaan tavallaan oman itseni kanssa ja niitä yhteydenpitoja mitä sit yritti saada niin muihin ihmisiin niin huomas et joo ei sielt tullu minkäänlaista vastakaikua. Mut kauitenkin se että siinä mitä syvemmälle menee pimeyteen niin sitä kirkkaammaksi tulee Jumalan armo – Ahorinta.

Olkoon nyt vaikka että jossakin tutkimuksen vaiheessa mä joudun pyytämään Leolta anteeksi sitä et mä olen tehnyt tällasen karkean erottelun saatanismin ja saatananpalvonnan välillä, voi olla et mä joudun sitä vielä pyytämään anteeksi mutta se on nyt mun tutkimuksen tätä hetkeä ja härkäpäisesti suomalaisena pidän siitä tietysti kiinni, kunnes sitten se toiseksi todennetaan – Ahorinta.

Käytännön tasolla asia on just niin kun täs on tullut monta kertaa esiin, et meidän täytyy tehdä ero niiden pahojen tekojen ja sit niiden välillä jotka ei tee näitä pahoja tekoja, silloin kun on kyse ihmisten auttamisesta, mut jos me aatellaan asiaa niinku kristinuskon ytimen kannalta, niin (…) ensmäinen käsky, Minä olen herra sinun Jumalasi, älä pidä muita jumalia ja tää on niinkuin se idea, tää on käskyist ensimmäinen joka sulkee sisälleen kaikki ja kristinuskon kannalt kaikki, mikä ei pidä jumalanaan sitä yhtä, kaikki mikä asettaa sen rinnalle muita, just tää et sä sanot että ihminen voi olla buddhalainen tai hindu tai satanisti tai ateisti, mikä tahansa, valintansa mukaan, juuri se on sen ensimmäisen käskyn rikkomista ja juuri se vie koko systeemin, se vie jalat alta koko systeemiltä ja jos kristinusko sanoo et kaikki tää Jumalan vastustaminen on lähtöisin Jumalan vihollisesta eli Saatanasta niin me voitais tällä syyllä kutsua saatanismiks kaikkea semmosta uskonnollisuutta mikä ottaa Jumalan rinnalle minkä tahansa muun Jumalan. Rakenteellisesti kysymys on tästä – Huima.

– – –

Osa 11: Äänessä Huima, Hans, Meller, Tiikko. Huima esittää ei-niin-vakuuttavan argumenttinsa siitä, miksi ainoastaan kristinuskossa on totuus. Meller puhuu Saatanan vallan kasvusta maailmassa ja kertoo jälleen saatananpalvonnasta kauhutarinan. Kaikki antavat loppukommenttejaan.

Mun mielestä jokainen uskonto on ihmismielen keksimää – Hans.

– – –

Osa 12: Äänessä Huima, Meller ja Ahorinta. Meller kertoo siitä, miten Jeesus oli synnitön. Ahorinta rukoilee ohjelman lopuksi. Meller selvittää Huimalle, mitä ”veren ääni” tarkoittaa.

Kaikkein tärkeintä on lähtee ihan siit yksinkertaisesta vanhasta perusopetuksen mallista et opetetaan lapsille käskyt, mitä Jumala tahtoo, ja sit opetetaan miten ihminen selviytyy siit ongelmasta joka sitä vastaan väistämättä tulee kun se huomaa et se ei kykene näitä käskyjä täyttämään. Eli opetetaan sille mitä sovitus on, miten synti saadaan anteeksi, miten yhteys Jumalaan saadaan. Ja yksinkertaisesti siis jauhetaan tätä asiaa niin kauan että tota se on ainakin varmasti kuultu. Tää kuulostaa hirveen yksinkertaisesti kuulostaa varmaan aivopesulta ja kaikelt muulta semmoselta mutta mä en usko et on mitään muuta menetelmää – Huima.

– – –

Aiheeseen liittyen:

Nahkaliivi-Ahorinta ratsastaa jälleen (osa 1, 2, 3).

Mesikämmenen Leo Melleriä koskevat postit.

Missä on voodoo-mies Hannu Rauhala?

Read Full Post »

outotie1Jouko Piho on eläkkeelle siirtynyt opettaja, kirjoittaja, runoilija, muusikko, oman puolueensa perustaja, maailmanmatkaaja ja suuri naiskauneuden arvostaja sekä profeetta. Jouko Piho on oman tiensä kulkija ja omalla oudolla tavallaan mielenkiintoinen hahmo, uskonnollinen radikaali. Jouko Piho aiheuttaa enemmän yleistä pahennusta kuin kaikki Suomen satanistit ja black metal bändit yhteensä. Tämä on tietysti mahdollista vain lopunaikoina.

Pihosta on viime vuosina tullut eräs tunnetuimmista uskovaisista maamme sosiaalisessa mediassa. Syy Joukon tunnettavuuteen ovat tietysti hänen uskonnolliset kannanottonsa ja näkemyksensä, jotka suurimman osan mielestä ovat hölmöjä ja absurdeja, mutta käsittämättömyydessään useimmiten samalla viihdyttäviä. Monilla on hyvässä muistissa mm. Joukon profetia, jonka mukaan Venäjän piti hyökätä Suomeen tämän vuoden kesäkuun 13. päivä. Kaikki Joukon visiot tulevaisuudesta eivät kuitenkaan ole olleet pielessä – vuonna 1998 Jouko nimittäin näki oikeaan osuneen enneunen Mika Häkkisen formula 1 -maailmanmestaruudesta.

Piho on ollut varsin aktiivinen näkemyksiensä julkituonnissa. Niitä löytää netistä ennen kaikkea hänen kotisivuiltaan, mutta onpa Jouko kirjoitellut aikanaan aktiivisesti sellaisellekin foorumille kuin Punk in Finland. Tämän lisäksi Jouko on julkaissut vuonna 2005 ensimmäisen kirjansa: Outo tie. Kamppailuni Jumalan, elämäni naisten ja helluntaiherätyksen kanssa. Kovakantinen opus on tuhti paketti, jossa on noin 450 sivua ja joka paperivalintansa vuoksi painaa kuin keskivertosaarnaajan synnit. Kirja on runsaasti kuvitettu.

Kirjan nimi alaotsikkoaan myöten vastaa sisältöä hyvin. Mesikämmen summaa seuraavaksi kirjan sisältöä opuksen nimen mukaisesti.

– – –

Kamppailu Jumalan kanssa

Kirja antaa varsin mielenkiintoisen kurkistuksen eräästä idiosynkrastisesta kulmasta siihen outoon universumiin, mikä on uskovaisten päänsisäinen todellisuus. Tämä on uskontopsykologisesti varsin mehevää ja hämmentävää settiä niille, ketkä itse eivät tuollaisessa universumissa elä. Uskovaisena miehenä aivan kaikki asiat merkityksellistyvät Piholle viime kädessä hänen uskonsa kautta. Ainakin teoreettisesti.

Jumalan tahdon noudattamisessa ja toisinaan myös ymmärtämisessä on omat kinkkiset ulottuvuutensa. Tässä Joukoa ja kanssauskoviaan auttavat erilaiset ennemerkit ja profetiat, joita otetaan ja saadaan tämän tästä sieltä ja täältä. Se, miten näiden pohjalta asioita tosissaan arvioidaan, tulkitaan, ja sitten toimitaan, on uskossa elämättömälle silkkaa twilight zonea.

Jumala, Jumalan tahdon toteuttaminen ja naiset nivoutuvat Joukolla monella tapaa toisiinsa. Tämä tulee esiin mm. ajatuksista, joita hän kävi läpi ollessaan lähetystyössä Italiassa: Toisinaan kuumassa heinäkuun Italiassa katuja talloessani ja kirjalaukkua kantaessani mieleni pehmeni ja ajattelin vähän muutakin kuin evankeliointia. Aloin haaveilla siitä, että entäpä jos minulla olisi joskus italialainen vaimo. Tulisin takaisin Italiaan, naisin jonkun kauniin italiattaren, perustaisimme perheen ja eläisimme onnellisina elämämme loppuun asti. Niin, mitä nyt siinä välissä pitäisi myös evankelioida Italian kansaa.

Kamppailu Jumalan kanssa vaikuttaa kirjan perusteella ilmenneen Joukon elämässä erityisesti naisenkaipuun ja eri seurakuntien kanssa tapahtuneen väännön kautta. Ja sitä vääntöä on sitten riittänytkin.

– – –

Kamppailu naisten kanssa

Huima osa kirjasta käsittelee Pihon rakastumisia ja ihastumisia, joista jälkimmäisiä näyttää usein olleen monta samaan aikaan. Piho toteaakin kirjassaan, että päiväkirjoistani voisi saada sen kuvan, että olen haaveillut elämässäni lähinnä naisista. Tosiasia on kuitenkin se, että kaikkina vuosina Jumalan ikävä on ollut aina voimakkaasti läsnä, vaikka en ole kovin usein kirjoittanut sitä muistiin.

Ihastuksiaan läpikäydessään Piho usein pohtiikin, onko se tai tämä nainen Jumalan hänelle tarkoittama. Erääseen venezuelalaiseen naiseen Piho ihastui vain kirjeiden perusteella niin paljon, että alkoi opiskella espanjaa. Homma kusi lopulta kuitenkin reisille: Ja pettymyshän siitä tuli. Sain kahden kuukauden odottelun jälkeen viimein kuvan Nancyltä (…) Kuva oli minulle tyrmistys. Se ei herättänyt minussa minkäänlaisia tunteita puhumattakaan rakkaudesta. Koin voimakkaasti, että Nancy ei ole tuleva vaimoni.

Vaikka naiset vetävät Joukoa vahvasti puoleensa, ei hän kuitenkaan uskovaisena ole harrastanut esiaviollista seksiä, mistä kertoo mm. seuraava esimerkki: (…) Siitä huolimatta Anita rakasti minua, jopa siinä määrin, että hän ehdotti tulopäiväni iltana, että me menisimme sänkyyn rakastelemaan. Torjuin ajatuksen seksistä kauhistuneena. Sanoin Anitalle: ”Ei missään nimessä. Emmehän me ole naimisissa.” Nyt oli Anitan vuoro hämmästellä: ”Niin, mutta jos me rakastamme toisiamme, niin kyllä me voimme rakastella”. En suostunut. Sinä iltana erosimme hiukan kireissä väleissä.

Jo kirjan alkupuolella olevasta Seksuaalisuuteni herää-kappaleessta alkaa tulla ilmi, että Jouko on kirjassaan harvinaisen suorasanainen ja avoin myös elämänsä intiimeimmistä puolista. Kyseisestä kappaleesta saamme kuulla mm. sen, että Joukolle paljastui vasta 14-vuotiaana, mistä lapset tulevat maailmaan: Lopulta sain tietää suuren salaisuuden eräältä kaverilta Lahden helluntaiseurakunnan kesäleirillä Kotirannassa v. 1961. Olin järkyttynyt. En voinut mitenkään käsittää, että lasten saaminen tapahtuisi sillä tavalla, siis jotenkin niin kuin rumasti (…) No, myöhemmin aloin ymmärtää eri tavalla. Itse asiassa miehen ja naisen välinen sukupuoliyhdyntä on yksi kauneimpia asioita maailmassa.

Itsetyydys nousee kirjassa aika ajoin esiin. Jouko kertoo, mitä mieltä asiasta on: Olen sitä mieltä, että itsetyydytys on luonnon antama purkautumiskeino tapauksissa, jolloin normaali sukupuoliyhdyntä ei ole mahdollista. Itsetyydytys ei saa kuitenkaan hallita ihmistä niin kuin ei mikään muukaan asia.

Itsetyydytys nousee esille myös Joukon brutaalin avoimessa ensimmäisen avioliittonsa tilityksessä. Sairaalloisen mustasukkainen vaimo sai Joukon kerran pakenemaan kotoaan, kuitenkin vain palatakseen takaisin vaimon luo:Kun olin aikani kierrellyt Helsinkiä, juonut pari olutta, ostanut yhden seksilehden, runkannut vessassa sekä käynyt katsomassa Marion Brandon elokuvan Viimeinen tango Pariisissa, alkoi mieleni muuttua. Päätin palata takaisin. En ollut valmis eroon.

Lukijalle ei jää epäselvyyttä siitä, että Jouko pitää isorintaisista naisista ja että hän on hetero. Eräs Joukon ihastuksista oli hänen historian opettajansa, jolla Jouko kertoi olleen minuakin kovasti kiinnostaneet isot puskurit. Lukiovuosien alkaessa Joukon elämästä jäivät naiset yllättäen pois. Hänen elämässään ei ollut tuolloin muuta kuin koulunkäynti, seurakunta ja Raimo Leino [Joukon ystävä]. Jouko täsmensi asiaa: Enkä ollut kuitenkaan mikään homppeli.

Toisaalla kirjassa Jouko täsmentää millaisista naisista hän pitää: Tiedän, että olen hulluna kauniisiin vaaleaveriköihin. Toisaalta uskon, että Jumala ymmärtää minua ja antaa minulle jonain päivänä sen uskomattoman kauniin, pienen ja vaalean, hyväluonteisen, pehmeästi puhuvan, isorintaisen, seksikkäästi pukeutuvan ja meikkaavan, minua rakastavan ja ymmärtävän ihanan NAISEN, jota olen koko ikäni tähän mennessä turhaan etsinyt. Toive oli kohtuullinen ja Jumala palkitsi Joukon sittemmin elämänsä naisella, jonka kanssa hän on ollut naimisissa nyt yli 20 vuotta.

Kuten heteromiehille yleensäkin, myös Joukolle naiset aiheuttavat myös vaaratilanteita, mistä kertoo mm. kirjan kappale Tyttöystäväni halusi tappaa itsensä ja minut. Asiaan liittyivät usein autot: Vuonna 1969 olin ollut kaksi kertaa lähellä kuolemaa annettuani naisten ohjata autoani. Vuonna 1978 tuli kolmas kerta, joka oli näistä kolmesta kaikkein vakavin. Viimekätinen syy näihin tilanteisiin eivät kuitenkaan olleet naiset. Jouko selitti tapahtuneen näin: Kyseessä oli selvästi Saatanan tappoyritys, jonka Jumalan enkelit estivät.

Eräät Joukon ihastusten kohteet ovat olleet julkkiksia, kuten Marilyn Monroe, Marion, Tabe Slioor (joka tapasi 60-luvulla muuten Anton LaVeyn), Liana Kaarina, Pirkko Mannola ja Kike Elomaa. Kiken kohtaamisesta Tapiola Gardenissa Jouko kertoo seuraavaa: Kaipaan hirveästi naista. Tämä tuli hyvin ilmi eilen Tapiola Gardenissa. Siellä ei ollut ketään sen kummempaa. Loppuillasta lauloi Kike Elomaa. Silloin kaikki kaipaukseni purkautui häneen. Menin lähelle lavaa ja aloin katsoa ihaillen Kikeä, joka huomasi sen ja vastasi katseisiini katsomalla minua usein hymyillen. Kerran lähetin jopa lentosuukon Kikelle, joka tuntui hyväksyvän sen hymyillen.

Marilyn Monroeta Jouko ei valitettavasti pystynyt muiden julkkisihastustensa tapaan lähestymään, mutta Jouko kertoo, että Marilyn on kolmen ensimmäisen ihmisen joukossa, ketkä hän haluaa tavata taivaassa.

– – –

Kamppailu helluntaiherätyksen kanssa

Jouko tuli uskoon jo lapsena. Hän julisti Jumalasta pihapiirinsä lapsille, oli omassa piirissään ilmeisen hyvänä puhujana pidetty ja meni upotuskasteelle 11-vuotiaana. Hänelle profetioitiin, että hänestä tulee vielä suuri Jumalan sanan julistaja. Hän muistelee, miten puhui ensimmäisen kerran kielillä, miten häntä uskonsa takia kiusattiin ja miten helluntaiherätyksessä oli kaikenlaisen hyvän lisäksi myös kääntöpuolensa: lähes kaikki mahdollinen oli syntiä. Tivolit, Korkeasaari, Linnanmäki, teatteri, elokuvat, kulttuuri- ja urheilukilpailut, televisio, radio, yms. olivat poissa laskuista. Ulkonäön ja pukeutumisen säätely ja valvonta kuului seurakunnan toimintaan sekin. Seuraava pätkä kuvaa meininkiä hyvin:

Kun melkein kaikki oli syntiä, niin raja kulki siinä, että sain sentään kerätä postimerkkejä. Mutta siinäkin kävi kerran niin, että liimaillessani postimerkkejä kansiooni isäni tuli luokseni ja sanoi: ”Kuule, olisi paljon hyödyllisempää lukea Raamattua.” No, minä kilttinä poikana laitoin postimerkkikansioni sivuun, otin Raamattuni esille ja aloin lukea sitä. Isäni huomasi sen ja tuli kohta kehumaan minua, että noin sitä pitää.

Kirjassa käydään läpi Joukon historia eri seurakunnissa ja uskonnollisissa ryhmissä. Mukaan mahtuu toimintaa niin Suomessa, Ruotsissa, Italiassa kuin Yhdysvalloissakin. Piho oli vuosien varsilla tekemisissä mm. Niilo Ylivainion ja Leo Mellerin kanssa. Viimeksi mainitun naisseikkailuista ja raamatunsalakuljetuksista entisen Neuvostoliiton alueelle kirjassa on varsin mielenkiintoinen kappale Leo Mellerin kiirastuli. Näin sivumennen sanoen, olisi hienoa jos Meller kirjoittaisi elämästään yhtä avoimen tilityksen kuin mitä Piho on tässä kirjassaan tehnyt.

Joukon räväköiden tekstien kirjoittelu alkoi jo vuonna 1967 helluntaiherätyksen äänenkannattaja Ristin Voitto-lehdessä. Homma jatkui myöhemmin mm. Hyvän Sanoman toimittajana ja Kirkko ja Kaupunki-lehden jutuissa. Hyvän Sanoman sivuilla Jouko kävi julkisesti kirjeenvaihtoa erään ulkosuomalaisen ateistin kanssa. Netmission-sivuilla 2003 Piho puolusti transsukupuolista uskovaista, mistä hyvästä hän sai foorumille 40 päivän bännin. Kyseinen bänni ei ole muuten ainut hankaus lajiaan Joukon uskonnollisen kotimaaston kanssa. Joukon suhde helluntaiherätykseen on ollut varsin ristiriitainen. Vuosien varsilla Joukoa on helluntailaisten piireissä niin diggailtu kuin karsastettukin. Eri asemiin on pyydetty ja niistä on annettu myös monoa.

Piho pohtii kirjassaan tietysti myös uskonnollisia kysymyksiä, kuten voiko uskovassa olla pahoja henkiä, oppia lopunajoista, milloin Jeesus tulee takaisin, mitä on pyhyys, sekä teodikean ongelmaa.

Kaiken tämän lisäksi kirjassa on yhtä ja toista muutakin. Jouko kertoo mm. ensimmäisestä kännistään, mielipiteensä ufoista, ennustamisesta, Urantia-kirjasta, Da Vinci-koodista, yhteydenpidostaan Jari Sarasvuohon ja Lenita Airistoon, miksi teologia on ”modernismin myrkkykylvöstä”, sekä siitä onko parta syntiä. Mukana on myös Joukon runoja ja eri julkaisuihin kirjoittamia tekstejä. Saamme nauttia myös Joukon matkakertomuksista, mm. Israelista, sekä hänen aforismeistaan.

– – –

outotiePiho myy kirjaansa nykyään kotisivujensa kautta alennushintaan, mikä postikuluineen tarkoittaa vajaata 18:a euroa. Pyytäessä opukseen saa varmaankin tekijän nimikirjoituksen. Mikään best-seller kirja ei ole ollut, sillä Joukon vanhojen kotisivujen tietojen pohjalta voi päätellä, että kirjaa on nykyisellään myyty ehkä reilut 700 kappaletta. Eiköhän nyt pistetä joukolla Joukon kirjamyynti kovaan nousuun. Kertokaa tilatessanne Mesikämmeneltä terveisiä.

18 euroa voi kuulostaa aika kovalta hinnalta paketista uskonnollista huuruilua. Samalla rahalla kun saa vaikkapa mäyräkoirallisen olutta tai pari pulloa Gambinaa. Pihon kirjaan sijoittamisessa on kuitenkin puolensa. Uskonnollisen huurun ja -tykityksen saralla Pihon kirja on nimittäin helmi. Mikäli kulttuurin raja-alueiden ilmiöt kiinnostavat, myös kristillisissä muodoissaan, on tämä kirja suhteessa hintaansa varsin mainio hankinta (tähän väliin todettakoon kuitenkin, että Mesikämmen itse sai kirjan ystävältään lahjaksi).

Jouko Pihon Outo tie. Kamppailuni Jumalan, elämäni naisten ja helluntaiherätyksen kanssa on varmasti yksi oudoimpia kristillisiä elämäkertoja, joita Mesikämmen on lukenut. Tämä on kulttiteos, joka kuuluu alan keräilijöiden hyllyyn siinä missä vaikkapa Leo Mellerin Rock, Keijo Ahorinnan Saatananpalvonnan monet kasvot, Pat Pullingin Noidankehässä, Horst Knautin Paluu tulevaisuudesta, tai Hal Lindseyn Saatana elää ja voi hyvin maa planeetalla.

Mesikämmen suosittelee.

[Päivitys 15.7.2013: Jouko Piho pyysi tarkentamaan seuraavia asioita: Hän ei omien sanojensa mukaan ole saanut mitään profetiaa siitä, että Venäjä olisi hyökännyt Suomeen 13.6.2013 – “Minä olen vain julkaissut sivuillani nimimerkki ‘Pauliinan’ sen sisältöisen sanoman”. Kirjan myynnistä ja painosmäärästä Jouko valotti seuraavaa: “Olen myynyt kirjaani 691 kpl ja antanut lahjaksi ystäville ja sukulaisille sekä ilmaisina markkinointikappaleina (esim. lehtien toimituksiin) 184 kpl eli kirjaani on mennyt 875 kpl ja jäljellä on vielä 125 kpl. Painos oli 1000 kpl.” Näiden lisäksi kirja-arvioon on korjattu Joukon ja hänen elämänkumppaninsa avioliiton kesto “yli 15 vuodesta” “yli 20 vuoteen” ja loppulinkkeihin on Joukon toiveesta lisätty Suomen laillisuuspuolueen kotisivulinkki.]

– – –

Aiheeseen liittyen:

Jouko Piho puhuu! Mesikämmenen tekemä haastattelu.

Tilaa Pihon kirja alennushintaan 10e + postit täältä.

Jouko Pihon uudet ja vanhat kotisivut.

Jouko Piho Facebookissa.

Jouko Piho Twitterissä.

Jouko Piho Fingerporissa.

Jouko Piho Hikipediassa.

Jouko Piho kertoi Radio Cityn haastattelussa demoneista.

Joukon Pihon perustaman Laillisuuspuolueen kotisivut.

Read Full Post »

Mesikämmen on saanut tassuihinsa suurehkon määrän harvinaisia Pekka-videonauhoja. Ne sisältävät mm. nykyisellään YouTubesta löytymättömiä vanhoja TV-pätkiä, Pekan itsensä Saksassa kuvaamaa materiaalia, sekä muiden Pekasta videokameralla kuvaamaa materiaalia. Osa näistä materiaaleista on jo digitoitu VHS:ltä DVD-muotoon. Osa odottaa digitoimistaan.

Tämän kulttuurihistoriallisen aarreaitan avaaminen aloitetaan tänään vajaan tunnin mittaisella nauhalla, jonka tuntemattomat nuoret ovat kuvanneet Naantalissa 1992. Nauha lienee ensimmäinen videotallenne, joka on tullut julkisuuteen Pekan ja kumppaneiden järjestämistä toritilaisuuksista Naantalissa. Videolla Pekka kertoo monen muun asian lisäksi myös vähän kuullusta murhayrityksen kohteeksi joutumisestaan Vehmaalla, sekä kuulumisestaan Portugalin salaiseen poliisiin.

Seuraavaksi käydään läpi linkit nauhan videoklippeihin ja annetaan klippien asiasisällöstä lyhyt kuvaus. Lisäksi muutama siteeraus on transkriptoitu nauhalta näiden kuvauksien perään.

– – –

Osa 1/5

p1bKuvausryhmä saapuu Naantalin torille, jossa Aalto pitää väkevän puheen. Mukana myös Pekka, Koskela, ja pari muuta hommassa mukana olevaa henkilöä. Eräässä kohdassa Aallon puhetta anarkistit heittävät Pekan porukkaa kananmunilla. Torilla olleilta kysellään mielipiteitä toripuheesta. Kuvausryhmä saapuu Pekan joukkojen kanssa bunkkerille. Pekka kertoo toiminnastaan, Koskelasta, Kursiivin iskusta ja siitä saamastaan tuomiosta. Aalto kertoo lentokonekaappauksesta.

Komentaja Aalto puhuu! Kansalaiset! Tarkkailkaa ympäristöänne! – Aalto

p1cEnnennäkemättömän harhautuksen meteli on peittänyt ihmisten korvat kuulemasta totuutta! – Aalto.

Kansalaiset nukkuvat poliittisen petoksen muuriin. Missä ovat totuuden sanat? Missä on kuri, järjestys ja oikeudenmukaisuus? – Aalto

Kuka muu kuin isänmaanystävä voi luoda uudestaan kansakunnallemme voittamattoman kunnian, täydellisen vapauden sekä jakamattoman onnellisuuden ja rakkauden taivaallisen tunteen? – Aalto

p1eSe, joka väittää tai yrittää todistaa meitä isänmaanystäviä vastaan, ei tule todistamaan muuta kuin tyhmyytensä ja kaikkinaisen mitättömyytensä koko ihmiskunnan edessä, totisesti! – Aalto

Täytyy tehdä vahvistusryypyt… skool! – Pekka

Tää oli tuota vuonna 86. Järvenpään kanssa tehtiin tämmönen lentokonekaappaus, että tota, siinähän oli siis periaatteena se, että saatas vähän rahaa sen aikaiselle puolueelle. Ainahan noissa tietysti lentokonekaappauksissa niin on taustalla se halu, että huomataan, minkä puolesta taistellaan. Eihän lentokonekaappaus koskaan onnistu tietenkään – Aalto

 – – –

Osa 2/5

p1gPekka kertoo Kursiivin tapauksesta, IKR:stä, kannattajistaan, Vehmaan huvilastaan, saamastaan julkisuudesta Neuvostoliiton mediassa, Neuvostoliiton natseista, pakolaisista, murhayrityksen kohteeksi joutumisestaan Vehmaalla. Keskusteluun ottaa osaa myös Koskela ja Aalto.

Meil on 666 nyt [jäseniä]. Se on meidän maaginen luku. Pedon luku – Pekka

Poliittista vessapaperia – Aalto Pariisin rauhansopimuksesta.

Me kuollaan sukupuuttoon tuhannessa vuodessa – Olavi Koskela.

– – –

Osa 3/5

Videontekijä esittelee lehtileikkeitä. Pekka kertoo EY:stä ja sen vaikutuksesta Suomeen, Suomen ongelmista, Karjalan palauttamisesta, yms.

– – –

Osa 4/5

p2Pekka kertoo sotahistoriasta, skinheadeistä, punkkareista, Ahvenanmaasta, siviilipalveluksesta, Elisabeth Rehnistä, Neuvostoliiton atomipommeista, Etelä-Afrikasta, kristinuskosta, hindulaisuudesta, tulevaisuudesta, Hitleristä, presidenttiehdokkaaksi ryhtymisestä, Naantalin kunnallisvaaleista, ranskalaisesta ja amerikkalaisesta vaalitavasta, anarkistien taholta saamastaan sabotaasista. Aalto kertoo Oulun kunnallisvaaleista, aktiiveista, taloonsa kohdistetusta vandalismista, ”monistesodasta”, anarkisteista, yms.

p5Punkit ja skinit ne on niin kuin kissat ja koirat. Mä en henkilökohtasesti, mä en voi sietää punkkareita. En oo ikinä sietänyt oikein. Kyl mä niitten kanssa toimeen tuun, Naantalis niitä on puolisen tusinaa. Mut ei ne oo ihmisiä mun mielestä. Ne on niin kun jotain villi-intiaaneja. Ei niil oo mitään periaatteita – Pekka

Hinduismi on korkeampaa filosofiaa kuin kristinusko. Buddhalaisuus ja tämmönen. – Pekka

Anarkistit on semmosia et ei ne pysty niinku tappelemaan, ne on semmosia niinku kyykäärmeitä, matelee kato yön pimeydessä, sit maalataan joku iskulause ja kadotaan niinku pieru Saharaan – Pekka

Munkin talo missä mä asun on maalattu, maalattu tuota. Ei oo ollu kuitenkaan vielä tuollaisia yhteenottoja, verisiä. On ollu lähinnä tuollaista monistesotaa – Aalto

– – –

Osa 5/5

p4bPekka kertoo anarkisteista, Koskelasta, liikkeen toiminnasta Suomessa, KRP:stä, Tapio Linnasta, yliopistolla olevasta keskustelutilaisuudesta, omasta asemastaan Suomessa alan kentällä, Linnan Pekasta levittämästä juorusta, naissuhteistaan, kreivi Lingrenistä, punkkareitten kanssa olleista nahinoista, kuulumisestaan Portugalin salaiseen poliisiin (esittelee myös nämä paperinsa), Portugalin matkoistaan, Portugalissa tekemästään huumeveikkojen pidätyksestä, Suomen laista, kontakteistaan ympäri maailmaa, englanninkielen taidostaan, saksankielen opiskelusta Suomen kouluissa, Chymoksen minttuviskistä ja sen hyvästä hinta/alkoholiprosentti-suhteesta. Tämän lisäksi Pekka kertoo hampaidensa harjaamisesta. Koskela kertoo saamastaan vankilatuomiosta. Aalto kertoo eri yhdistyksistä.

p5bSit hän on pistänyt semmosen jutun liikkeelle et mä olen homoseksualisti. No sitä voi kysyä mun vaimoltani tai mun rakastajattariltani. Mulla on ollut elämäni aikana vajaa 800 naissuhdetta – Pekka

Mä kuulun itse Portugalin salaiseen poliisiin. Mul on merkit ja paprut. Security Polizei Buddeo Lisboa. Quarto Division – Pekka

Mä puhun englantia melkein yhtä hyvin kuin Suomea – Pekka

Mä pesen yleensä hampaat kolme kertaa vuodessa – Pekka

p5dJanottaa vähän. Ei viinaa sais mainostaa, mut oletteks te tietoinen et nyt on tullut tämmönen uus viina markkinoille… minttu… tää on Chymoksen, Lappeenrannasta. Se on minttu schnapsi. Puolen litran pullo. Maista, siel ois tippa. Ajattele tää on 50% maksaa 99 markkaa… tää on halvempaa kun Suomen hintatason mukaan… Koskenkorva on 91 markkaa ja se on vaan 38 prosenttista, tää on 50 prosenttia ja 99 markkaa. Jos lasketaan suhteessa alkoholimäärään, niin Koskenkorva kalliimmaks tulee. Mä oon nykyään tätä kitannut. Täst se näkyyki (taputtaa mahaansa) – Pekka

– – –

Mesikämmen kiittää videon nimettömänä pysyttelevää lahjoittajaa.

p1f

Read Full Post »

Read Full Post »

Kustantamo Vuohi Julkaisut on tehnyt kulttuuriteon julkaisemalla Ragnar Redbearding klassikon Might is Right suomeksi. Jos teos ei ole entuudestaan tuttu, niin teokseen suomentajan kirjoittama esipuhe valaisee opuksen sisältöä ja historiaa hyvin:

– – –

“Tämä kirja on törkeä. Se loukkaa nykyisen poliittisen korrektiuden ilmapiirissä keskivertoa länsimaalaista lukijaansa kuin peukaloon saatu vasaranisku. Siinä missä Friedrich Nietzsche (joka kuoli kymmenen vuotta tämän kirjan ensijulkaisun jälkeen) keskittyi rienaamaan lähinnä kristinuskoa, laajensi Redbeard rienaamisen spektriä uskonnon lisäksi myös politiikkaan, sosiologiaan, biologiaan, sekä kaikkeen mahdolliseen näiden väliltä. Ja siinä missä Nietzschestä on tullut reilussa sadassa vuodessa yleisesti hyväksyttyä ja myös melko suosittua luettavaa, ei samaa voi sanoa Redbeardista. Hänen kirjansa on tuskin kärsinyt vuosien varrella inflaatiota, mitä tulee sen räjähdysarvoon – asiantila on päinvastoin. Redbeardin kirja on nykymaailmassa törkeämpi kuin se kirjailijan elinaikana koskaan oli. Kuuluisa amerikkalainen historioitsija James J. Martin sanoi teoksesta kerran, että se on ”epäilemättä eräs palopommimaisin koskaan tai missään kirjoitetuista teoksista”.

Nietzschen suosion kasvu länsimaissa viimeisen sadan vuoden aikana suhteutuu osaltaan selvästi yleiseen länsimaisen kulttuurin sekularisaatioon ja siihen liittyvään individualismin kasvuun. Uskonto ja tietynlainen kollektivismi menetti tuona aikana valtaansa kyseenalaistamattomana auktoriteettina ja kulttuurin osana. ”Maallistumisen” kanssa käsi kädessä ovat tuona aikana tietysti kasvaneet länsimaisen ihmisarvon ja oikeustajun käsitteet ja muodot – jopa siinä määrin, että nykyinen ns. poliittinen korrektius menee usein jopa naurettavuuksiin asti herkkänahkaisuudessaan ja ”sensitiivisyydessään”. Jos Redbeard eläisi meidän aikanamme, hän epäilemättä sanoisi, että sekulaari humanismi on ottanut uskonnon ja tietynlaisen alueellisen yhtenäiskulttuurin paikan kyseenalaistamattoman totuuden äänitorvena länsimaisessa maailmassa. Redbeardin teoksen kasvanut räjähdysarvo johtuukin suurelta osalta juuri sekulaarin humanismin naamalle sylkemisestä. Asiaa on nykylukijan kuitenkin hieman kontekstualisoitava.

Voiman filosofia ilmestyi ensimmäisen kerran hieman ennen 1900-luvun taitetta. Tuohon aikaan orjuus oli vasta hiljan lakkautettu Yhdysvalloissa ja yleinen mielipide oli edelleen hyvin rasistinen. Kirjan asiaan liittyvät törkeydet onkin oleellista lukea tätä ajankuvaa vasten ja miettien, mitkä meidän omana aikanamme pitämät asiat voivat näyttää sadan vuoden päästä moraalisesti vähintään kyseenalaisilta. Omana aikanaan Redbeardin mielipiteet rotuasioista eivät olleet aivan niin radikaaleja, kuin miltä ne meistä nyt kuulostavat. Kirjan rasistiset ja myös nykyperspektiivistä katsoen seksistiset näkemykset pohjautuivat viimekädessä tuolloin vielä hyvin vallankumoukselliseen ja tuoreeseen ajatteluun – darwinismiin. Charles Darwinin evoluutioteorian pohjalta kehittyi pian tuohon aikaan suosittu sosiaalidarwinismi, jonka mukaan yhteiskunnan kehitys perustuu samankaltaiseen luonnonvalintaan, kuin minkä nähdään toteutuvan eläin- ja kasvikunnassa. Sosiaalidarwinismin perustajana pidetyn Herbert Spencerin nimi vilahteleekin silloin tällöin tämän teoksen sivuilla – joka siis myöskin nyt lukeutuu sosiaalidarwinismin kultaiseen kirjastoon.

Voiman Filosofian ydinajatus on, että perinteiset ihmisoikeudet ja luonnonoikeudet ovat virheellisiä, ja että moraalisesti oikeutetuista asioista päättää viime kädessä voima tai fyysinen mahti – ja että näin tulee ihmisen evoluution kannalta ollakin, koska vain siten ihmiskunta pysyy luonnonvalinnan kamppailussa elinvoimaisena ja kehittyvänä. Teos peräänkuuluttaa tietynlaista vahvaa yksilöllisyyttä, rohkeutta, kumartelemattomuutta, aloitteellisuutta, itseriittoisuutta, elinvoimaisuutta, konfliktin ylevöittävää vaikutusta ja yleisesti ottaen tietynlaista ”kunniallista selkärankaa elämän taistelussa”.

Redbeardin esittämä kriittisyys pankkiireja, veronkerääjiä ja holhoavia hallituksia kohtaan tuntuu paikoitellen päätähuimaavan ajankohtaiselta ja pelottavan osuvalta, jopa profeetalliselta. Tämä osa-alue kirjan keskeisistä linjanvedoista on epäilemättä monelle teoksen lukijoista sen ajankohtaisin. Maailmassa, joka on huimaa vauhtia globalisoitunut, globalisoituu yhä lisää ja jossa yhä yleisemmin puhutaan ”uudesta maailmanjärjestyksestä” ja siihen liittyvästä ”yhteisestä maailmanhallituksesta”, tuntuvat Redbeardin kriittiset sanat tarjoavan lukijalleen paljon ajattelemisen aihetta. Tällaisille ajatuksille löytyykin nykyään yhä kasvava määrä kannattajia niin Yhdysvalloista kuin Euroopasta.

Mutta kuka oikein oli ”Ragnar Redbeard”, joka tämän rienaavan kirjan aikoinaan kirjoitti? Pseudonyymin takana on arvuuteltu olevan joko australialaisen Arthur Desmondin (1859–1929) tai amerikkalaisen Jack Londonin (1876–1916). Kummankin kirjailijan kohdalla heidän tunnetut poliittiset mielipiteensä olivat enemmän tai vähemmän erilaisia siitä, mitä Voiman filosofiassa esitetään – ja tämä on saanut monet epäilemään, että teos on ollut vain (kumpaa sitten kirjailijaksi onkaan arveltu) satiiria sosiaalidarwinismista. Jack Londonin tutkijat ovat aina pitäneet hyvin epätodennäköisenä, että London olisi ollut tekstin takana. London oli poliittisilta näkemyksiltään hyvin vahvasti sosialisti. Desmond taas oli tunnettu vallankumouksellisuudestaan ja jotkut hänen julkisesti esittämänsä poliittiset ajatukset olivat hyvin samanlaisia Voiman filosofian sisältöön nähden. Nykyisen tietämyksen valossa näyttääkin selvältä, että Arthur Desmond oli arvoituksellinen ”Ragnar Redbeard”. Erityisen vakuuttavanoloisen esityksen asiasta on tehnyt historioitsija Darrell W. Conder kirjassaan I Beheld Desmond as Lightening Fall – to Chicago! The Story of Arthur Desmond, ‘Ragnar Redbeard’ and ‘Might is Right’.

Desmond, joka oli australialainen anarkisti, runoilija ja kirjailija, oli myös Uudessa-Seelannissa poliitikkona, ennen kuin hän muutti Yhdysvaltoihin 1800-luvun lopussa. Häneen liitetään Redbeardin lisäksi myös seuraavat pseudonyymit kirjailijanimet: Arthur Uing, Richard Thurland, Desmond Dilg ja Gavin Gowrie.

Jack Londonia teoksen kirjoittajaksi ehdottaneista kuuluisin lienee Anton LaVey (1930-1997), edesmennyt Saatanan kirkon perustaja. LaVey itse sumeilematta kopioi teokseensa Saatanallinen Raamattu huomattavia pätkiä lähes suoraan Voiman filosofiasta. Tämä on nähtävissä erityisesti LaVeyn kirjan kappaleessa ”Saatanan kirja”. Anton LaVeyn ja Saatanan kirkon mainitseminen Ragnar Redbeardin yhteydessä on hyvin perusteltua myös siksi, että huomattava määrä, ellei peräti suurin osa Voiman filosofian nykylukijoita on löytänyt teoksen nimen omaan Anton LaVeyn tekstien kautta. LaVey myös kirjoitti esipuheen M.H.P. & CO:n vuonna 1996 julkaisemaan versioon teoksesta.

Nyt käsillä oleva suomenkielinen laitos ilmestyy 120 vuotta kirjan ensijulkaisun jälkeen. Jokainen, joka kirjan lukee, tulee varmasti huomaamaan, että sen ruuti ei ole kostunut ajan saatossa lainkaan. Oli teoksen sisällöstä sitten mitä mieltä tahansa, tarjoaa se joka tapauksessa harvinaisen väkevää peilipintaa oman maailmankuvan tarkasteluun. Turhaan ei Voiman filosofiaa pidetäkään alansa klassikkona.”

– – –

Kirjan kustantajan sivuilta löytyy seuraavaa infoa:

Might Is Right on yksi kiintanalaisimmista teoksista joita on koskaan kirjoitettu. Se on ollut julkaisukiellossa moneen kertaan eri maissa ja vaikuttanut moniin tärkeisiin ihmisiin historian aikana. Itse Anton Lavey kopioi pätkiä teoksesta omaan kirjaansa Saatanallinen Raamattu. Tämä 1800-luvun lopulla kirjoitettu teos saa vihdoinkin ensimmäistä kertaa päivänvalon suomen kielellä.”

Kirjan Sisällys:

SUOMENTAJAN ALKUSANAT

KAPPALE I: JOHDANTO
Pahuuden elävät voimat ovat löydettävissä nykypäivän moraalisista ideaaleista.

KAPPALE II: IKONINSÄRKIJÄ
Kristillinen etiikka syytettynä. Jeesus, todellinen Pahuuden ruhtinas – maailman Mefistofeles – orjien kuningas.

KAPPALE III: HEILUVA VERKKO!
Verkon heilunta. Valtion alus, merirosvolaiva. ”Kaikki ihmiset on luotu tasa-arvoisiksi” on räikeä maanikon oppi.

KAPPALE IV: IHMINEN ON LIHANSYÖJÄ!
Lihansyöjä-ihminen. Ideaalinen eläin, tuhoava soturi – ei mikään ristiinnaulittu puuseppä. ”Moraaliset periaatteet” ovat säännöksiä orjille.

KAPPALE V: IHMISYYDEN KESKEINEN PÄÄMÄÄRÄ
Ihmisyyden keskeinen päämäärä – maallinen menestys. Itsesuojelu, luonnon ensimmäinen laki. Helvetti ottaa omakseen voitetut – epäonnistuneet.

KAPPALE VI: RAKKAUS, NAISET JA SOTA
Rakkaus, naiset ja sota. Naaraat rakastavat parhaiten tappelevia uroksia. Seksuaalinen valinta ja armottoman konfliktin välttämättömyys.

KAPPALE VII: NYKYPÄIVÄN LOGIIKKA

Luonnon maailma on sodan maailma; luonnollinen ihminen on soturi; luonnon laki on hammasta ja kynttä. Kaikki muu on erhettä. Kaikkialla vallitsevat taistelun olosuhteet. Olemme syntyneet alituiseen konfliktiin. Se on perintömme, aivan kuten se oli aiempien sukupolvien perintö. Tämä ”taistelun olosuhde” saatetaan naamioida pyhimys Fransiskuksen fraaseihin tai Kropotkinin tai Tolstoin pehmeisiin ja petollisiin oppeihin, mutta siltikään sitä ei voi kukaan ihminen tai ihmisten heimo välttää. Siellä se on ja siellä se säilyy, ja jokaisen ihmisen täytyy ottaa se huomioon (vaikka hän sitä välttäisi). Se hallitsee kaikkea; se määrittää kaikkea; se vallitsee kaikissa asioissa ja päättää kaikista niistä, jotka kuvittelevat poliisivoimin varustettuja populaatioita, kansainvälisesti säädeltyjä rauhallisuuksia ja valtioiden organisoimaa teollistuneisuutta niin iloisiksi, siunatuiksi ja jumalallisiksi.

– – –

Teosta saa tilattua mm. seuraavista paikoista: No Sign of Life, Vuohi julkaisut, Horror Shop.

Read Full Post »

Suomen Führer, osa II

Alkusoitto: Suomen Führer, osa I

Kolme vuotta Pekka Siitoimen kuoleman jälkeen ilmestyi Iiro Nordlingin ja Olavi Koskelan kirja Suomen Führer, Valtakunnanjohtaja Pekka Siitoin 1944-2003. Teoksessa, jota tässä blogissa on useaan kertaan aiemmin siteerattu, käytiin läpi niin Pekan elämäntarinaa kuin kylmän sodan aikaista Suomen poliittista ilmapiiriä johon Pekan toiminta kontekstualisoitui, sekä tietysti nationalistisen tai kansallismielisen toiminnan muutoksia vuosien varsilla muutenkin.

Suurimman osan reilun 200-sivuisen teoksen tekstistä kirjoitti Nordling, Koskelan täydentäessä kuvaa varsin elävästi kirjoitetuilla muistoilla Pekan niiltä Naantalin vuosilta, jolloin Koskela asui Pekan kanssa samassa talossa ja oli Pekan puolueen KDP:n toiminnassa aktiivisesti mukana. Kai M. Aalto kertoi viime vuonna Mesikämmenelle antamassaan haastattelussa, että häntä oli alunperin myöskin pyydetty mukaan kirjoittamaan tuota kirjaa. Aalto oli syystä tai toisesta kuitenkin kieltäytynyt kunniasta. Hän valotti ensimmäisen kerran syvemmin menneisyyttään Pekan riveissä tuossa edellämainitussa haastattelussa.

Suomen Führer oli n. 200 kappaleen omakustanteena tehty laitos, joka olisi kaivannut kovasti oikolukua ja ammattimaisempaa taittoa, eikä muutama kuvakaan Pekan värikkään elämän varrelta olisi ollut pahitteeksi sisältöä tukemaan. Näiden seikkojen lisäksi kirja painottui esittämään ja pohtimaan Pekan elämää ja toimintaa sen poliittisen ulottuvuuden kautta. Tämä tarkoitti sitä, että Pekan tosissaan ottamat hengentieteet jäivät teoksessa hyvin pieneen rooliin, ja se mitä aiheesta kerrottiin osoitti sen, ettei uskontotieteen piiriin kuuluvat asiat ole Nordlingin ominta alaa. Jokainen kirjoittaa tietysti omasta näkökulmastaan, niin myös historiaa opiskellut Nordling, joka on myös myöntänyt Suomen Führerin puutteet.

Puutteistaan huolimatta tuo opus oli kuitenkin ensimmäinen Pekasta tehty elämänkerta ja se onnistui maalaamaan kohteestaan tietyistä kulmista katsoen varsin informatiivisen kuvan. Tietyllä tapaa teoksen hiomattomuus jopa sopi kohteeseensa, kun miettii niin Pekan elämää kuin hänen itse kustantamiaan kirjojaankin. Tarkkaavainen lukija löysi niistäkin kuitenkin homman ytimen ja sen mehut.

Suomen Führerin painos on sittemmin myyty loppuun, mutta halukkaat voivat pienellä pitkäjänteisyydellä löytää niitä silloin tällöin mm. Huutonetistä.

– – –

Suomen Führer, osa II

Nyt alkuvuodesta 2012 ilmestyi Huutonettiin Nordlingin uusin kirja Pekka Siitoinista Jussi Halla-ahoon. Suomen kansallismielisten lyhyt historia 1970-2012. Kuten Suomen Führer, niin myös tämä uusi teos olisi kaivannut kipeästi oikolukua ja muutakin hiomista, taitosta ja kansista alkaen, aina sisällysluetteloon (joka puuttuu kokonaan), ja sisältöön asti. Kirja on jälleen julkaistu omakustanteena, painosmäärän jäädessä tällä kertaa vain sataan kappaleeseen. Sivuja on jälleen reilu pari sataa. Sisältöä tukevaa kuvitusta ei teoksessa ole tälläkään kertaa. Mikäli kirja kiinnostaa, kannattaa kipin kapin suunnata Huutonettiin ja hankkia tämä opus, joka epäilemättä myydään pian loppuun.

Kirjan takakansi kertoo teoksesta ja sen tarkoituksesta seuraavaa:

Kirja pyrkii tarjoamaan katsauksen Suomen äärioikeiston vaiheisiin Pekka Siitoinin ajoista nykyhetkeen. Pekka Siitoinin arkiston aukeaminen vuonna 2010 tarjosi aiheen kirjalle. Vietin useita viikkoja kansalliskirjastossa penkomassa tuota valtavaa aineistoa. Havaitsin sen oivaksi aineistoksi tutkia kuinka antikommunismista ja kekkosvastaisuudesta alkanut äärioikeiston kehitys on kulkenut nykyiseen persuaikaan ja Halla-ahon maahanmuuttokriittisyyteen.

Lähtökohta on Pekasta kiinnostuneelle mitä herkullisin. Kansalliskirjaston Siitoin-kansiot tosiaan avautuivat vuonna 2010. Pekka lähetti elämänsä aikana runsaskätisesti itseään koskevaa aineistoa kansallisarkistoon, jossa ne ovat antaneet odottaa itseään. Eräs Mesikämmenen tuttu oli puhunut asiasta jo vuosia, aikomuksenaan hyödyntää noita arkistoja omaan akateemiseen jatkotutkintoonsa. Tarkoituksena oli, että Mesikämmen olisi hypännyt tämän tutun kyytiin ja Pekan arkistoja oltaisiin menty yksissä tuumiin tutkimaan, useampaankin kertaan. Ne reissut ovat antaneet odottaa itseään. Ensimmäisenä tai ainakin ensimmäisten joukossa arkistoille ehti Nordling. Voin kuvitella, miten kiehtovia hetkiä hän on noina kansallisarkistossa viettämiensä viikkojen aikana kokenut.

Nordlingin uuden teoksen suurin vahvuus onkin siinä käytetty ainutlaatuinen arkistomateriaali. Mikäli teoksessa olisi yleisen aihepiirin kontekstualisoinnin lisäksi viitattu aiempaan aihepiiriä sivuavaan tutkimukseen ja pureuduttu aineistoon jostain selkeästä ja hyvin valitusta näkökulmasta käsin, olisi tuo aineisto päässyt avautumaan ja puhumaan varmasti paljon nykyistä paremmin. On selvää, että Nordling ei ole pyrkinyt tekemään teoksestaan akateemista tutkimusta, mutta siitä huolimatta ainakin avainkäsitteiden määrittelyä olisi pitänyt tehdä huomattavasti nykyistä paremmin, sillä jo teoksen populaarimpikin käsittely sitä vaatisi edes jotenkin. Nyt avainkäsitteet jäävät hyvin väljästi pyörimään läpi teoksen. Mm. äärioikeistoa tai kansallismielisyyttä ei määritellä teoksessa juuri ollenkaan. Tästä seuraa yhtä ja toista, mm. hyvin väljästi tehtyä ja monin paikoin perusteetonta Siitoimen niputtamista samaan laatikkoon kuin Halla-aho.

Myös itse aineistosta, joka on kirjan suurin vahvuus, olisi ollut hyvä kuulla enemmän, ja aineistoon viittaaminenkin olisi voinut olla tarkempaa. Nordlingin teos on varsin yleisiä suuntaviivoja ja kirjan aihepiirin maastoa maalaileva. Kansallisarkiston materiaalien käsittely jää lähinnä kuvailevaksi, eikä aineiston syvempää analyysiä ole. Kaikki edellä oleva on harmillista, sillä aineisto olisi ollut varmasti kohtuullisen helppo saada avautumaan ja puhumaan enemmän kuin mitä lopputulos on nyt.

Tämän lisäksi jo teoksen aihepiirin rajaus olisi kannattanut jättää suosiolla itse Pekkaan, sillä teoksen aineisto käsittelee selvästi ennen kaikkea Pekkaa, on melko äsken avautunutta ja siksi ainutlaatuista ja tämän päälle sitä on vielä paljon. Halla-ahosta on teoksessa hyvin vähän, eikä teoksen nimeäminen Pekka Siitoinista Jussi Halla-ahoon ole sen vuoksi hyvin perusteltua. Kun katsoo, mitä Nordlingilla on Halla-ahosta sanottavaa, olisi Halla-aho kannattanut jättää kirjan nimestä yksinkertaisesti pois. Osuvampi nimi teokselle olisi vaikka Suomen Führer, osa II. En usko, että Nordling on kirjan raflaavalla nimeämisellä halunnut saada kirjalleen lisähuomiota, kun ottaa huomioon jo sen, miten pienestä painoksesta on kyse. Mutta jos tarkoituksena on ollut kirjoittaa “Suomen kansallismielisten lyhyt historia 1970-2012”, olisi niin Halla-ahosta kuin muistakin kenttään niputetuista nimistä pitänyt kirjoittaa huomattavasti enemmän. Nyt otsake ei vastaa sisältöä. Tämä kirja käsittelee ennen kaikkea Pekkaa.

Kaiken tämän kritiikin jälkeen on kuitenkin sanottava, että teoksen Pekkaa koskevan epäilemättä uutteran arkistonkaivuun kautta paperille tuodut löydöt ovat kenelle tahansa Pekasta kiinnostuneelle mitä herkullisinta luettavaa. Se antaa paljon anteeksi kirjan puutteista. Arkistojen löytöjen esittely ei jää vain Pekan poliittiseen ulottuvuuteen, vaan mukana on myös aimo annos Pekan hengentieteeseen liittyviä löydöksiä. Myös Pekan teatteritaustaa koskien kirjassa on hyvin mielenkiintoista materiaalia. Nordlingin heikkoudet uskontotieteen aihepiiriin kuuluvan materiaalin käsittelyssä ei tällä erää haittaa, koska hän on antanut Pekan oman äänen puhua puolestaan, jättäen liiallisen tulkinnan niistä viisaasti sikseen.

Puutteistaan huolimatta suosittelen tätä teosta kaikille, ketkä ovat Pekan sanomisista, tekemisistä ja legendasta kiinnostuneita. Opus täydentää Suomen Führeriä hienosti. Jos vain jomman kumman Nordlingin Pekka-kirjoista haluaa lukea, niin tämä voisi olla se parempi.

– – –

Otteita Suomen Führer II:sta

Seuraavassa muutamia otteita Nordlingin teoksesta, sekä niiden kommentointia. Lisäksi yhteenvetoa teoksen sisällöstä muutenkin.

Kuten edellä on jo tullut mainittua, on Nordlingin teoksessa sen keskeisten käsitteiden (mm. oikeisto, äärioikeisto, kansallismielisyys) määrittelemättömyys eräs teoksen vakava ongelma. Osittain tästä johtuen seuraa usein seuraavan tapaista maalailua, jossa ei ristiriitaisuuksia ja ilmeisiä perusteettomia yhteen niputtamisia puutu. Myös solvaamis-sanan käyttöä voidaan alla olevassa kritisoida parillakin tapaa. Jätän asian tarkemmin avaamisen lukijalle itselleen.

Jussi Halla-ahosta on mediassa tullut käsite ja häntä voisi pitää Pekka Siitoinin jälkeen maamme tunnetuimpana elossa olevana “natsina”, vaikkei hän sellaista viittaa haluakaan sovittaa itselleen. Eikä natsi-termi rehellisesti ajateltuna olekaan tänä päivänä muuta kuin leimaamistarkoituksessa käytetty pilkkakirves. Erkki Tuomiojan ja Tarja Halosen liittäminen kommunismiin on lähempänä totuutta, kuin Halla-ahon kytkeminen natsismiin. Halla-aho tunnetaan julkisuudessa maahanmuuttokriittisyydestään ja Islamin profeetta Muhammedin solvaamisesta. (s. 23)

Seuraava siteeraus pitää sisällään useampia huvittavia seikkoja:

Samoin homojen vastaisuutta oli mukana myös Pekka Siitoinilla, joka ei itse perverssejä juttuja harrastaneena ollut mikään koti, uskonto ja isänmaa-aatteen mannekiini. Helsingissä ja maassamme 2000-luvulla yleisemminkin vallitsevan ilmapiirin vuoksi Halla-aho ei halua profiloitua tuolla teemalla. Hänen kannattajissaan on jopa homoutta kannattavia ihmisiä mm. Muutos 2011 puolueen Jiri Keronen. Kerosen neronleimaus oli esittää avioliitto “homojen hommaksi” . (s. 29)

Pitääkö Nordling homoseksuaalisuutta perverssinä? Asia jää hivenen auki, mutta siltä vaikuttaa. Halla-aho ei varmaankaan ole profiloitunut homovastaisella teemalla koska sellainen ei ole hänen ajamiensa asioiden keskiössä – eikä Halla-aho ymmärtääkseni ole mitenkään homovastainen. Jiri Keronen taas ei tietääkseni “kannata homoutta”, vaan homojen tasa-arvoa.

Eräs mielenkiintoinen kirjan hengentieteitä koskeva seikka on se, miten tärkeäksi Pekka koki Trevor Ravenscroftin teoksen Pyhä Keihäs. Asian tiimoilta Mesikämmen oli muuten ensimmäinen, joka internetissä esitti, että juuri tuo teos onnistui niputtamaan Pekalle 70-luvun alussa niin hengentieteet kuin politiikankin yhteen, ja sai Pekan lopulta kallistumaan julkinatsiksi. Esitin tämän näkemyksen joulukuun 4. päivä vuonna 2010 artikkelissa Pekka Siitoimen transformaatio poliittisesta uhkasta uusnatsismin ja okkultismin von Münchauseniksi. Nordlingin arkistonpenkominen vahvistaa näkemykseni paikkansapitävyyden. Asiaan viitataan teoksessa useampaankin kertaan, mm. seuraavissa kohdissa:

Siitoinin suurin natsismiin innoittanut teos ennen Kursiivin tapausta oli Ravenscoftin Pyhä Keihäs. Tämä teos näyttää kolahtaneen Siitoiniin hänen opiskellessaan hengentieteitä 1970-luvun alussa. Siitoin kertoo monissa kirjeissä lukeneensa ko. teoksen heti tuoreeltaan 1974. (s. 45)

Kirjeenvaihdosta käy selväksi, että Siitoinille suurin totuus kansallissosialismista löytyi Ravenscoftin teoksesta Pyhä Keihäs. (s. 46)

Pekan istuessa vankilassa hän luki paljon kansallissosialismiin liittyvää historiankirjoitusta. Kirjojen ääressä hän koki toisinaan myös seuraavanlaisia maagisia ahaa-elämyksiä:

Siitoin kirjoittaa maagisesta yhtäläisyydestä oman ja Hitlerin elämän välillä Tuomiluodolle 23.7.1979: “Luin tässä eilen Hitler-kirjaa. Silmiini sattui mielenkiintoinen kohta. Vuonna 1923, sai Hitler 5 vuoden tuomion poliittisesta vehkeilystä. Minäkin sain RO:ssa 5 vuoden tuomion, myös poliittisista syistä. Hitler oli 34-vuotias, kun hän joutui linnaan. Niin olin minäkin. Hitler täytti vankilassa 35 vuotta. Hitler pääsi vankilasta pois ehdonalaiseen vapauteen ennen kuin täytti 36 vuotta. Mikäli minä pääsen pois ennen 20.5.1980, niin tämäkin toistuu. Ihmeellistä yhteensattumaa, eikö totta? Tällä saattaa olla jokin “maaginen” merkitys?” (s.47)

Jo edellä mainitsemassani artikkelissani Pekka Siitoimen transformaatio poliittisesta uhkasta uusnatsismin ja okkultismin von Münchauseniksi pohdin Pekan elämän selkeitä eri vaiheita ja niiden osittaista päällekkäin nivoutumista. Rivologia ja ördäys kasvoi ajan saatossa, mutta merkkejä siitä oli jo varhain. Eräs tällainen esimerkki rivologiasta löytyy Pekan kirjeestä Suomen Uutisten päätoimittaja Enävaaralle 70-luvun alkupuolella. Siteerauksessa mainittu “asiantuntijaryhmä” oli epäilemättä Turun hengentieteen seura.

Lähetän ohessa erään varsin ajankohtaisen kirjoituksen Suomen Uutisiin julkaistavaksi, mielellään seuraavassa lehdessä. Kuulun erääseen ns. asiantuntijaryhmään täällä Turussa, jossa käsitellään seksuaalista käyttäytymistä eri tilanteissa… Kunnioittavasti samalla pyydän teitä järjestämään minulle lehtimieskortin, jotta pääsen tekemään helpommin juttuja politiikasta ja muista tärkeistä asioista. (s. 60)

Nordling painottaa teoksessaan useaan otteeseen Pekkaa asiassa kuin asiassa näyttelijänä, minkä painotuksen Mesikämmenkin allekirjoittaa. Tapa jolla Nordling asiasta teoksessaan kirjoittaa, herättää kysymyksen, että missä määrin Nordling on saanut tulkinnalleen ideaa vaikkapa juuri tuosta Mesikämmenen edellä mainitusta artikkelista. Kenties jossain määrin, mutta kenties Nordling on päätynyt tähän melko itsestään selvään näkökantaan aivan omillaan.

Turun hengentieteen seuraa ruoditaan kirjassa kiitettävästi. Kuuluisa rituaalimenokuva, jonka täsmällinen alkuperä on ollut Mesikämmenelle aiemmin hämärässä, paljastuu Nordlingin salapoliisityön jäljiltä Jermu-lehdeksi.

Myös Pekan elämän alamäkeen luisua valotetaan kirjassa Pekan omin dokumentein. Mukana on mm. Pekan vaimolle erään naapuruston asukkaan lähettämä kirje, joka pitää sisällään rajuja syytöksiä kavalluksista ja jopa väkisinmakaamisista. Mielenkiintoista asiaan liittyen on se, että Pekka pisti tällaistakin materiaalia itsestään kansallisarkistoon, eikä siivonnut kuvaansa, kuten varmasti moni olisi tehnyt. Nordling toteaakin, että “harva henkilö olisi yhtä rehellinen omien likaisten asioidensa jättämisestä muiden tutkittavaksi” (s. 77)

Pekan vankilasta vapautumisen jälkeen ilmestyi jakeluun “Klaus Jorvaksen” teksti Siitoin Der Führer – Wir Folgen Dir!, jossa puolitotuudellisesti maalaillaan kuvaa Pekasta. Lyhyehkö teksti on julkaistu kirjassa kokonaisuudessaan. Teksti on Pekkaa von Münchausenina parhaimmillaan, sen verran värikästä on sen kerronta ja sisältö. Mesikämmen pitää lähes varmana, että tuo teksti oli Pekan itsensä kynäilemä. “Jorvaksen” teksti päättyi seuraavaan perin pekkamaiseen julistukseen:

ILMAN HIRTEHISHUUMORIA ON MAAILMAMME KÖYHÄ, SILLÄ TOTISIA TOSIKKOJA, JOTKA EIVÄT YMMÄRRÄ HAUSKUUTTA, ON AIVAN LIIKAA!

Pekan harjoittamaa hengentiedettä on usein ja perustellusti pidetty karskin maanläheisenä ja pragmaattisena, vaikka sen teoreettinen pohja huitoo usein mitä korkeimmissa metafyysisissä sfääreissä. Kirjasta löytyy osuva esimerkki siitä, minkälaisia neuvoja ja mihin tyyliin Pekka saattoi antaa hänen puoleensa hengentieteellisistä syistä kääntyneille opastusta tarvitseville ihmisille. Seuraavan neuvon Pekka antoi jollekin nuorelle miehelle 21.1.1980:

…mutta kaikesta huolimatta täytyy aina muistaa, että naiset ovat maailman katalampia, kieroimpia ja ilkeimpiä olentoja, joihin ei voi koskaan luottaa ja joille ei koskaan saa antaa valtaa. Nainen on hyvä orja, mutta huono isäntä. Kaikki menee hyvin niin kauan kuin mies osaa pitää naisensa kurissa ja ojennuksessa, eikä anna tälle tilaisuutta hyppiä silmille”. Lisäksi: “Toinen asia, joka sinun on ehdottomasti opittava on se, että pidät turpasi kiinni. Et ikinä saa vakituista paikkaa ja kunnon ystäviä, jos lörpötät jokaiselle elämäntarinasi ikävät puolet. Siis päätä nyt itsellesi se, ettet kerro enään kenellekään yhtään mitään ja muista myös tämä. Mikäli minä olisin työnantajasi ja tietäisin ne jutut mitä olet minulle kertonut, niin saisit kallossinkuvan takapuoleesi. Ellet tätä opi, niin pirukaan ei voi sinua auttaa, vaan saat elää elämäsi liekki majoissa. OPI SIIS TÄMÄ! (s. 91)

Meno 70-luvun kylmän sodan Suomessa oli hurjaa. Kun Pekka joutui linnaan, jatkoivat Pekalle myötämieliset tahot silti touhujaan. Alla esimerkki.

Kotkassa toiminta oli myöskin Siitoinin käsistä pois, mutta antikommunistien aktivismi jatkui siellä vahvana. Siellä mm. maalattiin Leninin patsas punaiseksi Siitoinin vankilaan joutumisen jälkeen. Siitäkin tuli kansainvälinen selkkaus ja mm. ulkoministeri Paavo Väyrynen valitteli tapahtunutta maailmalle. (s. 93)

Muistaakohan Väyrynen tapahtuneen? Mesikämmenen blogissa haastateltu Esa Taberman tulee monen muun ohella teoksessa mainituksi. Tabermannista kirjoitetaan hivenen enemmän kuin monista muista Pekan joukoissa 70-luvulla olleista henkilöistä, ja häntä myös siteerataan Abdullah Tammen suhteen pitkästi. Pekka oli soluttautujien suhteen ilmeisen tarkkana, ja Tammen tapaus osoittaa, että hänellä oli siihen perustellut syynsä.

Pekan vankilaan saamat uhkaukset kirjeitse ovat karua luettavaa. Vankilasta käsin Pekka lähetti säännöllisesti myös presidentti Kekkoselle kirjeitä. Hän mm. kertoi olevansa valmis kulissien takaiseen korvaukseen siitä hyvästä, että hän joutui poliittisista syistä vankilaan. Vastakaikua ei tullut ja Pekan sävy Kekkoselle kiristyi kirjeissä. Romanssinnälkäänsä Pekka hoiti vankilasta käsin myöskin kirjeitse, viritteillä oli mm. pari avioliittoa. Romantiikan luokkaan meneviin siteerattuihin kirjeisiin kuuluu myös erään taideopiskelijaneidon kirje Pekalle, jossa neito tilittää olan takaa mm. siitä, miten Pekka piti häntä huorana. Tulikivenkatkuinen ja tahattoman humoristinen kirje on erokirje.

Kokonaisuudessaan on teoksessa julkaistu myös Kursiivin iskun tehneen Seppo Lehtosen nimiin laitettu kirje, jota Pekka yritti käyttää todistusaineistona Kursiivin jutussa omasta syyttömyydestään. Kirje, jossa Lehtosen nimeen on liitetty titteli “Lusiverin poika”, on mielenkiintoinen kuriositeetti, mutta kaikella todennäköisyydellä se on Pekan itsensä kirjoittama.

80-luvulla Pekan kurssi oli laskusuhdanteinen ja jäsenkato KDP:stä oli tosiasia. Tilanteen keskellä Pekka joutui puolustelemaan myös hengentieteiden harjoittamista, joka monille KDP:n jäsenille oli kuin punainen vaate:

Okkultismi on hyvä ja tärkeä asia ja kuten tiedättekin, niin koko kolmannen valtakunnan ylin johto harrasti sitä. Asiasta on monia kirjoja, kuten esimerkiksi Pyhä Keihäs, joka kertoo Hitlerin vihkiytymisestä asiaan, jne. Sanontasi, etteivät okkultismin harrastajat ole järki-ihmisiä on täysin väärä. Asia on täysin päinvastoin. Tietenkin on selvää, että monet häiriintyneet ihmiset kiinnostuvat okkultismista ja tulevat mukaan toimintaan siksi, etteivät ole löytäneet muilta tahoilta apua. Sama pätee myös muissa uskonlahkoissa. (s. 135)

Homma suistui 80-luvulla kovaan laskuun, mistä Nordling löytää pohjalukemat KDP:n Rautaristi-lehdestä:

Vuonna 1982 alkaa näkyä Siitoinin veltostuminen. Lehdessä on juttua mm. Dallas-sarjasta ja Sleepy Sleepersistä – KDP on yksimielisesti valinnut sleepparit Suomen suosituimmaksi yhtyeeksi. Vuonna 1984 jutut madaltuvat entisestään. Lehdessä pohditaan sitä, että Pirkka-Pekka Petelius on hyvä mies ja tosi arjalainen. Riman alitus lienee spermapankin perustaminen (s. 139)

80-luvun yhteydenotoista mainitaan ulkomailta David Dukelta ja National Alliancelta tulleet kirjeet. Duken kirje myös siteerataan kokonaisuudessaan. Pekalta siteerataan kokonaisuudessan kirje Pentti Linkolalle, jonka Pekka halusi nimetä KDP:n kunniajäseneksi. Linkola ei vastannut kirjeeseen.

Pekalle ominainen huumori on läsnä teoksen alusta loppuun. Loppupuolelta teosta löytyy tästä esimerkkinä huima teksti Suojelupoliisin puliukot:

Supon tärkein ase ääriryhmien oikealta/vasemmalle vakoilussa ovat puliukot. Kaikissa yleisissä tilaisuuksissa, joissa ns. ääriryhmät esiintyvät, on vähintään 1-2-naamioituneita ns. puliukkoja, likaiset vaatteet päällä ja lippalakki päässä. Yleensä niillä on Lasol-pullo taskussa, jossa ei tietenkään ole sitä ainetta, vaan vettä. He esiintyvät ko. juoppoina lähellä puhujankoroketta ja juovat vettä Lasol-pulloistaan. Osalla on kuulolaite, joka on käytännössä naamioitu radiolähetin, joka lähettää ko. tilaisuuden viestit Supon päämajaan. Välistä niillä on lähetin kauluksen alla näkymättömissä. Rinnassa heillä on usein kirkas merkki, jossa on piilokamera. Nämä valejuopot herättävät hilpeyttä yleisön keskuudessa Lasol-pullojensa kanssa, koska yleisesti ottaen suomalaiset juopot rakastavat kanssakumppaneitaan. Näin Supo saa äänitettyä ja kuvattua rauhassa ko. tilaisuudet ja yleisesti ottaen tyhmät nauris-aivo suomalaiset eivät “hoksaa” mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Führer ei voi todeta muuta kuin sen, että autuaita ovat puupäät sillä he eivät huku vaan kelluvat. Heil Hitler! (s. 196-197)

Olen hyvin kriittinen Nordlingin tavasta niputtaa Pekka samaan laatikkoon Halla-ahon kanssa, sekä hänen löyhästä tavastaan käyttää käsitteitä (oikeisto, äärioikeisto, jne.), kuten on jo aiemmin käynyt ilmi. Jostain olen kuitenkin hänen kanssaan samaakin mieltä, jos unohdetaan Halla-ahon laskeminen äärioikeistoon kuuluvaksi. Aivan teoksensa lopussa Nordling toteaa:

Vielä 1980-luvulla Euroopan äärioikeisto oli mieluummin arabien nationalismia tukevaa. Islam ei ehkä silloin ollut niinkään tapetilla. (s. 200)

Pekka itse on tästä hyvä esimerkki. Musta magia-teoksissaan hän viittasi positiiviseen sävyyn Koraaniin miehen ja naisen välisistä suhteista puhuessaan, ja yleissävy arabimaita kohtaan oli Pekalla muutenkin positiivinen.

Lopuksi voisi vielä sanoa, että on hyvä, että joku on kansallisarkiston Pekka-kansioita jo tutkinut ja aiheesta kirjoittanutkin. Olisi sääli, jos kukaan ei olisi näin jo tehnyt. Vaikka olen kautta tämän katsauksen kovinkin sanoin arvostellut Nordlingin uuttakin kirjaa, on Nordling kuitenkin saanut Pekasta jo kaksi kirjaa ulos. Muita kirjoja samasta aiheesta ei ole ilmestynyt. Kritisointi on aina tietysti helpompaa kuin se, että alkaa itse toimeen ja kirjoittaa aiheesta, kenties paremman teoksen. Alan harrastajille molemmat Nordlingin kirjat ovat joka tapauksessa kulttikamaa.

Read Full Post »

Older Posts »