Feeds:
Posts
Comments

Posts Tagged ‘Trapezoid’

The Ruling Class.

The Ruling Class (1972)

Tämä Peter Medakin ohjaama elokuva on eräs vähemmän tunnettuja LaVeyn suurista suosikkielokuvista. LaVey itse sanoi elokuvasta näin: ”Tämä on kummajaiselokuva, jota koetettiin myydä komediana, vaikka se oikeasti on tragedia jossa on koomisia sävyjä. O’Toolen (elokuvan päähahmo) muodonmuutos elokuvassa alkaa hänen ollessaan melko naivi ja täysin viaton. Hän lopulta muuntuu brutaaliksi, täydeksi kyynikoksi, jolloin hän diabolisesti ottaa ruumiillistuneen paholaisen roolin. Elokuvan alussa hän ajattelee olevan Jeesus Kristus, mutta sen sijaan hän onkin todellinen antikristus, koska hän häpäisee Kristusta jatkuvasti. Kaikki tietysti pitävät häntä täysin mielenvikaisena. Tämän jälkeen hän kohoaa (tai vajoaa) kristus-identifikaatiostaan uskoon, että hän on Viiltäjä-Jack. Hän huomaa, että nyt ihmiset hyväksyvät hänet helpommin ja hän iloitsee, koska hän on nyt parantunut mielipuolisuudestaan. Nyt, ollessaan täysin mätä mustiin pukeutuva paskiainen, joka puolustaa kidutusta ja tappaa ihmisiä, hän on normaali. Aivan elokuvan lopussa on pyhäinhäväistys-kohtaus, jossa hän johtaa mätäneviä ruumiita laulamaan ”Eteenpäin kristityt sotilaat”-laulua… The Ruling Class on eräs kaikkien aikojen suurimmista saatanallisista filmeistä”.

Tähän väliin ilmestyi LaVeyn kolmas kirja The Satanic Rituals. Osa teoksesta oli LaVeyn omaa käsialaa, mutta myös pari muuta kirkon jäsentä kirjoitti teokseen, saamatta siitä tosin koskaan mitään korvausta tai kunniaa. Näihin kirjallisiin hyväntekijöihin kuuluivat Wayne West kirjoittamallaan kappaleella ”The Black Mass”, sekä Michael Aquino, joka kirjoitti teoksen kappaleet ”The Call to Cthulhu”, ”The Ceremony of the Nine Angles”, sekä ”Adult Baptism”.

The Exorcist (1973)

Tämä kauhuklassikko, jonka William Friedkin ohjasi, kuuluu artikkelin elokuvalistaan lähinnä sen vuoksi, että vastoin monien ennakkokäsityksiä, se ei ollut ilmestymisaikanaan Saatanan kirkon jäsenten suosiossa. Elokuva kuvasi Saatanan todellisena voimana, mutta täysin katolisessa kontekstissa. Elokuvasta eivät suuresti pitäneet sen enempää katolilaiset kuin satanistitkaan, mutta valtavirtaelokuvana se oli suurmenestys. Kun elokuvan ympärillä pyörinyt kuhina alkoi hieman laantua, kirjoitti LaVey vaimonsa kanssa aiheesta Saatanan kirkolle asian tiimoilta tiedotteen (mikä sisälsi myös humoristisen manaaja-setin) ja antoi National Tattler-lehden manaaja-erikoisnumeroon aiheesta viileän analyyttisen haastattelun. Blanche Bartonin The Secret Life of a Satanist-kirjan mukaan LaVey koki elokuvan niin yhdentekeväksi, että ei katsonut sitä koskaan loppuun asti. Totta tai ei, ei elokuva nauttinut yleisestikään satanistien keskuudessa samanlaista suosiota kuin vaikkapa aiemmin mainittu Rosemary’s Baby.

The Horror at 37 000 Feet (1973)

David Lowell Richin ohjaamaa elokuvaa TV:lle on kuvattu ainoaksi, jossa lentokenttäkatastrofi-teemat ovat kohdanneet Manaajan. Elokuvassa riivatuksi ei joudu kukaan henkilö, vaan lentokone. Tilanteen pelastaminen on kiinni William Shatnerista, joka näyttelee uskonsa menettänyttä pappia. LaVey väitti olleensa elokuvassa teknisenä neuvonantajana, mutta asiasta ei ole mainintaa elokuvan lopputeksteissa, eikä muuallakaan.

Texas Chainsaw Massacre (1974)

Tobe Hooperin ohjaama alkuperäinen Texasin moottorisahamurhaaja voi tuntua kenties kummalta elokuvalta LaVeyn suosikkielokuvien listalla, mutta kauhuelokuvajulkaisussa ei hänen mainintaa tästä kauhuklassikosta voi aivan ohittaakaan. LaVey sanoi elokuvasta näin: ”Alkuperäisessä Texasin moottorisahamurhaajassa kaikki uhrit ansaitsivat, mitä saivat, ja elokuva on sikäli todella saatanallinen”. Kyseessä on siis samaan tapaan saatanallisen etiikan oppitunti kuin aiemmin mainitussa The Sea Wolf:ssa. Tässä tapauksessa oppitunti on tosin vahvasti mustalla huumorilla höystetty.

The Devil’s Rain (1975)

The Devil's Rain. Anton LaVeyn huippuhetkiä.

Robert Fuestin ohjaama kauhuelokuva The Devil’s Rain, joka kertoo haamukaupungissa toimivasta saatananpalvontakultista, oli epäilemättä LaVeyn suurin hetki filmikankaalla. Tässä elokuvassa hän oikeasti toimi niin teknisenä neuvonantajana kuin esitti myös kohtuullisen pitkän cameo-roolin. Elokuva kuvattiin Durangossa, Meksikossa. Näyttelijöiden joukossa oli sellaisia nimiä kuin William Shatner, John Travolta ja Ernest Borgnine. Elokuva pohjautui Maud Willisin samannimiseen romaaniin, joka kuitenkin oli alusta loppuun perin surkea. Abominable Dr. Phibesin ohjaaja ja tuottaja pyysivät LaVeytä katsomaan käsikirjoitusta, minkä pohjalta elokuvasta sitten tulikin paljon saatanallisempi kuin se romaanimuodossaan oli. LaVeyn kädenjälki näkyy varsinkin elokuvan rituaalitilanteissa selvästi, niin trapezoidaaliseen muotoon sisällytetyissä pentagrammeissa, Das Tierdrama-rituaalin teemaisissa eläinpääsymboleissa, Rege Satanas-alttarivaatteessa, kuin myös tehdyissä invokaatioissa. Elokuvan teknisen neuvonantajan roolissa LaVey myös opasti paikallisia joukkokohtauksien apulaisia, miten hokea Eenokin avaimia oikein ääntäen. Tämän on täytynyt olla viihdyttävää katsottavaa ja kuultavaa. Sellaisena voi pitää myös eräitä itse filmillekin päätyneitä kohtauksia, kuten sitä, jossa elokuvan pääpahista näyttelevä Ernest Borgnine tuo ristillä olevan William Shatnerin saatananpalvontakultin uhrimenoihin – Anton LaVeyn seistessä vieressä eräänlainen rituaalinen kypärä päässään. Kohtauksessa Shatnerilla on paljaalle rintakehälle verellä piirretty trapezoidin sisässä oleva pentagrammi. Tämä Saatana-Shatner-yhteys on elokuvahistoriassa legendaarinen, vaikka Shatner itse pitikin elokuvaa uransa pohjanoteerauksena.

Tähän elokuvaan myös alkoi ja loppui LaVeyn näyttelijän ura Hollywoodissa, sillä elokuva ei ollut menestys. Sitä kuvattiin 1974, jolloin se vielä kaikin puolin vaikutti pitävän sisällään menestyselokuvan ainekset. Näiden vaikutelmien vuoksi LaVey oli epäilemättä myös toivonut, että hän elokuvan kautta saisi itsensä kunnolla Hollywoodiin ja tätä kautta nostettua myös Saatanan kirkkoa vielä suurempaan julkisuuteen. Mutta toisin kävi ja lisää vastoinkäymisiä oli edessä. Odotettua suurta nousua seurasi sitäkin suurempi putoaminen.

Trapezoidaalisia muotoja The Devil's Rain -elokuvassa. William Shatneria ahdistaa.

Ennen elokuvan julkaisua Saatanan kirkon sisällä tapahtui huomattava skisma kirkon jäsenasteiden suhteen. Aiemmin asteet oli ansaittu omalla ansioituneisuudella, mutta LaVeyn ilmoitettua, että asteet oli ostettavissa rahalla tai muilla keinoin, koki suuri osa kirkon jäseniä tämän kirkon periaatteiden pettämiseksi ja he lähtivät ulos en masse. Michael Aquino ja huomattava määrä muita vanhoja kirkon veteraaneja perustivat tällöin Setin Temppelin.

LaVeyn mielipiteet ja kirjoitukset kääntyivät kasvavassa määrin tämän jälkeen nihilistisempään ja dekadentimpaan suuntaan, eroten hänen aiemmasta ylevästä Miltonilaisesta satanismin hengestä. Tämä heijastuu selkeästi hänen seuraavissa kirjoissaan, haastatteluissaan, sekä projekteissaan yleisestikin. LaVeyn painopiste siirtyi enemmän pohtivista teksteistä ja maagisista tekniikoista nihilistiseen sosiaaliseen kommentaariin ja ainutlaatuisen elämäntyylin ylläpitoon. Huomionarvista tämän artikkelin tarkkaavaiselle lukijalle onkin, että tässä siteeratut LaVeyn positiiviset kommentit melko epätoivoisista, dekadenteista ja misantropisista elokuvista ovat juuri näiltä LaVeyn elämän parilta viimeiseltä vuosikymmeneltä. Se oli aikaa, jolloin LaVey sulkeutui taloonsa kuin tri Phibes konsanaan, ja alkoi omallat avallaan verbaalisesti kostaa maailmalle sen typeryyden vuoksi. Julkisesti LaVeystä kuultiin seuraavan kerran enemmälti vasta 80-luvun puolivälissä. Siihen asti hän pysytteli melko hiljaa omissa oloissaan.

Anton LaVey The Devil's Rain -elokuvassa (vasemmalla pyöräkypärässä).

"Mustan talon" alttari.

The Omen (1976)

Myöhemmillä vuosillaan LaVey väitti kieltäytyneensä yhteistyöstä ensimmäisen Omen-elokuvan suhteen. Tästä Richard Donnerin ohjaamasta kauhuklassikosta LaVey omin sanoin kertoi, että ”kanssani neuvoteltiin, jotta he olisivat voineet kuvata kohtauksen Saatanan kirkon siinä rituaalikammiossa, jossa on kivinen tulisija. Päähenkilö Damien olisi siinä kastettu paholaisen joukkoihin. Damienia näyttelevä poika haluttiin lennättää kuvausta varten paikalle Englannista. He sanoivat, että jos en pitänyt ideasta he voisivat hoitaa kuvaukset ilman poikaa, pahvisella cut-outilla. Sanoin heille, että ei käy. Paikka saa osakseen jo aivan tarpeeksi uteliaiden huomiota. Paikan asukkaat ei tarvitse tämän päälle enää mitään uutta Damienia etsiskelevien turistien laumaa”. Tietäen LaVeyn olleen pääsääntöisesti hyvin perso suurelle julkisuudelle ja elokuvantekoon mukaan pääsemiselle, tämä tarina on todennäköisimmin vedetty täysin hatusta. Kuten Aquino teoksessaan The Church of Satan mainitseekin, LaVeyn osuudesta The Omen-elokuviin ei ole mitään näyttöä.

Dr. Dracula (aka Svengali’s Second Coming) (1978)

Tohtori Dracula. Tylyä menoa.

Al Adamsonin ja Paul Aratowin ohjaama kauhuelokuva on lajissaan seuraava, jossa LaVey on todella ollut teknisenä neuvonantajana ja saanut siitä myös nimensä lopputeksteihin.  Elokuvassa, joka kuvattiin San Franciscossa, LaVeyn kädenjälki näkynee selvimmin saatanallisten rituaalien aikana esillä olleen Bafometin sinetin valinnassa. Elokuvan juoni on vähintään mielenkiintoinen: se on omalaatuinen kudelma uudelleensyntyneen hypnotisti Svengalin ja psykiatrina toimivan Draculan yhteenottoa ja kädenvääntöä eräästä naisesta ja hänen äidistään. Elokuva tunnetaan myös nimellä Lucifer’s Women.

[Tämä on artikkelin osa 4/6. Osan 5/6 voit lukea täältä. Artikkeli julkaistiin kokonaisuudessaan ensimmäisen kerran Blood Ceremony -lehdessä 4/2009. Voit ostaa lehden täältä.

Read Full Post »

Tri Calibarin kabinetti.

Saatana katsoo elokuvan

Tohtori Caligarin kabinetti (1919). Tämän elokuvan, jota pidetään sekä kauhun että ekspressionistisen elokuvan merkkipaaluna, ohjasi Robert Wiene. Se, kuten muutama muukin saman ajan saksalainen elokuva, vaikutti LaVeyn maagiseen teoriaan, erityisesti ns. ”trapezoidin lakiin”.

LaVeyn myytin mukaan hän matkusti keväällä 1945 erään enonsa kanssa Saksaan, jossa hän sitten Berliinissä näki takavarikoituja natsien kauhuelokuvia, schauerfilmer:ejä. Tarinan mukaan saksalainen tulkki kertoi LaVeylle, että nuo elokuvat eivät olleet vain fiktiota, vaan että ne symbolisesti kuvasivat natsien okkulttista mielenlaatua. Elokuvien sanottiin lisäksi olleen heijastumaa aidosti olemassa olleen satanistisen ”mustan järjestön” toimista, jonka kerrottiin toimineen I ja II maailmansodan välisenä aikana. LaVeyn kerrotaan olleen näkemästään hyvin kiinnostunut. Vaikka tämä tarina ei pidäkään paikkaansa (LaVey ei mm. koskaan käynyt Saksassa), on totta varmasti kuitenkin se, että hän oli hyvin vaikuttunut weimarin- ja natsiajan elokuvien tekniikoista, joihin Caligarin kabinetin lisäksi kuuluivat mm. sellaiset elokuvat kuin M, Hitlergunge Quex, Morgenrot, ja Mabuse. Näissä elokuvissa (joista Caligarin kabinetti on kuuluisin) käytetyt epänormaalit perspektiivit, kulmat ja tunnelmat olivat osaltaan pohjana hänen myöhemmin muotoilemalleen ”trapezoidin laille”. Tämän lain mukaan trapezoidinomaiset tylpät ja terävät kulmat vaikuttavat niistä ympäristössään tietoisiin ihmisiin maagisessa mielessä stimuloivasti, mutta muihin ahdistavasti tai jopa selkeän haitallisesti. Sama periaate oli LaVeyn mukaan löydettävissä abstraktimmin myös muualta kuin konkreettisista kulmista.

Kirjallisuudesta trapezoidin lain muotoutumiseen vaikutti ennenkaikkea William Mortensenin valokuvaajille tarkoittama opas Command to Look, jonka LaVey sanoi löytäneensä jo 14-vuotiaana. Caligarin kabinetin ja vastaavien saman aikakauden elokuvien tilaperspektiivit vaikuttivat Saatanan kirkon joissain rituaaleissa käytettyihin epätavallisiin tilaperspektiiveihin ja äänitaajuuksiin.

Metropolis (1926)

Metropolis.

Fritz Lang oli itävaltalainen ohjaaja, joka oli myös Saatanallisen raamatun alkuperäisessä, sittemmin kokonaan poistetussa omistuskirjoituslistassa. LaVey sanoi Langista, että hän oli mies ”joka teki liikkuvia pohjapiirustuksia”. Tällä LaVey viittasi saatanalliseen ajattelutapaan liittyviin asioihin. Metropolis vaikutti muiden saman aikakauden saksalaisten klassikoiden kera LaVeyn Satanic rituals:ssa mainittuun rituaaliin Die Electrischen Vorspiele. Metropoliksen kohtausta, jossa maagikko Rotwang loihtii suuren pentagrammin edessä olevan robotin sähköllä ”henkiin”, voidaan symbolisesti pitää elokuvan kiteyttävimpänä kohtauksena siitä, mistä Die Electrischen Vorspielessä on pohjimmiltaan kyse: sähkökenttien maagisesta käytöstä ihmisen kehoon ja psyykeen. Samalla Metropolis oli lajiaan ensimmäinen selkeän saatanallinen, teknologia-maaginen elokuva. Siinä esitetty ihmisen ja robotin suhde inspiroi LaVeyn ajatuksia myös suhteessa ”keinotekoisiin kumppaneihin” (jotka tulivat mainituiksi edellä jo Dr. Phibes-elokuvien yhteydessä). Lang ohjasi myös toisen LaVeyn kovasti arvostaman klassikon, myös jo edellä mainitun M:n.

Seven Footprints to Satan (1929)

Seven Footprints to Satan.

Benjamin Christensenin ohjaama elokuva pohjautuu A.E. Merrittin vuotta aiemmin julkaistuun saatanalliseen romaaniklassikkoon. Elokuva pitää sisällään kuvauksen Saatanasta, joka on luonteeltaan älykäs, lihallinen olento. Tri Stephen Flowers arvelee teoksessaan Lords of the Left-Hand Path, että LaVey olisi jossain määrin saanut vaikutuksia omaan käsitykseensä Saatanasta Merrittin kirjasta. Romaanissa Saatana on juonittelija, joka vetää puoleensa seuraajia, jotka hän laittaa tietynlaiseen peliin. Peli sijoittuu elokuvan keskeiseen ympäristöön – alttarinkaltaiseen valtataistuimeen, jolla Saatana istuu, sekä tämän edessä oleville seitsemälle askelmalle. Pelissä Saatanan seuraajien tulee nousta näitä portaita ilman, että he astuvat tietyille ennaltamäärätyille askelmille. Jos he tässä menestyvät, tulee heidän mikä tahansa toive toteutetuksi, mutta jos he taas epäonnistuvat, tulee heistä Saatanan orjia. Näitä zombienkaltaisia orjiaan Saatana juottaa riippuvuutta aiheuttavalla huumeella nimeltä Kheft, jolla hän pitää heitä otteessaan. Elokuvan Saatana esittää myös filosofian, jossa ainoastaan kolme asiaa ovat arvokkaita: viihdytys, kauneus ja ”peli” (jonka oletetaan pitävän sisällään mahdollisuuden). Pelissä on mukana kuitenkin myös neljäs komponentti, voima. Peliin sisältyvä mahdollisuus on kuitenkin vain silmänlumetta, sillä peli on alusta alkaen manipuloitu Saatanan hyväksi. Tri Flowersin ajatukset elokuvan merkityksestä LaVeylle saattavat tietyllä tapaa symbolisesti osua oikeaan, mitä tulee LaVeyn viimeiseen pariinkymmeneen elinvuoteen. Noina aikoina LaVeyn kyynisyys, dekadenttisuus ja eristäytyneisyys kasvoi. Hän myös veti puoleensa kaikenlaisia ihmisiä, joita hän ei aina varmastikaan järin arvostanut – ja joihin hän saattoi suhtautua symbolisesti kuin Christensenin elokuvan Saatana suhtautuu seuraajiinsa.

The Black Cat (1934)

The Black Cat.

Tämän elokuvan ilmestymisen aikoihin LaVey oli neljävuotias, hyvää vauhtia itsenäistymässä oleva leikki-ikäinen napero. Onkin tätä kautta sopivaa, että The Black Cat on eräs ensimmäisistä elokuvista, joissa satanistit esitetään voimakkaina ja vaikutusvaltaisina, vaikkakin hyvin perversseinä yksilöinä. Elokuva pohjautui Edgar Allan Poen tekstiin ja sen ohjasi Edgar Ulmer. Elokuvassa esiintyi sekä Boris Karloff että Bela Lugosi, jotka esittivät varakkaita satanisteja, jotka kokoontuvat kuunvalossa viettämään Luciferille omistettuja riittejä. LaVey sanoi tästä ja Seventh Victim elokuvasta, että ”The Black Cat ja Seventh Victim ovat ehdottomasti sellaisia Saatanan kirkkoa edeltäneitä elokuvia, joita voin pitää arvokkaina esimerkkeinä siitä, miten todellinen satanisti käyttäytyy”. The Black Cat on huomattava myös siksi, että siinäkin, Tohtori Caligarin kabinetin tapaan, käytetään epätavallisia perspektiivejä ja kulmia ilmapiirin luomisessa.

[Tämä on artikkelin osa 2/6. Osan 3/6 voit lukea täältä. Artikkeli julkaistiin kokonaisuudessaan ensimmäisen kerran Blood Ceremony -lehdessä 4/2009. Voit ostaa lehden täältä.

Read Full Post »