Feeds:
Posts
Comments

Posts Tagged ‘The Secret Life of a Satanist’

saatananpalvontaasuomessa80-luvun lopussa ja 90-luvun alussa ”rock-musiikki on Saatanasta”-vouhotus sekä tuolloin muutenkin yleinen ”Satanic scare”-perseily pyyhälsi ympäri maailman, myös Suomen, aiheuttaen yllättävän laajaa huolestuneisuutta kansan syvissä riveissä. Tämä voi nykyään tuntua kummalta ja huvittavaltakin, sen verran naurettavaa se meno oli, vaikka huvittavuus oli ilmiön todellisten uhrien kannalta asiasta kyllä kaukana.

Suomessa aihepiiriin parissa ansioituivat erityisesti Seinäjoen helluntaiseurakunnan Jouko Isohella ja Timo Närhi c-kasetillaan Rock ‘n’ rollin maailma (1986) sekä Leo Meller kirjallaan Rock (1986) ynnä ”dokumenttielokuvallaan” Enkeliruhtinas, nyt! (90-luvun alussa). Näiden mestariteoksien lisäksi Meller pykäsi vuonna 1993 eetteriin radio-ohjelman saatananpalvonnasta, joka sitten pian julkaistiin c-kasetilla nimeltä Saatananpalvontaa Suomessa (kasetit I ja II).

Viimeksi mainitusta äänitteestä tuli pian keräilyharvinaisuus. Mesikämmen ei kuullut äänitettä kuin vasta hiljattain, jolloin nauhalla esiintynyt Hans K. lahjoitti äänitteen Mesikämmenelle. Kasettienlahjoituspäivä sattui sopivasti olemaan Leon nimipäivä, 28.6.2013. Hans antoi kasetit juhlallisesti, asiaan varta vasten valmistetussa laatikossa. Paketti oli leomaisen symbolisesti sinetöity seitsemästi. Melko tarkalleen kaksikymmentä vuotta vanha äänite oli viimein päätynyt Mesikämmenen tassuihin, vieläpä “paholaisen asianajajan” toimesta.

Syy, miksi Hans päätyi Mellerin haastateltavaksi tämän radio-ohjelmaan, johtui siitä, että Meller oli nähnyt Hansin aiemmin samana vuonna Jyrki Richtin haastateltavana YLE:n Yhden illan pysäkki-keskusteluohjelmassa. Aiheena oli ollut satanismi. Hans oli itse asiassa ensimmäinen uudemman polven satanisti (Order of the Left Hand Pathin jäsenenä lähellä LaVeylaista satanismia), joka esiintyi maamme mediassa. Aiemmin esillä oli ollut ainoastaan Pekka Siitoin, jonka lähestymistapa satanismiin oli jotain… aivan muuta.

Lähes 3 tunnin ohjelmassa esiintyivät Hansin lisäksi myös Keijo Ahorinta, Marjaliisa Tiikko, Leena Huima ja tietysti Leo Meller itse. Heidän lisäkseen kourallinen kuuntelijoita pääsi esittämään Hansille kysymyksiään.

Ahorinta oli jo tässä vaiheessa (neljä vuotta ennen surkuhupaisan Saatananpalvonnan monet kasvot-kirjasen julkaisua) profiloitunut mielestään ”tutkijaksi”, vaikka ukon horinoissa ei ollut tuolloinkaan mitään, mistä sellaista olisi voinut päätellä. Viime vuonna Ahorinta pullahti julkisuuteen, kun tuli selväksi, että hän oli saatananpalvonnan “asiantuntijana” Anneli Auerin oikeudenkäynnissä. Tämän jutun siteerauksista selviää yhtä ja toista, mikä laittaa Ahorinnan “tutkijan” statuksen, “asiantuntijuuden”, vähintään mielenkiintoiseen valoon.

boksi2Muista ohjelmassa esiintyneistä: Tiikko on äiti, jonka tytär oli ollut mukana tamperelaisessa saatananpalvontajengissä. Huima taas oli jonkun sortin seurakuntatyöntekijä ja toimittaja, jolla tuntui olevan kova tarve päteä varsin häröillä jutuilla. Leo taas oli ehta oma itsensä, Suomen Siionin grand old man.

Ohjelman kokonaisuus on sekasotku, monella tapaa nyrjähtänyttä ja sekavaa ajattelua, argumentaatiota ja yleistä huuruilua, jolle voi samanaikaisesti itkeä ja nauraa.

Saatananpalvontaa Suomessa on pilkottu kahteentoista n. viidentoista minuutin osaan. Seuraavassa linkit näihin osiin, lyhyet kuvailut näiden osien sisällöstä sekä lainauksia niissä käytetyistä puheenvuoroista.

Mesikämmen kiittää Hans K.:ta lahjasta!

– – –

Saatananpalvontaa Suomessa

Osa 1: Äänessä Tiikko, Turunen sekä Meller. Osa koostuu lähinnä Tiikon kertomuksesta siitä, millaisessa jengissä hänen tyttärensä oli mukana.

saatananpalvontaasuomessa2Tälle jengille on yhtenäistä pukeutuminen. Eli pukeudutaan täysin mustiin. Ja tuota ja yleensä sitten nää nuoret haluaa värjätä tukkansa mustaksi, tytöt. Ja sitten on tämmönen, et ollaan likasia. Ei halutakaan peseytyä (…) Ja sitten on nää tämmöset hakaneulat aika voimakkaana mukana ja erilaiset niitit, mitä laitetaan. Ja sitten on todella tämmösiä t-paitojakin, mihinkä sitten itse kirjotetaan ”paholainen” ja ”devil” ja mitä kaikkea ne käyttää. Ja Tampereella ainakin on tunnuksena tytöillä vasemman silmäluomen päällä ”M”-kirjain, taikka sitten vasemman olkapään. Ja pojilla on sitten väärinpäin käännetty risti tässä ranteen kohdalla – Tiikko.

– – –

Osa 2: Äänessä Tiikko ja Meller. Osa on jatkoa ykkösosan aiheelle.

Meidän maassamme toimii joitakin järjestöjä joiden yhteisenä otsakkeena voisi olla vaikkapa tämmönen termi kuin ”Uskontojen uhrit”. Tämäkin on uskonto mistä me nyt puhumme Meller.

– – –

Osa 3: Äänessä Meller, Hans K. ja Ahorinta. Osassa käydään läpi satanismin ja saatananpalvonnan eroa (mitä Mellerin mielestä ei ole). Meller nostaa esille myös LaVeyn teokset sekä erityisesti elämäkerran The Secret Life of a Satanist ja tuo esiin näkemystään, että satanistit bluffaavat, huijaavat muille, mitä he oikein tekevät ja miksi. Meller näyttää ajattelevan, että satanistit saatananpalvojien tapaan tekevät kaikenlaisia laittomia hirveyksiä, vaikka he pyrkivätkin antamaan itsestään lainkuuliaista kuvaa ulkopuolisille.

Me ollaan vasemman käden polku -niminen ryhmittymä ja olemme satanisteja, filosofisella kannalla. Teemme erittäin suuren eron satanismin ja saatananpalvonnan välille. Niillä on todella syvä kuilu siinä välillä. Jotkut meistä ajattelee että Saatana on persoonallinen hahmo, toiset taas enemmän luokittelee sen luonnon pimeäksi energiaksi – Hans K.

Raamatullisen mittapuun mukaisesti ei ole mitään eroa, tämä on vain terminologiaa, joku on saatananpalvoja, joku on satanisti, joku on filosofi, kysymys on olennosta, persoonasta, joka on Luojan, Jumalan, kanssa sodassa. Voiko olla silloin mitään Saatanaan tavalla tai toisella liittyvää, joka itse asiassa ei juontaisi koko olemuksellisen kuvansa kaikesta siitä, mitä Saatana on. Raamatun mukaisesti hän on valehtelija, hän on murhaaja, hän on varas, hän on bluffi – Meller.

– – –

Osa 4: Äänessä Meller, Hans K., Ahorinta. Osassa väännetään peistä Anton LaVeyn tekstien tiimoilta, Keijo selittää juttujaan ja Leo alleviivaa sitä, että hänen mielestään saatananpalvonnan ja satanismin välillä ei ole eroa.

Tiedän sen raadollisuuden, mikä liittyy tähän Anton LaVeyn kokonai… siis siihen saatanallisuuteen mikä siinä on, niin se on se ponnin, mikä esimerkiks pakottaa minua yhä syvempään ja syvempään tutkimaan tätä asiaa – Ahorinta.

Vähitellen mulle aukeni se maailma, mitä mä tällä hetkellä sitten oon puhumassa vanhemmille, aivan samalla tavalla kuin Marjaliisa tuossa, että, meiän täytyy niinkun ryhtyä taisteluun ja herättää myös ihmisiä huomaamaan että mistä on kysymys. Ei ole aika enää nukkua vaan nyt on aika tehdä työtä. Ja jos mä saan siihen tieteellisen pohjan tähän koko asiaan ja se tulee hyväksytyksi, niin silloinhan tämmösillä asioilla on enemmän painoarvoa kuin vaan sillä että mä kulkisin esimerkiks Raamattu kädessä tuolla ja julistaisin sanaa, niin kuin esimerkiks Leo tekee, tekee todella hyvin töitä, niin sillä ois kuitenkin näkemys eri, koska mä tulen eri lähtökohdista. Mä tulen seuraten jälkiä, niinko vihikoira ja sitten moni muu tulee siihen päälle niinko tietoisena näistä asioista. Niin mun asemani on silloin tietysti vähän toinen. Mun täytyy saada se todistetuksi ja sen jälkeen sitten voidaan olla ihmisiä auttamassa – Ahorinta.

Minuun on otettu yhteyttä Torniosta, ehkä pohjoisin paikka, Nunnalahti, tuolla itäisempiä puolia, ja oikeestaan koko Etelä-Suomesta on ottaneet vanhemmat yhteyttä nyt kun mä sitten tuolta tutkimuskammiostani lähdin sitten julkisuuteen. Ja kaikki tää on tapahtunut noin kolmen kuukauden sisällä. Ja tää laajuus mikä tällä hetkellä saatananpalvontaan sitten Suomessa on, niin sitä on kaikissa suurissa kaupungeissa ja myös pienissä kyläpahasissa, ajatellaan jotain Alavuden pientä kuntaa, taikka jotain Nunnalahden kuntaa, näitä pieniä kuntia, eli se ei oo tavallaan säästäny ketään. Että tää on hirmunen ongelma. Ja sanotaan että tää tule laman myötä, niin lama tietysti syventää ihmisten mielet muutenkin mustaks, mutta tämä on ollut jo kauan. Ja tää on syönyt itselleen maaperää, nimenomaan syönyt itselleen maaperää… ihmisten mielissä. Esimerkiks sillä tavoin, että meil on tiettyjä tunnusmerkkejä, joita oli jo pitkään havaittavissa, jotka olis pitänyt esimerkiks seurakunnan ihmisten tietää ja nähdä, mutta ne tuli joka päivä, niitä tuli televisiosta, radiosta, lehdistöstä, joka puolelta ja ne tuli hyväksytyksi ja me hyväksyttiin tavallaan että se kuuluu ajan ilmiöön (…) Jos ihan puhutaan sybmoleista, niin Hanssilla on tietty symboli tuossa rintapielessään ja samalla tavoin sitten nää ristit, puheet, sitten on videoviihde, ja musiikki, nimenomaan tietynlaiset hevimetallit, tuottivat tämmöstä viihdettä joka jatkuvasti tuli meiltä ja nyttenkin se tulee satellikanavien kautta meille, jatkuvasti tavallaan siksi, että kun ne tulee televisiosta niin siinä ei voi olla mitään pahaa. Ja tällä tavoin se tilanne pehmitetään, jotta sitten taas saadaan napatuksi joku uhri, minä sanon ihan selvästi uhriksi koska mä en oo nähny yhtään onnellista ihmistä joka on esimerkiks saatananpalvoja – Ahorinta.

Meidän on mahdotonta kristillisen standardin puitteissa tehdä eroa saatananpalvonnan ja saatanismin kanssa – Meller.

– – –

Osa 5: Äänessä Meller, Hans K. ja Ahorinta. Hans kertoo mm. uskovansa evoluutioteoriaan, Meller puhuu ihmisen ja eläimen eroavaisuudesta, minkä lisäksi hän ruotii Death Scenes-elokuvaa, jonka Anton LaVey spiikkasi. Leo toteaa myös sen, että satanismi on hänen mielestään portti saatananpalvontaan. Keijo, “tutkija”, horisee aivan käsittämättömän sekavaa uskovaista hölynpölyä väkivaltaviihteen ja satanismin yhteydestä, siitä miten satanismin ja saatananpalvonnan “tutkiminen” veti hänet käsittämättömiin syvyyksiin, miten satanismi on “tuoksua levittävä kukka”, sekä miksi spiritismi ei ole vain “kevyttä saatananpalvontaa”.

Eläin ei osaa valita oikean ja väärän välillä. Ihminen osaa, joka merkitsee et Jumala loi hänet joksikin muuksi kaikki nämä häntää heiluttavat ystävämme – Meller.

Nää nuoret saatananpalvojat, niin ne käyttää nimenomaan väkivaltaviihdettä. Ja se että mä en tarkkaan tiedä, koska mua ei oo päästetty, koska mä en ole ”uskova”, niin mua ei päästetä sinne heidän tilaisuuksiinsa, niin mä en tiedä mitä kaikkea siellä tapahtuu. Mut sen tiedän mitä tapahtuu sen jälkeen. Ja nimenomaan, mä kerroin Hanssille tuolla, että yks kaveri, minun hyvä ystävä, maalas koko huoneensa täysin mustaksi. Hans ei pystynyt ymmärtämään sitä miks. Ja hän kuunteli siellä musiikkia ja hän katsoi videoita. Ei ne ollu tuommosia, mutta ne oli samalla tavoin raakoja. Ja nyt kun tämän kaverin sielunelämää ja henkistä kasvuaan tutkii ja miettii, niin se että hän sanoi että ne ei vaikuta häneen mitenkään. Mutta aina kun hän oli tämmösen seremonian jälkeen tullut sitten taas ihmisten ilmoille, hänestä näki sen aivan selvästi, koska tavallaan semmonen synkkä pilvi seurasi hänen ympärillään ja hänen päällään ja hän oli täysin muuttunut kaveri kun hän oli tehnyt tätä juuri. Eli kyl mä siis mä myönnän aivan rehellisesti sen, että siis tämä on yksi keino hallita ihmistä nimenomaan. Ja tää on yks polku joka johdattaa Saatanan luokse. Ja vielä se että tavallaan semmoisella ajatuksella, eli josset sinä tee, niin sinulle käy näin, tai, jos sinä olet palvelija, niin sinä voit tehdä näin, se on tavallaan palkinto. Niin siinä mielessä Hanssin ja mun ajatukset on eriävät. Ja mä puhun tässä aivan, ihan vaan tutkijana – Ahorinta.

Me ollaan hirvittävien asioiden kanssa tekemisissä. Jos me ajatellaan sitä et mä olen puolentoista vuoden aikana lukenut, katsonut videoita, filmejä, ja elänyt tavallaan ulkopuolisena sitä elämää mitä tämmönen noviisi joka on tulossa saatananpalvojaks elää, ja viime kesä mulla oli semmonen aika että mä tunsin että en mä jaksa yksin ylös tästä, että mulla oli niin hirvittävä painolasti, että kaikki se mitä mä olin kokenut, en voinut kenenkään kanssa jakaa sitä (…) Kaikki se, mitä on syntymässä, että se sitten puhkeaa myös kukkaan. Siis nythän se on kukassa, omalla tavallaan (…) Se on semmonen kukka vielä joka levittää sitten tuoksua, joka houkuttelee sitten paljon paljon ihmisiä tähän samaan remmiin. Hans puhui tuhansista ihmisistä jotka on satanisteja. Kuinka paljon on saatananpalvojia? Sitä lukua ei uskalla lähteä ees arvioimaan – Ahorinta.

Se [ero satanismin ja saatananpalvonnan välillä] on iltaruskon viimeisten hetkien ja yön täyden pimeyden, siin on se ero silloin kun me ajatellaan kristillisesti – Ahorinta.

Eiks käytännössä oo niin että, tää tämmönen, puhutaan nyt lempeämmästä iltaruskon saatanismista, eiks se oo käytännössä portti, joka eräänlaisena initiaationa absoluuttisesti on sen herran hallinnassa, joka hallitsee ihmistä, niin vetää hänet loppuun saakka ja pudottaa lopulta Helvettiin?  Meller.

Mä sanon et portti vois olla jo spiritismi. Jota pidetään siis äärettömän kevyenä, sanotaan et jos me puhutaan kevyistä huumeista, niin spiritismi on eräitten ihmisten käsityksen mukaan kevyt saatananpalvonta. Joka mun mielestä ei oo kyllä sitä, koska spiritismi vetää aivan samoilla tavoin ihmisen, kuin vetää saatananpalvonta ja satanismi, siis sen herran palvelukseen, ketä siinä halutaan – Ahorinta.

– – –

Osa 6: Äänessä Ahorinta, Meller, Huima, Hans K. ja Tiikko. Ahorinta horisee mm. Kauko Röyhkästä, Huima pistää ruosteisen lusikkansa soppaan saatananpalvonnan ja satanismin erosta sekä yrittää formuloida jotain ihmisen vapauden kaipuusta. Myös Tiikko sanoo mielipiteensä satanismin ja saatananpalvonnan eroista. Meller kertoilee mm. mustista messuista, uskoen pitävänsä käsissään raskauttavaa todistusaineistoa siitä, että Saatanan Kirkko olisi mukana rikollisessa toiminnassa.

Tässä on se, mistä oikeestaan tää koko polku alkaa. Kun ihminen tulee saatananpalvojaksi, hänet on jätetty yksin, hän ei oo saanu vastauksia esimerkiks omaan seksuaalisuuteensa. Monet saatananpalvojat joita mä tunnen niin heille ei oo pystytty antamaan, esmes kirkko ei oo pystynyt antamaan vastausta seksuaalikysymyksiin. Niinkun Kauko Röyhkä oli jossakin kirjoittanut että kun hänellä oli tämmönen uskonnollinen kokemus, niin hänen oma seksuaalisuutensa oli niin voimakas että hän tunsi että hän ei saanut riittävän usein onanoida, ja se oli se, mikä erotti hänet sitten taas uskosta. Ja tänä päivänä hän on sitten julistautunut saatananpalvojaksi tai saatanistiksi – Ahorinta.

Tää vapauden pyrkimys niin se on sellanen hirveen yleisinhimillinen asia et sitä voi tarkastella monesta näkökulmasta. Ja mä oon ihan viime aikoina ajatellu et kenties just tää ihmisen pyrkimys vapauteen, ihmisen pyrkimys tehdä mikä siit itsest tuntuu hyvältä, ilman et sitä mikää muu sitoo, niin ehkä se on juuri se ihmisen perimmäinen kapina Jumalaa vastaan ja sit on samantekevää mitä muotoja se ottaa. Et loppujen lopuks nii se saattaa kiertyä siihen, että koko tää paketti, ihmisen vapauden erilaisia muotoja, niin lopulta ne on keskenään kuitenkin hirveen samanlaisia – Huima.

– – –

Osa 7: Äänessä Hans K., Meller, Huima ja Ahorinta. Huima puhuu ”uhreista” eri uskonnoissa, Ahorinta esittää tietävänsä jotain filosofiasta, yms.

Mun mielest koko tän jutun ongelma on siinä et mikä tahansa systeemi joka, minkä takii mä otin esille tän vapauden, mikä tahansa sellanen systeemi joka avaa ihmiselle täyden vapauden päättää kaikista asioistaan itse, päättää itse mihin se uskoo, mitä se tekee, niin heti kun sille tulee riittävän isoja ärsykkeitä, kun joku houkuttelee sitä riittävästi kun se joutuu mihin tahansa myllyyn oli se nyt huume tai viina tai seksi tai vaikka filosofinen harrastelu joka lopult sekottaa pään, mikä tahansa mylly mihin se joutuu pyörimään, niin kun se on riittävän voimakas, niin se lähtee pyörittämään sitä ihmistä jos sil on tämmönen ajatus et vapaasti voi tehdä mitä tahansa ja mennä mukaan mihin vaan, ettei mitään rajotuksii oo. Must tää on se ongelma – Huima.

Eihän filosofienkaan joukossa jos ne on yhdessä, ja jos ne on saman aatteen kannattajia, niin eihän se voi olla kuin höyhenparvi jota voidaan puhaltaa mihin suuntaana tahansa, eikö totta? Eihän se voi olla myöskään sun ajatustes mukainen eikä sun ideologias mukainen? Vaan silloinhan siinä täytyy olla siis joku joka kasvattaa, opettaa, siis jonkun täytyy olla myös ideologisesti vastuussa, eikö? – Ahorinta.

– – –

Osa 8: Äänessä Tiikko, Huima, Ahorinta, Meller, Hans. Meller kertoo huiman tarinan lapsia saatananpalvontamenoihin synnyttäneistä, yms. Hans puhuu mm. vapaudesta. Ensimmäiset kuuntelijoiden soitot. Ahorinta “tutkijana” kertoo siitä, mitä tässä ajassa pitäisi tehdä.

Mä olin Torontossa tilanteessa jossa oli loppujen lopuksi kolmesta covenista kysymys, eli mitä se merkitsee? 13, 26, 50 ihmistä, joista yksikään ei näistä ihmisistä ollut millään tavalla tekemisissä minkäänlaisten huumeiden kanssa. Ne oli kaikki reiluja saatananpalvelijoita. Mut se mitä ne teki oli se että ne synnytti lapsia voidakseen käyttää näitä rituaalivälikappaleina, voidakseen myöskin surmata niitä. Ja mä oon itse istunut silmäkkäin tällaisen pariskunnan kanssa, joka on tullut omaan kristilliseen kääntymykseen ja kuuluu Torontossa People’s Church -nimiseen suureen evankeliseen seurakuntaan. Ne kerto mulle stoorinsa – Meller.

Mä olen huolissani siitä että sana Saatana tai siitä tulevat johdannaiset niin, enkä mä halua epäillä sun vilpittömyyttä, mut kuitenkin kiillotetaan sillä tavalla et se ydin, mikä maailmanlaajuisesti tähän ilmiöön kuitenkin sisältyy, peittyy. Täällä joku puhu kukasta, joka kukkii ja vetää puoleensa, niin suunnaton riski on olemassa, et tää tulee vaarantamaan ihmisten elämän. Me puhutaan ei-kristittyinä heidän fyysisestä elämästään, heidän mielenterveydestään, heidän ajallisuudestaan, kristittyinä me jatkamme ja sanomme, heidän iankaikkinen kohtalonsa on kysymyksessä – Meller.

Mä haluaisin sanoa sen, että jokainen ihminen joka tässä ajassa elää, niin ei antais kaikkien ajan virtauksien tulla ja mennä ja ajatella niin et okei, ne kuuluu tähän päivään. Vaan meidän täytyis lähteä kriittisesti suhtautumaan, eli niinkun Raamatussa sanotaan et meidän täytyis koetella henkiä. Niin samalla tavalla tänä päivänä meidän tulis oppia näkemään se, ne henget mitkä vaikuttaa tässä maailmassa. Ja se, että meidän täytyy saada ihmisten tietoisuuteen se, että on olemassa henkimaailma, joka tällä hetkellä runtelee meidän lapsia. Joka haluaa käyttää hyväksi joka ikisen kohtaamansa ihmisen minkä he tuota näkee. Eli Saatanalla on kiire ja Saatana haluaa ottaa niin paljon nuoria ihmisiä haltuunsa kuin vaan voi. Mutta, mikä sitten on se voima millä sitten pitäis tehdä? Mä uskon että koska meidän täytyis torjua pelko ja millä tavoin pelko torjutaan, niin se tulee ainoastaan sillä tavoin että me pystyttäis niinku näkemään Jumalan voima, joka on korkeempi kuin Saatanan voima. Ja Jumala on luvannut lahjoittaa meille rakkauden ja tää rakkauden henki vetää meidät sitten aika hulluihin tekoihin mm. tutkimaan sitä saatananpalvontaa ja satanismia – Ahorinta.

– – –

Osa 9: Äänessä Hans, Meller, Ahorinta, Tiikko. Leolla on pöydällä Alibi. Leo mainitsee Pat Pullingin ”hyvänä ystävänään” ja kertoo lisää uskomattomia kauhutarinoita saatananpalvonnasta ja roolipelien pelaamisesta. Ahorinta kertoo “totuuden” cornu-käsimerkistä ja rock-musiikista. Huima ja Hans puhuvat symboleista jotka liitetään satanismiin ja saatananpalvontaan. Lisää kuuntelijoiden soittoja.

Tos on toi käsimerkki mikä on tolla seuraavalla sivulla, eli sehän on Saatanan tunnusmerkki. Jos te meette rock-konserttiin ja katsotte ihmisten käsiä niin suurin osa niistä on nyrkeissä, mutta ne jotka ovat myyneet itsensä Saatanalle niillä on juuri tämä merkki ja vielä sillä tavalla peukalo siihen alas käännettynä että siitä tulee se pukin parta. Eli se on hyvin tyypillinen. Oikeestaan piilomerkitys mikä tuolla rock-konserteissa näkyy on… [sytkäreiden liekit] … jos me ajatellaan mikä Lucifer on, niin sehän on tämmönen valon lapsi, valon tuoja, valon kantaja. Niin tällä tavallaan annetaan myös se mahdollisuus et tervetuloa Saatana. Siis tehdään se Saatanalle tulo siihen tilaisuuteen helpommaksi silloin kun tää tulimeri [sytkäreiden liekit] on vastaanottamassa. Ja tää on samanlainen piilomerkitys. Monet lapset eivät edes tiedä, tai nuoret eivät tiedä, kun ne näitä merkkejä viljelivät, eli mitä ne sillon ovat kutsumassa itse asiassa, siis ihan tahtomattaan – Ahorinta.

– – –

Osa 10: Äänessä Tiikko, Meller, Huima, Hans, Meller. Ahorinta kertoo, miten hänen ”tutkimuksensa” tekivät hänen olostaan raskaan ja ahdistuneen. Eräs kuuntelija esittää Hansille mainion kysymyksen evoluutiota ja Jumalaa koskien, toinen kuuntelija taas varoittaa Hansia Helvetistä. Huima horisee taas omiaan uhreista ja uhriajattelusta. Meller kertoo, miksi muut uskonnot kuin kristinusko ovat eksytystä.

Mitä syvemmälle mä olen menny itte tähän hommaan niin sitä vakuuttuneemmaks mä olen tullut siitä et meillä on luojajumala. Se on taas toisinpäin kun Hanssilla. Hans haluaa erottautua Jumalasta ja kieltää sen (…) mut mitä syvemmäks mä meen tonne alakertaan niin sitä voimmakkaammaks taas mulle tulee usko siihen, et on Jumala, joka on kuitenkin kaikkea voimakkaampi. Ja nimenomaan silloin kun mä puhuin tosta aikasemmin siitä että kuinka vaikee vaihe mulla oli kesällä, siinä kaiken tämäan tutkimuksen ahdistamana ja tavallaan taistelin yksin, niin sillon oikeestaan niitä ainoita tekijöitä oli se, että pysty tähän luottamaan siihen että mulla myös on korkeempi herra, joka pysty mua auttamaan silloin kun mul oli todella hankalaa. Kun mä olin ihan samalla tavalla kun Marjaliisa niin, en mä voinu kenellekään puhua mitään. Mä olin todella umpiossa ja taistelin vaan tavallaan oman itseni kanssa ja niitä yhteydenpitoja mitä sit yritti saada niin muihin ihmisiin niin huomas et joo ei sielt tullu minkäänlaista vastakaikua. Mut kauitenkin se että siinä mitä syvemmälle menee pimeyteen niin sitä kirkkaammaksi tulee Jumalan armo – Ahorinta.

Olkoon nyt vaikka että jossakin tutkimuksen vaiheessa mä joudun pyytämään Leolta anteeksi sitä et mä olen tehnyt tällasen karkean erottelun saatanismin ja saatananpalvonnan välillä, voi olla et mä joudun sitä vielä pyytämään anteeksi mutta se on nyt mun tutkimuksen tätä hetkeä ja härkäpäisesti suomalaisena pidän siitä tietysti kiinni, kunnes sitten se toiseksi todennetaan – Ahorinta.

Käytännön tasolla asia on just niin kun täs on tullut monta kertaa esiin, et meidän täytyy tehdä ero niiden pahojen tekojen ja sit niiden välillä jotka ei tee näitä pahoja tekoja, silloin kun on kyse ihmisten auttamisesta, mut jos me aatellaan asiaa niinku kristinuskon ytimen kannalta, niin (…) ensmäinen käsky, Minä olen herra sinun Jumalasi, älä pidä muita jumalia ja tää on niinkuin se idea, tää on käskyist ensimmäinen joka sulkee sisälleen kaikki ja kristinuskon kannalt kaikki, mikä ei pidä jumalanaan sitä yhtä, kaikki mikä asettaa sen rinnalle muita, just tää et sä sanot että ihminen voi olla buddhalainen tai hindu tai satanisti tai ateisti, mikä tahansa, valintansa mukaan, juuri se on sen ensimmäisen käskyn rikkomista ja juuri se vie koko systeemin, se vie jalat alta koko systeemiltä ja jos kristinusko sanoo et kaikki tää Jumalan vastustaminen on lähtöisin Jumalan vihollisesta eli Saatanasta niin me voitais tällä syyllä kutsua saatanismiks kaikkea semmosta uskonnollisuutta mikä ottaa Jumalan rinnalle minkä tahansa muun Jumalan. Rakenteellisesti kysymys on tästä – Huima.

– – –

Osa 11: Äänessä Huima, Hans, Meller, Tiikko. Huima esittää ei-niin-vakuuttavan argumenttinsa siitä, miksi ainoastaan kristinuskossa on totuus. Meller puhuu Saatanan vallan kasvusta maailmassa ja kertoo jälleen saatananpalvonnasta kauhutarinan. Kaikki antavat loppukommenttejaan.

Mun mielestä jokainen uskonto on ihmismielen keksimää – Hans.

– – –

Osa 12: Äänessä Huima, Meller ja Ahorinta. Meller kertoo siitä, miten Jeesus oli synnitön. Ahorinta rukoilee ohjelman lopuksi. Meller selvittää Huimalle, mitä ”veren ääni” tarkoittaa.

Kaikkein tärkeintä on lähtee ihan siit yksinkertaisesta vanhasta perusopetuksen mallista et opetetaan lapsille käskyt, mitä Jumala tahtoo, ja sit opetetaan miten ihminen selviytyy siit ongelmasta joka sitä vastaan väistämättä tulee kun se huomaa et se ei kykene näitä käskyjä täyttämään. Eli opetetaan sille mitä sovitus on, miten synti saadaan anteeksi, miten yhteys Jumalaan saadaan. Ja yksinkertaisesti siis jauhetaan tätä asiaa niin kauan että tota se on ainakin varmasti kuultu. Tää kuulostaa hirveen yksinkertaisesti kuulostaa varmaan aivopesulta ja kaikelt muulta semmoselta mutta mä en usko et on mitään muuta menetelmää – Huima.

– – –

Aiheeseen liittyen:

Nahkaliivi-Ahorinta ratsastaa jälleen (osa 1, 2, 3).

Mesikämmenen Leo Melleriä koskevat postit.

Missä on voodoo-mies Hannu Rauhala?

Read Full Post »

saatanallinenraamattuAnton LaVeyn Saatanallinen Raamattu on lajissaan klassikko, oli teoksesta sitten mitä mieltä tahansa.

Nyt jo kuopattu pienkustantamo Voimasana julkaisi kirjan kovakantisena laitoksena suomeksi vuonna 2007. Opus on nykyään keräilyharvinaisuus. Huutonetissä teosta on myyty, silloin harvoin kun sitä siellä on näkynyt, n. 70 euron hintaan. Todennäköisesti hinta ei tule tuosta laskemaan jatkossakaan.

Teoksen suomenkielisessä versiossa on Peter Gilmoren standardiesipuheen lisäksi kotimaisten Wookin ja Tapio Kotkavuoren esipuheet. Molemmat herrat ottivat osaa myös kirjan käännöksen oikolukuun.

Mesikämmen kysyi ukoilta, josko heidän esipuheensa voisi nyt muutaman vuoden jälkeen julkaista blogissa – niiden perään kun on kyseltykin aika ajoin. Molempien vastaus oli myöntävä, joten Mesikämmen saa ylpeänä esittää nämä tekstit ensikertaa netissä kirjoittajien luvalla kaikelle kansalle.

Kuten itse kirjassa, niin myös tässä blogissa julkaistaan ensin Kotkavuoren esipuhe. Huomenna taas on vuorossa Wookin esipuhe Summa Theologia Diabolicae.

– – –

Tulen ajan aamunkoitteessa

Melko pian erään Noitien Työpajani oppilaan, kolumnisti Merla Zellerbachin, aviomies teki jotain hyvin merkittävää. Hänen nimensä oli Fred Goerner ja häneltä oli juuri julkaistu kirja nimeltä The Search for Amelia Earhart. Fred sanoi, että minun pitäisi kirjoittaa raamattu. Hän oli varma, että se löytäisi kustantajan. ”Hetkinen”, sanoin. ”En ole kirjailija, en ole koskaan ollut, eikä minulla ole koskaan ollut sen suuntaisia pyrkimyksiäkään.” ”Ei se mitään, älä huoli”, sanoi Fred. ”Sinä pystyt siihen.” Hän esitteli minut kirjalliselle edustajalleen, Mike Hamilburgille, joka puolestaan lähetti erään miehen tapaamaan minua. Hänen nimensä oli Peter Mayer, ja hän oli dynaaminen uusi toimittaja Avon Booksissa. Puhuttuamme hieman, Peter kysyi minulta: ”Miten pian saisit sen valmiiksi?” Kuten kaikki muukin elämässäni, myös tämä oli kutakuinkin odottamatonta. En ollut koskaan aikaisemmin kirjoittanut kirjaa, saati sitten raamattua. Varsinkaan johonkin sovittuun aikatauluun. ”Kerrot vain miten asia on”, Peter jatkoi. ”Hyvin se menee”. Ja niin minä kirjoitin. Loppu on historiaa.

– Anton LaVey (1)

Millaiseen maailmaan Saatanallinen Raamattu syntyi? Millainen oli se kulttuurinen ilmapiiri, Zeitgeist, mistä se nousi ja mistä se alkoi vaikuttaa? Suurin osa tämän teoksen nykyisistä lukijoista eivät olleet edes pilke vanhempiensa silmäkulmissa kun markkinoille ilmestyi tämä (post)modernin magian ja maagisen maailmankatsomuksen eräs tunnetuin klassikko. Siksi lienee paikallaan hieman valottaa edellä mainittuja teemoja, sekä muita teoksen syntyyn ja taustaan liittyviä asioita, joita ei yleensä tarpeeksi tunneta tai muisteta. Ne kuitenkin antavat syvyyttä ja kontekstia LaVeyn mestariteokselle, ja sellaisina ehkäisevät teoksen lukijaa sortumasta 6. saatanalliseen syntiin – perspektiivin puutteeseen (2).

1960-luku oli suurten muutosten aikaa. Jotain aivan uutta ja mullistavaa oli alkamassa ja sen jonkin kosketus tuntui olevan jo aivan nurkan takana. Vuosikymmenen läpi puhalsivat tuulet, jotka tulivat perustavalla tapaa muuttamaan ihmisten käsitystä itsestään ja maailmasta, niin fyysisesti, sosiaalisesti kuin psyykkisestikin. Joinakin historiallisina viitepisteinä näistä asioista käyköön mm. rotumellakat Detroitissa ja Los Angelesissa, Bobby ja John F. Kennedyn sekä Martin Luther Kingin salamurhat, kylmä sota, yhdysvaltalaisten kommunismin pelko, Sikojenlahden ja Kuuban kriisit, Vietnamin sodan vastainen ”flower power” hippiliike, ”vapaa seksi”, ehkäisypilleri, feminismi, psykedeeliset huumeet ja mielenlaajentaminen, ennennäkemätön rock-musiikin hyökyaalto radioasemien ja vinyylisten single-levyjen kautta, Woodstock-festivaali, the Beatles, the Doors, transistoriradiot, Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton välinen kilpajuoksu avaruuteen ja kuuhun, Charles Manson ja hänen ”perheensä” isku hippiliikkeen idealistiseen kuplaan, sekä Berliinin muurin nouseminen kolmeksikymmeneksi vuodeksi Itä- ja Länsi-Saksan välille.

Suomeen monet näiden asioiden aallot rantautuivat lievemmässä muodossa kuin ne muualla maailmalla velloivat, mutta yhtä kaikki, ajan henkeen myös meillä kuului poliittisuus, radikalismi ja rakennemuutos. Se oli aikaa, jolloin Suomesta rakennettiin ns. hyvinvointivaltiota (3). Vapaa-aika lisääntyi, lauantaista tuli sunnuntain lisäksi vapaapäivä. Ihmiset muuttivat maalta kaupunkeihin. Keski-oluen myynti vapautui. Matkailu lisääntyi. Toisin kuin Yhdysvalloissa, Suomessa älymystö oli selkeästi kallellaan vasemmistoon päin ja rienasi tältä pohjalta 40- ja 50-lukulaisia arvoja sekä yhdysvaltalaista kapitalismia. Vanhanpiianvero poistui maassamme 1968. Seksuaalisuus oli kuuma aihe myös meillä. M.A. Numminen ja Viisi Vierasta Miestä -yhtye ja Visuaalinen Varietee aiheuttivat Jyväskylässä 1966 skandaalin pilkkaamalla vallitsevia sukupuolinormeja. Taideteollisen korkeakoulun opiskelijat saivat kiss in -tapahtumallaan, jossa mukana oli fallospatsaita ja sukupuolivalistusoppaiden teksteihin pohjautuvia jenkkoja, paikalle kaksi poliisiautoa. Pentti Saarikosken, itseoikeutetun suomalaisen 60-luvun personifioituman, käännös Henry Millerin Kravun Kääntöpiiristä takavarikoitiin yleisen moraalin vastaisena. Olivatko nämä tuoreen ”Saatanallisen Ajan” merkkejä pohjoisessa maassamme? Anton LaVey olisi varmaankin sanonut ”kyllä” (4). Uusi ja vanha aika ottivat yhteen, ja uuden ajan edustajat tiesivät olevansa niskan päällä ja nauroivat vanhalle polvelle, joka teki itsestään naurettavan yrittäessään lamaantuneena pitää kiinni vanhoista arvoistaan ja tavoistaan. Suuntaa ei voinut pysäyttää.

Astrologit paikansivat 1960-luvun ns. Vesimiehen ajan aamunkoittona, ja hipit ja new age -liike laajemminkin yhtyivät näkemykseen riemuiten. Ehkä tunnetuimpiin tämän ”rauhaa, rakkautta, ja harmoniaa” -näkemyksen esiintuojiin populaarikulttuurissa kuului 1967 Yhdysvalloissa syntynyt Hair-musikaali, jonka avauslaulussa Vesimies lauletaan tämä on Vesimiehen ajan aamunkoitto! Laajemmin, Vesimiehen ajan voi tiivistää viittaavan muutokseen perinteisistä uskonnoista ja normeista huomattavasti yksilöpainotteisempaan aikaan ja siihen liittyvään solidaarisuuteen. Mielenkiintoisesti kyllä, ja asian luonteelle osuvastikin, tähän yksilöllisyyden, rauhan, rakkauden ja harmonian aikaan kuului paljon myös kasvukipuisen länsimaisen kulttuurin erilaisia enemmän tai vähemmän väkivaltaisia ilmentymiä.

Yhdysvaltain länsirannikon liberaalista San Franciscosta muodostui pian koko hippiliikkeen ja tämän vasta alkaneen Vesimiehen ajan kehto. Haigh Asburyn kaupunginosaan virtasi nuoria pitkähiuksisia idealisteja kokemaan, jakamaan ja viemään eteenpäin tämän useimmiten kannabiksentuoksuisen ja sateenkaarenväreillä maalatun liikkeen ilosanomaa. Mutta samaan aikaan kun Jefferson Airplane jammasi suomalaisian sukujuuria omaavan kitaristinsa Jorma Kaukosen kera Haigh Asburyssä kappaletta White Rabbit, tapahtui Richmondin alueella, osoitteessa 6114 California Street, jotain aivan muuta.

Anton Szandor LaVey (1930-1997) ei pukeutunut sateenkaarenvärisiin tie-dye-vaatteisiin sen enempää kuin hänellä oli pitkiä hiuksiakaan. Hän pukeutui diabolisen herrasmiesmäisesti, hän oli maalannut talonsa mustaksi, ajanut päänsä kaljuksi, alkanut pitää lemmikkieläimenään Togare-nimistä leijonaa sekä johtanut kotonaan kokoontuvaa ryhmää nimeltä the Magic Circle (5). Tämän ryhmän puitteissa oltiin esitelmöity erilaisista esoteerisista aiheista sekä suoritettu rituaaleja, jotka eivät ehkä aivan kertoneet hippien maailmankuvasta. Näiden asioiden lisäksi LaVey oli 36-vuotiaana, Walpurinyönä vuonna 1966, perustanut the Magic Circlen pohjalta Saatanan Kirkon, joka sai kasvavassa määrin huomiota niin Yhdysvalloissa kuin muuallakin maailmalla.

LaVey näki kotikaupungissaan vellovat hipit ja näihin läheisesti liittyvän new age -liikeen yksinkertaisena ja naiivina vastareaktiona vielä edellisillä vuosikymmenillä toisella tapaa kukoistaneelle konservatiiviselle moraalille ja täten tietysti myös kristinuskolle. ”Tony” näki hippiliikkeessä pohjimmiltaan hyvin paljon samaa kuin kristinuskossa, eikä ollut tyytyväinen kumpaankaan (6). Seksuaalisuuden nostaminen pöydälle oli tosin jotain, mikä omalla tavallaan yhdisti Saatanan Kirkkoa hippiliikkeeseen eräänä keskeisen tärkeäksi nähtynä keskustelun kulmana (7).

California Streetin mustan talon omistaja oli värikäs persoona, jolla oli sekä karismaa ja poikkeuksellisia ajatuksia että kiehtovan eksentrinen koti. Hän veti puoleensa monenlaisia ihmisiä, jotka vaikuttivat ratkaisevalla tavalla hänen roolinsa kehittymiseen sellaiseksi länsimaisen magian erääksi ikoniksi, jollaisena hänet nykyään tunnetaan. Kuten LaVey vuonna 1998 postuumisti julkaistussa viimeisessä teoksessaan Satan Speaks! totesi, tapahtumat hänen elämässään tapasivat olla odottamattomia. Nämä tapahtumat eivät rajoittuneet vain pieniin, yhdentekeviin asioihin. Jokseenkin yllättävä oli ollut jo Saatanan Kirkon perustaminenkin, johon hänet sai ryhtymään mies nimeltä Edward M. Webber (8), joka kuului the Magic Circleen ja jolla oli kokemusta kirkkojen ja voittoa tavoittelemattomien organisaatioiden taloudellisista ja julkisista velvoitteista. Samaan tapaan myös Saatanalinen Raamattu sai alkunsa kutakuinkin odottamattomien käänteiden kautta, kuten tämän esipuheen alussa olevasta LaVey-sitaatista selviää. Ja samoin kuin Saatanan Kirkosta, myös Saatanallisesta Raamatusta tuli luova synteesi jostain omasta ja jostain lainatusta.

Saatanallinen Raamattu näki päivänvalon joulukuussa 1969 Avon Booksin julkaisemana, kolme vuotta Saatanan Kirkon perustamisen jälkeen. LaVeyn mustan talon sisällä oltiin varmastikin sitä ennen moneen kertaan kirjoitettu ja vanhaan tyyliin käsin ja perinteisellä kirjoituskoneella korjailtu teoksen käsikirjoitusta. Tässä prosessissa LaVeyn ruotsalaisia sukujuuria omaava avovaimo ja Saatanan Kirkon ensimmäinen ylipapitar Diane Hegarty esitti tärkeää osaa. Hänen nimensä ei ole turhaan jo tästä syystä teoksen omistussivulla.

Kirjan teksti on pysynyt muuttumattomana ensimmäisestä painoksestaan asti, muutamia poikkeuksia lukuunottamatta. Muutoksiin kuuluvat ensimmäisen painoksen omistussivu, joka on sittemmin poistettu (9), sekä kirjan englanninkielinen esipuhe (10), joka vuonna 2005 vaihtui kolmanteen versioonsa.

LaVey lainasi ja mukaili teokseensa huomattavan määrän niin Ragnar Redbeardia (11), Ayn Randia (12) kuin John Deetäkin (13). Kaikki tämä on toki räätälöyty vilpittömän luovasti LaVeyn ainutlaatuisesta omasta näkemyksestä käsin. Tämän asian yhteydessä sopii mainita, että sekään ei haittaa, että LaVeyn henkilöhistoriakin on laajalti hänen itsensä eri aineksista räätälöimää tarinaa. Kyky yksilön tahtoa maailmassa toteuttavaan myytin luontiin nivoutui itse asiassa oleellisella tavalla LaVeyn henkilökohtaiseen maagiseen filosofiaan, ja tältä pohjalta faktuaalinen tarttuminen vaikkapa hänen henkilöhistoriaansa ei sellaisenaan ole välttämättä osuvaa kritiikkiä häntä kohtaan (14). Saatanallisen Raamatun suhteen voidaan myös huomioida, että kaikkien uskontojen perustajat ovat aina omilla luovilla tavoillaan inspiroituneesti yhdistelleet uutta ja vanhaa oman näkemyksensä mukaisesti. LaVey maalasi teoksellaan väkevän ja häpeilemättömästi yksilöä korostavan lähtökohdan moniin elämän ja olemassaolon kysymyksiin ja vetoaa sen vuoksi yhä edelleenkin uusiin lukijoihin. Kuten Nietzsche, LaVey ei liiemmin argumentoinut, eikä ollut valtavan systemaattinenkaan, vaan usein lähinnä sanoi miten asiat hänen mielestään olivat. Ja hän onnistui tässä sanallisena taiteilijana loistavasti – ei mitenkään vaatimattomammin kuin esittämällä modernin satanismin edelleen yleisesti hyväksytyt perusteet niin sen filosofian kuin magiankin lähtökohdissa.

Ennen Saatanan Kirkkoa ja Saatanallista Raamattua länsimaisessa maagisessa kulttuurissa oli toki ollut yksilöitä ja ideoita, joiden voi myös nähdä monin eri tavoin resonoivan erittäin vahvasti yksilöllisyyden käsitteen kanssa (15). Mutta kukaan näistä 1900-luvun puoliväliin mennessä jo kuolleista suurista nimistä ei ollut formuloinut magiaa niin dramaattisesti yksilöä painottaen kuin LaVey, tai tuonut siihen sellaisia uusia elementtejä kuin hän (16). Koskaan aiemmin magiaa ja siihen liittyvää maailmankuvaa ei ollut nähty materialistisena ja hedonistisena. Käsitys magiasta ennen Saatanallista Raamattua oli ollut selkeästi transsendenttisesti virittynyttä, tavalla tai toisella tekemisissä fyysisen maailman lisäksi – ja ehkä ennen kaikkea – sen ylittävien olemassaolon ulottuvuuksien ja entiteettien kanssa. Saatanan Kirkon ylipapin maaginen filosofia on oleellisesti immanenttia, tähän maailmaan pohjautuvaa ja siihen suuntautuvaa. Magialla on tässä materialistisessa maailmankuvassa paikkansa, koska materialistiseen maailmankaikkeuteen kuuluu myös asioita, jotka ylittävät järjen selityskyvyn. LaVeyn maagista filosofiaa värittää läpikotaisin käsitys lihaan sidotusta yksilöllisestä egosta ja sen vastaisesta kollektiivisesta, henkisestä ja sosiaalisesta illuusiosta, sekä näihin liittyvästä moniulotteisesta kudelmasta nautintoa ja tuskaa, indulgenssia ja pidättyväisyyttä. Maagisen filosofiansa LaVey kiteytti edellä mainittuun käsitteeseen indulgenssi (17), mitä hän myös piti Saatanan Kirkosta alkaneen Saatanan Ajan avainsanana.

Saatanan Kirkon ja Saatanallisen Raamatun vaikutus länsimaiseen kulttuuriin on vaikuttava. Hyvän lähtökohdan asian pohtimiseksi saa jo siitä, että teoksen ensimmäisen kerran ilmestyessä Saatanan Kirkko oli edelleen selkeästi kohtuullisen pieni San Franciscon alueen ilmiö, eikä Kirkolla ollut tuolloin kuin reilusti alle 100 jäsentä (18). Sittemmin Saatanallisessa Raamatussa esitetyt ajatukset ovat vaikuttaneet suoraan ja epäsuorasti miljooniin ihmisiin ympäri länsimaista maailmaa. LaVeyn teos on vaikuttanut aina modernin satanismin käsitteestä epäsuorasti myös moniin muihin länsimaisen kulttuurin alueisiin, joita on vaikeampi osoittaa suoraan. Se, missä määrin suurinta osaa ihmisiä länsimaisessa kapitalistisessa maailmassa nykyään ohjaillaan heidän erilaisten halujensa pohjalta, on vahva argumentti Saatanallisen Raamatun 9 Saatanallisen julkilausuman ja siten myös Saatanan Ajan olemassaolon puolesta. Saatanallisen Raamatun kantta koristava Bafometin sinetti (19) on nykyään kaikkialla länsimaissa tunnistettu ja satanismiin itsestäänselvästi liitetty symboli. Taide eri muodoissaan on ylipäätään aluetta, josta Saatanallisen Raamatun vaikutus on varmastikin helpointa löytää. Tämän voi nähdä dramaattisesti jo Roman Polanskin vuonna 1968 julkaistussa elokuvassa Rosemaryn Painajainen (20), jossa Saatanan lapsi syntyy maailmaan ”1966 – vuonna 1 Saatanan aikaa”, Anno Satanis. LaVeyn taidemaailmaan tekemä vaikutus ei ole yllättävää, sillä hänen omaan ajatteluunsa vaikuttaneet ihmiset olivat huomattavassa määrin väkeviä mielikuvia tuottavia taiteilijoita hekin (21). Kaiken tämän pohjalta LaVeyn Saatanan Kirkon ylipapin tittelin lisäksi hänen itse itselleen antama status Saatanan Ajan ja sen sanan Maaguksena, eli hieman yksinkertaistaen sanansaattajana, ei näytä lainkaan mahtipontiselta liioittelulta.

Saatanallinen Raamattu on aiemmin käännetty mm. saksaksi, ranskaksi, tsekiksi ja ruotsiksi. Se on ollut ensimmäisestä ilmestymisvuodestaan asti jatkuvasti saatavilla Avon Booksin helposti tunnistettavana pokkariversiona (22). Voimasanan nyt julkaisema suomenkielinen versio ilmestyy n. yhdeksän vuotta LaVeyn kuoleman jälkeen, n. 40 vuotta Saatanan Kirkon perustamisen jälkeen ja n. 37 vuotta itse tämän teoksen ensimmäisen julkaisun jälkeen. Sellaisena teos mielenkiintoisella tavalla sijoittuu LaVeyn käsitykseen ajasta ja siihen liittyvistä yhdeksän vuoden sykleistä.

Vesimiehen ajan sijaan LaVey näki, että vuonna 1966 alkoi Jään Ajan jälkeen syklisesti Tulen Aika, jota hallitsee ihminen/Saatana. LaVeyn maagisessa aikakäsityksessä yhtä 9 vuoden periodia hallitsee toiminta, jota seuraa yhdeksän vuoden periodi reaktiota edelliseen. Yksi tällainen 18 vuoden yksikkö vastaa ”Työskentelyä”. Yhdeksän Työskentelyä vastaa Ajanjaksoa (162 vuotta), yhdeksän Ajanjaksoa taas Aikaa (1458 vuotta). Yhdeksän Aikaa vastaa LaVeyn mukaan Aikakautta (13122 vuotta) (23). Saatanallisen Raamatun suhteen Työskentelyjä on tähän mennessä ollut kaksi, ja kolmas on juuri alkanut. Tämä tarkoittaa LaVeyn maagisessa ajan määrittelyssä erittäin dynaamista kautta – kolmas Työskentely kokonaisena merkitsee aktiivisempaa aikaa kuin toinen, ja sen lisäksi juuri alkanut uusi yhdeksän vuoden jakso on myös aktiivinen. Satanisteille tämä ja tämän käännöksen paikantuminen tähän aikaan lienee siis merkityksellistä.

Käsissäsi ei ole ainoastaan satanismin vaan myös (post)modernin länsimaisen magian klassikko laajemminkin. Se vastaan länsimaisessa maagisessa perinteessä vaikutukseltaan kutakuinkin Descartesin Meditaatioiden vaikutusta länsimaiseen filosofiaan, siirtymistä vanhan ajan filosofiasta peruuttamattomasti uuteen, radikaalimmin yksilöpainotteiseen ja järkeen perustuvaan aikaan. Teos on kuluneiden vuosikymmenien aikana osoittanut jatkuvan voimansa, jättäen jälkensä valtavaan määrään kirjasta ajattelun aihetta ja inspiraatiota ammentaneisiin lukijoihin. Epäilemättä teos tulee edelleen olemaan monille portti Vesimiehen ajan pimeälle puolelle, Tulen Aikaan, radikaaliin tähän maailmaan sijoittuvaan individualismiin. Ilman epäilystäkään teos oli tähän asiaan ensimmäinen Avain laatuaan, ja sellaisena suunnannäyttäjänä sen historiallista asemaa eivoi viedä pois, eikä mitätöidä.

Contra stupido,

Tapio Kotkavuori

Talvipäivänseisauksena, Turussa, 06 CE.

– – –

Viitteet:

(1) Teoksessaan Satan Speaks!, s. 5. Feral House, 1998 CE. Suom. Tapio Kotkavuori.

(2) Kts. Blance Barton, The Secret Life of a Satanist, kappale The Nine Satanic Sins, jossa LaVey listaa yhdeksän ”saatanallista syntiä”, ja niistä kuudennessa kehoittaa satanisteja ”pitämään aina mielessä laajemman sosiaalisen ja historiallisen perspektiivin”. Feral House, 1990.

(3) Myös Yhdysvaltojen politiikassa tehtiin samalla vuosikymmenellä merkittäviä päätöksiä tähän suuntaan, mm. sairausvakuutuksen suhteen, joka astui maan lakiin presidentti Lyndon B. Johnssonin toimesta 1965. Tämä on mielenkiintoista ajankuvaa, kun miettii vaikkapa sitä, mitä LaVey kirjoittaa Jumalasta ja sairausvakuutuksesta tämän kirjan kappaleessa ETSINTÄKUULUTUS: Jumala – Elävänä tai kuolleena!

(4) Kts. Tämän kirjan kappale Muutamia todisteita uudesta saatanallisesta ajasta.

(5) ”Maaginen piiri”. Ryhmään kuului suuri määrä erilaisia ihmisiä, mm. elokuvaohjaaja Kenneth Anger ja antropologi Michael Harner.

(6) Kts. Tämän kirjan kappale Saatanallinen seksi.

(7) Hyvänä esimerkkinä tästä on mm. Ray Laurentin tekemä ensimmäinen dokumentti Saatanan Kirkosta: Satanis, The Devil’s Mass vuodelta 1969.

(8) Kts. Ray laurentin dokumenti Satanis, the Devil’s Mass, sekä Michael A. Aquino, The Church of Satan.

(9) Kiitoslistassa oli 19 erityistesti mainittua ja 20 muuten kunnianarvoiseksi mainittua henkilöä. Nämä tärkeimmät 19 henkilöä olivat (LaVeyn esittämässä järjestyksessä) Bernardio Nogara, Karl Haushofer, Grigory Yefimovitch Rasputin, Sir Basel Zaharoff, Allesandro Cagliostro, Barnabas Saul, Ragnar Redbeard, William Mortenssen, Hans Brick, Max Reinhardt, Orrin Klapp, Fritz Lang, Friedrich Nietzsche, William Claude Dukinfield, Phineas Taylor Barnum, Hans Poelzig, Reginald Marsh, Wilheim Reich, Mark Twain. Listaan kuului myös ”Yhdeksän tuntematonta miestä”, sekä Togare, hänen lemmikkileijonansa. Myös tämä kirjan täydentäjän, The Satanic Ritualsin, kiitoslista on poistettu teoksen nykyisistä painoksista. Kiitoslistojen poistamissyynä voi arvella olevan LaVeyn halu pitää ajatteluunsa vaikuttaneet tahot piilossa – ja näin ylläpitää häneen liittyvää myyttisyyttä ja sen voimaa. Kts. Asiasta Stephen Flowers, Lords of the Left-Hand Path: A History of Spiritual Dissent. Rûna-Raven Press, 1997.

(10) Saatanallisen Raamatun esipuheet vuoteen 2006 mennessä: 1969-1972: Burton H. Wolfe, 1972-1976: Michael A. Aquino, 1976-2005: Burton Wolfe (päivitetty versio), 2005 -: Peter H. Gilmore. Näistä Aquinon esipuhe löytyy hänen teoksensa The Church of Satan liitteistä.

(11) Kts. tämän kirjan kappale Saatanan Kirja.

(12) Kts. tämän kirjan Yhdeksän saatanallista julkilausumaa.

(13) Kts. tämän kirjan Eenokin Avaimet.

(14) Myytin voima magiassa on suuri, ja tämän tietäen LaVey myös erittäin onnistuneesti rakensi omaa imagoaan. Lukija voi pohtia asiaa mm. tässä teoksessa esitetyn ”pienemmän magian” perspektiivistä (kts. tämän kirjan kappale Saatanallisen magian teoria ja käytäntö). Eräs LaVeyn myytin valottaja on ollut Lawrence Wright Rollings Stone -lehden syyskuun 1991 numerossa.

(15) Mm. Crowley ja Gregorius kuuluivat heihin. Jo lähtökohtaisesti koko maagista länsimaista kulttuuria voidaan pitää yksilöpainotteisena, koska maagikko on siinä perustavalla tapaa vapaa agentti, joka operoi erilaisten olemassaolon ulottuvuuksien kanssa kysymättä siihen lupaa sen enempää kristilliseltä kirkolta kuin muultakaan itsensä ulkopuolisilta auktoriteeteilta.

(16) 1960-luvun taitetta edeltäneitä maagikoita voidaan pitää länsimaisen maagisen renessanssin ensimmäisen vaiheen edustajina, sen jälkeisiä maagikoita sen toisen vaiheen edustajina.

(17) Kts. kappale Indulgenssia – EI pakkoa.

(18) Kirkolla oli ollut jäseniä vuonna 1968 vain 50-60. Kts. Aquino Michael A, The Church of Satan.

(19) Bafometin sinetti ei kuitenkaan saanut alkuaan Saatanan Kirkon kautta, vaan se löytyy kirjallisuudesta jo vuodelta 1897, Stanislas de Guaitan kirjoittamasta teoksta La Clef de la Magie Noire.

(20) LaVey oli elokuvaan ”tekninen neuvonantaja”. Hänen väitettiin myös näytelleen siinä lyhyen kohtauksen Saatanana.

(21) LaVeyn esteettisyyden painotus hänen filosofiassaan tulee esiin hyvin mm. hänen listaamissaan Yhdeksässä saatanallisessa synnissä: niistä viimeinen on esteettisyyden puute. Tämä tietysti on loogista LaVeyn filosofian materialistisen luonteen kanssa. Kts. asiasta Saatanan Kirkon julkaisu The Cloven Hoof, 1987, tai Blanche Bartonin The Secret Life of a Satanist, Feral House, 1990.

(22) University Press julkaisi teoksesta vuonna 1972 kovakantisen version, joka nykyään on keräilyharvinaisuus.

(23) Kts. LaVeyn The Satanic Rituals, kappale The Unknown Known. Avon Books, 1972. Olen kääntänyt Eran vastaamaan Ajanjaksoa, Agen Aikaa, ja Epochin Aikakautta.

– – –

Aiheeseen liittyen:

Kun Tabe Slioor Anton LaVeyn tapasi.

Anton LaVeyn saatanalliset elokuvat (osa 1, 2, 3, 4, 5, 6).

Boyd Rice speaks!

Boyd Rice: An Embodiment of the Wolf’s Hook.

Church of Satan is dead.

Larry Wessel speaks!

Might is Right eli voiman filosofia.

Kenneth Anger, valkokankaan kapinallinen maagikko (osa 1, 2, 3, 4, 5, 6).

Setin Temppelin Otto Varjonen puhuu!

Mitä Pekka Siitoin sanoi Anton LaVeystä ja satanismin historiasta?

Luciferin arkkipiispan nauru.

Read Full Post »

Only in America. Autoleffa saatanallisella konseptilla: The Car.

The Car (1978)

Elliot Silversteinin kauhuelokuva, jossa pääosassa on omaa elämäänsä elävä ja muille päänvaivaa aiheuttava paholaisauto, oli elokuva,  jossa LaVey sai jälleen nimensä lopputeksteihin taiteellisena neuvonantajana. LaVey sanoi itse tästä elokuvasta seuraavaa: ”…tämä on toinen aidosti diabolinen elokuva, josta todella sain myös maininnan lopputeksteihin. Elokuvan auto oli muokattu erään oman autoni mukaan, aina moottorin ääntä myöten. Tämä on niitä elokuvia, joita on hyvin tyydyttävää katsoa. Kun vertaa elokuvan suhteellisen arvottomia uhreja ilkeänoloiseen, dramaattiseen ja mysteeriseen autoon, niin yleisö tuppaa kääntymään näistä kahdesta auton puolelle”.

Death Scenes (1989)

Anton LaVey The Washington Postin kannessa.

Kahdeksankymmentäluvun puolivälin jälkeen LaVey nousi useammin esiin talonsa uumenista. Huhtikuun 23. 1986 The Washington Post julkaisi LaVeystä näyttävästi artikkelin. Tämä oli aikaa, jolloin 80-luvun uusnoitavaino erityisesti satanisteja vastaan oli Yhdysvalloissa kuumimmillaan. Näihin aikoihin LaVey myös erosi toisesta vaimostaan Dianesta ja alkoi olla Blance Bartonin kanssa, joka myös auttoi häntä nostamaan Saatanan kirkon uudelleen aktiivisemmaksi. LaVey kuitenkin itse pysytteli enimmäkseen taka-alalla, omassa universumissaan. Tähän LaVeyn elämän ajanjaksoon sijoittuu myös Nick Bougasin ja F.B. Vincenzon kirjoittama dokumentti Death Scenes, jossa käydään läpi vanhoja, poliisien 40- ja 50-luvuilla ottamia verisiä ja tylyjä rikospaikkakuvia läpi. LaVey oli dokumentin isäntä ja kertova ääni, käyden tyynesti läpi sen hurmeista tarinaa. Jokseenkin samaan sarjaan meni myös samana vuonna julkaistu Nicholas Schreckin ohjaama dokumentti Charles Manson Superstar, johon LaVey on merkitty tutkimusavustajaksi. Omalta osaltaan LaVeyn kasvavasta kyynisyydestä ja misantropisuudesta, ”tri phibesmäisyydestä”, kertovat hänen osallistumisensa tämänkaltaisiin projekteihin. Kirjallisesti LaVeyn uusi, dekadentti linja nosti ensikerran päätään esseessä nimeltä ”Misantropia”, jonka hän kirjoitti 1989 julkaistuun, Bob Blackin ja Adam Parfreyn toimittamaan esseekokoelmaan Rants and Incendiary Tracts: Voices of Desperate Illuminations 1558-Present! Tätä seurasi pian toinen samanhenkinen essee ”Invisible War” Parfreyn vuotta myöhemmin(1990) toimittaan teokseen Apocalypse Culture.

Anton LaVey: Minne helvettiin putosi etuhammas?

Speak of the Devil (1995)

Death Scenesiin osallistumisen jälkeen LaVeyn tuotoksia alkoi pitkästä aikaa ilmestyä enemmänkin. Ja niitä tulikin muutaman vuoden sisään melko paljon. Feral Housen kautta 1992 ilmestyi kirja nimeltä The Devil’s Notebook. Ero LaVeyn aiempiin kirjoihin oli huomattava. Siinä missä aiemmat kirjat käsittelivät magiaa ja olivat miltonilaisen jaloja saatanallisuudessaan, käänsi The Devil’s Notebook lehden, jonka myötä teksti oli muuntunut eräänlaiseksi dekadentiksi yhteiskuntakritiikiksi. Misantropinen ja jopa hyvin lohduton tunnelma on läsnä myös 90-luvun puolivälin tienoilla julkaistuilla LaVeyn urkumusiikkilevyillä Answer Me/Honolulu Baby 7” (1993), Strange Music, 10″, sekä Satan Takes a Holiday CD:llä (1995).

Vuonna 1995 Nick Bougasin ja Adam Parfreyn ohjaama dokumentti LaVeystä heijastaa samaa linjanmuutosta. Vaikka 1993 LaVeylle ja Blanche Bartonille syntynyt poikalapsi Satan Xerxes LaVey oli varmastikin tuonut vanhalle kärttyisälle äijälle jossain määrin uutta iloa elämään, oli hän kuitenkin äänensävyltään jokseenkin toinen mies kuin vaikka vuoden 1969 dokumentissa Satanis. Dokumentissa LaVey puhuu yhden etuhampaansa menettäneenä mm. huumorintajustaan, maailmansodista, amerikkalaisesta pop-musiikista, keinotekoisten kumppaneiden eduista oikeisiin ihmisiin nähden, ja hän myös tietysti soittaa urkujaan. Dokumentti jäi LaVeyn viimeiseksi esiintymikseksi missään elokuvassa, ja hän kuoli paria vuotta myöhemmin sydänsairauteen, lokakuun 29, 1997. Häneltä julkaistiin tämän jälkeen vielä postyymisti kirja Satan Speaks!, joka jatkoi samoilla synkeän humoristisilla ja misantropisilla linjoilla kuin hänen edellinen kirjansa.

Hollywoodin lumoissa

Hollywoodilla ei tässä yhteydessä tarkoiteta vain kaupunkia sinällään, vaan elokuvan maailmaa yleensä, jota LaVey omin preferensseineen rakasti. LaVeyn linkki Hollywoodiin alkoi vuonna 1967 julkisen saatanallisen hääseremonian järjestämisestä kirjailija John Raymondille ja Judith Caselle, jolloin paikalla oli myös musta näyttelijä ja laulaja Barbara McNair. Vuosien varrella LaVey väitti olleensa ystävä mm. Kim Novakin, Christopher Leen, Laurence Harveyn ja Keenan Wynnin kanssa. Nämä väitteet näyttävät kaikki suuresti liioitelluilta, mutta ainakin Christoper Leen hän näistä näyttelijöistä oikeasti tapasi – tapaaminen tosin oli täydellinen katastrofi.

Good old days: Michael A. Aquino, Sammy Davis Jr, Anton LaVey.

70-luvun alkupuolella San Franciscon alueella kuvattiin TV-sarjaa nimeltä Poor Devil, jossa sekä Sammy Davis Jr. että Christopher Lee esiintyivät. LaVeyt pitivät sarjasta kovasti, ja koska Davis osoitti olevansa hyvin myötämielinen Saatanan kirkolle, myönnettiin hänelle asian vuoksi kirkon kunniajäsenyys. Davis oli asiasta otettu ja jatkoi kirkon ihailuaan julkisesti. LaVeyt näkivät tämän hienona pr:nä ja melko lailla samaan kyytiin päättivät antaa kunniajäsenyyden myös Christopher Leelle. Näiden tapahtumien mainingeissa Davis järjesti Leelle ja LaVeylle yksityisen tapaamisen. Siitä, mitä näiden kahden jättiläisen tapaamisessa täsmälleen tapahtui, ei ole kunnolla selvyyttä. Ilmeistä LaVeyn vaiteliaisuuden suhteen asiasta oli, että heidän kemiansa eivät olleet tavalla tai toisella kohdanneet ollenkaan. Tämä on selvää myös melko pian tuon kohtaamisen jälkeen Leen antamasta haastattelusta National Enquirer-lehdelle vuonna 1974, jossa hän suurin sanoin varoitti mustan magian vaaroista:

Olen täysin varma, että maailmassa on nykyään tuhansia ja tuhansia ihmisiä, jotka aktiivisesti käyttävät mustaa magiaa saadakseen sitä, mitä he haluavat. Olen varma, että he ovat vastuussa monista hirveistä asioista, joita maailmassa tapahtuu, kuten sodista Lähi-Idässä, tapoista Pohjois-Irlannissa, öljykriisistä, poliittisesta korruptiosta, kommunismista, kuin myös pörssin huonosta tilasta (…) Musta magia näyttelee niin voimakasta roolia yhteskunnassamme, että rehellisesti sanottuna pelkään tulevaisuuden puolesta (…) Mustaan magiaan liittyy kirkonkaltainen hierarkia johtajineen, joita kiinnostaa muiden hallitseminen. Pohjan perimmäisenä on ihmisiä, jotka tulevat huijatuksi mukaan paholaisen palvontaan koska he ovat yksinäisiä, epävarmoja, tai turhautuneita ja he ajattelevat, että palvomalla paholaista he saavat itselleen tyydyttävämmän elämän (…) Roolini kauhuelokuvissa on tuonut minulle kontakteja ihmisiin, jotka ovat lisänneet tietojani okkulttisesta tiedosta. Koen, että on velvollisuuteni taivutella ihmisiä pois mustasta magiasta. Mielestäni elokuvani palvelevat tätä päämäärää näyttämällä pahuuden todellisen kauhun. Elokuvieni moraali on, että ilkeys on hirvittävää ja että hyvä voittaa aina lopulta. Muistakaa, että kun sanasta ”good” otetaan pois ”o”, saadaan God, ja kun sanaan ”evil” lisätään ”d”, saadaan ”Devil”.

Ei liene ihme, että tämän jälkeen Saatanan kirkon suhde Christopher Leehen alkoi hiipua…  Kuuluisin näyttelijä, kenet LaVey väitti tunteneensa Hollywoodista, oli tietenkin Marilyn Monroe. LaVey itseasiassa väitti Bartonin kirjassa The Secret Life of a Satanist, että hänellä olisi ollut lyhyt suhde Monroen kanssa 1948. Myytin mukaan LaVey olisi tuolloin soittanut urkuja Los Angelesissa sijaitsevassa burleski-teatteriassa nimeltä Mayan, ja tavannut siellä nuoren stripparin nimeltä Marilyn Monroe. Tämän jälkeen heillä myytin mukaan oli kiihkeä suhde ennen Monroen suureen suosioonsa nousua. LaVey väitti tietäneensä, että Monroe päätyi strippaamaan saadakseen vuokransa maksetuksi. LaVey myös esitteli vierailijoilleen Monroen alastonkuvakalenteria, jossa oli omistuskirjoistus ”Tony, kuinka monta kertaa tämän oletkaan nähnyt! Rakkaudella, Marilyn”.

Monroen läheinen Robert Slatzer ja hänen agenttinsa vuodelta 1948, Harry Lipton ovat kuitenkin osoittaneet tämän tarinan olleen hölynpölyä. Tuohon aikaan Lipton maksoi Monroen kulut, vuokran mukaanlukien. Mayanteatterin ohjaaja Paul Valentine taas on kertonut, että kyseinen teatteri ei ole koskaan ollut burleski-teatteri ja ettei sen tiloissa ole koskaan esiintynyt sen enempää Monroe kuin LaVeykään. Ja mitä tulee LaVeyn Monroenakukalenteriin, on LaVeyn entinen vaimo Diane myöntänyt tehneensä siinä olevan ”omistuskirjoituksen”. Tämän lisäksi LaVeyn entinen julkisten asioiden hoitaja Edward Webber on sanonut, että LaVey oli tunnustanut hänelle, ettei hän koskaan tavannut Monroea.

[Tämä on artikkelin osa 5/6. Osan 6/6 voit lukea täältä. Artikkeli julkaistiin kokonaisuudessaan ensimmäisen kerran Blood Ceremony -lehdessä 4/2009. Voit ostaa lehden täältä.

Read Full Post »

The Ruling Class.

The Ruling Class (1972)

Tämä Peter Medakin ohjaama elokuva on eräs vähemmän tunnettuja LaVeyn suurista suosikkielokuvista. LaVey itse sanoi elokuvasta näin: ”Tämä on kummajaiselokuva, jota koetettiin myydä komediana, vaikka se oikeasti on tragedia jossa on koomisia sävyjä. O’Toolen (elokuvan päähahmo) muodonmuutos elokuvassa alkaa hänen ollessaan melko naivi ja täysin viaton. Hän lopulta muuntuu brutaaliksi, täydeksi kyynikoksi, jolloin hän diabolisesti ottaa ruumiillistuneen paholaisen roolin. Elokuvan alussa hän ajattelee olevan Jeesus Kristus, mutta sen sijaan hän onkin todellinen antikristus, koska hän häpäisee Kristusta jatkuvasti. Kaikki tietysti pitävät häntä täysin mielenvikaisena. Tämän jälkeen hän kohoaa (tai vajoaa) kristus-identifikaatiostaan uskoon, että hän on Viiltäjä-Jack. Hän huomaa, että nyt ihmiset hyväksyvät hänet helpommin ja hän iloitsee, koska hän on nyt parantunut mielipuolisuudestaan. Nyt, ollessaan täysin mätä mustiin pukeutuva paskiainen, joka puolustaa kidutusta ja tappaa ihmisiä, hän on normaali. Aivan elokuvan lopussa on pyhäinhäväistys-kohtaus, jossa hän johtaa mätäneviä ruumiita laulamaan ”Eteenpäin kristityt sotilaat”-laulua… The Ruling Class on eräs kaikkien aikojen suurimmista saatanallisista filmeistä”.

Tähän väliin ilmestyi LaVeyn kolmas kirja The Satanic Rituals. Osa teoksesta oli LaVeyn omaa käsialaa, mutta myös pari muuta kirkon jäsentä kirjoitti teokseen, saamatta siitä tosin koskaan mitään korvausta tai kunniaa. Näihin kirjallisiin hyväntekijöihin kuuluivat Wayne West kirjoittamallaan kappaleella ”The Black Mass”, sekä Michael Aquino, joka kirjoitti teoksen kappaleet ”The Call to Cthulhu”, ”The Ceremony of the Nine Angles”, sekä ”Adult Baptism”.

The Exorcist (1973)

Tämä kauhuklassikko, jonka William Friedkin ohjasi, kuuluu artikkelin elokuvalistaan lähinnä sen vuoksi, että vastoin monien ennakkokäsityksiä, se ei ollut ilmestymisaikanaan Saatanan kirkon jäsenten suosiossa. Elokuva kuvasi Saatanan todellisena voimana, mutta täysin katolisessa kontekstissa. Elokuvasta eivät suuresti pitäneet sen enempää katolilaiset kuin satanistitkaan, mutta valtavirtaelokuvana se oli suurmenestys. Kun elokuvan ympärillä pyörinyt kuhina alkoi hieman laantua, kirjoitti LaVey vaimonsa kanssa aiheesta Saatanan kirkolle asian tiimoilta tiedotteen (mikä sisälsi myös humoristisen manaaja-setin) ja antoi National Tattler-lehden manaaja-erikoisnumeroon aiheesta viileän analyyttisen haastattelun. Blanche Bartonin The Secret Life of a Satanist-kirjan mukaan LaVey koki elokuvan niin yhdentekeväksi, että ei katsonut sitä koskaan loppuun asti. Totta tai ei, ei elokuva nauttinut yleisestikään satanistien keskuudessa samanlaista suosiota kuin vaikkapa aiemmin mainittu Rosemary’s Baby.

The Horror at 37 000 Feet (1973)

David Lowell Richin ohjaamaa elokuvaa TV:lle on kuvattu ainoaksi, jossa lentokenttäkatastrofi-teemat ovat kohdanneet Manaajan. Elokuvassa riivatuksi ei joudu kukaan henkilö, vaan lentokone. Tilanteen pelastaminen on kiinni William Shatnerista, joka näyttelee uskonsa menettänyttä pappia. LaVey väitti olleensa elokuvassa teknisenä neuvonantajana, mutta asiasta ei ole mainintaa elokuvan lopputeksteissa, eikä muuallakaan.

Texas Chainsaw Massacre (1974)

Tobe Hooperin ohjaama alkuperäinen Texasin moottorisahamurhaaja voi tuntua kenties kummalta elokuvalta LaVeyn suosikkielokuvien listalla, mutta kauhuelokuvajulkaisussa ei hänen mainintaa tästä kauhuklassikosta voi aivan ohittaakaan. LaVey sanoi elokuvasta näin: ”Alkuperäisessä Texasin moottorisahamurhaajassa kaikki uhrit ansaitsivat, mitä saivat, ja elokuva on sikäli todella saatanallinen”. Kyseessä on siis samaan tapaan saatanallisen etiikan oppitunti kuin aiemmin mainitussa The Sea Wolf:ssa. Tässä tapauksessa oppitunti on tosin vahvasti mustalla huumorilla höystetty.

The Devil’s Rain (1975)

The Devil's Rain. Anton LaVeyn huippuhetkiä.

Robert Fuestin ohjaama kauhuelokuva The Devil’s Rain, joka kertoo haamukaupungissa toimivasta saatananpalvontakultista, oli epäilemättä LaVeyn suurin hetki filmikankaalla. Tässä elokuvassa hän oikeasti toimi niin teknisenä neuvonantajana kuin esitti myös kohtuullisen pitkän cameo-roolin. Elokuva kuvattiin Durangossa, Meksikossa. Näyttelijöiden joukossa oli sellaisia nimiä kuin William Shatner, John Travolta ja Ernest Borgnine. Elokuva pohjautui Maud Willisin samannimiseen romaaniin, joka kuitenkin oli alusta loppuun perin surkea. Abominable Dr. Phibesin ohjaaja ja tuottaja pyysivät LaVeytä katsomaan käsikirjoitusta, minkä pohjalta elokuvasta sitten tulikin paljon saatanallisempi kuin se romaanimuodossaan oli. LaVeyn kädenjälki näkyy varsinkin elokuvan rituaalitilanteissa selvästi, niin trapezoidaaliseen muotoon sisällytetyissä pentagrammeissa, Das Tierdrama-rituaalin teemaisissa eläinpääsymboleissa, Rege Satanas-alttarivaatteessa, kuin myös tehdyissä invokaatioissa. Elokuvan teknisen neuvonantajan roolissa LaVey myös opasti paikallisia joukkokohtauksien apulaisia, miten hokea Eenokin avaimia oikein ääntäen. Tämän on täytynyt olla viihdyttävää katsottavaa ja kuultavaa. Sellaisena voi pitää myös eräitä itse filmillekin päätyneitä kohtauksia, kuten sitä, jossa elokuvan pääpahista näyttelevä Ernest Borgnine tuo ristillä olevan William Shatnerin saatananpalvontakultin uhrimenoihin – Anton LaVeyn seistessä vieressä eräänlainen rituaalinen kypärä päässään. Kohtauksessa Shatnerilla on paljaalle rintakehälle verellä piirretty trapezoidin sisässä oleva pentagrammi. Tämä Saatana-Shatner-yhteys on elokuvahistoriassa legendaarinen, vaikka Shatner itse pitikin elokuvaa uransa pohjanoteerauksena.

Tähän elokuvaan myös alkoi ja loppui LaVeyn näyttelijän ura Hollywoodissa, sillä elokuva ei ollut menestys. Sitä kuvattiin 1974, jolloin se vielä kaikin puolin vaikutti pitävän sisällään menestyselokuvan ainekset. Näiden vaikutelmien vuoksi LaVey oli epäilemättä myös toivonut, että hän elokuvan kautta saisi itsensä kunnolla Hollywoodiin ja tätä kautta nostettua myös Saatanan kirkkoa vielä suurempaan julkisuuteen. Mutta toisin kävi ja lisää vastoinkäymisiä oli edessä. Odotettua suurta nousua seurasi sitäkin suurempi putoaminen.

Trapezoidaalisia muotoja The Devil's Rain -elokuvassa. William Shatneria ahdistaa.

Ennen elokuvan julkaisua Saatanan kirkon sisällä tapahtui huomattava skisma kirkon jäsenasteiden suhteen. Aiemmin asteet oli ansaittu omalla ansioituneisuudella, mutta LaVeyn ilmoitettua, että asteet oli ostettavissa rahalla tai muilla keinoin, koki suuri osa kirkon jäseniä tämän kirkon periaatteiden pettämiseksi ja he lähtivät ulos en masse. Michael Aquino ja huomattava määrä muita vanhoja kirkon veteraaneja perustivat tällöin Setin Temppelin.

LaVeyn mielipiteet ja kirjoitukset kääntyivät kasvavassa määrin tämän jälkeen nihilistisempään ja dekadentimpaan suuntaan, eroten hänen aiemmasta ylevästä Miltonilaisesta satanismin hengestä. Tämä heijastuu selkeästi hänen seuraavissa kirjoissaan, haastatteluissaan, sekä projekteissaan yleisestikin. LaVeyn painopiste siirtyi enemmän pohtivista teksteistä ja maagisista tekniikoista nihilistiseen sosiaaliseen kommentaariin ja ainutlaatuisen elämäntyylin ylläpitoon. Huomionarvista tämän artikkelin tarkkaavaiselle lukijalle onkin, että tässä siteeratut LaVeyn positiiviset kommentit melko epätoivoisista, dekadenteista ja misantropisista elokuvista ovat juuri näiltä LaVeyn elämän parilta viimeiseltä vuosikymmeneltä. Se oli aikaa, jolloin LaVey sulkeutui taloonsa kuin tri Phibes konsanaan, ja alkoi omallat avallaan verbaalisesti kostaa maailmalle sen typeryyden vuoksi. Julkisesti LaVeystä kuultiin seuraavan kerran enemmälti vasta 80-luvun puolivälissä. Siihen asti hän pysytteli melko hiljaa omissa oloissaan.

Anton LaVey The Devil's Rain -elokuvassa (vasemmalla pyöräkypärässä).

"Mustan talon" alttari.

The Omen (1976)

Myöhemmillä vuosillaan LaVey väitti kieltäytyneensä yhteistyöstä ensimmäisen Omen-elokuvan suhteen. Tästä Richard Donnerin ohjaamasta kauhuklassikosta LaVey omin sanoin kertoi, että ”kanssani neuvoteltiin, jotta he olisivat voineet kuvata kohtauksen Saatanan kirkon siinä rituaalikammiossa, jossa on kivinen tulisija. Päähenkilö Damien olisi siinä kastettu paholaisen joukkoihin. Damienia näyttelevä poika haluttiin lennättää kuvausta varten paikalle Englannista. He sanoivat, että jos en pitänyt ideasta he voisivat hoitaa kuvaukset ilman poikaa, pahvisella cut-outilla. Sanoin heille, että ei käy. Paikka saa osakseen jo aivan tarpeeksi uteliaiden huomiota. Paikan asukkaat ei tarvitse tämän päälle enää mitään uutta Damienia etsiskelevien turistien laumaa”. Tietäen LaVeyn olleen pääsääntöisesti hyvin perso suurelle julkisuudelle ja elokuvantekoon mukaan pääsemiselle, tämä tarina on todennäköisimmin vedetty täysin hatusta. Kuten Aquino teoksessaan The Church of Satan mainitseekin, LaVeyn osuudesta The Omen-elokuviin ei ole mitään näyttöä.

Dr. Dracula (aka Svengali’s Second Coming) (1978)

Tohtori Dracula. Tylyä menoa.

Al Adamsonin ja Paul Aratowin ohjaama kauhuelokuva on lajissaan seuraava, jossa LaVey on todella ollut teknisenä neuvonantajana ja saanut siitä myös nimensä lopputeksteihin.  Elokuvassa, joka kuvattiin San Franciscossa, LaVeyn kädenjälki näkynee selvimmin saatanallisten rituaalien aikana esillä olleen Bafometin sinetin valinnassa. Elokuvan juoni on vähintään mielenkiintoinen: se on omalaatuinen kudelma uudelleensyntyneen hypnotisti Svengalin ja psykiatrina toimivan Draculan yhteenottoa ja kädenvääntöä eräästä naisesta ja hänen äidistään. Elokuva tunnetaan myös nimellä Lucifer’s Women.

[Tämä on artikkelin osa 4/6. Osan 5/6 voit lukea täältä. Artikkeli julkaistiin kokonaisuudessaan ensimmäisen kerran Blood Ceremony -lehdessä 4/2009. Voit ostaa lehden täältä.

Read Full Post »

Anton LaVey Saatanan kirkon alkuaikoina.

Kammottava tri LaVey

Anton Szandor LaVey (1930-1997), Saatanan kirkon perustaja, ei enää liiemmin esittelyjä kaipaa. Hänen ajatuksensa ja elämäntarinansa ovat ainakin pinnallisesti populaarikulttuurissa tunnettuja, ja useissa alakulttuureissa näiden asioiden voi sanoa kuuluvan jo yleissivistykseen. LaVeyn elämäntarinaa voikin pitää kuin onnistuneena tositapahtumiin perustuvana elokuvakäsikirjoituksena, jota on menestyksellisesti väritetty runsain myyttisin siveltimen vedoin. Tarina LaVeystä elää ja voi hyvin.

Elokuvilla oli LaVeyn elämässä alusta loppuun suuri merkitys. Ne muovasivat jo lapsuudesta asti hänen maailmankuvaansa ja vaikuttivat omalta osaltaan merkittävästi myös hänen muotoilemaansa saatanalliseen ajatteluun. LaVeyn filosofia onkin enemmän taiteellista ja esteettistä kuin systemaattista tai huiman argumentoivaakaan. Kun lukee Saatanan kirkon perustajan ajatuksia estetiikan puutteesta saatanallisena syntinä, huolellisesti räätälöidyistä fantasiaympäristöistä ja siitä, mikä merkitys myyttisyydellä on magiassa, tulee helposti mieleen, että ”elokuva” on melko täydellinen kielikuva siitä, mistä magiassa oli LaVeyn mukaan pohjimmiltaan kyse.

Maagikkona LaVey oli kuin elokuvan käsikirjoittaja, ohjaaja ja päänäyttelijä – ja hänen oma elämänsä oli myyttinen tarina, jota hän maailmankaikkeuden valkokaalle heijasti. Hän melko menestyksellisesti värväsi tähän maagiseen ”elokuvaan” muita ihmisiä niin näyttelijöiksi, tuottajiksi, promoottoreiksi, kuin muihinkin tehtäviin. Hän lumosi räätälöimällään fantasiaympäristöllä ihmisiä niin tehokkaasti, että maaginen raina LaVeyn elämästä pyörii edelleenkin maailmankaikkeuden mentaalisilla valkokankailla. Tämän kautta LaVeyn voi myös sanoa saavuttaneen kuolemattomuuden sillä tavoin, kuin hän asian itse määritteli Saatanallisessa raamatussa: hän elää edelleen ihmisten mielissä.

”Elokuva” kielikuvana magiasta on LaVeyn suhteen sikälikin sopiva, että Saatana on elokuvien alkupäivistä asti ollut niissä hyvin edustettuna ja hänet on niihin myös eri tavoin usein liitetty. Sama pätee tietysti myös televisioon. LaVey itse piti merkittävänä sitä, että New Yorkin vuoden 1939 maailmannäyttely, jossa televisio tuotiin laajempaan julkisuuteen, sattui samaan kohtaan vuotta, jolloin Saatanan kirkko vuonna 1966 perustettiin. New Yorkin maailmannäyttelystä LaVey innostuneena lausuikin; ”miten valtavaksi saatanalliseksi pommiksi se osoittautuikaan!” Saatanan san franciscolainen ”musta paavi” itse näkyi television, tuon ”Saatanan työvälineen” kuvaruudusta ensimmäisen kerran vuonna 1965. Tuolloin Anton, hänen perheensä ja heidän Togareleijonansa esiintyivät The Brother Buzz Show-nimisessä humoristisessä, nukkejen juontamassa lastenohjelmassa. Kyseinen jakso keskittyi LaVeyn perheen eriskummalliseen ”Addams family”-elämäntyyliin ja se ensimmäisen kerran esitteli laajalle yleisölle sittemmin LaVeyn myyttiin kiinteäksi osaksi tulleita asioita, kuten hänen ja perheensä eksentrisen kodin.

Kuva "Mustan talon" sisältä 70-luvun alusta.

Jos LaVeyn itsestään luomaa tarinaa tarkastelee kriittisesti, löytyy sen pinnan alta melko helposti toisenlainen todellisuus, kuin mitä tuon tarinan värikkään myyttiset puolet antavat ymmärtää. Olisi kuitenkin väärin vain yksioikoisesti sanoa, että LaVey oli yksinkertaisesti patologinen valehtelija. Kenties osuvampaa olisi sanoa, että hän oli omien määritelmiensä mukainen maagikko. Hän todellakin loi elämästään tiettyjen rajojen puitteissa omien preferenssiensä mukaista, ja tähän kuului oleellisella tavalla myyttien käyttö ympäröivässä sosiaalisessa todellisuudessa. Miksi myytit ovat sitten tässä yhteydessä tärkeitä?

Myytit kertovat asioista, jotka ovat meille sisäisesti merkityksellisempiä kuin pelkät ulkoiset faktat. Myytit kertovat asioista, jotka mm. ilmentävät ideaalista sisäistä minäkuvaamme, jota pyrimme vahvistamaan sisäisesti ja ulkoisesti. Näitä idealistisia minäkuvia me pyrimme ilmentämään ja projisoimaan niin itsellemme kuin muulle maailmalle. Sellaisessa esteettisessä maailmankuvassa joka LaVeyllä oli, oli elokuvilla suuri paikka näiden myyttien työstämisessä. LaVeyn elämän myytin ymmärtämisessä on siis hyödyllistä kaivella hänen kirjallisten ja musiikillisten vaikutteidensa lisäksi myös niitä elokuvallisia vaikutteita, joilla hän myyttiään ruokki ja rakensi.

LaVey soittaa hanuria 60-luvun lopulla Black Housessa.

Blanche Barton, LaVeyn viimeinen vaimo ja tämän elämänkerran nimellinen kirjoittaja on todennut, että LaVey saattoi puhua elokuvista tuntitolkulla ja että hänellä oli mittava ”outojen” elokuvien kokoelma. Laveyn suosikkielokuvia oli paljon, ja niistä suurin osa oli vanhoja. Hän usein viittasi uudempiin elokuviin ”pop-ugh”-termillä ja sanoi olleensa niihin alituisesti pettynyt, vaikka niiden olisi annettu ymmärtää olevan hyvinkin saatanallisia. Moderneista kauhuelokuvista LaVey totesi, että ne eivät olleet minkään arvoisia, että ne eivät yrittäneetkään kommunikoida katsojalleen mitään, vaan pyrkivät vain olemaan lähinnä äärimmäisen ”vaikuttavia” ja verisiä.

LaVeyn suosikkielokuviin kuului paljon klassisia kauhuelokuvia, mutta myös film noirea, B-luokan komediaa, mysteerielokuvia, 30- ja 40-luvun musikaaleja, sekä liuta kaikenlaisia eritavoin ”outoja” ja pienen budjetin elokuvia. Monet hänen suosikkielokuvistaan ovat synkkiä, ”häiriintyneitä” ja ”unohdettuja”. Asiasta tarkemmin kiinnostuneet lukijat voivat löytää Blanche Bartonin kirjasta The Church of Satan kappaleen koskien saatanallista elokuvaa. Tuossa kappaleessa listatut lähes sata elokuvaa olivat epäilemättä suurilta osin, elleivät kokonaan, LaVeyn omia suosikkeja. Kattava lista LaVeyn film noir-suosikeista taas löytyy Bartonin kirjasta The Secret Life of a Satanist, jossa on myös oma saatanallista elokuvaa käsittelevä kappaleensa.

Jos LaVeyn elämäntarinaa tarkastelisi elokuvana, se ei olisi ainakaan mikään tiukasti faktoissa pysyttelevä dokumentti. Pikemminkin kyseessä olisi jokin vanha kauhuelokuva, tai ehkä jopa aivan tietty sellainen. Tri Michael Aquino, joka oli LaVeyn läheinen ystävä ennenkuin heidän tiensä erkanivat vuonna 1975 (jolloin Aquino erosi Saatanan kirkosta ja perusti Setin Temppelin), totesi kirjassaan The Church of Satan, että elokuvat The Abominable Dr. Phibes (1971) ja The Abominable Dr. Phibes Rises Again (1972) kuvaavat hätkähdyttävän hyvin LaVeytä ja hänen elämäänsä. Vastoin melko yleistä mielikuvaa, LaVey ei ollut näihin elokuviin sen enempää roolimallina kuin neuvonantajanakaan, vaikka hän itse antoi näin ymmärtää. Tosiasiassa hän alkoi viljellä tätä myyttiä vasta Aquinon osoitettua lukuisat samankaltaisuudet elokuvan päähenkilön ja LaVeyn välillä. LaVeytä ei ole koskaan mainittu näiden elokuvien lopputeksteissä, eikä näitä elokuvia koskevissa kirjallisissa maininnoissakaan. Elokuvien sisällölliset yhtäläisyydet LaVeyhin ja hänen elämäänsä ovat kuitenkin monin kohdin mielenkiintoiset.

Vincent Price, jota LaVey piti saatanallisena hahmona niin elokuvissa kuin siviilissäkin, näytteli The Abominable Dr. Phibes:ssa varakasta tri Anton Phibesia. Tarinassa Phibes loukkaantuu pahoin koettaessaan pelastaa vaimoaan Victoriaa onnettomuudelta. Tämä kuitenkin kuolee. Phibes vannoo kostavansa verisesti niille yhdeksälle lääkärille ja yhdelle hoitajalle, jotka epäonnistuivat yrittäessään pelastaa hänen vaimoaan. Tämän jälkeen Phibes mahdollisimman dramaattisesti ja rituaalinomaisesti murhaa nämä epäonniset yhden toisensa jälkeen. Phibes elää yksin suuressa art deco-rakennuksessa, suree balsamoidun vaimonsa ruumiin äärellä, soittaa uruillaan jyrisevää ja kiduttavaa musiikkia ja tanssii 30-luvun musiikin tahdissa, jota hänelle soittaa aitojen ihmisten kokoinen mekaaninen yhtye. Partnerina tässä epätoivoisessa ja dekadentissa maailmassa hänellä on Vulnavia, demoninen olento, jonka hän on luonut eläväksi oman mielensä voimalla.

LaVeyn elämäntarina on, kuten Aquino osuvasti on kuvaillut, yhdistelmä neroutta ja perustavanlaatuista luovaa yhteiskunnasta vieraantumista. Askel askeleelta LaVeyn elämä muuntui eräänlaiseksi phibesmäisen epätoivoiseksi ja dekadentiksi omaksi universumikseen, jossa hän kuitenkin itse määritteli todellisuutensa. Tuossa universumissa hän loi musiikkia, taidetta ja kirjallisuutta, jolla hän ei pätkääkään yrittänyt miellyttää laajempaa yleisöä. Hän kasvavassa määrin eristäytyi mustaan taloonsa 6114 California Streetille ja vietti aikaa kellariinsa luomassaan ”Den of Iniquity”-fantasiabaarissa. Siellä hänellä oli seuranaan mannekiininukkeja, ”keinotekoisia kumppaneita”, jotka hän oli pukenut ja muokannut vastaamaan erilaisia luomiaan mielikuvitushahmoja. Tri Phibesin tapaan LaVey rakasti vanhaa musiikkia. Toisin kuin tri Phibes, LaVey ei sentään ollut fyysisesti vakavasti loukkaantunut ja epämuodostunut – ellei sellaiseksi sitten lasketa häneltä elämänsä viimeisinä vuosina näyttävästi puuttunutta yhtä etuhammasta.

Den of Iniquity LaVeyn "Mustan talon" alakerrassa.

Ennen kuin siirrymme kronologiseen listaan muutamista LaVeyhin tavalla tai toisella liittyvistä elokuvista, lienee ensin hyvä käydä läpi, millaisia elokuvia LaVey oikein piti saatanallisina: ”Ne voivat olla hyvin erityyppisiä, aina ilahduttavasta Bobby Breenelokuvasta hirvittävän Wheeler ja Woolsey -elokuvan kautta hämärään schlock-elokuvaan (kuten Mother’s Day tai Tourist Trap). Ne ovat herjaavia – sellaisia, jotka sanovat jotain, mitä kukaan muu ei rohkene sanoa. Todellisia kusipäitä niissä ovat ns. ”hyvät tyypit”, jotka ansaitsevat ja myös saavatkin niissä nokkiinsa, samalla kun ”pahikset” (olivat ne sitten satanisteja tai muunlaisia ihmisiä) ovat tosiasiassa sisäisesti moraalisempia kuin ne, joita yhteiskunta pitää kunnollisina. Saatanallisia elokuvia on käytännöllisesti laiton katsoa niiiden ”kyseenalaisen”  sisällön vuoksi, mikä ei tarkoita pornografista sisältöä, vaan sellaista, mikä loukkaa vallitsevaa status quota. Usein tällaisia elokuvia on vaikea löytää. Nämä ovat muutamia asioista, jotka usein liittyvät saatanallisiin elokuviin. Suuret filmit ovat vielä tekemättä. Kuten niin monessa muussakin asiassa, ovat tiet todelliseen diabolismiin nyt kullalla  päällystetyt”.

[Tämä on artikkelin osa 1/6. Osan 2/6 voit lukea täältä. Artikkeli julkaistiin kokonaisuudessaan ensimmäisen kerran Blood Ceremony -lehdessä 4/2009. Voit ostaa lehden täältä.

Read Full Post »

Kenneth Anger.

Maagisen lyhdyn kantaman tuolle puolen

Kenneth Angerin näkemyksessä hänen elokuvansa ovat magiaa, tietynlaista maagista operointia maailmassa. Hän myös nimesi ensimmäiset yhdeksän virallista säilynyttä elokuvaansa kuuluvan ns. ”taikalyhdyn piiriin” – mikä hänen mukaansa omalla tavallaan osoitti hänen elokuvamagiansa tarkoituksen ja voiman. Tässä hän saattaa olla kohtuullisen nuoren numeromaagisen perinteen lapsi – lähihistoriasta tulee mieleen eritoten Saatanan Kirkon perustajan, Anton LaVeyn (1930-1997) teoksessaan The Satanic Rituals esittämä teoria yhdeksän vuoden (ja sen kerronnaisten) ajanjaksoista. Anger on saattanut monen muun tapaan tulkita LaVeyn tarkoittavan yhdeksän yksikön muodostamia prosesseja ylipäätään.

Jos tämä pitää paikkansa, se toisaalta hieman yllättää, koska se ei ole crowleylaisen kabbalistista numerologiaa. Sellaista Angerilta voisi ehkä enemmän odottaa, ja sellaista hän on harjoittanutkin erityisesti Thelema-sanan numerologisen arvon, 93, kanssa. Toisaalta asia ei taas yllättäisi, kun tietää, että Anger oli LaVeyn ystävä jo 60-luvulla ennen tämän Saatanan Kirkon perustamista. Tuohon aikaan Anger kuului LaVeyn ns. Taikapiirin, josta myöhemmin muodostui Saatanan Kirkko. Anger myös eli LaVeyn ja tämän perheen kanssa jonkun aikaa 80-90-luvulla, ja mm. otti osaa ensimmäiseen viralliseen saatanalliseen hautajaisseremoniaan (Anger löytyy jopa valokuvattuna tästä Blanche Bartonin kirjassa The Secret Life of a Satanist). Jotain Angerin hyvistä suhteista LaVeyhin kertoo myös se, että LaVey vilahti jo 1969-vuoden Invocation of my Demon Brother:ssa.

Anger ei koskaan ole puhunut maailmankatsomuksessaan satanismista, vaikka hänen on jopa arveltu olevan Saatanan Kirkon papin asemassa. Ja toisesta kulmasta katsoen, Anton LaVey ei myöskään koskaan puhunut erityisen positiivisesti Crowleyn filosofiasta. Päinvastoin. Hän immanentin materialistisen maailmankuvan kannattajana aina aivan avoimesti halveksi Crowleytä tämän maailmankatsomuksen transsendenttisten ulottuvuuksien vuoksi. Tätä kautta Angerin ja LaVeyn ystävyyssuhde meneekin jossain määrin mielenkiintoiseen valoon. Ei toki sinällään ole ennenkuulumatonta, että erilaisen maailmankatsomuksen omaavat ihmiset olisivat silti olleet hyviä ystäviä keskenään. LaVeyn ja Angerin tapauksessa asiasta tekee mielenkiintoisen lähinnä se, että asiasta ei ole missään yhteydessä ollut mitään mainintaa. Varmaa on, että Angerilla ja LaVeyllä oli Mansonin ”perheen” murhien aikaan ainakin hieman hampaidenkiristelyäkin keskenään – LaVey ei varmaankaan pitänyt siitä, että Saatanan Kirkkoon assosioitaisiin murhaajia, mitä myös tapahtui, ja jotka linkitettiin asiaan Angerin kautta. Ilmeisesti oli kuitenkin niin, että kyseiset miehet jakoivat niin vahvasti tietynlaisen asenteen suhteessa yleiseen länsimaiseen kulttuuriin, että maailmankatsomukselliset ristiriidat eivät päässeet heidän ystävyyssuhdettaan häiritsemään. Tätä voi pitää pienenä ihmeenä, kun molempien tiedetään olevan melkoisen temperamenttisia. Jos oikein häijysti miettii, voi tietysti spekuloida silläkin vaihtoehdolla, että he tiesivät toisistaan paljon sellaista, mitä he eivät halunneet juoruttavan kaikelle maailmalle, ja he osaltaan pysyivät tämänkin vuoksi hyvissä väleissä. Kyseisten herrojen olevan kyseessä, ei tämä vaihtoehto asiantilasta tunnu lainkaan mahdottomalta.

Anton LaVey.

Tietyssä määrin näyttää myös siltä, että miesten sosiaalis-kulturaaliset kohtalotkin yhtyvät – LaVey kuoli erittäin köyhänä, ja Angerin kohtalo näyttää hyvin samanlaiselta. Molemmilla on mainetta, mutta ei juuri muuta. Kenneth Anger elää tätä nykyä kohtuullisen kyseenalaisessa Kalifornialaisessa lähiössä vuokralla, ja hän tuntuu olevan jälleen rahapulassa – ellei hän ole ollut siinä tilassa lähes aina. Eräälle ranskalaiselle filmiryhmälle antamassaan haastattelussa muutama vuosi sitten hän totesi asian tiimoilta osuvasti: “Eräs asia missä en ole koskaan ollut hyvä – eikä muuten ollut Crowleykaan – on Merkuriuksen kutsuminen rahan saantia varten. Olemme molemmat olleet siinä aivan surkeita. Joten olen aina ollut eräänlainen boheemi marginaali-taiteilija… marginaalimpi kuin haluaisin olla, koska tiedän, mitä kaikkea olisi mahdollista tehdä hieman suuremmalla budjetilla”.

Alulla olleesta crowleylaisesta Gnostic Mass-elokuvasta Anger koetti saada Ordo Templi Orientisiltä muutama vuosi sitten 50 000 dollaria etukäteistä tekijänpalkkiota. Tähän päivään mennessä hän ei ole saanut asiasta sopimusta. Jollain lailla luulisi, että oman uskonnollisen maailmankatsomuksensa vuoksi Anger ohjaisi ja tuottaisi kyseisen dokumentin jo jossain määrin rakkaudesta asiaan, vaikka ilmaiseksi ei tekisikään. Vaikka Gnostic Mass jäänee idean asteelle, on Anger kuitenkin muutama vuosi sitten kuvannut The Man We Wanted To Hang-elokuvan (2002), joka dokumentoi Lontoossa olleen Crowleyn maalausnäyttelyn sisältöä vähäeleisen hienosti.

Anger ei tehnyt elokuvan elokuvaa noin kahteenkymmeneen vuoteen vuoden 1980-jälkeen. Lucifer Rising todennäköisesti vei miehestä halut koettaa tehdä elokuvaa vähään aikaan, mikä ei kaiken siihen liittyvän vastoinkäymisen jälkeen ole kyllä ihmekään. Vuoden 2000 jälkeen Anger on kuitenkin alkanut ohjaajana taas aktiiviseksi, ja häneltä on tullut jälleen useampikin lyhytelokuva. Jo mainitun Crowleyn näyttelyelokuvan lisäksi Angerilta on tällä vuosituhannella tullut mm. kolme hänelle melko uudentyyppistä elokuvaa: Tupakoinnin vastainen Don’t smoke that cigarette! (2000), alkuperäisen Mikki-Hiiri-hahmon muistoa kunnioittava Mouse Heaven (2004) sekä laulaja-laulunkirjoittaja Elliott Smithin muistoa kunnioittava Elliott’s Suicide (2004). Tämän lisäksi mies on ansioitunut mm. tekemällä Italian televisioon dokumenttisarjan Aleister Crowleystä. Hän esiintyi myös Nik Sheehanin Brian Gysinistä ja Dreammachine:stä kertovassa dokumentissä FLicKeR. Vuonna 2006 Angerin urasta tuli Eljo Gelminin ohjaama dokumenttielokuva Anger Me. Tästä vuotta myöhemmin Fantoma julkaisi Angerin elokuvia ensimmäistä kertaa DVD:llä, kahden kokoelmaboksin muodossa. Kirjallisesti Angerilla on ollut pitkään työn alla Hollywood Babylon III, mikä nykyvaiheessaan saattaa olla vain kustantamista vailla. Samaa teemaa myötäillen Anger kirjoitti David Frasierin kirjaan Suicide in Entertainment Industry (2002) esipuheen.

[Tämä on artikkelin osa 5/6. Osan 6/6 voit lukea täältä. Artikkeli on julkaistu kokonaisuudessaan alun perin Blood Ceremony -elokuvalehdessä 4/2008. Voit ostaa lehden täältä.

Read Full Post »