Feeds:
Posts
Comments

Posts Tagged ‘The Satanic Bible’

Seuraava teksti on Wookin esipuhe Voimasanan vuonna 2007 julkaisemaan suomenkieliseen Saatanalliseen Raamattuun. Eilen Mesikämmen julkaisi Tapio Kotkavuoren esipuheen samaan kirjaan, Tulen ajan aamunkoitteessa.

– – –

Summa Theologiae Diabolicae

saatanallinenraamattutakakansiTulen ikuisesti muistamaan itseni selvittämässä pikkukaupungin ainoan kirjakaupan jo iäkkäämmälle ja syvästi uskovaiselle omistajalle, ettei The Satanic Biblen tilaaminen ulkomailta (1) ja minulle myyminen olisi laitonta tai nollaisi hänen taivaaseenpääsymahdollisuuksiaan. Hänellä ei selvästikään ollut minkäänlaista käsitystä kyseisen kirjan sisällöstä tai edes halua sen luonnetta ymmärtää – vain tuulesta temmattu, mutta samanaikaisesti täysin järkähtämätön mielikuva siitä, millaisia kauheuksia se voisi kansiensa väliin kätkeä. Jo tuolloin, vielä koskaan Saatanallista Raamattua käsissäni pitämättä, tunsin ensimmäisen kerran sen sisältämien ajatuksien voiman ja niitä ympäröivän synkän auran: ymmärsin, että ihmiset säikkyvät mieluummin itse luolansa seinälle heijastelemiaan varjoja kuin katsovat peiliin ja silmästä silmään noiden varjojen aiheuttajaa, puhumattakaan siitä, että he uskaltautuisivat lähtemään kokonaan ulos luolasta ja katsomaan asioita muusta kuin totutusta perspektiivistä (2).

Pitkällisen keskustelun ja pienen odottelun tuloksena sain kuitenkin lopulta Saatanallisen Raamattuni (ja sen välissä Jeesus Pelastaa -lehtisen) kuin kielletyn hedelmän tiedon puusta. Luin sen läpi yhdeltä istumalta ja loppuun päästyäni huudahdin tyrmistyneenä – kuten niin monet ennen ja jälkeen itseäni: ”Juuri noinhan minäkin olen aina ajatellut!” Tämä ei johdu siitä, että kirjan teksti olisi hypnotisoinut, noitunut tai muutoin käännyttänyt minut tai lukuisat muut sen vakuuttamat ”kunnon kansalaiset” moraalittomiksi ja rikollisiksi pirunpalvojiksi – kyse on jostakin paljon vaarallisemmasta:

Jos Anton LaVey yllyttäisi kirjassaan ihmisiä palvomaan Paholaista niin kuin oikean käden polun (3) uskonnoissa palvotaan milloin mitäkin jumalaa – alistuen ja uhraten – ja koettaisi suostutella heitä itsetuhoisille tai muutoin haitallisille teille, olisi hän Raamattuineen lokeroitavissa mm. kristinuskon oppien mukaiseksi pahan arkkityypiksi. Vaikka tällainen varmasti sävähdyttäisikin, se tapahtuisi kuitenkin kaikille entuudestaan tuttujen ”pelisääntöjen” puitteissa ja olisi loppujen lopuksi helppoa sivuuttaa olankohautuksella. Näin ei kuitenkaan ole. LaVeyn kirjassaan esiintuoma filosofia on totuttuun ja turvalliseen ”hyvä vs. paha” – asetteluun nähden jotakin aivan muuta – kolikon kolmas kääntöpuoli. Se on maanläheistä, rationaalisesti perusteltua ja ennen kaikkea yksilölähtöistä; ihmisen omaa etua ja kykyjen maksimaalista hyödyntämistä ylistävää ja edistävää. Jos tässä haluaa nähdä jotakin ”pahaa” on kyse mitä luultavimmin nimenomaan halusta tehdä niin. Tällaista halua voi aiheuttaa omista pölyttyneistä uskomuksistaan ja mustavalkoisista ajatusmalleistaan väkisin kiinni pitämisen lisäksi myös kateus niitä kohtaan, jotka uskaltavat vaihtaa perspektiiviä ja ottaa elämänsä ohjat omiin käsiinsä.

Mutta, jos ja kun näin on, ovatko sitten kaikki omilla aivoillaan ajattelevat ja ihmiseläimen luontonsa tuntevat ihmiset tietämättään satanisteja? Eivät ole. Saatanallisessa Raamatussa esitetyt ajatukset pohjautuvat ihmiseläimelle luonnolliseen käyttäytymiseen ja ajatusmalleihin, ja sellaisina ne varmasti ainakin joiltain osin koskettavat jokaista yllä mainitun kaltaista henkilöä. Tässä on kuitenkin vasta puolet kokonaisuudesta, josta nykyaikainen satanismi – sellaisena kuin se Saatanallisessa Raamatussa esitetään – koostuu. Sekulaarihumanismi voi allekirjoittaa vaikkapa jokaisen tästä kirjasta löytyvän filosofisen ajatuksen ja rationaalisen perustelun ja jäädä silti ihmettelemään, miksi esitettyjä asioita ”monimutkaistetaan” ja kärjistetään käyttämällä uskonnollista terminologiaa ja – ehkäpä aivan erityisesti – rituaaleja. Kyse on, ja on aina ollut, estetiikasta.

Saatanallinen estetiikka on hyvinkin selkeässä ja koherentissa muodossa sykähdyttänyt ja inspiroinut ihmiskuntaa 1700-luvun romantisistisen kirjallisuuden ja taiteen edustajista alkaen aina nykypäivän black metal -genren nimeen vannovaan nuorisoon asti. Sen enempää kumpaankaan edellä mainittuun kuin moniin muihinkaan niiden väliin jääviin asioihin rinnastumatta myös LaVeyn esiintuoma uskonto – satanismi – lainaa antinomisen luomisenergiansa tästä saatanallisen estetiikan virtauksesta. Voidaankin sanoa, että se on sekoitus piinkovaa faktaa olemassaolon raadollisuudesta ja sitä kultivoivasta fantasiasta. Tämän optimaalisen seoksen elämän realiteettien kohtaamista, niiden avulla menestymistä ja niistä nauttimista LaVey kiteytti Sanaan, jolla hän päätti ”hengen uskontojen” vuosisatoja kestäneen valtakauden ja julisti Saatanan Ajan alkaneeksi. Tuo Sana on Indulgenssi.

Malliesimerkkinä tällaisesta kiehtovasta ja samalla tarkoitushakuisesta faktan ja fiktion sekoituksesta toimii LaVeyn oma, myyttien täyttämä henkilöhistoria (4), jonka ”värittämisestä” hän on tosin voimakkaasti kritisoitukin. Osansa kritiikistä on saanut myös hänen perustamansa, ja yhä toimintaansa jatkava, Saatanan Kirkko, jota vastaan on hyökätty jopa satanisteiksi itseään kutsuvien suulla. Yhtenä Saatanallisen Raamatun ylitsepääsemättömänä vahvuutena voisikin nähdä sen, että vaikka se koostuu jo ennen LaVeyta olemassa olleista komponenteista (5), ja vaikka ihmisistä ja organisaatioista ollaankin hajanaisella ”saatanallisten ideologioiden” kentällä montaa mieltä, tuskin kukaan käy kiistämään sen osiensa arvon ylittävää summaa, joka määrittää nykymuotoisen satanismin perustan.

On siis selvää, että käsissäsi on historiallinen teos, joka 60-luvun loppupuoliskolla toimi San Franciscosta ympäri maailman levinneen aikakauden murroksen kulmakivenä. Mutta mikä on sen arvo nykypäivän jo yli saatanallisen saatanallistuneessa yhteiskunnassa, jossa jokainen jarisarasvuo on oman elämänsä sankari ja vanhat vampyyrielokuvat kumilepakoineen vain huvittavat ihmisiä? Tämä on kysymys, johon jokainen kirjan lukija joutuu vastaamaan omalta osaltaan – aivan kuten sen yksilöllisyyttä, omaa luovuutta ja harkintakykyä korostavaan sanomaan sopiikin. Samanlaisen haasteen eteemme – sen suomalaisina lukijoina – heittää kulttuuriero sovinnaisen kaksinaismoralismin luvattuun maahan, Amerikan Yhdysvaltoihin nähden (7).

Näistä kynnyksistä huolimatta, Saatanallisen Raamatun sivuilta on oikeilla silmillä löydettävissä ajasta ja paikasta riippumaton totuuden siemen, joka oikein kultivoituna voi johtaa löytäjänsä yhdeksi kaikkia fantasiauniversumeja ihmeellisemmän ja maagisemman valtakunnan – todellisen maailman – valtiaaksi. Laita Valkoinen Jänis seuraamaan sinua.

Wooki

Naantalissa

31. joulukuuta XLI A.S.

Tiukasti yksityisyyttään varjelevan henkilön nimimerkki Wooki on tullut tutuksi satanismista kiinnostuneiden keskuudessa niin Suomessa kuin sen rajojen ulkopuolellakin. Erityisen näkyvää ja pitkäjänteistä työtä aiheen tiimoilta hän on tehnyt maassamme uskonnonvapautta ja uskonnollista tasa-arvoa edistävän yhdistyksen, Pakanaverkko ry:n perustajajäsenenä ja aktiivina. Hänen satanismin filosofiaa käsitteleviä tekstejään on julkaistu lukuisissa lehdissä sekä aihealueelle keskeisimmillä, niin suomen- kuin englanninkielisilläkin internet-sivustoilla, ja niitä käytetään myös peruskoulujen elämänkatsomustiedon kurssimateriaalina. Hän on toiminut aiheen tiimoilta kontaktina niin medialle, tutkijoille kuin asiasta esoteerisesti kiinnostuneillekin. Hänen suomennoksiaan aihealueen keskeisimmistä teksteistä on julkaistu mm. Saatanan Kirkon sivuilla. Tämän kirjan Yhdeksän Saatanallista Julkilausumaa ovat hänen kääntämiään.

– – –

Viitteet:

(1) Saatanallista Raamattua ei vielä tuolloin ollut saatavilla kotimaastamme, saati sitten suomennetuna.

(2) Luolavertaus, kts. Platon: Valtio, 7. kirja. Katso myös Saatanan Kirjan kohta V:8.

(3) Oikean ja vasemman käden polut, kts. Kotkavuori, Tapio: Vasemman Käden Polku (Voimasana, 2004).

(4) Kts. Peter Gilmoren esipuhe tästä kirjasta, sekä laajemmin Barton, Blanche: Secret Life of a Satanist (Feral House, 1990) ja Aquino, Michael A.: The Church of Satan.

(5) On tunnettu tosiasia, että LaVey lainasi ja muokkasi – luvan kanssa ja luvatta – kirjaansa varten lukuisten eri kirjoittajien tekstejä (vrt. esim. Redbeard, Ragnar: Might is Right, 1896, ja tämän kirjan kappale Saatanan Kirja).

(6) Kts. esim. jo pelkästään Suomen osalta Hermonen, Merja: Pimeä hehku: satanismi ja saatananpalvonta 1990-luvun suomalaisessa nuorisokulttuurissa (Loki-kirjat, 2006).

(7) Tarkemmin siitä ajan ja kulttuurin hengestä, johon Saatanallinen Raamattu syntyi ja pureutui, kts. Tapio Kotkavuoren esipuhe tästä kirjasta.

Voimasanan 2007 julkaisema Saatanallinen Raamattu ilman kansipaperia.

Voimasanan 2007 julkaisema Saatanallinen Raamattu ilman kansipaperia.

– – –

Aiheeseen liittyen:

Aviisi 04/2007: Tyhmyyttä vastaan.

Read Full Post »

Kustantamo Vuohi Julkaisut on tehnyt kulttuuriteon julkaisemalla Ragnar Redbearding klassikon Might is Right suomeksi. Jos teos ei ole entuudestaan tuttu, niin teokseen suomentajan kirjoittama esipuhe valaisee opuksen sisältöä ja historiaa hyvin:

– – –

“Tämä kirja on törkeä. Se loukkaa nykyisen poliittisen korrektiuden ilmapiirissä keskivertoa länsimaalaista lukijaansa kuin peukaloon saatu vasaranisku. Siinä missä Friedrich Nietzsche (joka kuoli kymmenen vuotta tämän kirjan ensijulkaisun jälkeen) keskittyi rienaamaan lähinnä kristinuskoa, laajensi Redbeard rienaamisen spektriä uskonnon lisäksi myös politiikkaan, sosiologiaan, biologiaan, sekä kaikkeen mahdolliseen näiden väliltä. Ja siinä missä Nietzschestä on tullut reilussa sadassa vuodessa yleisesti hyväksyttyä ja myös melko suosittua luettavaa, ei samaa voi sanoa Redbeardista. Hänen kirjansa on tuskin kärsinyt vuosien varrella inflaatiota, mitä tulee sen räjähdysarvoon – asiantila on päinvastoin. Redbeardin kirja on nykymaailmassa törkeämpi kuin se kirjailijan elinaikana koskaan oli. Kuuluisa amerikkalainen historioitsija James J. Martin sanoi teoksesta kerran, että se on ”epäilemättä eräs palopommimaisin koskaan tai missään kirjoitetuista teoksista”.

Nietzschen suosion kasvu länsimaissa viimeisen sadan vuoden aikana suhteutuu osaltaan selvästi yleiseen länsimaisen kulttuurin sekularisaatioon ja siihen liittyvään individualismin kasvuun. Uskonto ja tietynlainen kollektivismi menetti tuona aikana valtaansa kyseenalaistamattomana auktoriteettina ja kulttuurin osana. ”Maallistumisen” kanssa käsi kädessä ovat tuona aikana tietysti kasvaneet länsimaisen ihmisarvon ja oikeustajun käsitteet ja muodot – jopa siinä määrin, että nykyinen ns. poliittinen korrektius menee usein jopa naurettavuuksiin asti herkkänahkaisuudessaan ja ”sensitiivisyydessään”. Jos Redbeard eläisi meidän aikanamme, hän epäilemättä sanoisi, että sekulaari humanismi on ottanut uskonnon ja tietynlaisen alueellisen yhtenäiskulttuurin paikan kyseenalaistamattoman totuuden äänitorvena länsimaisessa maailmassa. Redbeardin teoksen kasvanut räjähdysarvo johtuukin suurelta osalta juuri sekulaarin humanismin naamalle sylkemisestä. Asiaa on nykylukijan kuitenkin hieman kontekstualisoitava.

Voiman filosofia ilmestyi ensimmäisen kerran hieman ennen 1900-luvun taitetta. Tuohon aikaan orjuus oli vasta hiljan lakkautettu Yhdysvalloissa ja yleinen mielipide oli edelleen hyvin rasistinen. Kirjan asiaan liittyvät törkeydet onkin oleellista lukea tätä ajankuvaa vasten ja miettien, mitkä meidän omana aikanamme pitämät asiat voivat näyttää sadan vuoden päästä moraalisesti vähintään kyseenalaisilta. Omana aikanaan Redbeardin mielipiteet rotuasioista eivät olleet aivan niin radikaaleja, kuin miltä ne meistä nyt kuulostavat. Kirjan rasistiset ja myös nykyperspektiivistä katsoen seksistiset näkemykset pohjautuivat viimekädessä tuolloin vielä hyvin vallankumoukselliseen ja tuoreeseen ajatteluun – darwinismiin. Charles Darwinin evoluutioteorian pohjalta kehittyi pian tuohon aikaan suosittu sosiaalidarwinismi, jonka mukaan yhteiskunnan kehitys perustuu samankaltaiseen luonnonvalintaan, kuin minkä nähdään toteutuvan eläin- ja kasvikunnassa. Sosiaalidarwinismin perustajana pidetyn Herbert Spencerin nimi vilahteleekin silloin tällöin tämän teoksen sivuilla – joka siis myöskin nyt lukeutuu sosiaalidarwinismin kultaiseen kirjastoon.

Voiman Filosofian ydinajatus on, että perinteiset ihmisoikeudet ja luonnonoikeudet ovat virheellisiä, ja että moraalisesti oikeutetuista asioista päättää viime kädessä voima tai fyysinen mahti – ja että näin tulee ihmisen evoluution kannalta ollakin, koska vain siten ihmiskunta pysyy luonnonvalinnan kamppailussa elinvoimaisena ja kehittyvänä. Teos peräänkuuluttaa tietynlaista vahvaa yksilöllisyyttä, rohkeutta, kumartelemattomuutta, aloitteellisuutta, itseriittoisuutta, elinvoimaisuutta, konfliktin ylevöittävää vaikutusta ja yleisesti ottaen tietynlaista ”kunniallista selkärankaa elämän taistelussa”.

Redbeardin esittämä kriittisyys pankkiireja, veronkerääjiä ja holhoavia hallituksia kohtaan tuntuu paikoitellen päätähuimaavan ajankohtaiselta ja pelottavan osuvalta, jopa profeetalliselta. Tämä osa-alue kirjan keskeisistä linjanvedoista on epäilemättä monelle teoksen lukijoista sen ajankohtaisin. Maailmassa, joka on huimaa vauhtia globalisoitunut, globalisoituu yhä lisää ja jossa yhä yleisemmin puhutaan ”uudesta maailmanjärjestyksestä” ja siihen liittyvästä ”yhteisestä maailmanhallituksesta”, tuntuvat Redbeardin kriittiset sanat tarjoavan lukijalleen paljon ajattelemisen aihetta. Tällaisille ajatuksille löytyykin nykyään yhä kasvava määrä kannattajia niin Yhdysvalloista kuin Euroopasta.

Mutta kuka oikein oli ”Ragnar Redbeard”, joka tämän rienaavan kirjan aikoinaan kirjoitti? Pseudonyymin takana on arvuuteltu olevan joko australialaisen Arthur Desmondin (1859–1929) tai amerikkalaisen Jack Londonin (1876–1916). Kummankin kirjailijan kohdalla heidän tunnetut poliittiset mielipiteensä olivat enemmän tai vähemmän erilaisia siitä, mitä Voiman filosofiassa esitetään – ja tämä on saanut monet epäilemään, että teos on ollut vain (kumpaa sitten kirjailijaksi onkaan arveltu) satiiria sosiaalidarwinismista. Jack Londonin tutkijat ovat aina pitäneet hyvin epätodennäköisenä, että London olisi ollut tekstin takana. London oli poliittisilta näkemyksiltään hyvin vahvasti sosialisti. Desmond taas oli tunnettu vallankumouksellisuudestaan ja jotkut hänen julkisesti esittämänsä poliittiset ajatukset olivat hyvin samanlaisia Voiman filosofian sisältöön nähden. Nykyisen tietämyksen valossa näyttääkin selvältä, että Arthur Desmond oli arvoituksellinen ”Ragnar Redbeard”. Erityisen vakuuttavanoloisen esityksen asiasta on tehnyt historioitsija Darrell W. Conder kirjassaan I Beheld Desmond as Lightening Fall – to Chicago! The Story of Arthur Desmond, ‘Ragnar Redbeard’ and ‘Might is Right’.

Desmond, joka oli australialainen anarkisti, runoilija ja kirjailija, oli myös Uudessa-Seelannissa poliitikkona, ennen kuin hän muutti Yhdysvaltoihin 1800-luvun lopussa. Häneen liitetään Redbeardin lisäksi myös seuraavat pseudonyymit kirjailijanimet: Arthur Uing, Richard Thurland, Desmond Dilg ja Gavin Gowrie.

Jack Londonia teoksen kirjoittajaksi ehdottaneista kuuluisin lienee Anton LaVey (1930-1997), edesmennyt Saatanan kirkon perustaja. LaVey itse sumeilematta kopioi teokseensa Saatanallinen Raamattu huomattavia pätkiä lähes suoraan Voiman filosofiasta. Tämä on nähtävissä erityisesti LaVeyn kirjan kappaleessa ”Saatanan kirja”. Anton LaVeyn ja Saatanan kirkon mainitseminen Ragnar Redbeardin yhteydessä on hyvin perusteltua myös siksi, että huomattava määrä, ellei peräti suurin osa Voiman filosofian nykylukijoita on löytänyt teoksen nimen omaan Anton LaVeyn tekstien kautta. LaVey myös kirjoitti esipuheen M.H.P. & CO:n vuonna 1996 julkaisemaan versioon teoksesta.

Nyt käsillä oleva suomenkielinen laitos ilmestyy 120 vuotta kirjan ensijulkaisun jälkeen. Jokainen, joka kirjan lukee, tulee varmasti huomaamaan, että sen ruuti ei ole kostunut ajan saatossa lainkaan. Oli teoksen sisällöstä sitten mitä mieltä tahansa, tarjoaa se joka tapauksessa harvinaisen väkevää peilipintaa oman maailmankuvan tarkasteluun. Turhaan ei Voiman filosofiaa pidetäkään alansa klassikkona.”

– – –

Kirjan kustantajan sivuilta löytyy seuraavaa infoa:

Might Is Right on yksi kiintanalaisimmista teoksista joita on koskaan kirjoitettu. Se on ollut julkaisukiellossa moneen kertaan eri maissa ja vaikuttanut moniin tärkeisiin ihmisiin historian aikana. Itse Anton Lavey kopioi pätkiä teoksesta omaan kirjaansa Saatanallinen Raamattu. Tämä 1800-luvun lopulla kirjoitettu teos saa vihdoinkin ensimmäistä kertaa päivänvalon suomen kielellä.”

Kirjan Sisällys:

SUOMENTAJAN ALKUSANAT

KAPPALE I: JOHDANTO
Pahuuden elävät voimat ovat löydettävissä nykypäivän moraalisista ideaaleista.

KAPPALE II: IKONINSÄRKIJÄ
Kristillinen etiikka syytettynä. Jeesus, todellinen Pahuuden ruhtinas – maailman Mefistofeles – orjien kuningas.

KAPPALE III: HEILUVA VERKKO!
Verkon heilunta. Valtion alus, merirosvolaiva. ”Kaikki ihmiset on luotu tasa-arvoisiksi” on räikeä maanikon oppi.

KAPPALE IV: IHMINEN ON LIHANSYÖJÄ!
Lihansyöjä-ihminen. Ideaalinen eläin, tuhoava soturi – ei mikään ristiinnaulittu puuseppä. ”Moraaliset periaatteet” ovat säännöksiä orjille.

KAPPALE V: IHMISYYDEN KESKEINEN PÄÄMÄÄRÄ
Ihmisyyden keskeinen päämäärä – maallinen menestys. Itsesuojelu, luonnon ensimmäinen laki. Helvetti ottaa omakseen voitetut – epäonnistuneet.

KAPPALE VI: RAKKAUS, NAISET JA SOTA
Rakkaus, naiset ja sota. Naaraat rakastavat parhaiten tappelevia uroksia. Seksuaalinen valinta ja armottoman konfliktin välttämättömyys.

KAPPALE VII: NYKYPÄIVÄN LOGIIKKA

Luonnon maailma on sodan maailma; luonnollinen ihminen on soturi; luonnon laki on hammasta ja kynttä. Kaikki muu on erhettä. Kaikkialla vallitsevat taistelun olosuhteet. Olemme syntyneet alituiseen konfliktiin. Se on perintömme, aivan kuten se oli aiempien sukupolvien perintö. Tämä ”taistelun olosuhde” saatetaan naamioida pyhimys Fransiskuksen fraaseihin tai Kropotkinin tai Tolstoin pehmeisiin ja petollisiin oppeihin, mutta siltikään sitä ei voi kukaan ihminen tai ihmisten heimo välttää. Siellä se on ja siellä se säilyy, ja jokaisen ihmisen täytyy ottaa se huomioon (vaikka hän sitä välttäisi). Se hallitsee kaikkea; se määrittää kaikkea; se vallitsee kaikissa asioissa ja päättää kaikista niistä, jotka kuvittelevat poliisivoimin varustettuja populaatioita, kansainvälisesti säädeltyjä rauhallisuuksia ja valtioiden organisoimaa teollistuneisuutta niin iloisiksi, siunatuiksi ja jumalallisiksi.

– – –

Teosta saa tilattua mm. seuraavista paikoista: No Sign of Life, Vuohi julkaisut, Horror Shop.

Read Full Post »

Das Fest II! 100 postia Pekka Siitoimesta!

Blogin Pekka-posteista sanottua

Mesikämmen-blogi – kirjoittaja on julkaissut parhaan Pekkaa käsittelevän artikkelisarjan, mitä blogistanissa on nähtyNarian

Kertakaikkiaan sellainen folkloristinen pikkujättiläinen, ettei moista voisi kuvitella olevan olemassakaan (…) Ötöpesän jengi on lukenut nämä kaikki, eikä ennen sitä olisi voinut kuunaan kuvitellakaan, että Pekka Siitoimesta olisi missään näin paljon materiaalia. Ja mikä parasta, vapaasti saatavillakin! (…) Ehdottomasti rautaristin, suojaviitan, kumimanttelin ja kaasunaamarin arvoinen teko!Ötöpesän jengi

Vuoden blogistipalkinto ja kiljukanisteripalkinto! Tämä on yleensä vaiettua kulttuurihistoriaa yhdestä Suomen kummallisimmista ja viihdyttävimmistä miehistäJokunen

Blogihan on ollut varsinainen kylttyyriteko. Näiden Pekka-artikkelien taso vaatisi suorastaan niiden sitomista kansien väliin! “Helvetin hyvä”, sanoisi Peksi. Go on!A

Ylivoimaisesti parhain sivusto hengentieteen Mestari Pekka Siitoimesta – B.S. Müller, uudelleen perustetun Turun Hengentieteen Seuran sisäpiirin jäsen

100 Postia

100. Kursiivin isku, osa 4
99. Kursiivin isku, osa 3
98. Kursiivin isku, osa 2
97. Täällä vartioin minä!
96. Kursiivin isku, osa 1
95. Huolestuneisuus ennen Kursiivin iskua, osa 3
94. Alfauros laittoi asioita kuntoon.
93. Huolestuneisuus ennen Kursiivin iskua, osa 2
92. Huolestuneisuus ennen Kursiivin iskua, osa 1
91. IKR:n plörinäksi mennyt Belgian matka 1977
90. “Worshiping the Devil in the name of God”
89. Siitoin-filmi oy, osa 5
88. Siitoin-filmi oy, osa 4
87. Kai M. Aalto puhuu! (osa 2/3)
86. Siitoin-filmi oy, osa 3
85. Turun Hengentieteen Seura, osa 11
84. Turun Hengentieteen Seura, osa 10
83. Turun Hengentieteen Seura, osa 9
82. Pekka ja SMP/SKYP
81. IKR:n plörinäksi mennyt Kotkan marssi 1977
80. Lisähuomioita Pekan mielenosoitustoiminnasta, yms.
79. Pekka ja vappu, osa 4/4
78. Pekka ja vappu, osa 3/4
77. Pekka ja vappu, osa 2/4
76. Pekka ja vappu, osa 1/4
75. Pekan perheonnea
74. Arjalanpaisti ja arjalanpiirakat
73. Kai M. Aalto puhuu! (osa 1/3)
72. Mitä Pekka Siitoin ajattelisi perussuomalaisista?
71. Pekka Siitoin: Jag ska befria Norden!
70. Pekan mietteitä ennen eduskuntavaaleja 1983
69. Pekka Siitoin palauttaa Karjalan Suomelle, osa 3
68. Pekka Siitoin palauttaa Karjalan Suomelle, osa 2
67. Pekka Siitoin palauttaa Karjalan Suomelle, osa 1
66. Pekkagrammi, osa 2
65. Pekka Siitoin ja rock ‘n’ roll
64. Näen ja kuulen… mutta puhe sammaltaa
63. Pekka Siitoin Fingerporissa
62. Tulella leikkimisestä
61. Talo, jossa Pekka Siitoin asui (osa 2)
60. Pekka presidentiksi?
59. Kommunismin ja kokoomuksen uhka
58. Valtakunnanjohtaja ja Italia
57. Valtakunnanjohtaja ja Varkaus
56. Kiljukeisari
55. Valtakunnanjohtajan kiljuepisodi
54. Pekka Siitoin -anagrammit ja postyymi Finlandia-palkinto
53. Hyvää uutta vuotta!
52.Turun Hengentieteen Seura, osa 8
51. Das Fest! 50 postia Pekka Siitoimesta!
50. Arkistojen aarteita ja Pekka Siitoin soundboard.
49. Luvassa hypnoottis-magneettista menoa.
48. Turun Hengentieteen Seura, osa 7.
47. Rivologin rodunjalostusta.
46. Turun Hengentieteen Seura, osa 6.
45. Pekkagrammi.
44. Ääretön rakkaus.
43. Siitoin-filmi oy, osa 2.
42. Pekan lähtö.
41. Pekka Siitoimen transformaatio poliittisesta uhkasta uusnatsismin ja okkultismin von Münchauseniksi.
40. Pekka Siitoimen shortsit.
39. Hyvät naiset, olette kaikki kauniita!
38. Kassisen perintöprinssi.
37. Mikä erottaa fasistin kommunistista?
36. Mesikämmenen jengi.
35. Pekka Siitoin built my Panzerwagen.
34. Turun Hengentieteen Seura, osa 5.
33. Turun Hengentieteen Seura, osa 4.
32. Seurakuntavaalit.
31. Turun Hengentieteen Seura, osa 3.
30. Turun Hengentieteen Seura, osa 2.
29. Turun Hengentieteen Seura, osa 1.
28. Pentagrammon, clavis, cranium, sciurus, circumferentia, logos, gravis admodum, et diaboli.
27. Siitoin-filmi oy.
26. Mitä Leo Meller sanoi Pekka Siitoimen kuolemasta?
25. Toinen todellisuus.
24. Mitä Pekka Siitoin sanoi Anton LaVeystä ja satanismin historiasta?
23. Pekka Siitoimen iltarukous.
22. Isän valtakunta kuvina.
21. Isän valtakunnan jälkipyykkiä.
20. Pekan parhaat, osa 7.
19. Pekan parhaat, osa 6.
18. Pekan parhaat, osa 5.
17. Pekan parhaat, osa 4.
16. Pekan parhaat, osa 3.
15. Pekan parhaat, osa 2.
14. Pekan parhaat, osa 1.
13. Isän valtakunta.
12. Arkistojen kätköistä.
11. Päivän lainaus ja kysymys.
10. Pekka Siitoin on nykyään vampyyri!
9. Hypnoottis-magneettinen katse ja sen alkuperä.
8. Mitä Pekka Siitoin sanoi äidilleni.
7. Luciferin arkkipiispan nauru.
6. Talo, jossa Pekka Siitoin asui.
5. Achtung! Valtakunnanjohtaja puhuu! (osa 4/4).
4. Achtung! Valtakunnanjohtaja puhuu! (osa 3/4).
3. Achtung! Valtakunnanjohtaja puhuu! (osa 2/4).
2. Achtung! Valtakunnanjohtaja puhuu! (osa 1/4).
1. Should I laugh or cry?

Ja jatkoa seuraa…

Mesikämmenen postit valtakunnanjohtajasta eivät tähän lopu. Postit jatkuvat Kursiivin tapauksen tonkimisella, minkä jälkeen pääsemme Pekan saaman vankeustuomion käsittelyyn, ja sen jälkeen Pekan vankilanjälkeiseen elämään. Materiaalia löytyy vielä hyväksi toviksi eteenpäin. Näiden sadan ensimmäisen postin jälkeiset Pekka-postit löytyvät helposti blogin oikeasta alapalkista “tags”-osiosta sanalla “Pekka Siitoin”. Siitä klikkaamalla löytyy lista kaikista blogin Pekka-aiheisista posteista, mitä tämän 100. postin jälkeen on julkaistu.

Read Full Post »

Elokuussa 1976 maamme lehdissä ilmestyi hurjia Turun Hengentieteen Seuraan liittyviä otsikoita. Hyvänä esimerkkinä näistä käyköön oheinen Ilta-Sanomien lööppi.

Rajut väitteet pohjasivat viime kädessä Siitoimen kirjoittamaan, Turun Hengentieteen Seuran 1974 julkaisemaan teokseen Musta Magia, osa I. Kyseinen teos sisältää hyvän määrän varsin huimaa tekstiä, mm. siitä, miksi meillä on velvollisuus harjoittaa magiaa, millaisia ovat henkivaltojen hierarkiat, mitä saatananpalvonnan historia pitää sisällään, miten Luciferin palvoja voi kuoltuaan elää vampyyrina lyijyarkussa päiväsaikaan ja imeä elävistä verta öisin, miten kuolleen voi herättää henkiin, jne. (osa teoksen legendaarisista kohdista löytyy tämän blogin teksteistä Pekan parhaat, osat 1-7). Eräs kirjan käsittämättömyyksistä on rituaali, “joka täytyy suorittaa ennen kuin voi ryhtyä Perkeleen oppilaaksi”. Tämä rituaali, jonka suorittajalla “tulee olla yllään frakki tai musta pitkä viitta”, löytyy kirjasta sen sivuilta 62-63, ja se pitää sisällään kissan elävältä keittämisen:

 

 

Vaikka koko Musta Magia, molempine osineen, on sen täysjärkisestä nykylukijasta hulppean absurdia tekstiä mustalla huumorilla maustettuna, oli maailma 70-luvulla kuitenkin vielä sellainen, että Suomesta löytyi ihmisiä, jotka ottivat nämä tekstit enemmän tai vähemmän tosissaan (asian sivu laajemmin, katso artikkelini Pekka Siitoimen transformaatio poliittisesta uhkasta uusnatsismin ja okkultismin von Münchauseniksi). Turun Hengentieteen Seurasta tehtiin poliisille elokuussa 1976 ilmoitus, jossa seuraa epäiltiin törkeästä eläinrääkkäyksestä. Jostain syystä epäilyt eläinrääkkäyksestä tehneet tahot pysyivät loppupeleissä kuitenkin hiljaa, ja asia raukesi näytön puutteessa. Tuntuu melko ilmeiseltä, että epäilyt esiin nostaneet tahot halusivat huonoa mainosta ja käytännön harmia Siitoimelle ja hänen ryhmälleen. Vaikka asia ajan kanssa raukesikin, sitä puitiin mehukkaana aiheena lehdistössä pitkään ja hartaasti, mikä ilmenee seuraavista lehtileikkeistä.

Tuntemattomaksi jääneessä lehdessä pakinoitsija nimimerkillä Taavetti maalaili asiaa leveästi: “(…) Sellaisia puuhia sitä vain tehdään suomalaisen kulttuurin kehdossa, Turussa. Siellä on natseja ja ne keittävät kissoja”.

Toisessa tuntemattomaksi jääneessä lehdessä maalaillaan myöskin otsakkeessa leveästi. Vaikka asian todenperäisyys oli täysin auki, tehtiin otsakkeet kuitenkin siihen tyyliin, kuin asia olisi jo selvä. Tästä jutusta selviää hieman enemmän asian taustaa. Alunperin Jermu-nimisessä miestenlehdessä oli ollut ilmeisen värikäs juttu Pekan saatananpalvontakuvioista, ja sen pohjalta sitten oli joku närkästynyt lukija ottanut yhteyttä Turun entiseen eläinsuojeluvalvojaan, Anja Eerikäiseen. Eerikäinen vei asian puolestaan poliisin tutkittavaksi.

Eerikäinen kommentoi Ilta-Sanomille 19. elokuuta 1976: “Tapaus voi hyvinkin olla mahdollinen” (…) “Vastaavia menoja on paljastunut mm. Englannissa”. Siitoin showmiehenä  ja kyseenalaistakaan mainetta kaihtamattomana ei täysin kiistänyt koko asiaa, vaan kertoi tietävänsä kissankeittämistä ainakin tapahtuneen, jos ei vieläkin tapahtuvan. Itse hän ei kertonut sellaista kuitenkaan harrastavansa.

Leike sisältää faktaa, jonka valossa hurjat otsakkeet ja jo etukäteen lietsottu “se on syyllinen“-asenne menee mielenkiintoiseen valoon: “Asian tutkimukset ovat vasta alkuvaiheessa eikä virallista rikosilmoitusta ole vielä tehty, koska tarpeelliset näytöt puuttuvat. Tiedossa ei myöskään ole miten uhreina käytetyt kissat olisi hankittu”.

Tietyllä tapaa Pekka oli tämän kissankeittojupakan kanssa aikaansa edellä – ns. uusnoitavainot varsinkin satanisteja kohtaan leimahtivat huimiin mittoihin ympäri maailmaa 1990-luvulla. Tuolloin ei eläinuhreilla syyttelyt enää riittäneet, vaan mukaan otettiin myös väitteitä erilaisista törkeistä rituaalisista hyväksikäyttötavoista ja henkirikoksista. Hössötys asian ympärillä laski pikku hiljaa, kun osoittautui, että koko juttu oli iso kupla, mitä ylläpitivät ja hyväksikäyttivät kiihkouskovaiset ja kyseenalaiset terapeutit yms. tahot. Asian tiimoilta kannattaa katsoa vaikka Kenneth Lanningin FBI:lle tekemä kuuluisaksi tullut tutkimus, tai Robert Hicksin kirja In Pursuit of Satan. Oleellista nyt käsiteltävän tapauksen yhteydessä on tietysti huomioida se, että länsimaissa satanistit (varsinkin ns. laveylaiset satanistit) tuomitsevat jyrkästi kaikenlaisen viattomien olentojen (eläinten tai ihmisten) “rituaalisen uhraamisen” yms. laittoman toiminnan. Pekalla, joka kutsui itseään sekä satanistiksi että saatananpalvojaksi (nämä käsitteet näyttivät menevän hänellä sulavasti limittäin), ei näyttänyt asiassa olevan eettistä ongelmaa. Tekstiensä ja puheidensa perusteella Pekka näyttää alan genreen suhteutettuna selvästi omansalaiselta saatananpalvojalta. Hänen rituaaliuhraus-ajatuksiensa suhteen on huomautettava, että em. kissankeittorituaali on hänen kirjoituksissaan ainut lajiaan, eikä hänen tiedetä koskaan tehneen minkäänlaista rituaalista väkivaltaa kenellekään (ellei sellaiseksi lasketa rituaalista siittiöiden polttamista, tai humalassa rähinöintiä paikallisten punkkareitten kanssa Naantalissa).

Uusi Suomikin tarttui aiheeseen, ainakin muutamaan kertaan. Alla olevista artikkelinpätkistä kolmas on aihetta käsitelleistä jutuista kaikkein mielenkiintoisin, joka Mesikämmenen tassuihin on päätynyt. Jutussa Pekka valottaa, kuinka hän oli ollut todistamassa rituaalia, jossa kissa keitettiin rituaalisesti. Hän kertoo myös yhtä ja toista muuta asiaa liittyvää, varsin humorististakin taustaa. Voi vain arvailla, pitikö Pekan tarina paikkansa, vai oliko se keksittyä.

Tähti-lehdessä otettiin perspektiiviksi Anton LaVeyn satanismi ja suhtauduttiin perustellun skeptisesti Jermu-lehden artikkeliin, josta koko jupakka kissankeittämisestä lähti liikkeelle. “Hitleriläinen musta magia ei ole kuitenkaan varsinaista satanismia. Tämä aihe herättää sensaatiota, mutta varsinaista asiantuntevaa tarkastelua esiintyy vähän”. Lopuksi siteerattiin LaVeyn Saatanallisesta Raamatusta kohta, jossa eläinuhrit tuomitaan selkein sanoin. Lukijan kannattaa tässä yhteydessä kerrata, mitä Pekka tuumasi LaVeystä, ja lukea myös Pekkaa ja LaVeytä humoristisesti vertaileva artikkelini Luciferin arkkipiispan nauru.

Pekka puolustautui asiassa mm. tuntemattomaksi jääneessä lehdessä, josta alla kuva. Hän puolustautui asiasta myöhemminkin, mm. 90-luvulla televiosta tulleessa Kolmas Pyörä-ohjelmassa, jossa hän sanoo kissojen olevan hyviä ystäviään, jotka eivät varmasti päädy pataan.

Kuten tämän tyyppisillä asioilla on tapana paisua ja alkaa elää omaa elämäänsä julkisuudessa, niin kävi myös tämän kissajutun kanssa. Uusi Suomi raportoi johonkin väliin koko sirkusta, että Pekka porukoineen olisi kissojen lisäksi uhrannut myös puluja Saatanalle. Lyhyessä jutussa oli maininta myös siitä, että “toistaiseksi ei mitään virallista ilmoitusta ole tehty, mutta tilanteesta tietoisia ja huolestuneita tuntuu olevan runsaasti. He eivät jostain syystä halua kertoa tietoja virallisesti”.

Asia päätyi myös pilapiirroksiin asti:

En oikein usko, että Pekka sen enempää kuin kukaan muukaan Turun Hengentieteen Seurasta olisi keittänyt kissoja elävältä, niin hämärää porukkaa kuin ryhmä sisällään pitikin.  Saatan toki olla väärässä. Suojelupoliisi 50v. -julkaisussaan totesi, että Pekan porukat olisivat kissankeittämisestä jääneet kiinni “rysän päältä” (siteeraus SUPO:n tekstistä löytyy tästä artikkelista). Liekö kyseessä kuitenkin edellä olevien otsakkeiden ja juttujen pohjalta syntynyt mielikuva ja sen pohjalta kirjoitettu virheellinen maininta asiasta raporttiin? En tiedä, mutta itse en ole törmännyt asiasta varmasti dokumentoituun tietoon, missään.

Kaikella todennäköisyydellä koko rituaali (oli se peräisin sitten mistä tahansa, Pekan mielikuvituksesta, jostain lainatusta lähteestä, tai sekä että) oli päätynyt kirjaan sen shokkiarvon vuoksi. Asian järkevyyttä voi sitten miettiä. Jos kyseessä olisi pätkä jotain fiktiivistä kauhuromaania tms., olisi asia tietysti oma harmiton lukunsa. Mutta kun kyseinen kissankeittorituaali esitetään välttämättömänä toimenpiteenä mikäli haluaa alkaa palvoa Saatanaa, mikä kirjassa esitetään vaarallisena joskin kannatettavana toimintana, on asia aivan toinen. Jos kirjoittaa jostain lainvastaisesta asiasta tavalla, joka voidaan katsoa asiaan yllyttämiseksi, kaivaa asialla verta nenästään. Pekka jo tuolloin vuonna 1976, ja myöhemmin mm. 90-luvulla Kolmas Pyörä-ohjelmassa koetti lieventää tätä kissankeittorituaalin julkaisua sanoen, että hän vain kertoi erään vanhan kansan rituaalin kirjassaan, eikä suositellut kenellekään tuon rituaalin tekemistä. Kirjasta saatu vaikutelma ei ole kuitenkaan ihan tällainen.

No, tarkemmin Pekan kirjaa lukiessa huomaa, että kissankeittorituaalille on olemassa myös vaihtoehto. Tuo vaihtoehto koskee tosin vain miehiä, naisille ei sellaista ole (tai kenties ko. vaihtoehdon voi tehdä tietyllä tapaa käänteisesti…) Tiedä sitten, onko mainittu vaihtoehto perin järkevä ja eettinen sekään, mutta ainakaan siinä ei kukaan menetä henkeään (vaikkakin jotain muuta kyllä…) Tämä vaihtoehto löytyy alta (sivut 64-65 kirjasta Musta Magia, osa I):

Päivän kappale, jonka sanat runollisesti resonoivat yllä olevan kirjoituksen kanssa: Butthole Surfers: Sweat Loaf.

 

[Turun Hengentieteen Seura, osa 5, löytyy täältä, ja osa 7, täältä].

Read Full Post »

Anton LaVey ja Jayne Mansfield.

Erääseen suureen Hollywood-nimeen LaVey sentään oikeasti tutustui – Jayne Mansfieldiin. Tämä suuri nimi myös kuului Saatanan kirkkoon, ja hänen väitetään sanoneen satanismia ”Khalil Gibraniksi, jossa on munaa”. LaVeyn ja Mansfieldin ystävyys kesti noin vuoden verran, päättyen näyttelijättären traagiseen kuolemaan vuonna 1967. Kuvailut heidän suhteestaan vaihtelevat. LaVeyn mukaan Mansfield oli seksuaalinen masokisti, kun taas Mansfieldin elämänkerran kirjoittaja May Mannin mukaan LaVey hyvin aggressiivisesti halusi Mansfieldin huomiota, mennen tässä välillä niin pitkälle, että se välillä pelotti näyttelijätärtä. Niin tai näin, varmaa kuitenkin on, että Mansfieldin lakimies Sam Brody ei pitänyt LaVeystä hitusen vertaa. Miesten välille kehittyikin riita, minkä pohjalta LaVey kirosi Brodyn, sanoen tämän kuolevan kirouksen vuoksi vuoden kuluessa. Näin myös tapahtui. Brodyn hengen vieneessä auto-onnettomuudessa tosin kuoli myös Mansfield.

Vasta vuosia tapahtuman jälkeen LaVey alkoi kertoa, että Mansfield olisi joutunut osaksi kirousta sattumalta. Tämä olisi tapahtunut niin, että leikatessaan sanomalehdestä kuvaa Marilyn Monroesta, LaVey olisi samalla leikannut sivun toisella puolella olleesta Mansfieldin kuvasta kaulan poikki – ja näin maagisesti sattumalta liittänyt Mansfieldin Broadyn kiroukseen. Kohtalokkaassa autokolarissa Mansfieldiltä kirjaimellisesti irtosikin pää.

LaVeyn elokuvapiirien tuttavuuksien suhteen on tietysti muistettava myös Kenneth Anger, omalla tavallaan menestynyt valkokankaan maagikko ja revittelevien Hollywood Babylon-paljastuskirjojen röyhkeä kirjoittaja. Tästä Hollywoodiin viha-rakkaussuhdetta potevasta ohjaajasta oli Blood Ceremony-lehdessä nr. 4 syväluotaava artikkelini nimeltä Kenneth Anger, valkokankaan kapinallinen maagikko. Tämän lisäksi myös nyt käsillä olevasta numerosta löytyy ohjaajan haastattelu. Jätän tämän vuoksi Angerin ja LaVeyn suhteen tarkemman kuvailun tässä yhteydessä sikseen ja suosittelen lukijaa tutustumaan edellämainittuihin artikkeleihin.

Kun miettii Anton LaVeyn elämää, siihen kuuluvia myyttisiä ulottuvuuksia, voittoja ja tappioita, tragediaa, sekä maagisia käsityksiä, tulee helposti mieleen, että siinä on todellakin saatanallisen hienon elokuvan ainekset. Ja kun miettii, kuinka suuresti LaVey elokuvista nautti ja kuinka suurta roolia ne hänen maailmankuvansa muodostumisessa esittivät, ei todellakaan ole kaukaa haettua sanoa, että hänen elämänsä oli kuin suurta kosmista elokuvaa, jota hän tietyissä rajoissa ohjasi ja jossa hän myös itse näytteli pääroolia.

Kuollut urkuri "Mustassa talossa".

Ehkä on vain ajan kysymys, että joku tekee Anton Szandor LaVeyn elämästä elokuvan – kauhuelokuvan. Viime vuonna Aleister Crowleystä, toisesta värikkäästä, vahvapersoonaisesta ja edesmenneestä maagikosta ilmestyi varsin onnistunut kauhuelokuva nimeltään Chemical Wedding. Tuossa Julian Doylen ohjaamassa elokuvassa Crowley inkarnoitui nuoruusvuosiensa yliopistomaisemaan ja jatkoi siitä, mihin viime kerralla jäi… Samaan tapaan, myös Anton LaVeyn elämästä saisi varmasti onnistuneen elokuvan. Se voisi olla nimeltään vaikkapa The Abominable Dr. LaVey Resurrects (mukaillen aikoinaan kaavaillun kolmannen Dr. Phibes elokuvan nimeä) ja se voisi alkaa vaikkapa seuraavalla siteerauksella Saatanallisesta raamatusta:

Jos henkilö on ollut elinvoimainen koko elämänsä ja taistellut maallisen olemassaolonsa loppuun asti, juuri tämä ego on se, joka kieltäytyy kuolemasta, jopa sen majoittaneen lihan hävittyä. Lapset ovat ihailtavia pakottavan elämänhalunsa vuoksi. Hyvä esimerkki tästä on pikkulapsi, joka kieltäytyy menemästä vuoteeseen kun on tekeillä jotakin jännittävää, ja kun hänet laitetaan vuoteeseen, hän hiipii alas portaita kurkistelemaan verhojen välistä. Tämä lapsenkaltainen elinvoimaisuus antaa satanistille mahdollisuuden kurkistaa pimeyden ja kuoleman verhojen välistä ja pysyä monin sitein kiinni elämässä.

[Tämä on artikkelin osa 6/6. Artikkeli julkaistiin kokonaisuudessaan ensimmäisen kerran Blood Ceremony -lehdessä 4/2009. Voit ostaa lehden täältä.

Read Full Post »

Seawolf. Wolf Larsenille ei vittuilla.

The Sea Wolf (1941)

Tässä Michael Curtizin ohjaamassa draama- ja seikkailuelokuvassa näyttelee Edward G. Robinson, joka oli eräs LaVeyn monista suosikkinäyttelijöistä, ja jonka useita rooleja LaVey piti saatanallisina. The Sea Wolf, joka pohjautuu Jack  Londonin saman nimiseen kirjaan, lienee ollut näistä elokuvista LaVeylle tärkein. Hän sanoi elokuvasta ja Robinsonin näyttelemästä roolista siinä seuraavaa: ”The Sea Wolf:ssa Wolf Larsen (Robinson) häpäisee ainoastaan sellaisia ihmisiä, jotka ovat jo itse häpäisseet itseään, hän on brutaali vain sellaisille, ketkä tietävät vain brutaalin toimintatavan, hän vaanii sellaisia, ketkä ansaitsevat tulevansa vaanituiksi. Näin toimiessaan, Robinson on täysin saatanallinen hahmo”. Jokainen, joka on lukenut LaVeyn Saatanallisen Raamatun ja sen yhdeksän saatanallista julkilausumaa, huomaa, että Robinsonin hahmo kyseisessä elokuvassa noudattaa tarkalleen LaVeyn julkilausumissa esitettyä etiikkaa. Wolf Larsen osoittaa ystävällisyyttä vain niille, ketkä sen ansaitsevat, hän kostaa kohtaamiaan vääryyksiä toisen posken kääntämisen sijaan, eikä hän lankea psyykkisten vampyyrien ansoihin. LaVey listasi useissa yhteyksissä myös monia muita suosikkielokuviaan, joissa Robinson näytteli: Key Largo, Hell on Frisco Bay, Little Caesar, ja The Night Has a Thousand Eyes.

The Ganster (1947)

Tämä elokuva, jonka ohjasi Gordon Wiles, oli eräs LaVeyn film noir-suosikkeja. LaVey sanoi tästä elokuvasta itse näin: ”Tämä on pieni ja pienelle huomiolle jäänyt elokuva, sellaisena melkein unohdettu. Se alkaa ja loppuu saatanallisella julkilausumalla, ja katsoja tietää, että pääosan henkilö, jota näyttelee Barry Sullivan, on tuhoon tuomittu mies. Tämä ei ole mikään Legs Diamond tai Al Capone-tarina, vaan psykologinen tarina gangsterista, joka on kenties liian sivistynyt, sensitiivinen ja ystävällinen ollakseen armoton gangsteri. Hän on noussut slummeista ainoaan rooliin johon hän kohtalonsa vuoksi on voinut päätyä. Hän on kuin Lucifer, langennut enkeli, joka huomaa olevansa olosuhteiden uhri.”

Wise Blood (1952)

Tässä John Hustonin ohjaamassa tragikomediassa tulee hyvin esiin LaVeyn näkemys typeryydestä ja typeristä  ihmisistä. Muistutuksena mainittakoon, että typeryys on ensimmäinen ja siis pahin LaVeyn listaamista saatanallisista synneistä, ja että eräs LaVeyn ahkerasti viljelemä asiaan liittyvä sitaatti oli W.C. Fieldsiltä lainattu sosiaalirealistinen toteamus, että ”joka minuutti syntyy ääliö”. LaVey sanoi Wise Blood:sta itse näin:”Ohjaaja John Huston on osoittanut, että hänellä on saatanallista visiota monissa elokuvissaan. Eräs, joka niistä minun silmissäni nousee ylitse muiden, ja mikä Hustonille itselleen merkitsi eräänlaista satiirista kritiikkiä, on Wise Blood. Se perustuu Flannery O’Connorin kirjaan erään nuorukaisen seikkailuista, joita hän kokee palattuaan armeijasta etelävaltion kotiinsa ja perustettuaan ”Jeesuksen Kristuksen kirkon ilman Kristusta”. Elokuvan tarinan kertominen ei tee elokuvalle mitään oikeutta – kammottavan yksityiskohtaiset hahmot ovat se seikka, mikä tekee elokuvasta sen, mikä se on. Ne ovat tuskallisen realistisia: käsittämättömän typeriä, intensiivisiä ja traagisia! Elokuvassa ei ole ensimmäistäkään ihmistä, keneen haluaisit samaistua. Harry Dean Stanton tekee loistavan roolisuorituksen sokeana huijaripastorina, jonka tytär on likimain vajaaälyinen – mutta niin ovat kyllä lähes kaikki muutkin elokuvan hahmot. Karmeinta on, että jotkut ihmiset ketkä katsovat tämän elokuvan, eivät tajua siinä olevaa vitsiä – he ajattelevat, että elokuvan hahmot ovat sellaisia, millaisia kaikkien oletetaan oikeastikin olevan! Elokuva on hienosti tehty, Hustonin kyky kuvata kaikki nuo surulliset ja typerät ihmiset juuri sellaisina, jollaisia he todella ovat, on hyvin saatanallinen! Elokuva on todella misantropinen. Se on niin realistinen, että se on lähes surrealistinen”.

Rosemary’s baby (1967)

Rosemary's baby.

Roman Polanskin ohjaama, Ira Levinin samannimiseen romaaniin pohjautuva kauhuelokuva syntyi maailmaan, jossa Saatanan Kirkko oli vuoden ikäinen. LaVey sanoi tätä elokuvaa, jossa Saatanan lapsi syntyy maailmaan, ”parhaaksi mainokseksi satanismille sitten inkvisition”. Elokuva olikin LaVeylle ja hänen kirkolleen mitä mainioin onnenpotku, sillä sen kautta Saatanan kirkko sai medialta enemmän huomiota kuin koskaan aiemmin. Elokuvassa tehty maininta ”vuodesta yksi” ei ollut tulosta yhteistyöstä LaVeyn tai hänen perustamansa kirkon kanssa, mutta monille asia varmasti toi kuitenkin mieleen Saatanan kirkon. LaVey väitti, että hän olisi näytellyt elokuvassa Mia Farrowin raskaaksi tehnyttä paholaista, ja että hän olisi ollut elokuvassa myös teknisenä neuvonantajana. Kumpikaan väite ei kuitenkaan pidä paikkaansa. LaVeyn ainut virallinen yhteys elokuvaan oli, että hänet pyydettiin elokuvan julkistamistilaisuuteen San Franciscon Marina theateriin pr-mielessä – minne hän sitten näyttävästi saapuikin kaapuun pukeutuneena, kahden avustajan saattamana.

LaVeyn Zeena-tytär on ollut niiden joukossa, ketkä ovat osoittaneet LaVeyn väitteitä elokuvan suhteen vääriksi. Zeena julkaisi kumppaninsa Nikolas Schrekin kanssa vuonna 1988 tekstin nimeltä Anton LaVey: Legend and Reality. Muiden asioiden ohessa siinä mainitaan Rosemary’s Babystä seuraavaa: Polanskyn läheinen ystävä Gene Gutowski (elokuvan alkuperäinen tuottaja) sanoi, ettei elokuvalla ollut teknistä neuvonantajaa. LaVey ei myöskään koskaan edes tavannut Polanskia. Elokuvan tuottaja William Castle ei myöskään mainitse LaVeytä sanallakaan mm. elämänkerrassaan. Kukaan muukaan elokuvan teossa mukana ollut ei ole koskaan maininnut LaVeystä tuon elokuvan suhteen sanallakaan. Mia Farrowin kuuluisan paholaiskohtauksen sijaisnäyttelijän isä muisteli myöhemmin, että hyvin hoikka ammattitanssija näytteli paholaiskohtauksen pieneen kumipukuun pukeutuneena. Muutamaa vuotta myöhemmin tuo samainen puku päätyi Studio One Producktionille Louisvillessä, Kentuckyssä, jossa sitä käytettiin pienen budjetin kauhuelokuvassa nimeltä Asylum of Satan. Tri Michael Aquino, joka tuolloin vielä kuului Saatanan kirkkoon ja oli tuohon elokuvaan teknisenä neuvonantajana, tarkasti puvun paikan päällä ja totesi, että 90-kiloinen ja 180 cm pitkä LaVey ei olisi millään voinut survoa itseään tuohon pukuun. Asylum of Satanissa kyseiseen pukuun pukeutui naisnäyttelijä.

Invocation of my Demon Brother (1969)

Anton LaVey Kenneth Angerin elokuvassa Invocation of my Demon Brother.

Tähän väliin LaVeyn ystävältä, Saatanan kirkossa jo perustamisaikoina mukana olleelta Kenneth Angeriltä tuli ulos eräänlainen maaginen taide-elokuva, jossa LaVey aivan oikeasti (toisin kuin Rosemary’s Baby:ssä) näytteli lyhyen roolin Saatanana. Tarinan mukaan tämä lyhytelokuva syntyi materiaalista, jonka olisi pitänyt olla alun alkaen Angerin elokuvassa Lucifer Rising. Soundtrackin elokuvaan teki moog-syntesisaattorilla Mick Jagger.

Satanis, the Devil’s Mass (1970)

Kuva dokumentista "Satanis, the Devil's Mass". Harva meistä kykenee olemaan muovisarvet päässä vakuuttava.

Vuonna 1968 Murgenstrumm Records julkaisi LaVeyltä ja hänen kirkoltaan LP:n The Satanic Mass, mitä tammikuussa 1970 seurasi Avon booksin kustantamana Saatanallisen raamatun ensimmäinen pokkariversio. Myöhemmin samana vuonna ilmestyi Pierre Laurentin tekemä legendaarinen dokumentti Satanis, the Devil’s Mass, joka käsitteli LaVeytä ja tämän kirkkoa. Dokumentti on hyvin mielenkiintoinen ja hilpeä katsaus alkuaikojen Saatanan kirkkoon. Se pitää sisällään muutamia sittemmin legendaarisiksi tulleita rituaalikohtauksia ja LaVeyn haastattelupätkiä (joita on monet kerrat toistettu useissa muissa dokumenteissa), kuin myös erinäisiä tahattoman koomisia talking heads-haastatteluja. Tupakkaa ketjupolttava vanhempi satanistinainen on myös varsin pirteää katsottavaa ja kuultavaa, samoin kuin myös LaVeyn kotona kokoontunut masturbaatiosta puhuva, ketjupolttava ja lievästi humalaisen oloinen seurakunta. Oma pieni huvittava yksityiskohtansa elokuvassa on myös nuori, Woody Allenilta vielä tuolloin näyttänyt Isaac Bonewits, joka sittemmin erosi Saatanan kirkosta näkemyksellisistä syistä johtuen ja joka tämän jälkeen on luonut itselleen uraa melko tunnettuna uuspakanana. Satanis-dokumentissa Bonewits veti pisteet kotiin pyytämällä LaVeytä, joka rituaalitilanteessa esitti Saatanaa, siunaamaan hänen peniksensä suuremmaksi ja kestävämmäksi. Ja LaVeyhän siunasi sen. Myöhemmin, erottuaan kirkosta, Bonewits vuonna 1994 kirjoitti esseessään ”Satanic Adventure”, että LaVey ei osannut käyttää magiaa. Tästä voi ehkä päätellä, että Satanis-dokumentin peniksensiunaus ei sitten toiminutkaan. Tough luck.

Anton LaVey "hanging out".

Witchcraft ’70 (1970)

Witchcraft '70

Tämä Yhdysvalloissa ilmestynyt dokumentti pohjautui Luigi Scattinin Euroopassa julkaistuun dokumenttiin Angeli Bianchi, Angeli Neri. Siinä, missä dokumentin eurooppalainen versio Saatanan kirkkoa kohtaan oli asiallinen, oli dokumentin amerikkalainen versio kaikkea muuta: siinä oli hölmön moralistinen kerronta, dokumenttiin oli tungettu mukaan perättömiä väitteitä eläinuhreista, verijuhlista ja taloudellisesta hyväksikäytöstä. LaVey oli dokumentissa neuvonantajana jaesiintyi myös cameona eräässä rituaalissa, joka oli kuvattu hänen kotonaan San Franciscossa.

Dokumentissa esiintyi myös kirkon Louisvillen alueella toiminut Nineweh Grotto, joka oli aiemmin samana vuonna ollut esillä myös Arthur Lyonsin tuolloin julkaistussa kirjassa The Second Coming: Satanism in America (myöhempi versio kirjasta kulkee nimellä Satan Wants You). Dokumentin arvio Saatanan kirkon julkaisussa The Cloven Hoof oli ymmärrettävistä syistä melkoisen kriittinen.

Seuraavan vuoden puolella julkaistiin LaVeyn toinen kirja The Compleat Witch: or What to do when Virtue Fails (myöhemmin teos nimettiin muotoon The Satanic Witch). Vaikka teoksen nimi mielenkiintoisesti linkittyykin Witchcraft 70’s-dokumenttiin, ei sillä ollut sen kanssa kuitenkaan mitään tekemistä.

[Tämä on artikkelin osa 3/6. Osan 4/6 voit lukea täältä. Artikkeli julkaistiin kokonaisuudessaan ensimmäisen kerran Blood Ceremony -lehdessä 4/2009. Voit ostaa lehden täältä.

Read Full Post »

Tri Calibarin kabinetti.

Saatana katsoo elokuvan

Tohtori Caligarin kabinetti (1919). Tämän elokuvan, jota pidetään sekä kauhun että ekspressionistisen elokuvan merkkipaaluna, ohjasi Robert Wiene. Se, kuten muutama muukin saman ajan saksalainen elokuva, vaikutti LaVeyn maagiseen teoriaan, erityisesti ns. ”trapezoidin lakiin”.

LaVeyn myytin mukaan hän matkusti keväällä 1945 erään enonsa kanssa Saksaan, jossa hän sitten Berliinissä näki takavarikoituja natsien kauhuelokuvia, schauerfilmer:ejä. Tarinan mukaan saksalainen tulkki kertoi LaVeylle, että nuo elokuvat eivät olleet vain fiktiota, vaan että ne symbolisesti kuvasivat natsien okkulttista mielenlaatua. Elokuvien sanottiin lisäksi olleen heijastumaa aidosti olemassa olleen satanistisen ”mustan järjestön” toimista, jonka kerrottiin toimineen I ja II maailmansodan välisenä aikana. LaVeyn kerrotaan olleen näkemästään hyvin kiinnostunut. Vaikka tämä tarina ei pidäkään paikkaansa (LaVey ei mm. koskaan käynyt Saksassa), on totta varmasti kuitenkin se, että hän oli hyvin vaikuttunut weimarin- ja natsiajan elokuvien tekniikoista, joihin Caligarin kabinetin lisäksi kuuluivat mm. sellaiset elokuvat kuin M, Hitlergunge Quex, Morgenrot, ja Mabuse. Näissä elokuvissa (joista Caligarin kabinetti on kuuluisin) käytetyt epänormaalit perspektiivit, kulmat ja tunnelmat olivat osaltaan pohjana hänen myöhemmin muotoilemalleen ”trapezoidin laille”. Tämän lain mukaan trapezoidinomaiset tylpät ja terävät kulmat vaikuttavat niistä ympäristössään tietoisiin ihmisiin maagisessa mielessä stimuloivasti, mutta muihin ahdistavasti tai jopa selkeän haitallisesti. Sama periaate oli LaVeyn mukaan löydettävissä abstraktimmin myös muualta kuin konkreettisista kulmista.

Kirjallisuudesta trapezoidin lain muotoutumiseen vaikutti ennenkaikkea William Mortensenin valokuvaajille tarkoittama opas Command to Look, jonka LaVey sanoi löytäneensä jo 14-vuotiaana. Caligarin kabinetin ja vastaavien saman aikakauden elokuvien tilaperspektiivit vaikuttivat Saatanan kirkon joissain rituaaleissa käytettyihin epätavallisiin tilaperspektiiveihin ja äänitaajuuksiin.

Metropolis (1926)

Metropolis.

Fritz Lang oli itävaltalainen ohjaaja, joka oli myös Saatanallisen raamatun alkuperäisessä, sittemmin kokonaan poistetussa omistuskirjoituslistassa. LaVey sanoi Langista, että hän oli mies ”joka teki liikkuvia pohjapiirustuksia”. Tällä LaVey viittasi saatanalliseen ajattelutapaan liittyviin asioihin. Metropolis vaikutti muiden saman aikakauden saksalaisten klassikoiden kera LaVeyn Satanic rituals:ssa mainittuun rituaaliin Die Electrischen Vorspiele. Metropoliksen kohtausta, jossa maagikko Rotwang loihtii suuren pentagrammin edessä olevan robotin sähköllä ”henkiin”, voidaan symbolisesti pitää elokuvan kiteyttävimpänä kohtauksena siitä, mistä Die Electrischen Vorspielessä on pohjimmiltaan kyse: sähkökenttien maagisesta käytöstä ihmisen kehoon ja psyykeen. Samalla Metropolis oli lajiaan ensimmäinen selkeän saatanallinen, teknologia-maaginen elokuva. Siinä esitetty ihmisen ja robotin suhde inspiroi LaVeyn ajatuksia myös suhteessa ”keinotekoisiin kumppaneihin” (jotka tulivat mainituiksi edellä jo Dr. Phibes-elokuvien yhteydessä). Lang ohjasi myös toisen LaVeyn kovasti arvostaman klassikon, myös jo edellä mainitun M:n.

Seven Footprints to Satan (1929)

Seven Footprints to Satan.

Benjamin Christensenin ohjaama elokuva pohjautuu A.E. Merrittin vuotta aiemmin julkaistuun saatanalliseen romaaniklassikkoon. Elokuva pitää sisällään kuvauksen Saatanasta, joka on luonteeltaan älykäs, lihallinen olento. Tri Stephen Flowers arvelee teoksessaan Lords of the Left-Hand Path, että LaVey olisi jossain määrin saanut vaikutuksia omaan käsitykseensä Saatanasta Merrittin kirjasta. Romaanissa Saatana on juonittelija, joka vetää puoleensa seuraajia, jotka hän laittaa tietynlaiseen peliin. Peli sijoittuu elokuvan keskeiseen ympäristöön – alttarinkaltaiseen valtataistuimeen, jolla Saatana istuu, sekä tämän edessä oleville seitsemälle askelmalle. Pelissä Saatanan seuraajien tulee nousta näitä portaita ilman, että he astuvat tietyille ennaltamäärätyille askelmille. Jos he tässä menestyvät, tulee heidän mikä tahansa toive toteutetuksi, mutta jos he taas epäonnistuvat, tulee heistä Saatanan orjia. Näitä zombienkaltaisia orjiaan Saatana juottaa riippuvuutta aiheuttavalla huumeella nimeltä Kheft, jolla hän pitää heitä otteessaan. Elokuvan Saatana esittää myös filosofian, jossa ainoastaan kolme asiaa ovat arvokkaita: viihdytys, kauneus ja ”peli” (jonka oletetaan pitävän sisällään mahdollisuuden). Pelissä on mukana kuitenkin myös neljäs komponentti, voima. Peliin sisältyvä mahdollisuus on kuitenkin vain silmänlumetta, sillä peli on alusta alkaen manipuloitu Saatanan hyväksi. Tri Flowersin ajatukset elokuvan merkityksestä LaVeylle saattavat tietyllä tapaa symbolisesti osua oikeaan, mitä tulee LaVeyn viimeiseen pariinkymmeneen elinvuoteen. Noina aikoina LaVeyn kyynisyys, dekadenttisuus ja eristäytyneisyys kasvoi. Hän myös veti puoleensa kaikenlaisia ihmisiä, joita hän ei aina varmastikaan järin arvostanut – ja joihin hän saattoi suhtautua symbolisesti kuin Christensenin elokuvan Saatana suhtautuu seuraajiinsa.

The Black Cat (1934)

The Black Cat.

Tämän elokuvan ilmestymisen aikoihin LaVey oli neljävuotias, hyvää vauhtia itsenäistymässä oleva leikki-ikäinen napero. Onkin tätä kautta sopivaa, että The Black Cat on eräs ensimmäisistä elokuvista, joissa satanistit esitetään voimakkaina ja vaikutusvaltaisina, vaikkakin hyvin perversseinä yksilöinä. Elokuva pohjautui Edgar Allan Poen tekstiin ja sen ohjasi Edgar Ulmer. Elokuvassa esiintyi sekä Boris Karloff että Bela Lugosi, jotka esittivät varakkaita satanisteja, jotka kokoontuvat kuunvalossa viettämään Luciferille omistettuja riittejä. LaVey sanoi tästä ja Seventh Victim elokuvasta, että ”The Black Cat ja Seventh Victim ovat ehdottomasti sellaisia Saatanan kirkkoa edeltäneitä elokuvia, joita voin pitää arvokkaina esimerkkeinä siitä, miten todellinen satanisti käyttäytyy”. The Black Cat on huomattava myös siksi, että siinäkin, Tohtori Caligarin kabinetin tapaan, käytetään epätavallisia perspektiivejä ja kulmia ilmapiirin luomisessa.

[Tämä on artikkelin osa 2/6. Osan 3/6 voit lukea täältä. Artikkeli julkaistiin kokonaisuudessaan ensimmäisen kerran Blood Ceremony -lehdessä 4/2009. Voit ostaa lehden täältä.

Read Full Post »