Feeds:
Posts
Comments

Posts Tagged ‘Sympathy for the Devil’

Laibach on tulossa jälleen Suomeen. Tämän lisäksi pian bändin 27. maaliskuuta olevan Nosturin keikan jälkeen elokuvateattereihin saapuu Iron Sky-elokuva, jonka soundtrackistä bändi vastaa.

Näiden ajankohtaisten aiheiden tiimoilta Mesikämmenelle tuli mieleen julkaista suomeksi Alan Cabalin Gallery-lehdelle maaliskuussa 2000 kirjoittama artikkeli, josta selviää, onko nyt kuunatsi-scifistely-komediaan musiikkia tehnyt bändi itse hiukkaakaan natsahtava.

– – –

Onko Laibach natsibändi?

Mielikuva vapaudesta muuttuu ajan myötä… Meille vapaus on kanssamme samalla lailla ajattelevien vapautta – Laibach, 1985.

Alan Cabal

Näin Laibachin ensimmäistä kertaa kesäkuussa 1992. Paikka oli Limelight New Yorkissa. Kieroon kasvaneet ystäväni olivat vuosien ajan koettaneet saada minua kiinnostumaan tästä bändistä, mutta minusta oli tullut vanha kyynikko joka ajatteli, että rock-musiikista oli tullut täysin korporatiivista. Oli vaikea löytää mitään syytä Tower Recordsin labyrintissä haahuiluun, etsien joidenkin nuorien pseudo-kapinallisten musiikkia, joka vain apinoi keski-ikäisten itsensä myyneiden muusikoiden juttuja. Mietitäänpä nyt. Oli aika, jolloin G.G. Allin nousi lavalle, paskansi lavalle ja viskasi tuotoksensa sitten yleisön niskaan – tästä transgressiivisestä aktista tuli suurimmalle osalle rock-muusikoita täysin tavoittamaton tavoite. Marilyn Manson on ainoastaan Alice Cooper steroideilla. Mieluummin hankin Hoagy Carmichaelin kokoelmaani kaikki hänen levynsä kuin alan kuuntelemaan Marilyn Mansonia. No, mitä tuohon Laibachin keikkaan tulee, niin sisäänpääsy ei maksanut paljoa eikä minulla ollut tuona iltana muutakaan tekemistä.

Keikka oli varsin huvittava. Paikalla oli paljon riidanhaluisia nuoria skinheadeja punaisissa Doc Martenseissaan. He näyttivät pahantuulisilta ja valmiilta pistämään hösseliksi. Laibach oli kiertueella Kapital-levynsä merkeissä. Konsertti alkoi karskilla Burundi-rumpaleiden soiton tulkinnalla sekä sellaisella seinälle heijastetulla taiteella, jota natsit olivat aikoinaan julistaneet kielletyksi. Tämä sisälsi Kahe Kollwtiziä, John Heartfieldiä, sekä Entarte Kunstia. Bändin jäsenet nousivat lavalle univormuissaan ja he onnistuivat kuorimaan pääni auki kaikkein mielettömimmältä kuulostavalla industriaalimelskeellä mitä olin koskaan kuullut. Paikalla olleilla nuorilla natsipunkkareilla ei ollut lainkaan asiaan kuuluvaa kielitaitoa tai taidehistorian tuntemusta, ja he olivat täysin tietämättömiä siitä mitä oikein tapahtui. Tämän bändin jäsenet eivät olleet natseja. He näyttävät sen sijaan pilkkaavan natseja. Heidän konseptinsa on melkoinen. Saksassa uusnatsit hyökkäsivät heidän kimppuunsa ja laittoivat lavan tuleen. Heidän totalitaarisen oloinen konseptinsa voi hyvin olla viimeinen transgressiivinen akti mitä rock-musiikissa saattaa olla jäljellä – ja sellaisena se on todellinen Fin de siècle rock ‘n’ roll-akti.

Tämän bändin jäsenet eivät olleet natseja. He näyttävät sen sijaan pilkkaavan natseja.

Laibach on hieman kuin Itä-Eurooppalainen versio Devosta, mutta siinä missä Devo parodioi amerikkalaista korporatiivifasismia, niin Laibach menee suoraan asian historialliseen ytimeen ja manipuloi natsitaidetta ja Neuvostoliiton realistista propagandaa. Devo oli hauskaa sanan “ha ha”-mielessä. Laibach taas on yhtä hauska kuin joku kadulla elävä tyyppi joka harrastaa täytettyjä eläimiä. Laibachin taiteessa on paljon vähemmän ilmiselvää ironiaa kuin Devon taiteessa. Asia on itseasiassa niin, että jos kuuntelet ainoastaan mitä he sanovat, niin heidän taiteessaan ei näytä olevan minkäänlaista ironiaa.

Laibach perustettiin Trbovljessä, Sloveniassa 1979, missä kaivostyöläisten lakko sotien välissä laukaisi Jugoslavian vallankumouksen. Bändin nimi tulee slovenialaisen kaupungin Ljubljanan saksankielisestä versiosta, mikä on jo itsessään provokaatiota. Ljubljanaa on kutsuttu Laibachiksi kahdesti historiassa, ensimmäisen kerran Itävallan miehityksen aikana noin tuhat vuotta sitten, toisen kerran natsivuosina, jolloin Hitlerin joukot piirittivät kaupunkia heikoin tuloksin. Josef Titon hallinnon aikaan vanhassa yhdistyneessä Jugoslaviassa bändiä kiellettiin käyttämästä nimeään esiintymisiensä yhteydessä. Bändin situationistinen natsi-estetiikan omiminen yhdistettynä univormu- ja lippumieltymyksiin sopivat huonosti Jugoslavian viranomaisten käsityksiin siitä, mikä oli sopivaa.

Vuonna 1984 Laibach oli perustamassa kollektiivia nimeltä NSK, Neue Slowenische Kunst (Uusi Slovenialainen Taide). Kun Jugoslavia romahti, NSK julisti itsensä “virtuaaliseksi valtioksi”. Seuraavassa on ote NSK:n informaatiopamfletista:

MIKÄ ON NSK?

“NSK:n perusinformaatiota kysytään usein: mistä siinä on kyse, koska se perustettiin, mikä on Laibachin ja NSK:n filosofia, jne. Pähkinänkuoressa, NSK on rakenteeltaan yksinkertainen mutta monimutkainen mekanismi, jonka täsmällinen selittäminen muutamin sanoin on mahdotonta. NSK aloitti toimintansa suurena kollektiivina 1984. Kollektiivin muodostivat useat eri ryhmät, joita yhdisti heidän ajattelunsa ja samankaltainen itseilmaisunsa erilaisten medioiden kautta. Keskeisimmät NSK:n muodostavat ryhmät ovat Laibach, Irwin, Noordung, New Collectivism Studio ja Department of Pure and Applied Philosophy. Näiden lisäksi on olemassa eräitä joustavia alaosastoja, jotka nousevat esiin kun tarve niin vaatii, ja jotka sitten katoavat oman inertiansa voimasta. Jokainen edellämainituista ryhmistä toimii omana yksikkönään, vaikkakin ryhmien siteet ovat lujat ja hedelmälliset. Ryhmien jäsenet tapaavat toisiaan säännöllisesti, he puhuvat ja suunnittelevat suurempia yhteisiä kampanjoita, testaavat keskenään esteettisiä ja muita preferenssejä, vaihtavat ideoita ja konteksteja, matkustelevat yhdessä, jne.

Mitä näiden ryhmien filosofiaan tulee – sitä voidaan sanoa mahdottomaksi laittaa sanoiksi, mikä tarkoittaa tietysti sitä, että sen ymmärtävät ne ketkä sen ymmärtävät. Kyseessä on tietynlainen runous, joka heijastuu kaikessa Laibachin taiteessa, mikä pitää sisällään haastattelut, ja mikä voidaan tulkita monin eri tavoin.

Taide ja totalitarismi eivät ole toisiaan poissulkevia. Totalitaariset hallinnot tuhoavat illuusion vallankumouksellisesta, yksilöllisestä taiteellisesta vapaudesta. NSK perustuu yksilöllisen maun, arvioiden, ja vakaumuksien tietoisen hylkäämisen periaatteelle, vapaaehtoisiin depersoonallisuuksiin, sekä tahdonalaiseen ideologian omaksumiseen ja “ultramodernin” hallinnon naamioistariisumiseen ja päätökseen viemiseen.”

Oliko kyllin selvää tekstiä? Todennäköisesti ei, ellei taidehistoria ja Guy DeBordin ja Situationalist Internationalin työt ole sinulle tuttuja. Pieni Jugoslavian historian tunteminen ei sekään ole pahitteeksi. Jos palataan vielä bändin vertailuun Devoon, niin oli aina ilmiselvää, että Devo laski asioista vain leikkiä. NSK/Laibach taas on yhtä vakavasti otettava kuin sydänkohtaus. Asiaan liittyy huumoriakin, mutta se on hyvin Itä-Eurooppalaista ja sävyltään synkkää.

NSK on alkanut laskea liikkeelle omia passeja ja omaa valuuttaa. Tämän lisäksi he myyvät monenlaisia korkealaatuisia tuotteita aina solmioista, solmioneuloista, videonauhoista, huiveista, kirjoista, nallekarhuista, mukeista ja tuhkakupeista alkaen. Nallekarhujakin? Kyllä vain, kauniilla pikkukarhulla on asiaan kuuluvasti myös pahaenteinen Laibachin käsivarsinauha.

Laibach julkaisi 1994 NATO-nimisen albumin ja aloitti Occupied Europe NATO-kiertueensa. Kiertue kattoi 31 kaupunkia ja kesti vuodesta 1994 vuoteen 1995, kiertueen viimeisen konsertin sijoittuen sodan keskellä olevaan Sarajevoon. Laibach saapui kaupunkiin kaksi päivää aikaisemmin kuin NATO:n joukot ja he julistivat Sarajevon NSK:n alueeksi, myöntäen samalla satoja NSK:n passeja. Monet onnistuivat pakenemaan maasta näiden passien avulla. Tällainen kumouksellisuus yltää sellaiselle tasolle, mistä mikään aikaisempi rockbändi ei ole osannut edes unelmoida. Se on myös tuhannesti radikaalimpaa kuin happolappujen jakaminen tie-dyed-vaatteisiin pukeutuneille hemmotelluille urpoille, jotka kuluttavat pikkutuntejaan parkkipaikalla Birkenstock-kengilleen yrjöillen. Mute Records julkaisi 1996 pienilevikkisen video/CD-paketin, joka dokumentoi tätä kiertuetta ja tuolloisia Sarajevon tapahtumia. Näitä paketteja ei ole jakelussa kuin 2000 kappaletta.

Laibach saapui kaupunkiin kaksi päivää aikaisemmin kuin NATO:n joukot ja he julistivat Sarajevon NSK:n alueeksi, myöntäen samalla satoja NSK:n passeja. Monet onnistuivat pakenemaan maasta näiden passien avulla. Tällainen kumouksellisuus yltää sellaiselle tasolle, mistä mikään aikaisempi rockbändi ei ole osannut edes unelmoida.

Laibachin discografia on valtava ja vaikuttava. Omiin suosikkeihini kuuluvat heidän tekemänsä soundtrack Noodrungin tuottamaan Macbethiin, huomattavan fasistiselta kuulostava Opus Dei (joka sisältää Ezra Poundin vanhan sodanvastaisen puheen), sekä heidän Sympathy for the Devil ja Let it Be -coverinsa. Bändi äänitti ei enempää eikä vähempää kuin 18 erilaista versiota Sympathy for the Devil:stä ja laittoi The Beatlesin koko Let it be -albumin aivan uuteen muottiin. Aikaisempi inhottavan siirappinen ja sokerinen The Beatlesin kuolinhenkäys on Laibachin versiona laitettu tiukaksi ja äänekkääksi oluttupabakkanaaliksi. Kapital-levy miellyttää sellaisia industrial-musiikin kuuntelijoita jotka pitävät myös hip hopista. Bändin viimeisin levy Jesus Christ Superstars taas pitää sisällään sellaista oivaa metallista ulottuvuutta, joka sopii loistavasti pitkiin automatkoihin tai huoliteltuihin fantasioihin kaupunkielämän tuhoutumisesta.

Laibachin haastattelut ovat kinkkisiä tilanteita: bändin jäsenet tiukasti karttavat julkisuuden henkilöiden kulttia ja kieltäytyvät vastaamasta kysymyksiin yksilöinä. Jos bändiä haluaa haastatella, on varauduttava tähän: He tulevat vastaamaan kollektiivina. NSK on julkaissut suurikokoisen, kauniisti toteutetun kovakantisen kirjan joka pitää sisällään taidetta, runoja, manifesteja, sekä otteita haastatteluista, joita bändi on antanut vuosien 1985 ja 1989 välillä. Bändin haastatteluissa antamat vastaukset ovat hyvin osuvia ja huvittavia. Kun bändiltä kysyttiin “kiehtooko teitä fasistinen vaatetus?”, he vastasivat että “fasismi on seksikästä! – tämä on täsmälleen sama kaupallinen slogan, jota länsimaissa käytetään Carnaby-street-tyylisille tuotteille. Meidän näkökulmastamme natsi-fasismissa on kyse avoimen terroristisesta diktatuurista, jossa ilmenee finanssikapitaali kaikessa konservatiivisuudessaan, nationalismissaan ja imperialismissaan. Demokratiaan naamioidussa natsi-fasismissa on kyse FINASSIKAPITAALIN ITSENSÄ VALLASTA.” Kun bändiltä kysyttiin suoraan, ovatko he fasisteja, he vastasivat: “Me olemme samassa määrin fasisteja kuin Hitler oli taidemaalari”, minkä jälkeen he jatkoivat itsensä kuvailua “maailman ulkopuolella olevan Hengen tiiliskivinä”.

Me olemme samassa määrin fasisteja kuin Hitler oli taidemaalari.

On rohkaisevaa tietää, että rock-musiikissa on edelleen olemassa älyllisen elämän merkkejä, ja jollain tavalla tähän kuvaan sopii, että nuo merkit tulevat Balkanin niemimaalta. Winston Churchill totesi kerran, että “balkanialaiset tuottavat enemmän historiaa kuin he pystyvät sitä kuluttamaan”.

– – –

Sitten tämän artikkelin kirjoittamisen (maaliskuu 2000) on Laibach ja NSK saaneet aikaan yhtä ja toista, mitä artikkelista ei tietenkään selviä. Niiden, ja Laibachin historian suhteen muutenkin, kannattaa tutustua seuraaviin linkkeihin:

Laibachin viralliset sivut.

NSK:n viralliset sivut.

– – –

Dokumenettielokuvia:

Laibach: Victory under the Sun.

Laibach: Predictions of Fire.

Laibach: A Film from Slovenia.

Laibach: A film about WAT.

Laibach: Divided States of America.

– – –

Aiheesta aikaisemmin Mesikämmenen blogissa:

Art is fanaticism that demands diplomacy.

– – –

Read Full Post »

Lucifer Rising.

Lucifer nousee

Olen Valossa työskentelevä taiteilija, siinä on todellakin koko mielenkiintoni. Lucifer on Valon Jumala, ei mikään paholainen, sellainen on kristillistä panettelua. Muiden ihmisten jumalat ovat aina paholaisia. Lucifer on ollut läsnä myös muissa elokuvissani; en vain ole kutsunut häntä niissä sellaiseksi, mutta niissä on yleensä hahmo tai hetki joita voi kutsua ’Lucifer-hetkeksi’… Näytän tässä elokuvassa aitoja seremonioita: se, mitä kameran edessä on toteutettu, ei ole toistettavissa. Näiden seremonioiden tarkoitus on nostattaa Lucifer… kyseessä on Vesimiehen Ajan syntymäpäiväjuhlat… Kaikki aiemmin sanomani on johdatellut tähän. Olen tutkinut itseäni ja nyt minun täytyy kommunikoida se. Lucifer on kapinallinen enkeli, joka on nyt maailmassa tapahtuvien asioiden takana. Hänen viestinsä on, että Avain Iloon on Tottelemattomuus – Kenneth Anger.

1966 Anger aloitti pitkäaikaisimman projektinsa, elokuvan Lucifer Rising. Hän sai sen valmiiksi huomattavien vastoinkäymisten jälkeen, vasta vuonna 1980. Maagisesta perspektiivistä tarkastellen teosta voi pitää Angerin elokuvauran magnum opuksena – se kiteyttää niin tuolloista ajanhenkeä loistavasti, kuin myös alleviivaa Angerille keskeisen tärkeää maagista hahmoa, Luciferia.

Lucifer Rising on tulkinnallisen moni-ilmeisyytensä vuoksi tyypillistä Angeria. Se voi vaikuttaa asiaan vihkiytymättömälle täysin epämääräiseltä taiteelliselta hölynpölyltä, kuten monet hänen elokuvansa yleensäkin. Syvemmin tarkastellen, elokuvan voi nähdä tuon ajan poliittisena kritiikkinä, tai – ja ehkä osuvimmin – tietynlaisena ajanhengen kuvauksena, kuten Tajunnan Alkemistit kirjoittanut Gary Lachman asian melko osuvasti näkee. Anger itse tiedosti elokuvansa iskevän ajanhermoon, kuvaavan sen henkeä, kuten hänen eri haastatteluistaan käy ilmi. Pelkän ”rauhaa ja harmoniaa”-kukkasukupolvi-näkemyksen sijaan hän näki, että ns. uusi ”Vesimiehen aika” ei ollut vain rakkauden, vaan myös väkivallan ja konfliktin aikaa. Sellaisena Angerin visio heijastelee suoraan hänen maagisen oppi-isänsä Crowleyn ajatuksia Thelema-uskonnon tuolloin kohtuullisen äskettäin alkaneesta ajanjaksosta ihmiskunnan historiassa. Tämä tulee ehkä osuvimmin esiin Crowleyn kirjaamassa Lain Kirjassa, jossa uuteen ihmiskunnan vapauden aikakauteen ei liitetä vain rakkautta, vaan myös (kipeän osuvasti) erinäinen konflikti. Avain koko pakettiin Angerille löytyy Crowleyn runosta Hymni Luciferille, jonka viimeinen rivi kuuluu: avain Iloon on Tottelemattomuus. Tämän voi nähdä hyvin kuvaavan Angerin koko ohjaajan uraa monella tapaa muutenkin, ei vain Lucifer Risingin henkeä.

Bobby Beausoleil.

Elokuvan tekemiseen liittyvät vaikeudet alkoivat siitä, kun ensimmäinen Luciferin rooliin sovittu henkilö, tuolloin 5-vuotias poika, kuoli onnettomuudessa ennen kuvauksien aloittamista. Toinen rooliin pestattu, muusikko ja näyttelijä, Robert Kenneth ”Bobby” Beausoleil (s. 1947), taas riitaantui Angerin kanssa ja tarinan mukaan varasti ja kadotti suurimman osan siihen mennessä, 1966 San Franciscossa, kuvattua materiaalia. Anger oli raivostunut ja kironnut rituaalisesti Beausoleilin, ”loitsinut tämän sammakoksi”. Beausoleil tuli pian tämän jälkeen tunnetuksi Charles Mansonin ”perheen” jäsenenä, murhattuaan musiikinopettaja Gary Hinmanin 1969. Hän sai teostaan kuolemantuomion, mikä 1972 muutettiin elinkautiseksi vankeudeksi, jota hän edelleen istuu Kaliforniassa. Angerin mukaan Beausoleil olisi haudannut varastetut filminauhat Mansonin perheen aikoinaan asuttamalle alueelle Death Valleyn autiomaahan. Filmiä ei löytynyt ainakaan aiemmin tänä vuonna (2008) Mansonin ”perheen” Barker Ranchille tehdyissä kaivauksissa, joissa filmin sijaan tosin etsittiinkin mahdollisia Mansonin perheen uhreja. Noissa etsinnöissä tilalta löydettiin vain eläinten luita.

Kadonneesta filmistä on tosin toinenkin tarina. Michael Moynihanin ’98-99 tekemissä Beausoleilin haastatteluissa Seconds-lehdelle Beauseloil sanoo, että hän ei varastanut Angerilta ensimmäistäkään filmiä – ja että mitään varastettavaa filmiä ei olisi ollut olemassakaan. Hänen mukaansa Anger oli vain puhunut kaikille suuria tulevasta elokuvastaan, mutta ei ollut tehnyt asian eteen kuin vähän. Samalla hänen elokuvaansa olivat ulkopuoliset tahot investoineet rahaa ja odottivat elokuvaa valmistuvaksi. Väittämällä Beausoleiliä filmin kadottajaksi Anger olisi päässyt kiusallisesta pinteestä ja pelastanut nahkansa. Tämä oli Beausoleilin mukaan tyypillistä Angeria.

Lucifer Rising.

Kun ottaa huomioon, että Anger 1960-luvun lopussa piti Luciferia Vesimiehen Ajan aamunkoitteen takana todellisesti vaikuttavalta voimalta, jonka luonteeseen kuuluu rakkauden lisäksi myös väkivalta, on enemmän kuin ironisen osuvaa, että Anger törmäsi Beausoleiliin ja kuvasi tätä elokuvaansa Luciferina. Mansonin ”perheeseen” kun kytkeytyi eriskummallisella tavalla juuri ajanhenkeen kuuluva hippien rakkauden sanoma, mutta myös paradoksaalisesti tuon ajanhengen kuplan myös pian puhkaisevat kuuluisat murhat.

Toiseen yritykseen kuvata Lucifer Rising, mikä alkoi 1970, liittyi siihenkin huomattavia vastoinkäymisiä. Lontoossa asuessaan Anger yritti saada Luciferin rooliin ensin Rolling Stonesin Mick Jaggerin, joka kuitenkin lopulta päätti jättää asian väliin, arveltuaan siitä seuraavan liikaa huonoa imagoa yhtyeelleen. Angerin mukaan Rolling Stonesin Sympathy for the Devil syntyi hänen ja Jaggerin tuon aikaisten keskustelujen innoittamana. Samoihin aikoihin Anger sai 1973 Lontoossa ylipuhuttua toisen Theleman harjoittajan ja Aleister Crowley-memorabilian keräilijän, Led Zeppelinin Jimmy Pagen, tekemään elokuvaan soundtrackin. Page, jolla tuohon aikaan oli Angerin mukaan ongelmia kokaiinin kanssa, sai kolmessa vuodessa tarinan mukaan aikaan 28 minuuttia drone-tyyppistä ambienttia, mikä Angerin korvissa oli hänen tarkoitusperiinsä käyttökelvotonta. Kaiken huipuksi Anger joutui muutamaa vuotta myöhemmin haastamaan Christopher Dietler nimisen miehen oikeuteen, joka oli ostanut keskeneläisen Lucifer Risingin 16-millisen nauhan, mutta laittomasti tehnyt siinä olleesta Jimmy Pagen musiikista markkinoille soundtrackin. Anger voitti tapauksen, ja Dietler joutui vetämään levyt pois myynnistä.

[Tämä on artikkelin osa 3/6. Osan 4/6 voit lukea täältä. Artikkeli on julkaistu kokonaisuudessaan alun perin Blood Ceremony -elokuvalehdessä 4/2008. Voit ostaa lehden täältä.

Read Full Post »