Feeds:
Posts
Comments

Posts Tagged ‘sosiologia’

EsoTerra – Journal of Extreme Culture

esoterraTällä kertaa blogissa julkaistaan vieraskynän teksti. Seuraavan katsauksen EsoTerra-julkaisuun on kirjoittanut Jarno Alander. Mesikämmen kiittää Jarnoa tekstistä.

– – –

EsoTerra – Journal of Extreme Culture

Länsimaisen massakulttuurin kääntöpuolesta kiinnostuneille suomalaislukijoille saattaa olla tuttu Adam Parfreyn kirjasarja Apocalypse Culture. Alkuperäinen Apocalypse Culture ilmestyi vuonna 1988, laajennettu uusintapainos vuonna 1990, ja vuonna 2000 vielä aivan uusi Apocalypse Culture II.

Kysymyksessä on kokoelma artikkeleita, haastatteluja ja reportaaseja mahdollisimman oudoista, kiistanalaisista ja shokeeraavista aiheista: erilaisista kulteista, salaliittoteoreetikoista, natseista, satanisteista ja rajoja tavalla tai toisella rikkovista taiteilijoista. Parfrey kiistää, että kirjojen tarkoitus olisi ollut vain mässäillä raflaavilla aiheilla: hänen mukaansa tarkoitus oli järkyttää lukija länsimaisesta henkisestä horroksesta ajattelemaan asioita uudelta ja kannalta ja kyseenalaistamaan elämäänsä.

Vuodesta 1991 aina vuoteen 2000 asti kerran vuodessa (poislukien vuosi 1998) ilmestynyt EsoTerra: The Journal of Extreme Culturea voisi kuvailla kausijulkaisun muotoon paketoiduksi vastineeksi Apocalypse Culturelle – tosin sillä erotuksella, että Chad Hensleyn toimittaman EsoTerran painotus oli (kuten jo alaotsikko antaa ymmärtää) selkeästi enemmän musiikissa, kirjallisuudessa ja muussa ”äärimmäisessä” kulttuurissa.

Internet-aikakauden koittaessa toden teolla painettujen fanzineiden alakulttuuri lakkasi olemasta noin silmänräpäyksessä. Näin kävi myös EsoTerralle, joka jäi historiaan Hensleyn siirtyessä muihin tehtäviin. Kuitenkin vuonna 2011 mies palasi vanhan projektinsa pariin ja koosti 320-sivuisen kokoelman EsoTerran parhaita paloja. Antologia on paitsi muistomerkki tälle kyseiselle lehdelle, myös tavallaan koko fanzine-kulttuurille – niin hyvässä kuin pahassa.

EsoTerraa työstänyt kirjava ryhmä ei ole kantanut huolta hakukoneoptimoinnista tai heidän juttujensa jaoista ja peukutuksista sosiaalisessa mediassa. Kirjan materiaali on vaihtelevaa, usein tavalla tai toisella kokeellista, paikoin ensiluokkaisen kiehtovaa, toisinaan taas pelkästään noloa. Mahtuupa mukaan myös jonkin verran ilmiselvää täytemateriaalia – Hensleylle hatunnosto siitä, että hän on mitä ilmeisimmin pyrkinyt koosteessaan tavoittaman alkuperäisen lehden hengen, eikä vain tyytynyt noukkimaan rusinoita pullasta.

Eräs todella paha puute antologiassa kuitenkin on (itse asiassa on aika häiritsevää, että näin ilmiselvä asia ei ole tullut Hensleylle mieleen), nimittäin se, ettei juttujen yhteydessä ole minkäänlaista merkintää alkuperäisestä julkaisuajankohdasta, ei päivämäärää eikä lehden numeroa. Esipuheessaan Hensley kertoo kokoelman keskittyvän ”suurimmaksi osaksi” EsoTerran ”myöhemmin numeroihin”, mutta siinä kaikki. Lukijalla käy peräti mielessä, että onko epämääräisyys tahallista ja yritetäänkö sillä salata jotain kiusallista. Ei hyvä.

Oli niiden alkuperäinen julkaisuajankohta mikä tahansa, antologian järjestyksessä ensimmäisten juttujen joukossa on yllä mainitun Adam Parfreyn haastattelu. jossa mies kuvailee työtään “apokalyptiseksi sosiologiaksi”. Parfrey paljastaa myös hauskasti alkuaikoinaan julkaisseensa materiaaliaan Hustler– ja Penthouse-lehdissä, koska muut valtavirtajulkaisut eivät siihen suostuneet koskemaan. Tunnetustihan pornolehdet ennen internetin yleistymistä tapasivat tarjota lukijoilleen myös muunlaista materiaalia, joka ei kunniallisuuden päivänvaloa kestä.

Parfreyn haastattelun oheen on myös ympätty hänen kirjoittamansa essee ”Weird Sex Cults” (josta lisää alempana). Haastattelu ja perään näyte haastateltavan työstä on konsepti, jota noudatetaan pitkin kirjaa, pääosin toimivasti. Poikkeuksiakin löytyy, kuten esimerkiksi ”kuoleman enkelin papitar” ja kuolema-aiheista taidetta tekevä Leilah Wendell.

Haastattelujen perään lisättyjen työnäytteiden osastossa pajatson kuitenkin tyhjentävät Genesis P-Orridgen haastattelua seuraavat kolme erilaista, noin sivun mittaista sekavaa sepustusta, joista huomattava osa on kirjoitettu tikkukirjaimilla. Niitä silmäillessä voi suorastaan kuulla, kuinka mies naureskelee partaansa kuvitellen kuinka lukijat yrittävät saada niistä jotain tolkkua.

Northamptonin suuri mies Alan Moore haastatellaan yhdessä kirjailijan ja elokuvantekijän Peter Whiteheadin (jonka juuri haastattelun aikaan ilmestyneeseen romaaniin The Risen Moore oli suunnitellut kannet) kanssa. Ikävä kyllä haastattelu on toteutettu pubissa, seikka joka alkaa haastattelun loppupuolella näkyä turhan selvästi. Haastattelussa käsitellään Mooren From Hell –sarjaa ja sen vaikuttimia. Käytännössä kaikki EsoTerran haastattelemat brittivaikuttajat nimeävät Aleister Crowleyn yhdeksi suurimmista vaikuttajistaan, ja Crowleyn nimi tulee esiin myös From Hell –sarjasta keskusteltaessa. Kun Moorelta kysytään mielipidettä eri kriminologien julkaisemiin kirjoihin, joissa he väittävät selvittäneensä Viiltäjä-Jackin henkilöllisyyden (mm. Patricia Cornwell, Stephen Knight), Moore esittää vähintäänkin mielenkiintoisen ajatuksen, ettei todellista ratkaisua ole edes olemassa, koska viktoriaaninen maailma ja sen ihmiset ovat myös lakanneet olemasta.

Haastattelussa käydään läpi myös muita Mooren arvostamia kulttuurivaikuttajia, kuten kirjailija Iain Sinclair ja taitelijamystikko Austin Osman Spare.

Koko antologian lupaavimpaan antiin kuuluu kauhunovellisti Thomas Ligottin haastattelu. Hieman hölmön, superlatiiveja ja muita ylisanoja viljelevän johdannon (tekijänä muuan R. F. Paul) jälkeen Ligotti osoittautuu, ei mitenkään yllättävästi, hyvin älykkääksi, teräväksi ja kuivan humoristiseksi henkilöksi. Tosin rivien välistä paistaa läpi kärsimättömyys usein melko omituisiin kysymyksiin (”kärsitkö mistään allergioista? En tietääkseni, ellei olemassaoloa itseään lasketa.”)

Haastattelu käsittelee Ligottin yhteistyötä David Tibetin kanssa tekemää yhteistyötä Current 93:n albumilla In a Foreign Town, In a Foreign Land. Myöhemminhän yhteistyö jatkui useilla muillakin Current 93-albumeilla.

Haastattelussa käydään läpi myös Ligottin vaikutteet. Kenellekään ei varmaankaan ole yllätys, että esiin nousevat sellaiset nimet kuin Arthur Machen ja tietenkin H. P. Lovecraft. Jälkimmäistä Ligotti kuvailee mieheksi, joka ”osoitti kaikki synkimmät aavistukseni maailmankaikkeudesta oikeiksi”. Kauhugenren ulkopuolelta Ligotti pudottelee sellaisia nimiä kuin Jorge Luis Borges, Vladimir Nabokov, japanilaisrunoilija Hagiwara Sarutako, Thomas Berhardt ja Bruno Schulz.

Haastattelua seuraa Ligottin novelli “The Nightmare Network”, tämän jälkeen taas Ligottin itsensä toteuttama David Tibetin haastattelu — tai oikeastaan sana-assosiaatioleikki, jossa Tibet ilmoittaa mielipiteensä mm. kissoista, Jeesuksesta, Buddhasta, nihilismistä, krautrockista, E. M. Cioranista, Steve Stapletonista, tieteestä, ihmisyydestä ja lopuksi tietenkin Thomas Ligottista ja David Tibetista itsestään.

Koko kokoelman ehdoton huippukohta ja arvokkain kulttuuriteko on japanilaisen äänitaiteilijan Masami Akitan eli Merzbown haastattelu. Akita on tunnetusti ihmisenä äärimmäisen ujo ja hiljainen (jollakin perverssin epäintuitiivisella tavalla tämä tuntuu aivan odotuksenmukaiselta vastakohdalta miehen kuulijaa painajaismaisella intensiteetillä piekseviin melukollaaseihin), joten hänestä on saatavana harvinaisen vähän haastatteluja muilla kielillä kuin japaniksi. Lisäksi monet olemassa olevat englanninkieliset haastattelut on käännetty japanista, joten niissä englannin kieleksi tunnistettavat sanat seuraavat kyllä toisiaan, mutta parhaimmillaankin niistä muodostuu vain hyvin hataria ymmärrettäviä merkityksiä. EsoTerran haastattelu on kuitenkin pääosin ymmärrettävä, ja vuosien varrella olen törmännyt siitä poimittuihin lainauksiin useissa eri yhteyksissä, esimerkiksi Paul Hegartyn mainiossa historiikissa Noise/Music: A History. Haastattelussa Akita esittää usein lainatun toteamuksensa, että jos musiikki on seksiä, Merzbow on pornoa. Tosin samassa yhteydessä hän kertoo ajattelevansa, että Merzbow’n musiikkia voi pitää kiihottavana vain henkilö, joka näkee autokolarissa yhdynnän vertauskuvan. Japanin amerikkalaistumisen huonoimmiksi seurauksiksi Akita nimeää aidsin leviämisen maahan ja kahvin juomisen yleistymisen.

Haastatteluista kolmas kohokohta on makaabereista veistoksistaan ja tauluistaan tunnettu sveitsiläistaiteilija H. R. Giger. Vaikutteista ja innoittajista puhuessa Lovecraft ja Crowley pomppaavat jälleen kerran esiin kuin vieteriukot. Gigerin haastattelusta löytyy myös ristipölytystä muihin teoksessa esiintyviin taiteilijoihin: Giger mainitsee ryhtyneensä hiljattain lukemaan Thomas Ligottin novelleja. “They are very nice” kuuluu miehen kommentti kokonaisuudessaan.

Muita yhtyeitä ja musiikkiprojekteja joita kokoelmassa esitellään ovat mm. Sunn O))), Isis, Psychic TV, Allerseelen, Strenght Through Joy, maailman kiireisin tyhjäntoimittaja Boyd Rice, aivan aidosti ja pelottavasti häiriintyneen oloinen Atrax Morguen Marco Corbelli, Endura (jälkeen yksi erittäin vahvasti Lovecraft-vaikutteinen projekti), Der Blutschach ja aivan koko teoksen viimeisenä artikkelina saksalaista neofolkia käsittelevä artikkeli, jossa esitellään Sonne Hagal, Forseti ja muutamia muita alan yrittäjiä.

Lopuksi vielä muutamia esimerkkejä teoksen sisältämästä ajan hammasta hieman huonommin kestäneestä materiaalista. Muistaakseni joskus 90-luvulla ja vielä 2000-luvun alussa sadomasokismi ja erilaiset sitomisleikit ja kumipuvut olivat vasta murtautumassa valtavirtaan (itsekin täysin vaniljaheterona eksyin näihin aikoihin kalliolaisessa opiskelijakommuunissa järjestettyihin, äärimmäisen surkuhupaisiin alan kekkereihin). Jokainen trendi tarvitsee tietenkin sopivan musiikkiskenen, ja sitä EsoTerrassa edustavat kumisissa uimapuvuissa ja Dana Scully –kampauksissa pomppivat Women of Sodom ja Master/Slave Relationship –niminen akti. Molemmat näistä ovat ainakin minun tietääkseni vaipuneet armollisesti unohduksiin.

Varsin nolo on myös Parfreyn artikkeli, jossa hän muutaman sivun sisällä niputtaa surutta venäläiset skoptsit eli kuohilaat, Afrikassa harrastettavat tyttölasten sukuelinten silpomiset ja länsimaiset nekro- ja koprofiilit. Maailmassa, jossa kaikenlaista jännää ja rankkaa tavaraa löytyy muutamalla hiiren klikkauksella loputtomiin, eivät tämänkaltaiset jutut enää tunnu kovin tarpeellisilta.

Teoksen loppupuolelle on sijoitettu myös Hensleyn toteuttama triptyykki norjalaisen black metal-skenen vaikuttajien haastatteluja. Ääneen pääsevät Emperorin Insahn, Aghastin Nebelhexe ja Mortiis. Haastattelut ovat sinänsä mielenkiintoisia ja asiallisia, mutta musiikista niissä ei juuri puhuta. Michael Moynihanin kirjoittama johdanto sen sijaan on käytännössä pelkkä mainos miehen (lähinnä kirjan mittaan venytettyä 7 päivää-lehden artikkelia muistuttavalle) Lords of Chaos -paljastus- ja kiihotusteokselle.

– – –

Aiheeseen liittyen

Write with Blood: Gerhard Hallstatt speaks!

Boyd Rice speaks!

Psychic TV/PTV 3 22.2. 2014 Tavastia.

Read Full Post »

pekkameemitMesikämmen on aina silloin tällöin miettinyt Siitoin-skenessä päivittäin tapahtuvaa Pekan (tai häneen kiinteästi liittyneiden henkilöiden) ikivihreiden murjaisujen toistamista.

”Hellvetin hyvä!”, ”tämä merkki takaa laadun!”, ”näin on marjat!”, ”nyt näkyy hellvetin hyvin!”, ”siitä minä nautin!”, ”mestari on meille suosiollinen”, ”luonto on puolellamme”, ”homma on kovassa nousussa”, ”joka mies ylös!”, ”mutta kaikesta huolimatta…”

Näistä ja muista vastaavista sanonnoista löytyy tietysti myös tilannekohtaisia variaatioita. Miksi näitä pläjäyksiä oikein toistellaan?

Tällainen käytös on tietysti yleisinhimillistä ja universaalia muutenkin.

Jos asiaan otetaan meeminäkökulma, niin olemme näiden lähtökohtien äärellä:

Meemi (engl. meme < kreik. μίμησις, mimesis) on kulttuurinen ja viestinnällinen kopioituja eli replikaattori. Käsitettä meemi käytti ensimmäisenä Richard Dawkins vuonna 1976 kirjassaan Geenin itsekkyys. Esimerkkeinä meemeistä Dawkins luettelee ”sävelmät, ajatukset, hokemat, vaatemuodit, saviruukkujen ja rakennusten kaarten muodot”. Antaessaan keksinnölleen nimeä hän halusi ”substantiivin, johon sisältyy kulttuurin välittymisen yksikön eli matkimisen yksikön idea”.

(…) Dawkinsin mukaan sekä geenit että meemit leviävät riippumatta siitä, ovatko ne hyödyllisiä ihmisen kannalta. Molemmat kopioitujat ovat itsekkäitä olioita. Geenit rakentavat eliöitä elatusalustoikseen, ja näiden biologisten rakenteiden menestyksekäs kopioituminen takaa sekoittumattomien geenien siirtymisen sukupolvilta toisille. Myös meemit ovat itsekkäitä olioita, jotka käyttävät ihmisiä oman leviämisensä kulkuneuvoina. Meemit ovat myös sokeita sille, mitä niiden kulkuneuvoille tapahtuu.

(…) Kulttuurissa meemit kilpailevat Dennettin mukaan pääsystä ihmismieleen.

Hmm. Ovatko Siitoin ja kumppanit heittäneet abstraktit maagiset mällit päämme sisälle? Eivät kai nyt sentään.

Myös vitsien psykologia ja sosiologiset näkökulmat tulevat tietysti mieleen. Pekan ja kumppaneiden pläjäyksien toistamisessa kun on ilmiselvästi mukana humoristinen ja sosiaalinen ulottuvuus.

Vitsien aihepiirejä tarkastellessa Siitoin-skenen hokemat vaikuttavat olevan aivan oma lukunsa. Niistä löytyy yhtymäkohtia poliittisiin, rasistisiin ja seksistisiin vitseihin, mutta ne eivät rajoitu niihin. Hokemien mehujen ydin on viime kädessä jossain muualla.

Siitoin-skenen hokemien toistajat tietyllä tapaa useinmiten nauravat Pekan kanssa, eivät Pekalle (tai jollekin muulle). Sosiaalinen ulottuvuus hokemien käytössä on oleellinen – tilanteessa mukana olevat yleensä molemmat tai kaikki jollain lailla jakavat Siitoin-skenessä mukana olon. Tämä ei kuitenkaan ole välttämätöntä.

Aihepiiri on mielenkiintoinen, moniulotteinen, laaja ja siihen voi ottaa monia kulmia. Mesikämmen jättää asian auki ja kuulee mielellään lukijoidensa näkökulmia asiaan ilman että sanoo itse siitä tämän enempää. Näin on marjat.

Read Full Post »

Sunnuntain eli ns. pyhäpäivän kunniaksi Mesikämmen tarjoaa katsauksen Mike Pohjolan teokseen Ihmisen poika (Gummerus, 2011). Katsaus sopii blogiin hyvin mm. siitä syystä, että kirjassa seikkailee muiden hahmojen ohessa myös edesmennyt valtakunnanjohtaja Pekka Siitoin, jota tässä blogissa on jonkin verran käsitelty jo aiemmin. Kirjan Siitoin-kohdat käydään seuraavassa muun ohessa säntillisesti läpi.

Pohjolan uusin teos on liitteineen 607-sivuinen järkäle. Siinä on siis enemmän sivuja kuin viimeisimmän suomenkielisen Koraanin versiossa ja jokunen sivu vähemmän kuin Raamatussa. Tämä sopii kuvaan, sillä teos, jonka kappaleiden nimet usein mukailevat Raamatun kappaleiden nimiä, kertoo Jeesuksen toisesta tulemisesta. Takakansi kertoo kirjasta tarkemmin seuraavaa:

Eräänä päivänä pieni Julius Sariola kiipeää leikin lomassa korkeaan puuhun ja putoaa. Kuin ihmeen kaupalla hänen saappansa tarttuu oksaan, ja Julius pelastuu. Kun hän kertoo tapauksesta äidilleen, tämä sanoo suojelusenkelin pelastaneen hänet, koska Jumalalla on hänelle vielä tehtävä maailmassa.

Tapaus jää vaivaamaan tiukan uskonnollisessa perheessä kasvavaa Juliusta, ja jossain vaiheessa hän oivaltaa, mikä on tuo Jumalan hänelle varaama tehtävä: Julius on Jeesuksen toinen tuleminen. Koska hän tietää, että lopun aikoina tulee vääriä profeettoja, hän ei kerro asiasta kenellekään. Elämäänsä hän alkaa kuitenkin elää valmistautuen vaivihkaa tulevaan tehtäväänsä, mikä se ikinä onkin.

Ihmisen poika on kertomus uskosta ja epäilystä, Commodore 64-koneista, roolipelaamisesta, Jerusalemin syndroomasta ja Turun taudista. Se on 70-luvulla syntyneiden sukupolviromaani ja ajaton myytti, omaelämäkerrallinen tarina ja tietoinen antirealistinen konstruktio. Ennen kaikkea se on järisyttävä lukuelämys.

Kuten monissa hyvissä teoksissa joissa on alkusivuilla kartta seudusta, johon tarina sijoittuu, niin on myös tässä: Turku – Jeesuksen toisen tulemisen aikoihin. Kartasta löytyy monta tärkeää maamerkkiä, mm. vanha hirttopaikka, Pyhän Henrikin parantava lähde ja “paikka jossa on hämähäkkejä“.

– – –

Juonesta

[Jos et halua pilata omaa Ihmisen pojan lukukokemustasi vaan haluat lukea ennen kaikkea Mesikämmenen ajatuksia teoksesta, siirry kohtaan “Ajatuksia”. Jos taas et halua lukea näistä kumpaakaan vaan sinua kiinnostaa vain Mesikämmenen omakohtaiset muistot kirjan maaston ja teemojen tienoilta, siirry kohtaan “Horinoita”].

Kirja alkaa ei enemmällä eikä vähemmällä kuin maailman luomisella. Tämän jälkeen tarina kertoo isolla pensselillä maalaten maailmankaikkeuden ja Maan historiaa, niin astronomista, biologista kuin lopulta kulttuuristakin. Painotus jälkimmäisen suhteen on uskonnoissa, mikä käy perpektiivinä tietysti järkeen, sillä onhan kirjassa kyse Jeesuksen toisesta tulemisesta. Vähä vähältä päästään alkuräjähdyksestä tarkempiin yksityiskohtiin, kuten ihmisten touhuihin Suomessa 1970-luvulla. Pohjustus on mainio tiivistelmä maailmanhistoriasta ja se laittaa väkisinkin miettimään sitä, että vaikka ihmiset ovat kulttuurihistoriansa kautta muuttuneet ajan saatossa huimasti mm. teknologisesti, niin pohjalla tuntuu universaalin sitkeästi pysyvän ajasta ja paikasta toiseen aina vain samoja elementtejä – niin hyvässä kuin pahassa, mm. uskonnollisuuden ja uskontojen suhteen.

Kirjan päähenkilö Julius syntyy Ulvilassa vuonna 1978 umpiuskonnolliseen perheeseen, jossa Raamatusta löytyy opetuksia tilanteeseen kuin tilanteeseen ja niin ruoka- kuin iltarukouksetkin luetaan tunnollisesti. Sen jälkeen kun hän on pudonnut metsässä puusta ja onnistunut ihmeellisesti jäämään kengästään oksaan roikkumaan (vähän kuin Jeesus ristillä tai Óðinn vastaanottaessaan riimujen viisauden), häntä alkaa perustavalla tapaa nakertaa ajatus, että Jumala on varannut hänelle jonkin suuri tehtävän.

Jos kirjan alun maailmanluontikappale antoi historiallista perspektiiviä ihmisten touhujen suhteellisuudelle ja universaalisuudelle, niin samaa tekevät myös kautta teoksen kerrotut tarinat erilaisista Juliuksen elinaikana muualla maailmalla nousseista kulteista ja niiden johtajista. Aika ajoin pullahtaa esiin Jim Joneseja ja vastaavia tapauksia, jotka ovat uskoneet olleensa, ja uskovat yhä edelleenkin olevansa, jos nyt eivät aivan jeesuksia, niin jonkin sortin messiaita kuitenkin.

Perhettä alkaa vaivata huoli Loviisan ydinvoimalan läheisyydessä elämisen turvallisuudesta ja he päätyvät muuttamaan Naantaliin. Kaupunkia kuvaillaan sellaisella tarkkuudella kuin vain paikat tunteva voi niistä kertoa.

Pekka Siitoin mainitaan kirjassa kaikkiaan kuudessa eri kohtaa. Ensimmäinen näistä on sivulla 81:

Kaupungilla oli myös synkkä puolensa, jota edusti Pekka Siitoin, tunnettu natsijohtaja ja saatananpalvoja, josta pieni Julius ei kuitenkaan vielä tiennyt mitään.

Uskovaisen Juliuksen päässä pyörii monenlaisia suuria kysymyksiä. Ne koskevat niin teologisia, uskontotieteellisiä, eettisiä kuin politiittisiakin asioita. Ja niitä asioita riittää. Samalla kun Juliuksen kasvutarina ja henkinen etsintä kehittyy, kehittyy samalla myös kerronta paikallispolitiikan kiemuroista. Varsinkin ns. Turun tautia, eli Turun kaupungin korruptoitunutta politiikkaa ruoditaan oivasti. Tarinan poliittisesta pääroistosta Ilkka Sadinkuusesta ei voi olla tulematta mieleen eräs nimeltämainitsematon paikallinen pitkänlinjan poliittinen “mulkkurikollinen”, edesmenneen valtakunnanjohtajan terminologiaa käyttääkseni.

Juliuksen elämään saapuu fantasian maailma. Tärkeää roolia siinä näyttelevät roolipelit, Tolkienin luoma maailma ja televisiosarja Star Trek the Next Generation. Ydinvoiman ja ydinaseiden kauhut kummittelevat Juliuksen ja hänen perheensä päässä edelleen ja Julius piirtelee sinappiputkilon korkilla potentiaalisia ydintuhovyöhykkeitä Suomessa ja muualla. Pikkuhiljaa Julius alkaa myös kehittää päässään utopiaa yhteisöstä, joka olisi turvassa tällaisilta potentiaalisilta kauheuksilta. Koulussa alkaa keskeiseksi identiteetin muokkaajaksi muodostua nörttien ja kovisten lokerot, ilman harmaan vyöhykkeitä. Koulun liikunnantunnit jalkapallojoukkueiden jäsenten valintoineen (joissa Julius on aina listan hännillä) alkavat merkitä toistuvaa julkista nöyryytysnäytelmää.

80/90-lukujen taitteessa maailmalla, varsinkin Yhdysvalloissa, nousi ns. “Satanic panic“-hysteria. Saatananpalvojia nähtiin joka puolella ja heidän nähtiin pyörittävän maailmanlaajuista verkostoa, jossa harjoitettiin kaikkia mahdollisia alan kuviteltuja kauheuksia huumeineen, orgioineen, rikoksineen ja ihmisuhreineen. Ilmiö rantautui myös Suomeen, vaikkakin kohtuullisen lievässä muodossa. Tämäkin ajankuva nivoutuu osaksi Juliuksen tarinaa, sillä roolipelien pelaajana häntä katsotaan tietysti tässä skenaariossa epäilevin katsein. Tarinassa Naantalissa toimiva pastori Farforst päättääkin pistää nuorisotiloissa pyörineelle roolipelien pelaamiselle lopun, sillä konsultoituaan Pat Pullingin kirjaa Noidankehässä hän tulee siihen johtopäätökseen, että roolipelit haiskahtavat epäilyttävästi sarvipäälle.

Satanismihysterian yhteydessä Siitoimesta kirjoitetaan kirjassa toisen kerran (s. 131-134).

Naantalissakin tiedettiin olevan yksi saatananpalvojajengi, jota veti Pekka Siitoin. Yleisesti ottaen Siitointa pidettiin kuitenkin harmittomana hulluna, joka tuskin harrasti rituaalimurhia.

Siitoimesta tulee tässä yhteydessä saman tien juttua kolme sivua putkeen, historiallisine perustietoineen ja muumipapan hirttäjäisineen. Julius menee tarinan tässä kohdassa Pekan ovelle myymään seurakunnan nuorisoseuran kalenteria. Kauppoja ei tule. Kohtaus on dialogeineen erittäin hupaisaa luettavaa varmasti monelle sellaisellekin, joka ei Pekan edesottamuksia ja ääntä entuudestaan tiedä tai muista. Seuraavassa tästä näyte:

Ovi avattiin. Sisällä oli väsähtäneen näköinen keski-ikäinen mies, joka haisi viinalta. Miehellä oli pyöreät kasvot, Hitler-viikset ja koppalakki, mutta vaatteina shortsit ja teepaita.

“Miten voin auttaa?” sanoi mies hitaasti erittäin möreällä äänellä. Tässä oli nyt Pekka Siitoin.

“Päivää”, sanoi Julius. “Haluaisittekste ostaa partiolaisten joulukalenterin? Rahat menee hyvään tarkoitukseen.”

“Minä en vietä joulua.” Mies sytytti tupakan ja yskäisi.

“Ai miten nii ette vietä jouluu?”

“Joulu on sielulle sama kuin keskitysleiri juutalaisille.”

“No vietättekste juhannusta?”

“Kyllä.”

“Tää voi olla juhannuskalenterikin. Ei maksa kun viistoista markkaa.” Julius alkoi päästä vauhtiin.

“Ei se mene hyvään tarkoitukseen, se menee pahaan tarkoitukseen. Kristillisen kirkon patamustat papit tuhoavat Suomen ja suomalaiset. Me olemme niin lannistuneita, että äänestämme kaikissa vaaleissa samat mulkkurikolliset eduskuntaan ja kaupunginvaltuustoihin. Käyttäisit sinä poika ne rahat mieluummin vaikka huoriin”.

Jossain vaiheessa Juliuksen tajuntaan iskee koko voimalla vahvat epäilyt siitä, että hän saattaa hyvinkin olla Jeesuksen toinen tuleminen. Hän alkaa myös suunnitella asioita tätä mahdollisuutta silmälläpitäen. Samanaikaisesti Julius kuitenkin elää useammassa maailmassa, jotka tuntuvat monin tavoin yhteensovittamattomilta. Roolipelit, Tolkien ja Star Trek ovat laittaneet hänet vakavasti miettimään uskontojen fiktiivisyyttä ja epäily kalvaa hänen sieluaan. Satanismihysterian aalloilla tämä Jeesuksen toinen tuleminen tutustuu myös Anton LaVeyn Saatanallisen Raamatun ajatuksiin ja päätyy jopa pitämään satanismista esitelmän koulun uskonnontunnilla.

Siitoin pomppaa esiin kolmannen kerran sivulla 214 seuraavalla maininnalla:

Pekka Siitoin oli varmaan hullu, mutta tuskin nörtti.

Neljännen kerran Siitoimesta kerrotaan sivulla 263:

Myös Pekka Siitoin oli ehdolla Naantalin valtuustoon. Vaalimainoskehikoita levisi Naantalissa. Sarioloidenkin kodin lähelle. Kehikoissa oli vierekkäin eri puolueiden julisteet ja Siitoimen oma vaalimainos. Mainoksissa oli Siitoimen naama ja teksti: ‘Natsi-Siitoin valtuustoon’. Julius piti ensin niitä pilana, mutta tajusi sitten, että tämä todella oli virallinen vaalilause. Joku tosin ehti nopeasti tuhria sen muotoon: ‘Natsi-Siitin valtuustoon’. Siitoin sai kuudenneksi eniten henkilöääniä koko kaupungissa, mutta vertailuluvun vuoksi ei siltikään päässyt valtuustoon.

Viidennen kerran valtakunnanjohtajasta kerrotaan sivuilla 288-289, joissa kerrotaan, miten Julius löytää hänen kirjojaan helsinkiläisestä kirjakaupasta. Ufot, uskonto ja paholainen-teoksesta lainataan kuuluisaa kohtaa, jossa kerrotaan käärmeen siitin-symboliikasta.

Kuudennen ja viimeisen kerran Siitoin mainitaan sivulla 308, jossa pastori Farforst törmää häneen Naantalin vanhassakaupungissa ja vaihtaa hänen kanssaan pari sanaa käydyistä vaaleista.

Lopputeos on yleisesti ottaen Juliuksen kasvutarinaa, siinä missä alkukin. Hän käy läpi kaikkia niitä kysymyksiä joita nuoret käyvät läpi. Roolipelit jatkavat tärkeän osan näyttelemistä hänen elämässään. Hän matkustaa Israeliin, jatkaa opintojaan, ryhtyy kasvissyöjäksi, päättää mennä sivariin, ryhtyy aktivistiksi, harrastaa seksiä, muttei ryyppää tai polta kuten ikätoverinsa. Ystäväpiiriin kuuluu monenkirjavaa väkeä. Vaikka välillä Julius menettää uskonsa Jumalaan, kasvaa sisäinen kutsu ihmisen poikana kasvamistaan, kunnes lopussa kulminoituu huipennukseensa.

En viitsi paljastaa tämän enempää mitä loppuhuipennuksessa tapahtuu, mutta paljastettakoon sen verran, että roolipelimiehenä Pohjola on tehnyt kirjaan varsin erikoisen ja yllättävän, roolipelinomaisen, lopun. Se toimii hyvin ja on omaperäinen loppu kirjalle.

– – –

Ajatuksia

Jeesuksen toinen tuleminen on teemana loistava. Näin vahvassa länsimaiseen kulttuuriin liittyvässä hahmossa ja asiassa on helposti menestyksen ainekset käsissä, aihe kun kiinnostaa ja puhuttelee eri tavoin hyvin erilaisia lukijoita. Uskovaiset, satanistit, agnostikot ja ateistitkin löytänevät tämän kirjan käsiinsä. Mesikämmen ei ollut mitenkään yllättynyt kun kuuli, että kirjasta on jo tehty Hollywood-sopimus.

Pohjola, jonka toinen nimi on muuten Julius, on kutonut tarinassaan yhteen omaelämänkerrallisia aineksia ja fiktiota ja pistänyt Jeesuksen tallomaan maamme ensimmäisen pääkaupungin ja Naantalin katuja. Tätä kautta historiallisen Jeesuksen hahmo ja hänen touhunsa menevät varsin hauskaan, mutta myös ajatuksia kutkuttavaan valoon. Monty Pythonin Life of Brian-tyyppiseksi homma ei kuitenkaan mene missään vaiheessa, vaikka viihdyttävää teksti usein onkin. Perusvire teoksessa on pohtiva. Kun myytti tuodaan lähelle niin ajassa kuin paikassa, tulee siitä jotain riisutuksi, mikä on helposti koomista, mutta samalla paljastuu jotain myytissä olevaa ajatonta ja yleisinhimillistä. Tässä on eräs tämän romaanin hienouksista.

Ihmisen poika on hyvin kirjoitettu. Väliin kävi kuitenkin mielessä, että teoksessa muista kirjoista käytetyt siteeraukset ovat paikoin varsin pitkiä, vaikka ne paikkansa teoksessa puolustavatkin. Mielessä kävi myös se, että Juliuksen kehitystarinaan sitoutuvat sivujuonet olisivat voineet olla ainakin paikoin lyhyempiä tai selvemmin Juliuksen kehitystarinaan liittyviä, mutta kirjan punainen lanka onnistuu kuitenkin sitomaan paketin mainiosti yhteen.

Kirjan takakannessa kirjaa mainostetaan “järisyttäväksi lukuelämykseksi”. Järisyttävästä en tiedä, mutta mainiosta ja lukemisen arvoisesta teoksesta tässä kuitenkin on kyse. En epäile, etteikö tämä voisi joillekin järisyttäväkin lukuelämys olla.

Teos aukeaa erityisen hyvin niille, jotka ovat syntyneet 70-luvulla. Potentiaalisesti teos puhuttelee kaikkein parhaiten Naantalin ja Turun seuduilla kasvaneita, joille kirjan maasto on tullut oman nuoruuden aikana tutuksi pussikaljoineen, Cosmic Comic Cáfessa istumisineen, paikallispolitiikan ihmettelyineen, ja joille kirjassa runsaasti käytetty turunmurre on puhuttunakin tuttua. Roolipelien maailmaan uppoutuminen auttaa teoksen sisään pääsemiseen myöskin. Ajankuva kirjassa on yhtä kaikki elävää monine yksityiskohtineen ja tapahtumineen ja asioita paljon pohtivan nuoren kasvutarinaan löytää helposti omat yhtymäkohtansa muutkin kuin turkulaiset, naantalilaiset tai roolipelaajien parissa nuoruuttaan viettäneet entiset teinit. Kirja tarjoaa paitsi mehevää aikamatkailua myös suurien kysymyksien monipuolista ja runsasta pohdintaa. Uskontotiedettä, teologiaa, filosofiaa ja sosiologiaa opiskelleet pääsevät tekstiä läpikäydessään masturboimaan aihepiirin taustatiedoillaan hienosti.

Jos Mesikämmenellä olisi murrosikään ehtineitä pikkukarhuja pesässään, niin Mesikämmen laittaisi niiden tassuihin Pohjolan kirjan ja sanoisi, että tämä kannattaa muuten lukea. Saisi jälkikasvu samalla tärkeiden kysymysten pohdinnan lisäksi oivan peilipinnan siihen ajanjaksoon, jolloin maailmaansiittäjänsä nuoruuttaan vietti.

Jostein Gaarderin Sofian maailmassa (Tammi, 1994) käydään vähän samantapaisesti tarinana läpi länsimaisen filosofian historiaa kuin Pohjolan Ihmisen pojassa käydään läpi monenlaisia uskonnollisia ja maailmankatsomuksellisia teemoja. Gaarderin kirja on kuitenkin aivan pirun paljon tylsempi, eikä sen ärsyttävä ja steriili tarina varmastikaan toimi tai puhuttele teinejä parhaalla mahdollisella tavalla. Tietysti Gaarderin kirjassa on ajattoman tärkeitä teemoja, mutta se jää kuitenkin selvästi kakkoseksi Pohjolan teokselle tärkeiden kysymysten pohdinnassa ihan jo siksi, että Sofian maailmassa tärkeiden kysymysten pohtimisen lisäksi ei ryypätä, naida, puhuta saatananpalvonnasta, eikä siinä seikkaile päähenkilöiden ohella myös Pekka Siitoin.

– – –

Horinoita

Lopuksi muutamia omakohtaisia kirjaan ja sen maastoon liittyviä horinoita.

Luotettavat lähteet ovat kertoneet, että Pohjolalle oli kirjan Pekka Siitointa koskeviin kohtiin Mesikämmenen blogista apua. Hieno juttu.

Teoksen maasto on Mesikämmenelle niin tuttu kuin olla ja voi, sillä juuri noissa maisemissa ja kutakuinkin samoihin aikoihin myös Mesikämmen alkoi luoda universumin kaaoksesta omaa kosmostaan. Siitoimen naapurustossakin asuneena tulivat hänen sanomisensa ja tekemisensä ja niistä liikkuneet jutut varsin tutuiksi.

Kirjan mukaansatempaavuudesta voi päätellä jotain siitä, että Mesikämmeneltä jäi kirjan aloittamisen jälkeen John Carterin kirjoittama Jack Parsonsin elämänkerta Sex and Rockets kesken. Se on aika huimaa se. Parsons kutsui itseään antikristukseksi.

Commodore 64:n Mesikämmen muistaa hyvin, sillä sellaisen kanssa pelattiin erään hyvän ystävän luona kaksiulotteista viivapingistä, mikä oli tuohon aikaan häkellyttävä peliteknologinen virstanpylväs. Myös Star Trek the Next Generation tuli erittäin tutuksi, mutta Wesley Crusherin sijaan, jota kirjan Julius diggailee, diggailee Mesikämmen kapteeni Picardia ja erityisesti neuvonantaja Deanne Troita. Mesikämmenellä on teinivuosilta vieläkin tallessa jättimäinen Troi-juliste ja astiakaapista löytyy edelleen Troi-muki. Muusta Star Trek-sälästä puhumattakaan.

Roolipeleistä Mesikämmen ei taas koskaan innostunut, vaikka hilkulla oli. Se oli sitä aikaa, kun käsiin oli ylä-asteella päätynyt Siitoimen painattama Musta raamattu ja magian yhteydessä asiasta pelottelijat mainitsivat samassa hengenvedossa myös roolipelit. Se sai tietysti roolipelit kuulostamaan mielenkiintoisilta. Näin jälkeenpäin ajatellen roolipeleistä meni kuitenkin se jonkinlainen kiehtovuuden hehku jo aivan alkumetreillä pois, koska asiaa tarkemmin valottanut tyyppi, jota kutsuttakoon tässä Neuvoseksi, oli omalaatuisella tavallaan kajahtanut tapaus eikä muilla tuntunut koulussa olevan tuolloin asiaan kiinnostusta. Neuvonen oli epävakaa tapaus jolla oli väkivaltaisia taipumuksia. Koulussa kiersi noihin aikoihin hänen itse alulle panemansa tarina, jossa hänen äitinsä oli yllättänyt hänet ronkkimassa haarukalla perseeseensä katkennutta nakkia. Muutaman vuoden kuluttua tästä oli tämä nakki-Neuvonen kuulemma päätynyt hullujenhuoneelle. En tiedä, oliko saatanallisilla roolipeleillä tapahtuneeseen osuutta.

Ihmisen pojassa eräs keskeisistä hahmoista on pappi nimeltä Farfors. Hän muistuttaa kovasti 80-luvulla Naantalin seurakunnassa toiminutta nuorisopastori Antero Virtasta, joka oli varsin omalaatuinen tapaus, kuten kirjan Farforskin. Antero muistutti ulkonäöltään hivenen tunnetumpaa veljeään, Pertti “Veltto” Virtasta. Antero sai tarinan mukaan Naantalin seurakunnasta 80-luvun lopulla potkut, koska häntä pidettiin seurakunnan toimintaan liian outona. En tiedä, onko tarinassa perää, mutta uskottavalta se kuulostaa.

Kirjassa mainittu “Naantalin ensimmäinen graffiti” on täsmälleen ottaen sen mäen päällä, joka on kutakuinkin Ukko-Pekka-nimisen kaupan vieressä. Graffiti, joka on hopeasprayllä maalattu “SID”, ilmestyi paikalleen aikoinaan jonkun punkkarin maalaamana. Sana viittaa tietysti Sid Viciousiin. Hurjina 80-luvun punk-vuosina jopa Naantalin kaivopuistossa, siis aivan Naantalin kirkon ja Kaivohuoneen vieressä, sekä noin parin sadan metrin päässä Siitoimen tukikohdasta, mellasti mm. kotimaisen hardcorepunkin suuri nimi Kaaos. Pekkaa luultavasti otti aivan julmetusti pattiin moinen meno aivan valtakunnankanslian vieressä. Sen c-kasetin perusteella, joka Mesikämmenellä tuosta puistokonsertista on, oli meno varsin huuruista. Jopa Kaaoksen lavalle intronnut kaupunginedustaja tuntui puheesta päätellen olleen kaasussa, eikä humalatilasta ollut epäilystä ainakaan Kaaoksen suhteen, sillä bändi joutui aloittamaan biisin tai parikin epämääräisen tilansa takia uudestaan.

80/90-luvun taitteen satanismihysteria oli monin tavoin huvittavaa aikaa. Ihmisen pojassa mainitun Pat Pullingin Noidankehässä-teoksen (Kuva ja Sana, 1993) lisäksi muita alan merkkitekeleitä maassamme ovat Leo Mellerin legendaarinen Rock (Kuva ja Sana, 1986), Mellerin TV-“dokumentti” Enkeliruhtinas, Nyt!, sekä helluntailaisten nuorten liikkeelle laskema c-kasetti Rock ‘n’ rollin maailma. YouTubesta löytyy kasetin tiimoilta tehty Kotimaan katsaus vuodelta 1986 (osa 1 ja osa 2), joka puhuu omaa kieltään asian vakavastiotettavuudesta. Vaikka satanismihysteriä oli monin tavoin huvittavaa sitä sivustaseuraaville, ei se sitä ollut niiden kohdalla, jotka joutuivan tämän uusnoitavainon kynsiin. Tästä kertoo omaa tylyä kieltään mm. Robert Hicksin teos In pursuit of Satan (1991) ja Antony Thomaksen BBC:lle tekemä dokumenttielokuva In Satan’s name (1994). Myös FBI:n K.V. Lanningin tekemä raportti vuodelta 1992, Investigator’s Guide to Allegations of ‘Ritual’ Child Abuse, summaa tyhjentävästi, että satanismipaniikissa ei ollut järjen häivää.

Aivan lopuksi on vielä mainittava, että myös Mesikämmenellä on ollut lapsuudessaan Juliuksen tavoin erityisen mieleenpainunut puusta putoamisen ja oksassa roikkumisen kömmellys, sekä “olenko minä Jeesuksen toinen tuleminen?”-pohdinta. Tuo pohdinta oli tosin suhteellisen lyhyt hetki, joka iski karhunpojan tajuntaan hirveällä ravisuttavalla voimalla, kosmisen kaameine vastuuntunteineen ja potentiaalisien seuraamuksien taakkoineen. Onneksi tuo kokemus hiipui kuitenkin melko nopeasti pois tajunnasta, eikä palannut, toisin kuin Ihmisen pojan Juliuksella. Tämän huomioiden oli kuitenkin kuin kosmista vinoilua, että Mesikämmenelle saapui postista vain muutamaa päivää ennen Ihmisen pojan arvostelukappaletta Mustan Raamatun deluxe-painos, jonka pakettiin oli paketoija tituleerannut Mesikämmentä “Jumalan karitsaksi”. Hemmetti, onko tässä nyt sitä paljon puhuttua johdatusta?

Ihmisen poika on hieno kirja. Mesikämmen suosittelee.

– – –

Arvioita:

Parnasso

Kulttuurivihkot

– – –

Päivän musiikkivalinnat:

Laibach: Jesus Christ Superstar.
Charles Manson: Son of Man-levy (side A, side B).
Hassisen Kone: Jeesus tulee.
CMX: Jesse delaa.

Read Full Post »

Kustantamo Vuohi Julkaisut on tehnyt kulttuuriteon julkaisemalla Ragnar Redbearding klassikon Might is Right suomeksi. Jos teos ei ole entuudestaan tuttu, niin teokseen suomentajan kirjoittama esipuhe valaisee opuksen sisältöä ja historiaa hyvin:

– – –

“Tämä kirja on törkeä. Se loukkaa nykyisen poliittisen korrektiuden ilmapiirissä keskivertoa länsimaalaista lukijaansa kuin peukaloon saatu vasaranisku. Siinä missä Friedrich Nietzsche (joka kuoli kymmenen vuotta tämän kirjan ensijulkaisun jälkeen) keskittyi rienaamaan lähinnä kristinuskoa, laajensi Redbeard rienaamisen spektriä uskonnon lisäksi myös politiikkaan, sosiologiaan, biologiaan, sekä kaikkeen mahdolliseen näiden väliltä. Ja siinä missä Nietzschestä on tullut reilussa sadassa vuodessa yleisesti hyväksyttyä ja myös melko suosittua luettavaa, ei samaa voi sanoa Redbeardista. Hänen kirjansa on tuskin kärsinyt vuosien varrella inflaatiota, mitä tulee sen räjähdysarvoon – asiantila on päinvastoin. Redbeardin kirja on nykymaailmassa törkeämpi kuin se kirjailijan elinaikana koskaan oli. Kuuluisa amerikkalainen historioitsija James J. Martin sanoi teoksesta kerran, että se on ”epäilemättä eräs palopommimaisin koskaan tai missään kirjoitetuista teoksista”.

Nietzschen suosion kasvu länsimaissa viimeisen sadan vuoden aikana suhteutuu osaltaan selvästi yleiseen länsimaisen kulttuurin sekularisaatioon ja siihen liittyvään individualismin kasvuun. Uskonto ja tietynlainen kollektivismi menetti tuona aikana valtaansa kyseenalaistamattomana auktoriteettina ja kulttuurin osana. ”Maallistumisen” kanssa käsi kädessä ovat tuona aikana tietysti kasvaneet länsimaisen ihmisarvon ja oikeustajun käsitteet ja muodot – jopa siinä määrin, että nykyinen ns. poliittinen korrektius menee usein jopa naurettavuuksiin asti herkkänahkaisuudessaan ja ”sensitiivisyydessään”. Jos Redbeard eläisi meidän aikanamme, hän epäilemättä sanoisi, että sekulaari humanismi on ottanut uskonnon ja tietynlaisen alueellisen yhtenäiskulttuurin paikan kyseenalaistamattoman totuuden äänitorvena länsimaisessa maailmassa. Redbeardin teoksen kasvanut räjähdysarvo johtuukin suurelta osalta juuri sekulaarin humanismin naamalle sylkemisestä. Asiaa on nykylukijan kuitenkin hieman kontekstualisoitava.

Voiman filosofia ilmestyi ensimmäisen kerran hieman ennen 1900-luvun taitetta. Tuohon aikaan orjuus oli vasta hiljan lakkautettu Yhdysvalloissa ja yleinen mielipide oli edelleen hyvin rasistinen. Kirjan asiaan liittyvät törkeydet onkin oleellista lukea tätä ajankuvaa vasten ja miettien, mitkä meidän omana aikanamme pitämät asiat voivat näyttää sadan vuoden päästä moraalisesti vähintään kyseenalaisilta. Omana aikanaan Redbeardin mielipiteet rotuasioista eivät olleet aivan niin radikaaleja, kuin miltä ne meistä nyt kuulostavat. Kirjan rasistiset ja myös nykyperspektiivistä katsoen seksistiset näkemykset pohjautuivat viimekädessä tuolloin vielä hyvin vallankumoukselliseen ja tuoreeseen ajatteluun – darwinismiin. Charles Darwinin evoluutioteorian pohjalta kehittyi pian tuohon aikaan suosittu sosiaalidarwinismi, jonka mukaan yhteiskunnan kehitys perustuu samankaltaiseen luonnonvalintaan, kuin minkä nähdään toteutuvan eläin- ja kasvikunnassa. Sosiaalidarwinismin perustajana pidetyn Herbert Spencerin nimi vilahteleekin silloin tällöin tämän teoksen sivuilla – joka siis myöskin nyt lukeutuu sosiaalidarwinismin kultaiseen kirjastoon.

Voiman Filosofian ydinajatus on, että perinteiset ihmisoikeudet ja luonnonoikeudet ovat virheellisiä, ja että moraalisesti oikeutetuista asioista päättää viime kädessä voima tai fyysinen mahti – ja että näin tulee ihmisen evoluution kannalta ollakin, koska vain siten ihmiskunta pysyy luonnonvalinnan kamppailussa elinvoimaisena ja kehittyvänä. Teos peräänkuuluttaa tietynlaista vahvaa yksilöllisyyttä, rohkeutta, kumartelemattomuutta, aloitteellisuutta, itseriittoisuutta, elinvoimaisuutta, konfliktin ylevöittävää vaikutusta ja yleisesti ottaen tietynlaista ”kunniallista selkärankaa elämän taistelussa”.

Redbeardin esittämä kriittisyys pankkiireja, veronkerääjiä ja holhoavia hallituksia kohtaan tuntuu paikoitellen päätähuimaavan ajankohtaiselta ja pelottavan osuvalta, jopa profeetalliselta. Tämä osa-alue kirjan keskeisistä linjanvedoista on epäilemättä monelle teoksen lukijoista sen ajankohtaisin. Maailmassa, joka on huimaa vauhtia globalisoitunut, globalisoituu yhä lisää ja jossa yhä yleisemmin puhutaan ”uudesta maailmanjärjestyksestä” ja siihen liittyvästä ”yhteisestä maailmanhallituksesta”, tuntuvat Redbeardin kriittiset sanat tarjoavan lukijalleen paljon ajattelemisen aihetta. Tällaisille ajatuksille löytyykin nykyään yhä kasvava määrä kannattajia niin Yhdysvalloista kuin Euroopasta.

Mutta kuka oikein oli ”Ragnar Redbeard”, joka tämän rienaavan kirjan aikoinaan kirjoitti? Pseudonyymin takana on arvuuteltu olevan joko australialaisen Arthur Desmondin (1859–1929) tai amerikkalaisen Jack Londonin (1876–1916). Kummankin kirjailijan kohdalla heidän tunnetut poliittiset mielipiteensä olivat enemmän tai vähemmän erilaisia siitä, mitä Voiman filosofiassa esitetään – ja tämä on saanut monet epäilemään, että teos on ollut vain (kumpaa sitten kirjailijaksi onkaan arveltu) satiiria sosiaalidarwinismista. Jack Londonin tutkijat ovat aina pitäneet hyvin epätodennäköisenä, että London olisi ollut tekstin takana. London oli poliittisilta näkemyksiltään hyvin vahvasti sosialisti. Desmond taas oli tunnettu vallankumouksellisuudestaan ja jotkut hänen julkisesti esittämänsä poliittiset ajatukset olivat hyvin samanlaisia Voiman filosofian sisältöön nähden. Nykyisen tietämyksen valossa näyttääkin selvältä, että Arthur Desmond oli arvoituksellinen ”Ragnar Redbeard”. Erityisen vakuuttavanoloisen esityksen asiasta on tehnyt historioitsija Darrell W. Conder kirjassaan I Beheld Desmond as Lightening Fall – to Chicago! The Story of Arthur Desmond, ‘Ragnar Redbeard’ and ‘Might is Right’.

Desmond, joka oli australialainen anarkisti, runoilija ja kirjailija, oli myös Uudessa-Seelannissa poliitikkona, ennen kuin hän muutti Yhdysvaltoihin 1800-luvun lopussa. Häneen liitetään Redbeardin lisäksi myös seuraavat pseudonyymit kirjailijanimet: Arthur Uing, Richard Thurland, Desmond Dilg ja Gavin Gowrie.

Jack Londonia teoksen kirjoittajaksi ehdottaneista kuuluisin lienee Anton LaVey (1930-1997), edesmennyt Saatanan kirkon perustaja. LaVey itse sumeilematta kopioi teokseensa Saatanallinen Raamattu huomattavia pätkiä lähes suoraan Voiman filosofiasta. Tämä on nähtävissä erityisesti LaVeyn kirjan kappaleessa ”Saatanan kirja”. Anton LaVeyn ja Saatanan kirkon mainitseminen Ragnar Redbeardin yhteydessä on hyvin perusteltua myös siksi, että huomattava määrä, ellei peräti suurin osa Voiman filosofian nykylukijoita on löytänyt teoksen nimen omaan Anton LaVeyn tekstien kautta. LaVey myös kirjoitti esipuheen M.H.P. & CO:n vuonna 1996 julkaisemaan versioon teoksesta.

Nyt käsillä oleva suomenkielinen laitos ilmestyy 120 vuotta kirjan ensijulkaisun jälkeen. Jokainen, joka kirjan lukee, tulee varmasti huomaamaan, että sen ruuti ei ole kostunut ajan saatossa lainkaan. Oli teoksen sisällöstä sitten mitä mieltä tahansa, tarjoaa se joka tapauksessa harvinaisen väkevää peilipintaa oman maailmankuvan tarkasteluun. Turhaan ei Voiman filosofiaa pidetäkään alansa klassikkona.”

– – –

Kirjan kustantajan sivuilta löytyy seuraavaa infoa:

Might Is Right on yksi kiintanalaisimmista teoksista joita on koskaan kirjoitettu. Se on ollut julkaisukiellossa moneen kertaan eri maissa ja vaikuttanut moniin tärkeisiin ihmisiin historian aikana. Itse Anton Lavey kopioi pätkiä teoksesta omaan kirjaansa Saatanallinen Raamattu. Tämä 1800-luvun lopulla kirjoitettu teos saa vihdoinkin ensimmäistä kertaa päivänvalon suomen kielellä.”

Kirjan Sisällys:

SUOMENTAJAN ALKUSANAT

KAPPALE I: JOHDANTO
Pahuuden elävät voimat ovat löydettävissä nykypäivän moraalisista ideaaleista.

KAPPALE II: IKONINSÄRKIJÄ
Kristillinen etiikka syytettynä. Jeesus, todellinen Pahuuden ruhtinas – maailman Mefistofeles – orjien kuningas.

KAPPALE III: HEILUVA VERKKO!
Verkon heilunta. Valtion alus, merirosvolaiva. ”Kaikki ihmiset on luotu tasa-arvoisiksi” on räikeä maanikon oppi.

KAPPALE IV: IHMINEN ON LIHANSYÖJÄ!
Lihansyöjä-ihminen. Ideaalinen eläin, tuhoava soturi – ei mikään ristiinnaulittu puuseppä. ”Moraaliset periaatteet” ovat säännöksiä orjille.

KAPPALE V: IHMISYYDEN KESKEINEN PÄÄMÄÄRÄ
Ihmisyyden keskeinen päämäärä – maallinen menestys. Itsesuojelu, luonnon ensimmäinen laki. Helvetti ottaa omakseen voitetut – epäonnistuneet.

KAPPALE VI: RAKKAUS, NAISET JA SOTA
Rakkaus, naiset ja sota. Naaraat rakastavat parhaiten tappelevia uroksia. Seksuaalinen valinta ja armottoman konfliktin välttämättömyys.

KAPPALE VII: NYKYPÄIVÄN LOGIIKKA

Luonnon maailma on sodan maailma; luonnollinen ihminen on soturi; luonnon laki on hammasta ja kynttä. Kaikki muu on erhettä. Kaikkialla vallitsevat taistelun olosuhteet. Olemme syntyneet alituiseen konfliktiin. Se on perintömme, aivan kuten se oli aiempien sukupolvien perintö. Tämä ”taistelun olosuhde” saatetaan naamioida pyhimys Fransiskuksen fraaseihin tai Kropotkinin tai Tolstoin pehmeisiin ja petollisiin oppeihin, mutta siltikään sitä ei voi kukaan ihminen tai ihmisten heimo välttää. Siellä se on ja siellä se säilyy, ja jokaisen ihmisen täytyy ottaa se huomioon (vaikka hän sitä välttäisi). Se hallitsee kaikkea; se määrittää kaikkea; se vallitsee kaikissa asioissa ja päättää kaikista niistä, jotka kuvittelevat poliisivoimin varustettuja populaatioita, kansainvälisesti säädeltyjä rauhallisuuksia ja valtioiden organisoimaa teollistuneisuutta niin iloisiksi, siunatuiksi ja jumalallisiksi.

– – –

Teosta saa tilattua mm. seuraavista paikoista: No Sign of Life, Vuohi julkaisut, Horror Shop.

Read Full Post »

SexiWau, pornon valtakunta

Jotain erityistä siinä on, kun avaa aikuisviihdekaupan oven. Tai oikeastaan se erityisyys alkaa jo noin kymmenen metriä ennen ovea. Siinä alkaa katsoa, että näkeekö joku tuttu kun menee liikkeeseen sisään. Liikenne kadulla on kinkkisempi juttu hahmottaa, ohi saattaa posottaa joku tuttu tai puolituttu autollaan ja nähdä kun on juuri menossa sisään. Sama juttu bussien kanssa. Vaikka minusta pornokaupassa asioimisessa ei sinällään ole mitään häpeällistä, niin en kuitenkaan haluaisi monien tuttujen tai puolituttujen näkevän minua sellaiseen menossa. Siitä seuraa liikaa mahdollista selittyä ja juorujen aihetta.

Jokaisella kadulla, missä aikuisviihdekauppa sijaitsee, on sellainen liike kuin huutomerkki. Suurin osa ihmisistä tarkkaa erityisellä silmällä, keitä punaisen julkisivun liikkeisiin menee ja keitä niistä tulee. Minkälaiset runkkarit jäävät pällistelemään viikon private show:n esiintyjän kuvaa ikkunassa. Juuri tästä syystä kaupungin syrjäisemmillä alueilla olevat alan liikkeet saavatkin enemmän private show:n meneviä asiakkaita. Keskustan alueilla on taas seksilelujen ja elokuvien menekki parempaa kuin kaupungin laitamilla. SexiWau, jossa olin aloittamassa työtä kassan takana, sijaitsi suhteellisen keskustassa.

Avasin oven ja astelin sisään. Sisällä näytti juuri siltä, miltä näissä paikoissa näyttää. Hyllymetreittäin elokuvia, kosolti leluja, pornostarojen kuvia ja alan tapahtumien julisteita, arvoituksellinen verho takahuoneen private show:n edessä, sekä myyjä kassan takana hämyisessä nurkassa. Kake tervehti minua upottavasta nojatuolista leveä hymy kasvoillaan.

”Terve!”

”No terve vaan!”

”Tällainen tää paikka nyt sitten on. Täällä on aika hiljaista. Suurimman osan aikaa voi lukea kirjaa tai olla netissä. Asiakkaista suurin osa menee private show:n, loput ostaa välineitä tai tai vuokraa leffoja. Homma on erittäin simppeliä”.

”Siltä kuulostaa”.

Private show:ssa oli parasta aikaa asiakas. Ääneneristys paikassa oli olematon. Esiintymistilasta kuului musiikkia ja reippaita takapuolelle läiskinnän ääniä. Hetken perästä kuului asiakkaan kiihkoissa huutamana lyö lujempaa! Läiskinnän äänet kovenivat pyynnöstä. Aaah, just, hyvä, lisää! Läps läps läps!

Kake hymyili huvittuneena. ”Heh, joo, tää on ihan normaalia täällä. Mä hei näytän sulle vielä ton takahuoneen ja private show-tilat kun toi asiakas kohta lähtee. Näet samalla Jelenan joka on tällä viikolla siellä töissä”.

”Ok”.

Hetken kuluttua asiakas, keski-ikäinen tavallisen oloinen mies poistui takahuoneesta tyytyväisen oloisena, kiitti vielä lennossa Kakea ja poistui paikalta. Astelimme tämän jälkeen Kaken kanssa takahuoneeseen oviaukon peittävän verhon sivuitse. Verhon takaa löytyi henkilökunnan “keittiötilat”, vessa, esiintyjän pienen pieni ajantappotila, sekä tietysti private show-huone. Siellä oli hämyinen punainen valaistus, hierontapöytä, nojatuoli, tuuletin, käsiraudat, ruoska, dildo, sekä talouspaperirulla ja roskakori. Puolet seinien pinta-alasta oli peiliä, keskellä huonetta oli tankotanssiin tarkoitettu tanko. Lattioilla olevista kaiuttimista tuli musiikkia.

”Ai niin, päivän lopussa roskikset pitää tyhjentää ja paikat imuroida. Siinä ei onneksi mene kauaa. ‘Asiakaspalautteen’ tyhjennys kuuluu tytöille, mutta aina ne ei sitä muista tehdä, joten kannattaa katsoa, että sekin asia on hoidettu. Pomo ei tykkää, jos ne jää hoitamatta yön yli, aamulla kun on silloin täällä kopissa ikäväntuoksuista ja asiakkaat ei tykkää”.

”Asiakaspalautteella” Kake tarkoitti private show:n roskiksen sisältöä, jossa oli päivän tumputtajien mällit. Jostain syystä jo ajatus tuon roskiksen tyhjentämisestä toi minulle kylmät väreet selkään.

Jelena oli noin 50-vuotias lievästi ylipainonen virolainen nainen. Hän puhui murtaen suomea. Tervehdimme mutta emme puhuneet sen enempää. Hän oli laittamassa tavaroitaan kasaan ja pukemassaan päälleen. Päivä oli lopussa. Kake kertasi minulle vielä työn yksinkertaiset kuviot, hämärän oloisen kirjanpidon, elokuvien vakiovuokraajien rekisterin, liikkeen hälytyslaitteiston toiminnon, sekä näytti mistä löytyy lisää talouspaperia, jos se pääsee private show huoneesta loppumaan.

“Jos tulee jotain kysyttävää, pomolle voi varmaan soittaa?”

”Joo. Ja porno-Antero tulee huomenna puolilta päivin moikkaamaan sua ja tsekkaamaan kassan. Voit puhua sen kanssa sitten, jos on tullut jotain ongelmia”.

”Selvä”.

Tässä vaiheessa Jelena viiletti takahuoneesta ulos ja moikkasi meitä hymyillen. Kake sulki tietokoneen, laittoi musiikin liikkestä pois päältä, asensi liikkeen murtohälytyksen päälle ja sulki valot.

”Sen jälkeen kun murtohälytys on asennettu päälle, kannattaa häipyä aika pian ulos. Liikkeenpaljastin alkaa pitää ihan saatanallista melua puolen minuutin jälkeen, jos liike jatkuu. Sama juttu aamulla kun tulee sisään, pitää painua suoraan hälyttimelle asentamaan se pois päältä. Siinä voi olla vähän aluksi tottumista, että löytää pimeässä liikkeessä hälyttimelle törmäilemättä paikkoihin, mutta äkkiä sä sen hallitset”.

”Ok”.

”Niin muuten, sit aina välillä asiakkaat kyselevät, et mitä seksi maksaa. Niille sit tietty vastataan, et esiintyjät ei myy seksiä. Privaatin hinnasto on tossa seinällä ja kassan edessä, siitä voi kertoa, paljonko privaattiaika maksaa”.

”Asia selvä”.

Lähdimme ulos liikkeestä, Kake antoi minulle liikkeen avaimet ja toivotti mukavia ja mielenkiintoisia aikoja työssä. Niissä merkeissä seuraava vuosi töissä tulikin sitten kulumaan.

[Pornokauppiaan muistelmat, osa 1, löytyy täältä, ja osa 3, täältä].

Read Full Post »

Tie pornokauppaan vie pubin kautta

Miten pornokauppaan päädytään töihin? En muista koskaan nähneeni pornokauppoja koskevia työpaikkailmoituksia. Muistan joskus ajatelleeni, että pornokauppojen kassojen taakse päädytään suhteilla. Tai marssimalla liikkeeseen sisään ja kysymällä töitä naamatusten. Työpaikkahakemuksien lähettäminen ei jollain tapaa tuntunut sopivan pornokauppojen maailmaan mitenkään, homma tuntui pelaavan jollain muulla tavalla. Nämä ajatukseni osoittautuivat myös oikeiksi, kun itse päädyin pornokauppaan töihin ja tulin tutuksi sen maailman kanssa. Minun tieni pornokauppaan vei paikallispubin kautta. Se kävi seuraavasti.

Olin eräänä viikonloppuna päätynyt paikalliseen baariin. Luin iltapäivälehteä ja join olutta. Baari oli melko hiljainen, taustalla ei pauhannut musiikki eikä katosta roikkuva TV:kään ollut erityisen kovalla. Ympärillä käytävää keskustelua oli helppo seurata, jos halusi. Johonkin kylmän oluen siemailuni väliin kuulin viereisen pöydän kaveriporukan keskustelussa maagisen sanan ”porno”, joka herpaannutti huomioni lehdestä ja sai minut kuuntelemaan, mistä tuossa pöydässä oikein keskusteltiin. Eräs tuon joukon miehistä, Kake, oli pornokaupassa töissä. Hän kertoi lopettavansa pornohommat ja menevänsä Nokialle töihin. Pienen tovin kuunneltuani keskustelua, lyöttäydyin pöytään, esittelin itseni ja kerroin, että jos kaupassa oli paikka vapaana, olisin hyvin kiinnostunut siirtymään Kaken paikalle tiskin taakse.

Kake oli melko boheemi kaveri, naama täynnä mutteria ja persoonaltaan minusta enemmän pornokauppaan kuin Nokialle sopiva. Hän oli kuitenkin saanut pornohommista tarpeekseen ja halusi lähteä nykyisestä työpaikastaan lätkimään. Työpaikka Nokialla näytti todennäköiseltä, mutta asia ei ollut vielä täysin varma. Juttelin Kaken kanssa siitä, millaista työ kaupassa oikein oli, mitä se tekijältään vaati, millaiset työajat ja palkka olisivat, sekä kaikesta muusta mahdollisesta aiheeseen liittyvästä. Tulimme Kaken kanssa hyvin juttuun ja arvelin antaneeni hänelle itsestäni hyvän vaikutelman.

Olin suorastaan innoissani mahdollisuudesta päästä pornokauppaan töihin. Onhan koko konsepti kiehtova. Pornokaupoissa on aivan erilaista auraa kuin vaikka joissain värittömissä lähikaupoissa tai tylsissä toimistoissa. Vaikka porno on tullut yleisesti paljon hyväksytymmäksi kuin mitä se on vaikka parikymmentä vuotta sitten ollut, on pornokauppojen yllä edelleen tiettyä ”likaista” auraa. On aivan eri asia käydä lähikaupassa kuin pornokaupassa asioimassa. Pornokaupat ovat oma suljettu maailmansa, jonka asiakkaat eivät asioimisistaan juuri puhu. Heistä ja heidän ostoksistaan ollaan kyllä yleisesti paljon kiinnostuneempia kuin siitä, mitä lähikaupan asiakkaiden ruokakoreista löytyy. On paljon kiinnostavampaa, jos näet naapurisi maksamassa anustappia kuin maitoa ja sämpyläpussia. Pornokaupat ovat eräänlainen oma salattu maailmansa. Ja minä olin saamassa jalkaani sellaisen oven väliin.

Kului viikko ja arvelin, että työpaikan oli jo saanut joku muu. Ehkä Kake ei ollut saanut käsialastani selvää. Olin kirjoittanut yhteystietoni surkeasti toimivalla baaritiskin mustekynällä tuopinaluseen. Kenties Kake oli kadottanut tuon tuopinalusen tai vain heittänyt sen saman tien menemään. Aloin jo luopua ajatuksesta, että saattaisin saada uuden mielenkiintoisen osa-aikatyön opintojeni sivuun. Parin viikon kuluttua olin mielessäni jo haudannut mahdollisuudet palveluammatista aikuisviihteen parissa. Mutta sitten eräänä päivänä puhelimessani soi tuntematon numero. Vastasin siihen empien. Ääni puhelimessa oli tuttu.

”Moi, Kake tässä. Nähtiin silloin siellä baarissa. Vieläkö sua kiinnostaa pornohommat?”

Vastasin ällistyksissäni, silmiä räpäyttämättä ”joo, totta kai!”.

”No nyt ois paikka vapaana. Pääsetkö huomenna käymään liikkessä klo 20:45, varttia ennen sulkemisaikaa. Voisin esitellä sulle paikan ja homman kuviot. Jos haluat, voisit sitten aloittaa vaikka jo ylihuomenna”.

”Sopii hyvin”.

”Hienoa! Nähdään huomenna sitten!”

Nyt minulla ei ollut enää vain jalka kaupan oven välissä, vaan olin päässyt siitä nyt myös sisään.

[Pornokauppiaan muistelmat, osa 2, löytyy täältä].

Read Full Post »