Feeds:
Posts
Comments

Posts Tagged ‘soluttautuminen’

Tällä kertaa Kursiivin iskusta tulee isohko mälli huimaa asiaa. Jutun juoni tiivistyy ja saa sellaisia ulottuvuuksia ja käänteitä, että kasassa on varsin hyvän salapoliisikertomuksen ja salaliittoteoriankin ainekset.

Mitä todella tapahtui? Toimiko Seppo Lehtonen yksin vai ei? Kenelle kuuluivat salaperäiset toiset kengänjäljet Kursiivin tiloissa iskun ajoilta, kuka oli tämä “Joe Doe # 2” jota ei koskaan identifioitu? Toimiko Lehtonen jossain määrin nuoren miehen harkitsemattomasta vimmasta ja oliko Pekalla ollut Lehtosen tyttöystävän kanssa sutinaa? Vai oliko miesten tulehtuneilta vaikuttavat suhteet vain hämäystä ja osa heidän suunnitelmaansa? Onko Kursiivin iskussa mahdollisesti mukana ollut tai olleet Lehtosen avustajat vielä elossa ja vapaana? Oliko Lehtonen vain yksinkertainen syntipukki, joka oltiin käsitelty toimimaan kuin eräänlainen “Manchurian candidate“, jotta Suomelle poliittisesti kiusallinen neuvostoliittovastainen Siitoin saatiin vankilaan? Kuka vuosi tiedon Pekkalan pidätysmääräyksestä ennätysajassa Pekalle? Miksi puolustusvoimat ei nostanut syytteitä Pekan hallussa laittomasti olleista panoksistaan? Mitä poliisi todella teki ja mitkä olivat poliisin suhteet Pekkaan kulissien takana? Oliko Pekan joukoissa muitakin soluttautujia kuin Risto “Abdullah” Tammi? No, vaikka villeimmät ja kieliposkessa tehdyt spekulaatiot Kursiivin iskun tiimoilta jättäisi sikseen, jää jäljelle kuitenkin vielä suuri määrä oikeasti mielenkiintoisia kysymyksiä – kuten kysymykset Lehtosen mahdollisista avustajista.

– – –

Tuntemattomaksi jäänyt lehti kirjoitti: “Todistajat: Pekka Siitoin hallitsi Seppoa”. (…) “Tuntui, että Seppo ei päässyt elokuviinkaan ilman Pekka Siitoinin lupaa. Sepon virkistysmatka erääseen hiihtokeskukseenkin peruuntui sen takia, että Siitoin piti sitä aatteen vastaisena. Näin todisti Kursiivin murhapoltosta syytetyn laitosmies Seppo Lehtosen tyttöystävä Virpi Alanen eilen Helsingin raastuvanoikeudessa.”

Mielenkiintoisessa lehtileikkeessä kerrotaan mm. seuraavaa: “Tulipaloa seuraavana sunnuntaina Lehtonen oli vieraillut tyttöystävänsä ja tämän isän kertoman mukaan Alasten kotona Espoossa. – Silloin Seppo esitti lehdestämme Kursiivin paloa käsittelevän uutisen ja sanoi, että hänestä saatetaan tehdä syntipukki, Virpi Alanen kertoi.”

Tuntemattomaksi jäänyt lehti otsakoi: “Kursiivin poltosta syytetyn mielentilaa selvitettiin oikeudessa”. Jutusta selviää mm. seuraavaa: “Lehtonen kieltäytyy myös keskustelemasta Pekka Siitoimesta, vaikka selvästi käykin ilmi Lehtosen pelko ja viha Siitointa kohtaan.”

Uusi Suomi kirjoitti 3.1. 1978: “Syytetyn sormenjäljet Kursiivin palopaikalla”. (…) “Lehtosen avustaja asianajaja Alexander Schichmann ilmoitti päämiehensä epäilevän, että hänet olisi hypnotisoitu tekemään rikos. IKR:n “valtakunnanjohtaja” liikkeenharjoittaja Timo Pekka Olavi Siitoin, synt. 1944 julisti, ettei hänelle ole mitään osuutta Kursiivin asiassa. – Jos minä siellä olisin ollut, en minä omaa teippiäni olisi käyttänyt, Siitoin selitti ja jatkoi. – En minä sentään aasi ole.”

“(…) Lehtonen kertoi mm. nyt muistavansa, että hän oli ollut huoneessa, jonka seinällä oli roikkunut hakaristein koristeltu kivääri ja tuoleissa istunut kaksi miestä. Toinen heistä oli ollut sama ruskeapukuinen mies (Siitoin?), joka istui oikeussalissa. Mies oli antanut hänelle jotakin ainetta käsivarteen ja puhutellut.”

“(…) Kolmannen syytteen mukaan Siitoinin Vehmaalla sijaitsevasta huvilasta oli takavarikoitu 1470 rynnäkkökiväärin patruunaa ja 300 paukkupatruunaa, joihin Siitoinilla ei ollut hallussapitolupaa.”

Tiedonantaja otsikoi 4.1. 1978: “Fasisteille vaaditaan ankaraa rangaistusta”:

Tiedonantaja kirjoitti 6.1. 1978: “Esitys fasisti-järjestön lakkauttamisesta”:

Samassa Tiedonantajan numerossa otsikoitiin myös “Murhapoltto osoitti fasismin vaaran”:

Suomen Kuvalehti kirjoitti 6.1. 1978: “Naantalilainen liikemies Pekka Siitoin, 33, symbolisoi sitä, mikä meillä, Pariisin rauhansopimuksen perusteella on kiellettyä ja siksi silmällä pidettävää. Hän on fasisti eikä sitä kiellä. Pikemmin hän on siitä ylpeä ja pitää tärkeänä, että asiasta puhutaan.”

Tiedonantaja kirjoitti 10.1. 1978: “Kursiivin palon tutkimuksissa pahoja aukkoja” (…) “Moni Tiedonantajajan kirjapainon murhapolttoon liittyvä asia on edelleen hämärän peitossa. Kuukauden kestäneen työn tuloksena syntynyt yli 200-sivuinen Helsingin rikospoliisin tutkintapöytäkirja jättää monia kysymyksiä vastaamatta. Fasistisen Isänmaallisen Kansanrintaman rahoittajista, sen taustavoimista ja yhteyksistä ei poliisin pöytäkirjoissa ole tietoja. Myös monet rikoksen suorittamiseen liittyvät seikat ovat jääneet avoimiksi.”

“(…) Sen puolesta, että murtautujia olisi ollut useampia, puhuu moni seikka. Ensinnäkin kirjapainoon oli kannettu melkoinen määrä tavaraa. Sinne oli viety pommi, nesteellä täytetty muovikanisteri ja Marco-pullo, jotka jäivät ehjiksi, sekä vielä astiat, joissa kuljetettiin kirjapainon sisätiloihin ne palavat nesteet, joilla oli valeltu mm. paperivarastoa ja seiniä ja kirajapainon seiniä kolmanteen kerrokseen saakka. Toinen seikka, joka viittaa useampaan murtautujaan, on se, että kirjapainon sisätiloissa oli tehty paljon. Oli mm. sytytetty pommin sytytyslankaa ja vielä kierretty talo ja maalattu ulkopuolelle oveen hakaristi. Kaikki tämä on vienyt paljon aikaa. Ja on otettava huomioon, että se tapahtui pimeänä syysyönä täysin pimeissä tiloissa. Sytyttäjä tai sytyttäjät ovat siis tarvinneet valolähdettä. Seppo Lehtosen jalanjälkien lisäksi rikospaikalta löytyi muita jalanjälkiä. Niiden alkuperää ei ole pystytty selvittämään.

Jutussa myös todetaan, että “heti rikoksen tapahduttua poliisin edustajat totesivat, että kyse on erittäin taitavasti tehdystä rikoksesta, jota yksi ihminen tuskin kykenee suorittamaan.”

Eräs mielenkiintoinen kysymys herää luettaessa listaa kuudesta mainitusta epäillystä. Nimien joukossa on myös “turkulainen entinen ompelija Mirjam Ramström, 43”, jonka on kerrottu osallistuneen IKR:n toimintaan. Onko tämä nainen sukua kuuluisalle Thelma Ramströmille, josta Pekka oli ottanut valokuvaliikkeessään palkittuja kuvia?

Sama Tiedonantajan numero jatkoi: “Timo Pekkala on kuulusteluissa tunnustanut, että Pekka Siitoin, Seppo Lehtonen ja hän itse ovat lukuisia kertoja suunnitelleet useiden kommunististen kohteiden räjäyttämistä. Kursiivin lisäksi listalla on ollut Kansan Uutisten toimitus ja useita SKP:n piiritoimistoja. Pekka on tunnustanut myös sen, että “järjestöllä” eli Isänmaallisella Kansanrintamalla on syksyllä jo melko pitkään ennen Kursiivin polttoa ollut hallussaan pommi. Muut todistajat ovat vahvistaneet tällaiset puheet.”

(…) “Muukalaislegioonassa koulutusta hankkinut Pekkala on esiintynyt asiantuntijana ja esittänyt useampia vaihtoehtoisia tapoja valmistaa pommeja.

(…) Pekkala on se IKR:n jäsen, jonka television Veckans Puls-ohjelmassa sanoi olevansa valmis kaikkiin laillisiin ja laittomiin keinoihin, jopa aseelliseen toimintaan, kommunismin tuhoamiseksi. Poliisikuulusteluissa Pekkala on vahvistanut, olevansa edelleen samaa mieltä.”

Samassa artikkelissa puitiin myös IKR:n jäsenten hallussa olevia tulenosoitussoihtuja, joista yhtä oltiin käytetty kirjepommina SDNL:n Vaasan piiritoimistoa vastaan, sekä Siitoimen hallussa olevaa asevarastoa. Esiin nostetaan myös tieto, että Siitoin oli saanut tiedon tuntemattomalta lähteeltä vain tunti Kursiivin iskun jälkeen. Tiedonantaja kirjoitti:

“Kirjapaino Kursiivi sytytettiin tuleen tuleen aamuyöllä 26. marraskuuta. Palokunta sai hälytyksen klo 6.18. Vain vajaa tunti myöhemmin eli klo 7.00-7.10 Pekka Siitoin soitti fasistijärjestönsä jäsenelle Esa Tabermanille ja pyysi tätä hoitamaan järjestön koulutuspäällikön Timo Pekkalan “maan alle”. Siitoin kehotti Tabermania välittämään Pekkalalle sanan, että tämä on etsintäkuulutettu. Pekkalan oli määrä hankkiutua “maan alle” eli poliiseja piiloon. Katoaminen ei kuitenkaan onnistunut. Pekkala pidätettiin maanantaina 28. marraskuuta. Hän on Seppo Lehtosen ja Pekka Siitoimen kanssa syytettynä Kursiivin palosta.”

Tämän jälkeen jutussa käydään läpi Siitoimen Lehdolle ja Pekkalalla valehdellut alibit, sekä sitä, miten pian Kursiivin iskun jälkeen IKR jatkoi toimintaansa:

“Poliisin tietojen mukaan Siitoinin liikkeessä pidettiin tiistaina 29. marraskuuta eli kolme päivää tuhopolton jälkeen kokous, jossa oli joitakin Siitoinin lähimpiä miehiä. Selvityksen mukaan juuri Siitoin oli tässä tilaisuudessa vaatinut kommunistien toimintapisteitten tehokasta häirintää. Häirintä olikin tähän aikaan hyvin vilkasta. Moniin SKP:n ja muiden demokraattisten järjestöjen toimistoihin ja tilaisuuksiin tuli soittoja tai kirjelappuja, joissa uhattiin räjäytyksillä ja yksityisiin ihmisiin kohdistuvalla väkivallalla. Kokouspäivänä eli 29. marraskuuta Siitoinin johtamat fasistit häiritsivät Turussa järjestettyä rauhanmarssia.”

Tiedonantaja kirjoitti 12.1. 1978: “Etsintäkuulutus vuoti fasistijohtajalle. Varoittiko poliisi Siitointa etukäteen?”

“(…) Turun poliisin osastonjohtaja Nyström kiistää, että hänellä tai Turun poliisilla olisi mitään osuutta Timo Pekkalan etsintäkuulutusta koskeneen tiedon vuotamiseen fasistijohtaja Pekka Siitoinille.”

“(…) Eilisessä Tiedonantajassa julkaistussa lausunnossa Helsingin poliisin apulaisosastonjohtaja Väinö Rantio myönsi vuodon tapahtuneen, mutta ei kertonut mikä taho siihen oli syyllistynyt. Helsingin poliisijohto luonnehtii etsintäkuulutustiedon vuotamista Siitoinille “tapaturmaksi.”

“(…) Siitoin itse on useissa yhteyksissä kehunut yhteyksillään poliisiin, muun muassa Turun poliisiin. Vielä viime syksynä fasistit saivat vapaasti jakaa lentolehtisiään Turussa ilman että poliisi olisi asiaan puuttunut.”

“(…) Rantion mukaan Helsingin poliisi on tietoinen siitä, kuka tai mikä taho Siitoinille oli vuotanut. “Täältä tieto ei kuitenkaan mennyt”, Rantio vakuuttaa. Etsintäkuulutusta koskeneen tiedon vuotaminen auttoi monella tavalla fasisteja ja vaikeutti murhapolton selvittämistä. Tästä huolimatta poliisi ei tiettävästi ole ryhtynyt toimenpiteisiin vuodon takana ollutta tai olleita vastaan.”

Helsingin Sanomat kirjoitti 17.1. 1978: “Kursiivin syytetyillä kaunoja keskenään. Oikeus kuuli Siitointa suljettujen ovien takana.” (…) Suljettujen ovien takana käydystä keskustelusta laadittiin lyhyt selonteko, jonka mukaan Pekka Siitoin ja laitosmies Seppo Lehtonen riitaantuivat lokakuussa naisasioista.”

Samassa jutussa kerrottiin myös seuraavaa:

“(…) Oikeudessa Siitoin kertoi Lehtosen kiristäneen häntä kertomaan kuulusteluissa valhetta. Kiristämiseen Lehtonen käytti Siitoimen mukaan jotain naisjuttua.”

“(…) Todistaja kertoi tutustuneensa myös Lehtoseen. Vajaa viikko ennen Kursiivin paloa todistaja oli tavannut Lehtosen Naantalissa. Tällöin Lehtonen oli uskonut hänelle salaisuuden. Lehtonen oli päättänyt siirtää Turun Taidemuseon mäellä seisovan Lenin-patsaan kuorma-autolla Aurajokeen. Todistaja ei pitänyt Lehtosen puheita hulluina.”

Tiedonantaja otsikoi 13.1. 1978: “Uutta aineistoa fasistien toiminnasta”. Jutussa todettiin mm. näin: “Kirjapaino Kursiivin murhapoltto tapahtui 26. marraskuuta. Fasistien tarkoituksena oli räjäyttää koko rakennus ihmisineen ilmaan. Painoon asetettu pommi ehdittiin kuitenkin purkaa ennen räjähdystä.”

Tiedonantaja otsikoi 17.1. 1978: “Fasisteille vaaditaan ankaraa rangaistusta”.

Sama juttu jatkoi: “Lehtosen syyllisyys tekoon on selvitetty vedenpitävästi samoin kuin Siitoinin ja Pekkalan osuus yllyttäjinä, Suonperä totesi. Edelleen hän totesi, että on täysin mahdollista, että Siitoin on itse ollut paikan päällä rikosta suorittamassa. Hänen Naantalissa olonsa rikosyönä on vain Siitoinin vaimon lausunnon varassa.”

“(…) Tutkintapöytäkirjat osoittavat myös, että Siitoin on antanut fasistijärjestönsä jäsenille ohjeen kertoa poliiseille hämäystarkoituksessa “henkimaailman asioista”. Lehtonen rupesi noudattamaan tätä ohjetta heti huomattuaan, että poliisilla oli pitävät todisteet hänen syyllisyydestään.”

“(…) Kuulusteluissa Siitoin on väittänyt, ettei hän varhain aamulla 26.11. tiennyt mitään koko murhapoltosta. Kuulustelupöytäkirjojen mukaan “kuulusteltava halusi vielä tehostaa väitettään toteamalla, että palon sytyttäjä tai sytyttäjät ovat olleet tuolloin vasta matkalla Helsingistä Turkuun”. Oikeuden puheenjohtaja sai Siitoinin suun loksahtamaan kysymällä, mistä hän tiesi sytyttäjien olleen tulossa juuri Turkuun.”

Artikkelissa myös kerrottiin, että oikeudessa oltiin Siitoimen ja Lehtosen riitaantumista kyseenalaistettu seuraavin perustein:

“Suonperä kuitenkin osoitti poliisitutkintapöytäkirjoihin vedoten, että Lehtonen oli mm. 29.11. eli kolme päivää murhapolton jälkeen yhdessä Siitoinin kanssa suunnittelemassa jatkotoimenpiteitä. Siitoinin liikkeessä pidetyn kokouksen jälkeen Siitoin ja Lehtonen menivät vielä yhdessä häiritsemään Rauhanpuolustajain järjestämää fasisminvastaista mielenosoitusta.”

“(…) Edelleen Suonperä puuttui jutun poliisitutkimuksessa ilmenneisiin puutteisiin, mm. siihen, ettei ole selvitetty, ketkä muut kuin Lehtonen ovat olleet mukana Kursiivissa murhapolttoa ja räjäytyksen yritystä suorittamassa.”

“(…) Pekka Siitointa puolustaa oikeudessa asianajaja Raimo Iivarinen, joka on tunnettu kokoomuslainen. Hän on mm. kokoomuksen varavaltuutettu Turun kaupunginvaltuustossa. Iivarinen hoitaa myös muita Siitoinin asioita”.

“(…) Hämmästystä herätti myös se, että puolustusvoimilla ei ollut mitään vaatimuksia jutussa, vaikka Siitoinilla oli ollut hallussaan puolustusvoimain omaisuutta, mm. lähes 1500 rynnäkkökiväärin patruunaa ja laatikollinen tulenosoituspanoksia. Ne on epäilemättä varastettu, mutta puolustusvoimilla ei silti ole vaatimuksia.”

Kansan Uutiset kirjoitti 17.1. 1978: “Fasismista” (…) “Onko kyseessä vakava oikeistovaara vai pienen tärähtäneen ryhmän puuhailu”.

Tiedonantaja otsikoi johonkin väliin: “Poliiseja fasistien ampuma-harjoituksissa”. (…) “Kaksi tamperelaista poliisia on osallistunut Pekka Siitoinin johtaman fasistijärjestön ampumaharjoituksiin. asian on paljastanut yksi järjestön jäsen keskusrikospoliisin kuulusteluissa.” Poliisi ja Suopo nostettiinkin oikeudenkäynnissä myöhemmin esiin melko mielenkiintoisesti, mistä tulee olemaan lisää tämän juttusarjan myöhemmissä osissa.

Uusi Suomi uutisoi 18.1. 1978: “Siitoin siirtyy tutkimaan mytologiaa”. Pitkä ja varsin kattava artikkeli sisältää mm. seuraavia mielenkiintoisia yksityiskohtia:

(…) “Istunnossa kävi ilmi, että IKR:n “valtakunnanjohtaja”, liikkeenharjoittaja Timo Pekka Olavi Siitoin, synt. 1944, oli kuulusteluissa vakuuttanut poliisille, että hän jättää politiikan ja siirtyy tutkimaan kansallismytologiaa.”

“(…) Toinen syytetty rakennusmaalari Timo Samuli Pekkala, synt. 1956, taas kertoi karanneensa muukalaislegioonasta ja marssineensa 300 kilometria autiomaan halki Etiopiaan ja joutuneensa siellä vakoilijaksi epäiltynä putkaan. Kahden ja puolen kuukauden kuluttua Pekkalan oli onnistunut lopulta salateitse toimittaa kirje Suomen lähetystöön ja sen avulla hankkia itselleen vapaus ja paluuliput kotimaahan.”

“(…) Siitoinin avustaja asianajaja Raimo Iivarinen epäili vastineessaan, että kysymyksessä saattaa olla provokaatio. Hän katsoi, ettei ehdotonta näyttöä siitä, että Lehtonen olisi syypää Kursiivin paloon, ole vielä esitetty. Iivarinen huomautti siitäkin, että kaikki IKR:n jäsenet on esitutkinnassa kuulusteltu, eikä kukaan heistä ole väittänyt Siitoinin yllyttäneen väkivaltaan. Kirjelmän mukaan on myös otettava huomioon, että teko on tehty mahdollisesti kostoksi ja Siitoinin mustamaalaamiseksi. Ilmoitettuaan Lehtosen ja kolmannen syytetyn rakennusmaalari Timo Samuli Pekkalan, synt 1956, kuuluneen kommunisteihin Iivarinen arveli, että nämä on ehkä tarkoituksella solutettu järjestöön, jotta Siitoin saataisiin syytteeseen teosta, josta voi joutua 5 vuodeksi vankeuteen.

“(…) Esitutkinnassa Siitoin oli joutunut tunnustamaan, että hän oli valehdellut. Hän oli näet järjestänyt alibin Lehtoselle. Siitoin oli vakuuttanut poliisille tietävänsä, että Lehtonen oli ollut marraskuun 26. päivän vastaisen yön yli Kursiivin paloa edeltäneen yön kotonaan. Siitoinin mukaan Lehtonen oli lähtenyt matkalle ja vaatinut Siitoinia todistamaan vallan muuta. Oikeudessa Siitoin pyysi istuntosalin tyhjentämistä, jotta oikeus saisi kuulla syyn. – Mennään intimiteettisuojan alueelle, hän selitti. Oikeus päättikin kuulla Siitoinia suljetuin ovin ja ilmoitti sen jälkeen Siitoinin väittäneen Lehtosen uhkailleen häntä naisasioilla.”

” (…) Kun Suonperä tiedusteli Siitoinilta, mitä eräässä IKR:n kokouksessa oli keskusteltu, Siitoin ilmoitti: – Naisista, Suur-Saksan armeijan tulevaisuudesta ja niistä vahingoista, joita kommunistit toiminnallaan ovat tälle maalle aikaansaaneet.”

“(…) Todistaja kertoi, että Hengentieteen Seuran kokouksista oli väki kohta vähentynyt, kun politiikka vedettiin toimintaan mukaan. Suopokin oli pian sen jälkeen kiinnostunut asiasta, ja sen miehet käyneet kerran viikossa hakemassa julkaisuja. Siitoinin suu levisi leveään hymyyn ja hän taputteli tyytyväisenä käsiään, kun hän kuuli todistajan kertovan Lehtosen suunnitelmista. Todistaja näet sanoi Lehtosen ilmoittaneen marraskuussa, että hän aikoi kuljettaa Leninin patsaan Turun taidemuseon edestä Aura-jokeen.” (Mainittu Leninin patsas on muuten edelleen Turun taidemuseon edessä. Mesikämmen on sitä mieltä, että sille parempi paikka voisi todellakin olla Aurajoessa).

“(…) Siitoin oli todistajille valittanut, ettei hän pelkää kommunisteja, vaan omia miehiä. Niinikään Siitoin oli todennut Lehtosen tulleen hulluksi ja sanonut, ettei hänen kanssaan voi enää asua samassa talossa. Lehtonen olikin sanottu irti talonmiehen toimestaan ja poistettu pari päivää myöhemmin IKR:n jäsenluettelostakin.”

“(…) Toimistoapulainen selitti Siitoinin sanoneen, että hän on ehdoton johtaja. Mitä hän määrää, se tehdään. Todistaja selitti kuitenkin, ettei se mitään merkinnyt. Ainoa määräys oli ollut, mihin mennään nukkumaan.”

Lopuksi vielä pieni kevennys: Sanaristikko Hymy-lehdestä vuodelta 1978. Pekan kuva on ristikossa ylhäällä, äärioikealla (sopiva paikka!). Kuva ristikosta on Pekan omista arkistoista, joten kaikella todennäköisyydellä ristikko on myös Pekan itsensä täyttämä.

Read Full Post »

Suomen Führer, osa II

Alkusoitto: Suomen Führer, osa I

Kolme vuotta Pekka Siitoimen kuoleman jälkeen ilmestyi Iiro Nordlingin ja Olavi Koskelan kirja Suomen Führer, Valtakunnanjohtaja Pekka Siitoin 1944-2003. Teoksessa, jota tässä blogissa on useaan kertaan aiemmin siteerattu, käytiin läpi niin Pekan elämäntarinaa kuin kylmän sodan aikaista Suomen poliittista ilmapiiriä johon Pekan toiminta kontekstualisoitui, sekä tietysti nationalistisen tai kansallismielisen toiminnan muutoksia vuosien varsilla muutenkin.

Suurimman osan reilun 200-sivuisen teoksen tekstistä kirjoitti Nordling, Koskelan täydentäessä kuvaa varsin elävästi kirjoitetuilla muistoilla Pekan niiltä Naantalin vuosilta, jolloin Koskela asui Pekan kanssa samassa talossa ja oli Pekan puolueen KDP:n toiminnassa aktiivisesti mukana. Kai M. Aalto kertoi viime vuonna Mesikämmenelle antamassaan haastattelussa, että häntä oli alunperin myöskin pyydetty mukaan kirjoittamaan tuota kirjaa. Aalto oli syystä tai toisesta kuitenkin kieltäytynyt kunniasta. Hän valotti ensimmäisen kerran syvemmin menneisyyttään Pekan riveissä tuossa edellämainitussa haastattelussa.

Suomen Führer oli n. 200 kappaleen omakustanteena tehty laitos, joka olisi kaivannut kovasti oikolukua ja ammattimaisempaa taittoa, eikä muutama kuvakaan Pekan värikkään elämän varrelta olisi ollut pahitteeksi sisältöä tukemaan. Näiden seikkojen lisäksi kirja painottui esittämään ja pohtimaan Pekan elämää ja toimintaa sen poliittisen ulottuvuuden kautta. Tämä tarkoitti sitä, että Pekan tosissaan ottamat hengentieteet jäivät teoksessa hyvin pieneen rooliin, ja se mitä aiheesta kerrottiin osoitti sen, ettei uskontotieteen piiriin kuuluvat asiat ole Nordlingin ominta alaa. Jokainen kirjoittaa tietysti omasta näkökulmastaan, niin myös historiaa opiskellut Nordling, joka on myös myöntänyt Suomen Führerin puutteet.

Puutteistaan huolimatta tuo opus oli kuitenkin ensimmäinen Pekasta tehty elämänkerta ja se onnistui maalaamaan kohteestaan tietyistä kulmista katsoen varsin informatiivisen kuvan. Tietyllä tapaa teoksen hiomattomuus jopa sopi kohteeseensa, kun miettii niin Pekan elämää kuin hänen itse kustantamiaan kirjojaankin. Tarkkaavainen lukija löysi niistäkin kuitenkin homman ytimen ja sen mehut.

Suomen Führerin painos on sittemmin myyty loppuun, mutta halukkaat voivat pienellä pitkäjänteisyydellä löytää niitä silloin tällöin mm. Huutonetistä.

– – –

Suomen Führer, osa II

Nyt alkuvuodesta 2012 ilmestyi Huutonettiin Nordlingin uusin kirja Pekka Siitoinista Jussi Halla-ahoon. Suomen kansallismielisten lyhyt historia 1970-2012. Kuten Suomen Führer, niin myös tämä uusi teos olisi kaivannut kipeästi oikolukua ja muutakin hiomista, taitosta ja kansista alkaen, aina sisällysluetteloon (joka puuttuu kokonaan), ja sisältöön asti. Kirja on jälleen julkaistu omakustanteena, painosmäärän jäädessä tällä kertaa vain sataan kappaleeseen. Sivuja on jälleen reilu pari sataa. Sisältöä tukevaa kuvitusta ei teoksessa ole tälläkään kertaa. Mikäli kirja kiinnostaa, kannattaa kipin kapin suunnata Huutonettiin ja hankkia tämä opus, joka epäilemättä myydään pian loppuun.

Kirjan takakansi kertoo teoksesta ja sen tarkoituksesta seuraavaa:

Kirja pyrkii tarjoamaan katsauksen Suomen äärioikeiston vaiheisiin Pekka Siitoinin ajoista nykyhetkeen. Pekka Siitoinin arkiston aukeaminen vuonna 2010 tarjosi aiheen kirjalle. Vietin useita viikkoja kansalliskirjastossa penkomassa tuota valtavaa aineistoa. Havaitsin sen oivaksi aineistoksi tutkia kuinka antikommunismista ja kekkosvastaisuudesta alkanut äärioikeiston kehitys on kulkenut nykyiseen persuaikaan ja Halla-ahon maahanmuuttokriittisyyteen.

Lähtökohta on Pekasta kiinnostuneelle mitä herkullisin. Kansalliskirjaston Siitoin-kansiot tosiaan avautuivat vuonna 2010. Pekka lähetti elämänsä aikana runsaskätisesti itseään koskevaa aineistoa kansallisarkistoon, jossa ne ovat antaneet odottaa itseään. Eräs Mesikämmenen tuttu oli puhunut asiasta jo vuosia, aikomuksenaan hyödyntää noita arkistoja omaan akateemiseen jatkotutkintoonsa. Tarkoituksena oli, että Mesikämmen olisi hypännyt tämän tutun kyytiin ja Pekan arkistoja oltaisiin menty yksissä tuumiin tutkimaan, useampaankin kertaan. Ne reissut ovat antaneet odottaa itseään. Ensimmäisenä tai ainakin ensimmäisten joukossa arkistoille ehti Nordling. Voin kuvitella, miten kiehtovia hetkiä hän on noina kansallisarkistossa viettämiensä viikkojen aikana kokenut.

Nordlingin uuden teoksen suurin vahvuus onkin siinä käytetty ainutlaatuinen arkistomateriaali. Mikäli teoksessa olisi yleisen aihepiirin kontekstualisoinnin lisäksi viitattu aiempaan aihepiiriä sivuavaan tutkimukseen ja pureuduttu aineistoon jostain selkeästä ja hyvin valitusta näkökulmasta käsin, olisi tuo aineisto päässyt avautumaan ja puhumaan varmasti paljon nykyistä paremmin. On selvää, että Nordling ei ole pyrkinyt tekemään teoksestaan akateemista tutkimusta, mutta siitä huolimatta ainakin avainkäsitteiden määrittelyä olisi pitänyt tehdä huomattavasti nykyistä paremmin, sillä jo teoksen populaarimpikin käsittely sitä vaatisi edes jotenkin. Nyt avainkäsitteet jäävät hyvin väljästi pyörimään läpi teoksen. Mm. äärioikeistoa tai kansallismielisyyttä ei määritellä teoksessa juuri ollenkaan. Tästä seuraa yhtä ja toista, mm. hyvin väljästi tehtyä ja monin paikoin perusteetonta Siitoimen niputtamista samaan laatikkoon kuin Halla-aho.

Myös itse aineistosta, joka on kirjan suurin vahvuus, olisi ollut hyvä kuulla enemmän, ja aineistoon viittaaminenkin olisi voinut olla tarkempaa. Nordlingin teos on varsin yleisiä suuntaviivoja ja kirjan aihepiirin maastoa maalaileva. Kansallisarkiston materiaalien käsittely jää lähinnä kuvailevaksi, eikä aineiston syvempää analyysiä ole. Kaikki edellä oleva on harmillista, sillä aineisto olisi ollut varmasti kohtuullisen helppo saada avautumaan ja puhumaan enemmän kuin mitä lopputulos on nyt.

Tämän lisäksi jo teoksen aihepiirin rajaus olisi kannattanut jättää suosiolla itse Pekkaan, sillä teoksen aineisto käsittelee selvästi ennen kaikkea Pekkaa, on melko äsken avautunutta ja siksi ainutlaatuista ja tämän päälle sitä on vielä paljon. Halla-ahosta on teoksessa hyvin vähän, eikä teoksen nimeäminen Pekka Siitoinista Jussi Halla-ahoon ole sen vuoksi hyvin perusteltua. Kun katsoo, mitä Nordlingilla on Halla-ahosta sanottavaa, olisi Halla-aho kannattanut jättää kirjan nimestä yksinkertaisesti pois. Osuvampi nimi teokselle olisi vaikka Suomen Führer, osa II. En usko, että Nordling on kirjan raflaavalla nimeämisellä halunnut saada kirjalleen lisähuomiota, kun ottaa huomioon jo sen, miten pienestä painoksesta on kyse. Mutta jos tarkoituksena on ollut kirjoittaa “Suomen kansallismielisten lyhyt historia 1970-2012”, olisi niin Halla-ahosta kuin muistakin kenttään niputetuista nimistä pitänyt kirjoittaa huomattavasti enemmän. Nyt otsake ei vastaa sisältöä. Tämä kirja käsittelee ennen kaikkea Pekkaa.

Kaiken tämän kritiikin jälkeen on kuitenkin sanottava, että teoksen Pekkaa koskevan epäilemättä uutteran arkistonkaivuun kautta paperille tuodut löydöt ovat kenelle tahansa Pekasta kiinnostuneelle mitä herkullisinta luettavaa. Se antaa paljon anteeksi kirjan puutteista. Arkistojen löytöjen esittely ei jää vain Pekan poliittiseen ulottuvuuteen, vaan mukana on myös aimo annos Pekan hengentieteeseen liittyviä löydöksiä. Myös Pekan teatteritaustaa koskien kirjassa on hyvin mielenkiintoista materiaalia. Nordlingin heikkoudet uskontotieteen aihepiiriin kuuluvan materiaalin käsittelyssä ei tällä erää haittaa, koska hän on antanut Pekan oman äänen puhua puolestaan, jättäen liiallisen tulkinnan niistä viisaasti sikseen.

Puutteistaan huolimatta suosittelen tätä teosta kaikille, ketkä ovat Pekan sanomisista, tekemisistä ja legendasta kiinnostuneita. Opus täydentää Suomen Führeriä hienosti. Jos vain jomman kumman Nordlingin Pekka-kirjoista haluaa lukea, niin tämä voisi olla se parempi.

– – –

Otteita Suomen Führer II:sta

Seuraavassa muutamia otteita Nordlingin teoksesta, sekä niiden kommentointia. Lisäksi yhteenvetoa teoksen sisällöstä muutenkin.

Kuten edellä on jo tullut mainittua, on Nordlingin teoksessa sen keskeisten käsitteiden (mm. oikeisto, äärioikeisto, kansallismielisyys) määrittelemättömyys eräs teoksen vakava ongelma. Osittain tästä johtuen seuraa usein seuraavan tapaista maalailua, jossa ei ristiriitaisuuksia ja ilmeisiä perusteettomia yhteen niputtamisia puutu. Myös solvaamis-sanan käyttöä voidaan alla olevassa kritisoida parillakin tapaa. Jätän asian tarkemmin avaamisen lukijalle itselleen.

Jussi Halla-ahosta on mediassa tullut käsite ja häntä voisi pitää Pekka Siitoinin jälkeen maamme tunnetuimpana elossa olevana “natsina”, vaikkei hän sellaista viittaa haluakaan sovittaa itselleen. Eikä natsi-termi rehellisesti ajateltuna olekaan tänä päivänä muuta kuin leimaamistarkoituksessa käytetty pilkkakirves. Erkki Tuomiojan ja Tarja Halosen liittäminen kommunismiin on lähempänä totuutta, kuin Halla-ahon kytkeminen natsismiin. Halla-aho tunnetaan julkisuudessa maahanmuuttokriittisyydestään ja Islamin profeetta Muhammedin solvaamisesta. (s. 23)

Seuraava siteeraus pitää sisällään useampia huvittavia seikkoja:

Samoin homojen vastaisuutta oli mukana myös Pekka Siitoinilla, joka ei itse perverssejä juttuja harrastaneena ollut mikään koti, uskonto ja isänmaa-aatteen mannekiini. Helsingissä ja maassamme 2000-luvulla yleisemminkin vallitsevan ilmapiirin vuoksi Halla-aho ei halua profiloitua tuolla teemalla. Hänen kannattajissaan on jopa homoutta kannattavia ihmisiä mm. Muutos 2011 puolueen Jiri Keronen. Kerosen neronleimaus oli esittää avioliitto “homojen hommaksi” . (s. 29)

Pitääkö Nordling homoseksuaalisuutta perverssinä? Asia jää hivenen auki, mutta siltä vaikuttaa. Halla-aho ei varmaankaan ole profiloitunut homovastaisella teemalla koska sellainen ei ole hänen ajamiensa asioiden keskiössä – eikä Halla-aho ymmärtääkseni ole mitenkään homovastainen. Jiri Keronen taas ei tietääkseni “kannata homoutta”, vaan homojen tasa-arvoa.

Eräs mielenkiintoinen kirjan hengentieteitä koskeva seikka on se, miten tärkeäksi Pekka koki Trevor Ravenscroftin teoksen Pyhä Keihäs. Asian tiimoilta Mesikämmen oli muuten ensimmäinen, joka internetissä esitti, että juuri tuo teos onnistui niputtamaan Pekalle 70-luvun alussa niin hengentieteet kuin politiikankin yhteen, ja sai Pekan lopulta kallistumaan julkinatsiksi. Esitin tämän näkemyksen joulukuun 4. päivä vuonna 2010 artikkelissa Pekka Siitoimen transformaatio poliittisesta uhkasta uusnatsismin ja okkultismin von Münchauseniksi. Nordlingin arkistonpenkominen vahvistaa näkemykseni paikkansapitävyyden. Asiaan viitataan teoksessa useampaankin kertaan, mm. seuraavissa kohdissa:

Siitoinin suurin natsismiin innoittanut teos ennen Kursiivin tapausta oli Ravenscoftin Pyhä Keihäs. Tämä teos näyttää kolahtaneen Siitoiniin hänen opiskellessaan hengentieteitä 1970-luvun alussa. Siitoin kertoo monissa kirjeissä lukeneensa ko. teoksen heti tuoreeltaan 1974. (s. 45)

Kirjeenvaihdosta käy selväksi, että Siitoinille suurin totuus kansallissosialismista löytyi Ravenscoftin teoksesta Pyhä Keihäs. (s. 46)

Pekan istuessa vankilassa hän luki paljon kansallissosialismiin liittyvää historiankirjoitusta. Kirjojen ääressä hän koki toisinaan myös seuraavanlaisia maagisia ahaa-elämyksiä:

Siitoin kirjoittaa maagisesta yhtäläisyydestä oman ja Hitlerin elämän välillä Tuomiluodolle 23.7.1979: “Luin tässä eilen Hitler-kirjaa. Silmiini sattui mielenkiintoinen kohta. Vuonna 1923, sai Hitler 5 vuoden tuomion poliittisesta vehkeilystä. Minäkin sain RO:ssa 5 vuoden tuomion, myös poliittisista syistä. Hitler oli 34-vuotias, kun hän joutui linnaan. Niin olin minäkin. Hitler täytti vankilassa 35 vuotta. Hitler pääsi vankilasta pois ehdonalaiseen vapauteen ennen kuin täytti 36 vuotta. Mikäli minä pääsen pois ennen 20.5.1980, niin tämäkin toistuu. Ihmeellistä yhteensattumaa, eikö totta? Tällä saattaa olla jokin “maaginen” merkitys?” (s.47)

Jo edellä mainitsemassani artikkelissani Pekka Siitoimen transformaatio poliittisesta uhkasta uusnatsismin ja okkultismin von Münchauseniksi pohdin Pekan elämän selkeitä eri vaiheita ja niiden osittaista päällekkäin nivoutumista. Rivologia ja ördäys kasvoi ajan saatossa, mutta merkkejä siitä oli jo varhain. Eräs tällainen esimerkki rivologiasta löytyy Pekan kirjeestä Suomen Uutisten päätoimittaja Enävaaralle 70-luvun alkupuolella. Siteerauksessa mainittu “asiantuntijaryhmä” oli epäilemättä Turun hengentieteen seura.

Lähetän ohessa erään varsin ajankohtaisen kirjoituksen Suomen Uutisiin julkaistavaksi, mielellään seuraavassa lehdessä. Kuulun erääseen ns. asiantuntijaryhmään täällä Turussa, jossa käsitellään seksuaalista käyttäytymistä eri tilanteissa… Kunnioittavasti samalla pyydän teitä järjestämään minulle lehtimieskortin, jotta pääsen tekemään helpommin juttuja politiikasta ja muista tärkeistä asioista. (s. 60)

Nordling painottaa teoksessaan useaan otteeseen Pekkaa asiassa kuin asiassa näyttelijänä, minkä painotuksen Mesikämmenkin allekirjoittaa. Tapa jolla Nordling asiasta teoksessaan kirjoittaa, herättää kysymyksen, että missä määrin Nordling on saanut tulkinnalleen ideaa vaikkapa juuri tuosta Mesikämmenen edellä mainitusta artikkelista. Kenties jossain määrin, mutta kenties Nordling on päätynyt tähän melko itsestään selvään näkökantaan aivan omillaan.

Turun hengentieteen seuraa ruoditaan kirjassa kiitettävästi. Kuuluisa rituaalimenokuva, jonka täsmällinen alkuperä on ollut Mesikämmenelle aiemmin hämärässä, paljastuu Nordlingin salapoliisityön jäljiltä Jermu-lehdeksi.

Myös Pekan elämän alamäkeen luisua valotetaan kirjassa Pekan omin dokumentein. Mukana on mm. Pekan vaimolle erään naapuruston asukkaan lähettämä kirje, joka pitää sisällään rajuja syytöksiä kavalluksista ja jopa väkisinmakaamisista. Mielenkiintoista asiaan liittyen on se, että Pekka pisti tällaistakin materiaalia itsestään kansallisarkistoon, eikä siivonnut kuvaansa, kuten varmasti moni olisi tehnyt. Nordling toteaakin, että “harva henkilö olisi yhtä rehellinen omien likaisten asioidensa jättämisestä muiden tutkittavaksi” (s. 77)

Pekan vankilasta vapautumisen jälkeen ilmestyi jakeluun “Klaus Jorvaksen” teksti Siitoin Der Führer – Wir Folgen Dir!, jossa puolitotuudellisesti maalaillaan kuvaa Pekasta. Lyhyehkö teksti on julkaistu kirjassa kokonaisuudessaan. Teksti on Pekkaa von Münchausenina parhaimmillaan, sen verran värikästä on sen kerronta ja sisältö. Mesikämmen pitää lähes varmana, että tuo teksti oli Pekan itsensä kynäilemä. “Jorvaksen” teksti päättyi seuraavaan perin pekkamaiseen julistukseen:

ILMAN HIRTEHISHUUMORIA ON MAAILMAMME KÖYHÄ, SILLÄ TOTISIA TOSIKKOJA, JOTKA EIVÄT YMMÄRRÄ HAUSKUUTTA, ON AIVAN LIIKAA!

Pekan harjoittamaa hengentiedettä on usein ja perustellusti pidetty karskin maanläheisenä ja pragmaattisena, vaikka sen teoreettinen pohja huitoo usein mitä korkeimmissa metafyysisissä sfääreissä. Kirjasta löytyy osuva esimerkki siitä, minkälaisia neuvoja ja mihin tyyliin Pekka saattoi antaa hänen puoleensa hengentieteellisistä syistä kääntyneille opastusta tarvitseville ihmisille. Seuraavan neuvon Pekka antoi jollekin nuorelle miehelle 21.1.1980:

…mutta kaikesta huolimatta täytyy aina muistaa, että naiset ovat maailman katalampia, kieroimpia ja ilkeimpiä olentoja, joihin ei voi koskaan luottaa ja joille ei koskaan saa antaa valtaa. Nainen on hyvä orja, mutta huono isäntä. Kaikki menee hyvin niin kauan kuin mies osaa pitää naisensa kurissa ja ojennuksessa, eikä anna tälle tilaisuutta hyppiä silmille”. Lisäksi: “Toinen asia, joka sinun on ehdottomasti opittava on se, että pidät turpasi kiinni. Et ikinä saa vakituista paikkaa ja kunnon ystäviä, jos lörpötät jokaiselle elämäntarinasi ikävät puolet. Siis päätä nyt itsellesi se, ettet kerro enään kenellekään yhtään mitään ja muista myös tämä. Mikäli minä olisin työnantajasi ja tietäisin ne jutut mitä olet minulle kertonut, niin saisit kallossinkuvan takapuoleesi. Ellet tätä opi, niin pirukaan ei voi sinua auttaa, vaan saat elää elämäsi liekki majoissa. OPI SIIS TÄMÄ! (s. 91)

Meno 70-luvun kylmän sodan Suomessa oli hurjaa. Kun Pekka joutui linnaan, jatkoivat Pekalle myötämieliset tahot silti touhujaan. Alla esimerkki.

Kotkassa toiminta oli myöskin Siitoinin käsistä pois, mutta antikommunistien aktivismi jatkui siellä vahvana. Siellä mm. maalattiin Leninin patsas punaiseksi Siitoinin vankilaan joutumisen jälkeen. Siitäkin tuli kansainvälinen selkkaus ja mm. ulkoministeri Paavo Väyrynen valitteli tapahtunutta maailmalle. (s. 93)

Muistaakohan Väyrynen tapahtuneen? Mesikämmenen blogissa haastateltu Esa Taberman tulee monen muun ohella teoksessa mainituksi. Tabermannista kirjoitetaan hivenen enemmän kuin monista muista Pekan joukoissa 70-luvulla olleista henkilöistä, ja häntä myös siteerataan Abdullah Tammen suhteen pitkästi. Pekka oli soluttautujien suhteen ilmeisen tarkkana, ja Tammen tapaus osoittaa, että hänellä oli siihen perustellut syynsä.

Pekan vankilaan saamat uhkaukset kirjeitse ovat karua luettavaa. Vankilasta käsin Pekka lähetti säännöllisesti myös presidentti Kekkoselle kirjeitä. Hän mm. kertoi olevansa valmis kulissien takaiseen korvaukseen siitä hyvästä, että hän joutui poliittisista syistä vankilaan. Vastakaikua ei tullut ja Pekan sävy Kekkoselle kiristyi kirjeissä. Romanssinnälkäänsä Pekka hoiti vankilasta käsin myöskin kirjeitse, viritteillä oli mm. pari avioliittoa. Romantiikan luokkaan meneviin siteerattuihin kirjeisiin kuuluu myös erään taideopiskelijaneidon kirje Pekalle, jossa neito tilittää olan takaa mm. siitä, miten Pekka piti häntä huorana. Tulikivenkatkuinen ja tahattoman humoristinen kirje on erokirje.

Kokonaisuudessaan on teoksessa julkaistu myös Kursiivin iskun tehneen Seppo Lehtosen nimiin laitettu kirje, jota Pekka yritti käyttää todistusaineistona Kursiivin jutussa omasta syyttömyydestään. Kirje, jossa Lehtosen nimeen on liitetty titteli “Lusiverin poika”, on mielenkiintoinen kuriositeetti, mutta kaikella todennäköisyydellä se on Pekan itsensä kirjoittama.

80-luvulla Pekan kurssi oli laskusuhdanteinen ja jäsenkato KDP:stä oli tosiasia. Tilanteen keskellä Pekka joutui puolustelemaan myös hengentieteiden harjoittamista, joka monille KDP:n jäsenille oli kuin punainen vaate:

Okkultismi on hyvä ja tärkeä asia ja kuten tiedättekin, niin koko kolmannen valtakunnan ylin johto harrasti sitä. Asiasta on monia kirjoja, kuten esimerkiksi Pyhä Keihäs, joka kertoo Hitlerin vihkiytymisestä asiaan, jne. Sanontasi, etteivät okkultismin harrastajat ole järki-ihmisiä on täysin väärä. Asia on täysin päinvastoin. Tietenkin on selvää, että monet häiriintyneet ihmiset kiinnostuvat okkultismista ja tulevat mukaan toimintaan siksi, etteivät ole löytäneet muilta tahoilta apua. Sama pätee myös muissa uskonlahkoissa. (s. 135)

Homma suistui 80-luvulla kovaan laskuun, mistä Nordling löytää pohjalukemat KDP:n Rautaristi-lehdestä:

Vuonna 1982 alkaa näkyä Siitoinin veltostuminen. Lehdessä on juttua mm. Dallas-sarjasta ja Sleepy Sleepersistä – KDP on yksimielisesti valinnut sleepparit Suomen suosituimmaksi yhtyeeksi. Vuonna 1984 jutut madaltuvat entisestään. Lehdessä pohditaan sitä, että Pirkka-Pekka Petelius on hyvä mies ja tosi arjalainen. Riman alitus lienee spermapankin perustaminen (s. 139)

80-luvun yhteydenotoista mainitaan ulkomailta David Dukelta ja National Alliancelta tulleet kirjeet. Duken kirje myös siteerataan kokonaisuudessaan. Pekalta siteerataan kokonaisuudessan kirje Pentti Linkolalle, jonka Pekka halusi nimetä KDP:n kunniajäseneksi. Linkola ei vastannut kirjeeseen.

Pekalle ominainen huumori on läsnä teoksen alusta loppuun. Loppupuolelta teosta löytyy tästä esimerkkinä huima teksti Suojelupoliisin puliukot:

Supon tärkein ase ääriryhmien oikealta/vasemmalle vakoilussa ovat puliukot. Kaikissa yleisissä tilaisuuksissa, joissa ns. ääriryhmät esiintyvät, on vähintään 1-2-naamioituneita ns. puliukkoja, likaiset vaatteet päällä ja lippalakki päässä. Yleensä niillä on Lasol-pullo taskussa, jossa ei tietenkään ole sitä ainetta, vaan vettä. He esiintyvät ko. juoppoina lähellä puhujankoroketta ja juovat vettä Lasol-pulloistaan. Osalla on kuulolaite, joka on käytännössä naamioitu radiolähetin, joka lähettää ko. tilaisuuden viestit Supon päämajaan. Välistä niillä on lähetin kauluksen alla näkymättömissä. Rinnassa heillä on usein kirkas merkki, jossa on piilokamera. Nämä valejuopot herättävät hilpeyttä yleisön keskuudessa Lasol-pullojensa kanssa, koska yleisesti ottaen suomalaiset juopot rakastavat kanssakumppaneitaan. Näin Supo saa äänitettyä ja kuvattua rauhassa ko. tilaisuudet ja yleisesti ottaen tyhmät nauris-aivo suomalaiset eivät “hoksaa” mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Führer ei voi todeta muuta kuin sen, että autuaita ovat puupäät sillä he eivät huku vaan kelluvat. Heil Hitler! (s. 196-197)

Olen hyvin kriittinen Nordlingin tavasta niputtaa Pekka samaan laatikkoon Halla-ahon kanssa, sekä hänen löyhästä tavastaan käyttää käsitteitä (oikeisto, äärioikeisto, jne.), kuten on jo aiemmin käynyt ilmi. Jostain olen kuitenkin hänen kanssaan samaakin mieltä, jos unohdetaan Halla-ahon laskeminen äärioikeistoon kuuluvaksi. Aivan teoksensa lopussa Nordling toteaa:

Vielä 1980-luvulla Euroopan äärioikeisto oli mieluummin arabien nationalismia tukevaa. Islam ei ehkä silloin ollut niinkään tapetilla. (s. 200)

Pekka itse on tästä hyvä esimerkki. Musta magia-teoksissaan hän viittasi positiiviseen sävyyn Koraaniin miehen ja naisen välisistä suhteista puhuessaan, ja yleissävy arabimaita kohtaan oli Pekalla muutenkin positiivinen.

Lopuksi voisi vielä sanoa, että on hyvä, että joku on kansallisarkiston Pekka-kansioita jo tutkinut ja aiheesta kirjoittanutkin. Olisi sääli, jos kukaan ei olisi näin jo tehnyt. Vaikka olen kautta tämän katsauksen kovinkin sanoin arvostellut Nordlingin uuttakin kirjaa, on Nordling kuitenkin saanut Pekasta jo kaksi kirjaa ulos. Muita kirjoja samasta aiheesta ei ole ilmestynyt. Kritisointi on aina tietysti helpompaa kuin se, että alkaa itse toimeen ja kirjoittaa aiheesta, kenties paremman teoksen. Alan harrastajille molemmat Nordlingin kirjat ovat joka tapauksessa kulttikamaa.

Read Full Post »