Feeds:
Posts
Comments

Posts Tagged ‘Saatanallinen Raamattu’

saatanallinenraamattuAnton LaVeyn Saatanallinen Raamattu on lajissaan klassikko, oli teoksesta sitten mitä mieltä tahansa.

Nyt jo kuopattu pienkustantamo Voimasana julkaisi kirjan kovakantisena laitoksena suomeksi vuonna 2007. Opus on nykyään keräilyharvinaisuus. Huutonetissä teosta on myyty, silloin harvoin kun sitä siellä on näkynyt, n. 70 euron hintaan. Todennäköisesti hinta ei tule tuosta laskemaan jatkossakaan.

Teoksen suomenkielisessä versiossa on Peter Gilmoren standardiesipuheen lisäksi kotimaisten Wookin ja Tapio Kotkavuoren esipuheet. Molemmat herrat ottivat osaa myös kirjan käännöksen oikolukuun.

Mesikämmen kysyi ukoilta, josko heidän esipuheensa voisi nyt muutaman vuoden jälkeen julkaista blogissa – niiden perään kun on kyseltykin aika ajoin. Molempien vastaus oli myöntävä, joten Mesikämmen saa ylpeänä esittää nämä tekstit ensikertaa netissä kirjoittajien luvalla kaikelle kansalle.

Kuten itse kirjassa, niin myös tässä blogissa julkaistaan ensin Kotkavuoren esipuhe. Huomenna taas on vuorossa Wookin esipuhe Summa Theologia Diabolicae.

– – –

Tulen ajan aamunkoitteessa

Melko pian erään Noitien Työpajani oppilaan, kolumnisti Merla Zellerbachin, aviomies teki jotain hyvin merkittävää. Hänen nimensä oli Fred Goerner ja häneltä oli juuri julkaistu kirja nimeltä The Search for Amelia Earhart. Fred sanoi, että minun pitäisi kirjoittaa raamattu. Hän oli varma, että se löytäisi kustantajan. ”Hetkinen”, sanoin. ”En ole kirjailija, en ole koskaan ollut, eikä minulla ole koskaan ollut sen suuntaisia pyrkimyksiäkään.” ”Ei se mitään, älä huoli”, sanoi Fred. ”Sinä pystyt siihen.” Hän esitteli minut kirjalliselle edustajalleen, Mike Hamilburgille, joka puolestaan lähetti erään miehen tapaamaan minua. Hänen nimensä oli Peter Mayer, ja hän oli dynaaminen uusi toimittaja Avon Booksissa. Puhuttuamme hieman, Peter kysyi minulta: ”Miten pian saisit sen valmiiksi?” Kuten kaikki muukin elämässäni, myös tämä oli kutakuinkin odottamatonta. En ollut koskaan aikaisemmin kirjoittanut kirjaa, saati sitten raamattua. Varsinkaan johonkin sovittuun aikatauluun. ”Kerrot vain miten asia on”, Peter jatkoi. ”Hyvin se menee”. Ja niin minä kirjoitin. Loppu on historiaa.

– Anton LaVey (1)

Millaiseen maailmaan Saatanallinen Raamattu syntyi? Millainen oli se kulttuurinen ilmapiiri, Zeitgeist, mistä se nousi ja mistä se alkoi vaikuttaa? Suurin osa tämän teoksen nykyisistä lukijoista eivät olleet edes pilke vanhempiensa silmäkulmissa kun markkinoille ilmestyi tämä (post)modernin magian ja maagisen maailmankatsomuksen eräs tunnetuin klassikko. Siksi lienee paikallaan hieman valottaa edellä mainittuja teemoja, sekä muita teoksen syntyyn ja taustaan liittyviä asioita, joita ei yleensä tarpeeksi tunneta tai muisteta. Ne kuitenkin antavat syvyyttä ja kontekstia LaVeyn mestariteokselle, ja sellaisina ehkäisevät teoksen lukijaa sortumasta 6. saatanalliseen syntiin – perspektiivin puutteeseen (2).

1960-luku oli suurten muutosten aikaa. Jotain aivan uutta ja mullistavaa oli alkamassa ja sen jonkin kosketus tuntui olevan jo aivan nurkan takana. Vuosikymmenen läpi puhalsivat tuulet, jotka tulivat perustavalla tapaa muuttamaan ihmisten käsitystä itsestään ja maailmasta, niin fyysisesti, sosiaalisesti kuin psyykkisestikin. Joinakin historiallisina viitepisteinä näistä asioista käyköön mm. rotumellakat Detroitissa ja Los Angelesissa, Bobby ja John F. Kennedyn sekä Martin Luther Kingin salamurhat, kylmä sota, yhdysvaltalaisten kommunismin pelko, Sikojenlahden ja Kuuban kriisit, Vietnamin sodan vastainen ”flower power” hippiliike, ”vapaa seksi”, ehkäisypilleri, feminismi, psykedeeliset huumeet ja mielenlaajentaminen, ennennäkemätön rock-musiikin hyökyaalto radioasemien ja vinyylisten single-levyjen kautta, Woodstock-festivaali, the Beatles, the Doors, transistoriradiot, Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton välinen kilpajuoksu avaruuteen ja kuuhun, Charles Manson ja hänen ”perheensä” isku hippiliikkeen idealistiseen kuplaan, sekä Berliinin muurin nouseminen kolmeksikymmeneksi vuodeksi Itä- ja Länsi-Saksan välille.

Suomeen monet näiden asioiden aallot rantautuivat lievemmässä muodossa kuin ne muualla maailmalla velloivat, mutta yhtä kaikki, ajan henkeen myös meillä kuului poliittisuus, radikalismi ja rakennemuutos. Se oli aikaa, jolloin Suomesta rakennettiin ns. hyvinvointivaltiota (3). Vapaa-aika lisääntyi, lauantaista tuli sunnuntain lisäksi vapaapäivä. Ihmiset muuttivat maalta kaupunkeihin. Keski-oluen myynti vapautui. Matkailu lisääntyi. Toisin kuin Yhdysvalloissa, Suomessa älymystö oli selkeästi kallellaan vasemmistoon päin ja rienasi tältä pohjalta 40- ja 50-lukulaisia arvoja sekä yhdysvaltalaista kapitalismia. Vanhanpiianvero poistui maassamme 1968. Seksuaalisuus oli kuuma aihe myös meillä. M.A. Numminen ja Viisi Vierasta Miestä -yhtye ja Visuaalinen Varietee aiheuttivat Jyväskylässä 1966 skandaalin pilkkaamalla vallitsevia sukupuolinormeja. Taideteollisen korkeakoulun opiskelijat saivat kiss in -tapahtumallaan, jossa mukana oli fallospatsaita ja sukupuolivalistusoppaiden teksteihin pohjautuvia jenkkoja, paikalle kaksi poliisiautoa. Pentti Saarikosken, itseoikeutetun suomalaisen 60-luvun personifioituman, käännös Henry Millerin Kravun Kääntöpiiristä takavarikoitiin yleisen moraalin vastaisena. Olivatko nämä tuoreen ”Saatanallisen Ajan” merkkejä pohjoisessa maassamme? Anton LaVey olisi varmaankin sanonut ”kyllä” (4). Uusi ja vanha aika ottivat yhteen, ja uuden ajan edustajat tiesivät olevansa niskan päällä ja nauroivat vanhalle polvelle, joka teki itsestään naurettavan yrittäessään lamaantuneena pitää kiinni vanhoista arvoistaan ja tavoistaan. Suuntaa ei voinut pysäyttää.

Astrologit paikansivat 1960-luvun ns. Vesimiehen ajan aamunkoittona, ja hipit ja new age -liike laajemminkin yhtyivät näkemykseen riemuiten. Ehkä tunnetuimpiin tämän ”rauhaa, rakkautta, ja harmoniaa” -näkemyksen esiintuojiin populaarikulttuurissa kuului 1967 Yhdysvalloissa syntynyt Hair-musikaali, jonka avauslaulussa Vesimies lauletaan tämä on Vesimiehen ajan aamunkoitto! Laajemmin, Vesimiehen ajan voi tiivistää viittaavan muutokseen perinteisistä uskonnoista ja normeista huomattavasti yksilöpainotteisempaan aikaan ja siihen liittyvään solidaarisuuteen. Mielenkiintoisesti kyllä, ja asian luonteelle osuvastikin, tähän yksilöllisyyden, rauhan, rakkauden ja harmonian aikaan kuului paljon myös kasvukipuisen länsimaisen kulttuurin erilaisia enemmän tai vähemmän väkivaltaisia ilmentymiä.

Yhdysvaltain länsirannikon liberaalista San Franciscosta muodostui pian koko hippiliikkeen ja tämän vasta alkaneen Vesimiehen ajan kehto. Haigh Asburyn kaupunginosaan virtasi nuoria pitkähiuksisia idealisteja kokemaan, jakamaan ja viemään eteenpäin tämän useimmiten kannabiksentuoksuisen ja sateenkaarenväreillä maalatun liikkeen ilosanomaa. Mutta samaan aikaan kun Jefferson Airplane jammasi suomalaisian sukujuuria omaavan kitaristinsa Jorma Kaukosen kera Haigh Asburyssä kappaletta White Rabbit, tapahtui Richmondin alueella, osoitteessa 6114 California Street, jotain aivan muuta.

Anton Szandor LaVey (1930-1997) ei pukeutunut sateenkaarenvärisiin tie-dye-vaatteisiin sen enempää kuin hänellä oli pitkiä hiuksiakaan. Hän pukeutui diabolisen herrasmiesmäisesti, hän oli maalannut talonsa mustaksi, ajanut päänsä kaljuksi, alkanut pitää lemmikkieläimenään Togare-nimistä leijonaa sekä johtanut kotonaan kokoontuvaa ryhmää nimeltä the Magic Circle (5). Tämän ryhmän puitteissa oltiin esitelmöity erilaisista esoteerisista aiheista sekä suoritettu rituaaleja, jotka eivät ehkä aivan kertoneet hippien maailmankuvasta. Näiden asioiden lisäksi LaVey oli 36-vuotiaana, Walpurinyönä vuonna 1966, perustanut the Magic Circlen pohjalta Saatanan Kirkon, joka sai kasvavassa määrin huomiota niin Yhdysvalloissa kuin muuallakin maailmalla.

LaVey näki kotikaupungissaan vellovat hipit ja näihin läheisesti liittyvän new age -liikeen yksinkertaisena ja naiivina vastareaktiona vielä edellisillä vuosikymmenillä toisella tapaa kukoistaneelle konservatiiviselle moraalille ja täten tietysti myös kristinuskolle. ”Tony” näki hippiliikkeessä pohjimmiltaan hyvin paljon samaa kuin kristinuskossa, eikä ollut tyytyväinen kumpaankaan (6). Seksuaalisuuden nostaminen pöydälle oli tosin jotain, mikä omalla tavallaan yhdisti Saatanan Kirkkoa hippiliikkeeseen eräänä keskeisen tärkeäksi nähtynä keskustelun kulmana (7).

California Streetin mustan talon omistaja oli värikäs persoona, jolla oli sekä karismaa ja poikkeuksellisia ajatuksia että kiehtovan eksentrinen koti. Hän veti puoleensa monenlaisia ihmisiä, jotka vaikuttivat ratkaisevalla tavalla hänen roolinsa kehittymiseen sellaiseksi länsimaisen magian erääksi ikoniksi, jollaisena hänet nykyään tunnetaan. Kuten LaVey vuonna 1998 postuumisti julkaistussa viimeisessä teoksessaan Satan Speaks! totesi, tapahtumat hänen elämässään tapasivat olla odottamattomia. Nämä tapahtumat eivät rajoittuneet vain pieniin, yhdentekeviin asioihin. Jokseenkin yllättävä oli ollut jo Saatanan Kirkon perustaminenkin, johon hänet sai ryhtymään mies nimeltä Edward M. Webber (8), joka kuului the Magic Circleen ja jolla oli kokemusta kirkkojen ja voittoa tavoittelemattomien organisaatioiden taloudellisista ja julkisista velvoitteista. Samaan tapaan myös Saatanalinen Raamattu sai alkunsa kutakuinkin odottamattomien käänteiden kautta, kuten tämän esipuheen alussa olevasta LaVey-sitaatista selviää. Ja samoin kuin Saatanan Kirkosta, myös Saatanallisesta Raamatusta tuli luova synteesi jostain omasta ja jostain lainatusta.

Saatanallinen Raamattu näki päivänvalon joulukuussa 1969 Avon Booksin julkaisemana, kolme vuotta Saatanan Kirkon perustamisen jälkeen. LaVeyn mustan talon sisällä oltiin varmastikin sitä ennen moneen kertaan kirjoitettu ja vanhaan tyyliin käsin ja perinteisellä kirjoituskoneella korjailtu teoksen käsikirjoitusta. Tässä prosessissa LaVeyn ruotsalaisia sukujuuria omaava avovaimo ja Saatanan Kirkon ensimmäinen ylipapitar Diane Hegarty esitti tärkeää osaa. Hänen nimensä ei ole turhaan jo tästä syystä teoksen omistussivulla.

Kirjan teksti on pysynyt muuttumattomana ensimmäisestä painoksestaan asti, muutamia poikkeuksia lukuunottamatta. Muutoksiin kuuluvat ensimmäisen painoksen omistussivu, joka on sittemmin poistettu (9), sekä kirjan englanninkielinen esipuhe (10), joka vuonna 2005 vaihtui kolmanteen versioonsa.

LaVey lainasi ja mukaili teokseensa huomattavan määrän niin Ragnar Redbeardia (11), Ayn Randia (12) kuin John Deetäkin (13). Kaikki tämä on toki räätälöyty vilpittömän luovasti LaVeyn ainutlaatuisesta omasta näkemyksestä käsin. Tämän asian yhteydessä sopii mainita, että sekään ei haittaa, että LaVeyn henkilöhistoriakin on laajalti hänen itsensä eri aineksista räätälöimää tarinaa. Kyky yksilön tahtoa maailmassa toteuttavaan myytin luontiin nivoutui itse asiassa oleellisella tavalla LaVeyn henkilökohtaiseen maagiseen filosofiaan, ja tältä pohjalta faktuaalinen tarttuminen vaikkapa hänen henkilöhistoriaansa ei sellaisenaan ole välttämättä osuvaa kritiikkiä häntä kohtaan (14). Saatanallisen Raamatun suhteen voidaan myös huomioida, että kaikkien uskontojen perustajat ovat aina omilla luovilla tavoillaan inspiroituneesti yhdistelleet uutta ja vanhaa oman näkemyksensä mukaisesti. LaVey maalasi teoksellaan väkevän ja häpeilemättömästi yksilöä korostavan lähtökohdan moniin elämän ja olemassaolon kysymyksiin ja vetoaa sen vuoksi yhä edelleenkin uusiin lukijoihin. Kuten Nietzsche, LaVey ei liiemmin argumentoinut, eikä ollut valtavan systemaattinenkaan, vaan usein lähinnä sanoi miten asiat hänen mielestään olivat. Ja hän onnistui tässä sanallisena taiteilijana loistavasti – ei mitenkään vaatimattomammin kuin esittämällä modernin satanismin edelleen yleisesti hyväksytyt perusteet niin sen filosofian kuin magiankin lähtökohdissa.

Ennen Saatanan Kirkkoa ja Saatanallista Raamattua länsimaisessa maagisessa kulttuurissa oli toki ollut yksilöitä ja ideoita, joiden voi myös nähdä monin eri tavoin resonoivan erittäin vahvasti yksilöllisyyden käsitteen kanssa (15). Mutta kukaan näistä 1900-luvun puoliväliin mennessä jo kuolleista suurista nimistä ei ollut formuloinut magiaa niin dramaattisesti yksilöä painottaen kuin LaVey, tai tuonut siihen sellaisia uusia elementtejä kuin hän (16). Koskaan aiemmin magiaa ja siihen liittyvää maailmankuvaa ei ollut nähty materialistisena ja hedonistisena. Käsitys magiasta ennen Saatanallista Raamattua oli ollut selkeästi transsendenttisesti virittynyttä, tavalla tai toisella tekemisissä fyysisen maailman lisäksi – ja ehkä ennen kaikkea – sen ylittävien olemassaolon ulottuvuuksien ja entiteettien kanssa. Saatanan Kirkon ylipapin maaginen filosofia on oleellisesti immanenttia, tähän maailmaan pohjautuvaa ja siihen suuntautuvaa. Magialla on tässä materialistisessa maailmankuvassa paikkansa, koska materialistiseen maailmankaikkeuteen kuuluu myös asioita, jotka ylittävät järjen selityskyvyn. LaVeyn maagista filosofiaa värittää läpikotaisin käsitys lihaan sidotusta yksilöllisestä egosta ja sen vastaisesta kollektiivisesta, henkisestä ja sosiaalisesta illuusiosta, sekä näihin liittyvästä moniulotteisesta kudelmasta nautintoa ja tuskaa, indulgenssia ja pidättyväisyyttä. Maagisen filosofiansa LaVey kiteytti edellä mainittuun käsitteeseen indulgenssi (17), mitä hän myös piti Saatanan Kirkosta alkaneen Saatanan Ajan avainsanana.

Saatanan Kirkon ja Saatanallisen Raamatun vaikutus länsimaiseen kulttuuriin on vaikuttava. Hyvän lähtökohdan asian pohtimiseksi saa jo siitä, että teoksen ensimmäisen kerran ilmestyessä Saatanan Kirkko oli edelleen selkeästi kohtuullisen pieni San Franciscon alueen ilmiö, eikä Kirkolla ollut tuolloin kuin reilusti alle 100 jäsentä (18). Sittemmin Saatanallisessa Raamatussa esitetyt ajatukset ovat vaikuttaneet suoraan ja epäsuorasti miljooniin ihmisiin ympäri länsimaista maailmaa. LaVeyn teos on vaikuttanut aina modernin satanismin käsitteestä epäsuorasti myös moniin muihin länsimaisen kulttuurin alueisiin, joita on vaikeampi osoittaa suoraan. Se, missä määrin suurinta osaa ihmisiä länsimaisessa kapitalistisessa maailmassa nykyään ohjaillaan heidän erilaisten halujensa pohjalta, on vahva argumentti Saatanallisen Raamatun 9 Saatanallisen julkilausuman ja siten myös Saatanan Ajan olemassaolon puolesta. Saatanallisen Raamatun kantta koristava Bafometin sinetti (19) on nykyään kaikkialla länsimaissa tunnistettu ja satanismiin itsestäänselvästi liitetty symboli. Taide eri muodoissaan on ylipäätään aluetta, josta Saatanallisen Raamatun vaikutus on varmastikin helpointa löytää. Tämän voi nähdä dramaattisesti jo Roman Polanskin vuonna 1968 julkaistussa elokuvassa Rosemaryn Painajainen (20), jossa Saatanan lapsi syntyy maailmaan ”1966 – vuonna 1 Saatanan aikaa”, Anno Satanis. LaVeyn taidemaailmaan tekemä vaikutus ei ole yllättävää, sillä hänen omaan ajatteluunsa vaikuttaneet ihmiset olivat huomattavassa määrin väkeviä mielikuvia tuottavia taiteilijoita hekin (21). Kaiken tämän pohjalta LaVeyn Saatanan Kirkon ylipapin tittelin lisäksi hänen itse itselleen antama status Saatanan Ajan ja sen sanan Maaguksena, eli hieman yksinkertaistaen sanansaattajana, ei näytä lainkaan mahtipontiselta liioittelulta.

Saatanallinen Raamattu on aiemmin käännetty mm. saksaksi, ranskaksi, tsekiksi ja ruotsiksi. Se on ollut ensimmäisestä ilmestymisvuodestaan asti jatkuvasti saatavilla Avon Booksin helposti tunnistettavana pokkariversiona (22). Voimasanan nyt julkaisema suomenkielinen versio ilmestyy n. yhdeksän vuotta LaVeyn kuoleman jälkeen, n. 40 vuotta Saatanan Kirkon perustamisen jälkeen ja n. 37 vuotta itse tämän teoksen ensimmäisen julkaisun jälkeen. Sellaisena teos mielenkiintoisella tavalla sijoittuu LaVeyn käsitykseen ajasta ja siihen liittyvistä yhdeksän vuoden sykleistä.

Vesimiehen ajan sijaan LaVey näki, että vuonna 1966 alkoi Jään Ajan jälkeen syklisesti Tulen Aika, jota hallitsee ihminen/Saatana. LaVeyn maagisessa aikakäsityksessä yhtä 9 vuoden periodia hallitsee toiminta, jota seuraa yhdeksän vuoden periodi reaktiota edelliseen. Yksi tällainen 18 vuoden yksikkö vastaa ”Työskentelyä”. Yhdeksän Työskentelyä vastaa Ajanjaksoa (162 vuotta), yhdeksän Ajanjaksoa taas Aikaa (1458 vuotta). Yhdeksän Aikaa vastaa LaVeyn mukaan Aikakautta (13122 vuotta) (23). Saatanallisen Raamatun suhteen Työskentelyjä on tähän mennessä ollut kaksi, ja kolmas on juuri alkanut. Tämä tarkoittaa LaVeyn maagisessa ajan määrittelyssä erittäin dynaamista kautta – kolmas Työskentely kokonaisena merkitsee aktiivisempaa aikaa kuin toinen, ja sen lisäksi juuri alkanut uusi yhdeksän vuoden jakso on myös aktiivinen. Satanisteille tämä ja tämän käännöksen paikantuminen tähän aikaan lienee siis merkityksellistä.

Käsissäsi ei ole ainoastaan satanismin vaan myös (post)modernin länsimaisen magian klassikko laajemminkin. Se vastaan länsimaisessa maagisessa perinteessä vaikutukseltaan kutakuinkin Descartesin Meditaatioiden vaikutusta länsimaiseen filosofiaan, siirtymistä vanhan ajan filosofiasta peruuttamattomasti uuteen, radikaalimmin yksilöpainotteiseen ja järkeen perustuvaan aikaan. Teos on kuluneiden vuosikymmenien aikana osoittanut jatkuvan voimansa, jättäen jälkensä valtavaan määrään kirjasta ajattelun aihetta ja inspiraatiota ammentaneisiin lukijoihin. Epäilemättä teos tulee edelleen olemaan monille portti Vesimiehen ajan pimeälle puolelle, Tulen Aikaan, radikaaliin tähän maailmaan sijoittuvaan individualismiin. Ilman epäilystäkään teos oli tähän asiaan ensimmäinen Avain laatuaan, ja sellaisena suunnannäyttäjänä sen historiallista asemaa eivoi viedä pois, eikä mitätöidä.

Contra stupido,

Tapio Kotkavuori

Talvipäivänseisauksena, Turussa, 06 CE.

– – –

Viitteet:

(1) Teoksessaan Satan Speaks!, s. 5. Feral House, 1998 CE. Suom. Tapio Kotkavuori.

(2) Kts. Blance Barton, The Secret Life of a Satanist, kappale The Nine Satanic Sins, jossa LaVey listaa yhdeksän ”saatanallista syntiä”, ja niistä kuudennessa kehoittaa satanisteja ”pitämään aina mielessä laajemman sosiaalisen ja historiallisen perspektiivin”. Feral House, 1990.

(3) Myös Yhdysvaltojen politiikassa tehtiin samalla vuosikymmenellä merkittäviä päätöksiä tähän suuntaan, mm. sairausvakuutuksen suhteen, joka astui maan lakiin presidentti Lyndon B. Johnssonin toimesta 1965. Tämä on mielenkiintoista ajankuvaa, kun miettii vaikkapa sitä, mitä LaVey kirjoittaa Jumalasta ja sairausvakuutuksesta tämän kirjan kappaleessa ETSINTÄKUULUTUS: Jumala – Elävänä tai kuolleena!

(4) Kts. Tämän kirjan kappale Muutamia todisteita uudesta saatanallisesta ajasta.

(5) ”Maaginen piiri”. Ryhmään kuului suuri määrä erilaisia ihmisiä, mm. elokuvaohjaaja Kenneth Anger ja antropologi Michael Harner.

(6) Kts. Tämän kirjan kappale Saatanallinen seksi.

(7) Hyvänä esimerkkinä tästä on mm. Ray Laurentin tekemä ensimmäinen dokumentti Saatanan Kirkosta: Satanis, The Devil’s Mass vuodelta 1969.

(8) Kts. Ray laurentin dokumenti Satanis, the Devil’s Mass, sekä Michael A. Aquino, The Church of Satan.

(9) Kiitoslistassa oli 19 erityistesti mainittua ja 20 muuten kunnianarvoiseksi mainittua henkilöä. Nämä tärkeimmät 19 henkilöä olivat (LaVeyn esittämässä järjestyksessä) Bernardio Nogara, Karl Haushofer, Grigory Yefimovitch Rasputin, Sir Basel Zaharoff, Allesandro Cagliostro, Barnabas Saul, Ragnar Redbeard, William Mortenssen, Hans Brick, Max Reinhardt, Orrin Klapp, Fritz Lang, Friedrich Nietzsche, William Claude Dukinfield, Phineas Taylor Barnum, Hans Poelzig, Reginald Marsh, Wilheim Reich, Mark Twain. Listaan kuului myös ”Yhdeksän tuntematonta miestä”, sekä Togare, hänen lemmikkileijonansa. Myös tämä kirjan täydentäjän, The Satanic Ritualsin, kiitoslista on poistettu teoksen nykyisistä painoksista. Kiitoslistojen poistamissyynä voi arvella olevan LaVeyn halu pitää ajatteluunsa vaikuttaneet tahot piilossa – ja näin ylläpitää häneen liittyvää myyttisyyttä ja sen voimaa. Kts. Asiasta Stephen Flowers, Lords of the Left-Hand Path: A History of Spiritual Dissent. Rûna-Raven Press, 1997.

(10) Saatanallisen Raamatun esipuheet vuoteen 2006 mennessä: 1969-1972: Burton H. Wolfe, 1972-1976: Michael A. Aquino, 1976-2005: Burton Wolfe (päivitetty versio), 2005 -: Peter H. Gilmore. Näistä Aquinon esipuhe löytyy hänen teoksensa The Church of Satan liitteistä.

(11) Kts. tämän kirjan kappale Saatanan Kirja.

(12) Kts. tämän kirjan Yhdeksän saatanallista julkilausumaa.

(13) Kts. tämän kirjan Eenokin Avaimet.

(14) Myytin voima magiassa on suuri, ja tämän tietäen LaVey myös erittäin onnistuneesti rakensi omaa imagoaan. Lukija voi pohtia asiaa mm. tässä teoksessa esitetyn ”pienemmän magian” perspektiivistä (kts. tämän kirjan kappale Saatanallisen magian teoria ja käytäntö). Eräs LaVeyn myytin valottaja on ollut Lawrence Wright Rollings Stone -lehden syyskuun 1991 numerossa.

(15) Mm. Crowley ja Gregorius kuuluivat heihin. Jo lähtökohtaisesti koko maagista länsimaista kulttuuria voidaan pitää yksilöpainotteisena, koska maagikko on siinä perustavalla tapaa vapaa agentti, joka operoi erilaisten olemassaolon ulottuvuuksien kanssa kysymättä siihen lupaa sen enempää kristilliseltä kirkolta kuin muultakaan itsensä ulkopuolisilta auktoriteeteilta.

(16) 1960-luvun taitetta edeltäneitä maagikoita voidaan pitää länsimaisen maagisen renessanssin ensimmäisen vaiheen edustajina, sen jälkeisiä maagikoita sen toisen vaiheen edustajina.

(17) Kts. kappale Indulgenssia – EI pakkoa.

(18) Kirkolla oli ollut jäseniä vuonna 1968 vain 50-60. Kts. Aquino Michael A, The Church of Satan.

(19) Bafometin sinetti ei kuitenkaan saanut alkuaan Saatanan Kirkon kautta, vaan se löytyy kirjallisuudesta jo vuodelta 1897, Stanislas de Guaitan kirjoittamasta teoksta La Clef de la Magie Noire.

(20) LaVey oli elokuvaan ”tekninen neuvonantaja”. Hänen väitettiin myös näytelleen siinä lyhyen kohtauksen Saatanana.

(21) LaVeyn esteettisyyden painotus hänen filosofiassaan tulee esiin hyvin mm. hänen listaamissaan Yhdeksässä saatanallisessa synnissä: niistä viimeinen on esteettisyyden puute. Tämä tietysti on loogista LaVeyn filosofian materialistisen luonteen kanssa. Kts. asiasta Saatanan Kirkon julkaisu The Cloven Hoof, 1987, tai Blanche Bartonin The Secret Life of a Satanist, Feral House, 1990.

(22) University Press julkaisi teoksesta vuonna 1972 kovakantisen version, joka nykyään on keräilyharvinaisuus.

(23) Kts. LaVeyn The Satanic Rituals, kappale The Unknown Known. Avon Books, 1972. Olen kääntänyt Eran vastaamaan Ajanjaksoa, Agen Aikaa, ja Epochin Aikakautta.

– – –

Aiheeseen liittyen:

Kun Tabe Slioor Anton LaVeyn tapasi.

Anton LaVeyn saatanalliset elokuvat (osa 1, 2, 3, 4, 5, 6).

Boyd Rice speaks!

Boyd Rice: An Embodiment of the Wolf’s Hook.

Church of Satan is dead.

Larry Wessel speaks!

Might is Right eli voiman filosofia.

Kenneth Anger, valkokankaan kapinallinen maagikko (osa 1, 2, 3, 4, 5, 6).

Setin Temppelin Otto Varjonen puhuu!

Mitä Pekka Siitoin sanoi Anton LaVeystä ja satanismin historiasta?

Luciferin arkkipiispan nauru.

Advertisements

Read Full Post »

Kuten jotkut jo tietävätkin, tapasi edesmennyt suomalainen seurapiirijulkkis, mannekiinikoulun johtajatar, toimittaja ja valokuvaaja Tabe Slioor Saatanan Kirkon edesmenneen perustajan ja ylipapin, Anton LaVeyn, 60-luvun lopussa San Franciscossa. Mesikämmen sai eilen sähköpostiinsa pari kuvaa Jallu-lehden asiaa koskevasta jutusta. Tänään tassuihin päätyi sitten koko lehti.

Slioorin kirjoittama juttu on mielenkiintoinen paristakin syystä. Ensinnäkin, Slioor saattaa olla ainut yleisesti tunnettu suomalainen, joka otti osaa Saatanan Kirkon alkuvuosien julkiseen tilaisuuteen, tapasi LaVeyn, haastatteli tätä ja kirjoitti haastattelunsa pohjalta sitten jutun suomalaiseen lehteen. Toisekseen, Slioorin Jallulle kirjoittama juttu on ajalta juuri ennen kuin LaVeyn klassikko, Saatanallinen Raamattu, ilmestyi. Vaikka jutussa on muutamia selkeitä asiavirheitä ja vaikka se on kirjoitettu melko värittyneesti, on se kuitenkin varsin mainio raportti lajissaan.

Alla olevat kuvat jutusta saa luettavampaan kokoon kuvia klikkaamalla.

– – –

“‘Mutta ota huomioon, että LaVeyllä on myös paljon varteenotettavaa lausuttavana meille ihmisille. Hän on hyvin viisas mies’. Minkälaista opetettavaa? ‘Saat nähdä sen itse, kunhan kokous alkaa'”.

Image

“Valot syttyivät jälleen ja uudet seurakuntalaiset kokoontuivat Pääpirun ympärille. Juhlallisin elein hän otti käteensä antiikkisen maljakon ja juotti heille pikarista salaperäistä juomaa. ‘Se on pissaa!’ selitti minulle eräs mies. Voi, kamalaa! Minua puistatti.”

“Nyt oli naisten vuoro ottaa osaa seremonioihin. Yksi kerrallaan laski housunsa alas ja laski tuolin alla olevaan ämpäriin niin että lorina kävi. Voi kauheaa! Hirveä löyhkä levisi huoneeseen sitä mukaa kun naiset saivat tehtävänsä tehdyksi. Oudolta tuntui että nekin jotka eivät saaneet itsestään puristetuksi pisaran pisaraa, halusivat kuitenkin istua pöntön päällä.”

“Aikaisemmin kun miehet olivat tehneet saman toimituksen toisessa huoneessa olin huomannut naisten seuraavan tapahtumaa hurmioituneen näköisinä. Ryhdyin tarkastelemaan miehiä, miten he puolestaan reagoisivat näkemäänsä. Haju ei näyttänyt heitä häiritsevän, he hengittivät syvään, sieraimet laajentuneina, silmissään autuas ilme. He olivat niin haltioituneen näköisiä kuin olisivat nähneet taivaallisen ihmeen. Kysyin myöhemmin eräältä mieheltä, miltä hänestä oli tuntunut katsella naisten pissimistä. ‘Se oli ihanaa’, hän vastasi. ‘Sen kauniimpaa musiikkia mies ei voi kuulla'”.

Image

“Miehet nousivat ylös ja astuivat kukin vuorollaan naisen luokse. Suudelmia alkoi sadella naisen päälle: silmille, suulle, poskille, rinnoille, napaan ja siitä alaspäin. Hyvät lukijani, mihin paikkaan arvelette näiden miesten suudelleen alastonta eniten? Oikein arvattu!”

“Muut Paholaisen seurakunnan jäsenet tuntuivat olevan kiihkoa täynnä hekin. Miehet alkoivat jälleen availla housunnappejaan ja naiset nostelivat hameitaan. Kaikki alkoivat haparoida housujensa sisältä jotakin. Voi kamalaa, mitä taas joudun näkemään! Jokainen kirkuu, huutaa, ähkii ja ääntelee. Nyhtäsee sitten joukon karvoja omasta tupsustaan ja vie ne Paholaisen kädessään pitelemään maljaan. Muuan mies tuli luokseni ja tyrkytti minulle mustia karvoja kehottaen minua viemään ne vadille. En saanut sanaa suustani, pudistin vain päätäni.”

Image

Image

“Tutkin tarkoin näin päivänvalossa Paholaista. Hän oli tosiaan puoleensavetään näköinen. Pitkä, vartalo hyvin muodostunut, pää kalju, kasvot selväpiirteiset. Ei ihme, että hänellä on niin paljon naispuolisia kannattajia.”

“‘Ja syksyllä ilmestyy kirjoittamani teos Paholaisen raamattu, joka tulee yhä lisäämään mainettani.'”

s5

“Katselin vessantuolia epäluuloisen näköisenä ja Pääpiru sanoi minulle: ‘Ole hyvä! Nosta kansi ja pissaa siihen!’ Minua puistatti.”

s6

“Pääpiru on miellyttävän ja vaikuttavan näköinen, eikö totta? Tässä mittailemme yhdessä toistemme harvinaisen isokokoisia sormuksia. Paholaisen etusormessa olevalla sormuksella on silläkin tärkeä tehtävä salamenoissa.”

“Pääpirun kädessä oleva metallipikari on täynnä juomaa, jonka kokoomusta ei tiedä kukaan muu kuin hän itse. Kysyin onko siinä ihmisen tai eläimen virtsaa, koska olin kuullut näin kuiskailtavan. Hän vastasi, että kukapa tietää, ehkä se on totta.”

“Keittiö on moderni ja tilava. Siellä tapasin myös LaVeyn 5-vuotiaan tyttären Tiinan [Zeena, Mesikämmen, huom.], jossa ei näkynyt minkäänlaisia saatanallisia piirteitä, ei ainakaan päällisin katsoen. Hänellä oli samanlainen pitkä vaalea tukka kuin äidilläkin. Mutta kun aloin jutella tytön kanssa lähemmin, huomasin että hänen silmissään oli pistävä ilme, josta en oikein päässyt selvyyteen. Ehkä se johtuu siitä, että hänen isänsä ammatti ei ollut samanlainen kuin muissa perheissä, ehkä tuohon outoon ilmeeseen oli jokin muu syy…”

s13

“’Otan mielelläni haltuuni sinutkin, Tabe’, Paholainen LaVey sanoi ja yritti kääriä minut punaisen viittansa sisälle.”

s9

“‘Millaiselta mahtaa tuntua nukkua tällaisessa huoneessa?’ ‘Menkää ja koettakaa, sanoi Paholainen ja suorastaan hämmästyin tästä kehotuksesta. Tiesin näet, etteivät edes uskollisimmat seurakuntalaiset päässeet koskaan näkemään, saati sitten kokeilemaan hänen vuodettaan. Riisuin nopeasti kengät jalastani ja kiipesin ylös mustia portaita katonrajaan. Mutta mustalla kankaalla verhotun vuoteen nähdessäni minun sisuni petti.”s10

067

068

070

069

063

062

064

066

jallu6

jallu8

jallu7

jallu9

– – –

Aiheeseen liittyen:

Anton LaVeyn saatanalliset elokuvat.

Luciferin arkkipiispan nauru. Luciferin arkkipiispa Pekka Siitoimen ja Saatanan Kirkon mustan paavin, Anton LaVeyn elämän ja oppien kevyttä vertailua.

Satanis, the Devil’s Mass. Dokumenttielokuva Saatanan Kirkosta 60-luvun lopulta.

LaVeyn haastattelu 60-luvun lopulta.

Read Full Post »

Vuonna 2004 ilmestyi maassamme Setin Temppelin erään suomalaisen jäsenen, Tapio Kotkavuoren, teos Vasemman Käden Polku. Esipuheen teokseen oli kirjoittanut Setin Temppelin perustaja, tri. Michael A. Aquino. Teoksen julkaisija oli kaarinalainen pienkustantamo Voimasana, joka sittemmin kunnostautui julkaisemalla myös Kotkavuoren toisen teoksen Saatanan Mustat Nahkasiivet eli Sodoman 104 päivää eli San Franciscon päiväkirja, sekä mm. aikapäiviä sitten loppuunmyydyn ensimmäisen suomenkielisen version Anton LaVeyn Saatanallisesta Raamatusta.

Julkaisunsa jälkeen Vasemman Käden Polku sai pienkustantamon kirjaksi kohtuullisen paljon huomiota, niin positiivista kuin negatiivistakin. Vuonna 2008 City-lehti listasi kirjan 10:n 2000-luvulla “järkyttäneen, inhottaneen ja suututtaneen” kirjan joukkoon artikkelissaan 2000-luvun kirjaroviot.

Kotkavuoren teos julkaistiin Voimasanan toimesta myös englanniksi. Kustantamon lopetettua toimintansa näki englanninkielinen versio kirjasta toisen kerran päivänvalon amerikkalaisen Rûna-Raven -kustantamon toimesta. Suomenkielellä teoksesta on tähän mennessä tehty kolme loppuunmyytyä painosta.

Kun Mesikämmen sai kuulla, että teoksesta on tulossa neljäs suomenkielinen painos deluxe-versiona, oli aika ottaa yhteyttä Setin Temppelin nykyiseen Suomen kontaktiin, Otto Varjoseen, ja laittaa miehen peukalo ruuviin. Haastattelussa puristettiin asioita mm. Varjosesta itsestään, Kotkavuoren teoksesta ja sen uudesta painoksesta, sekä Setin Temppelin suomalaisten jäsenten ajatuksista ja tekemisistä nykyään.

– – –

Taustaa

Kuka olet ja mitä teet?

Olen Otto Varjonen, Setin pappi ja toimin tällä hetkellä Setin Temppelin kontaktihenkilönä Suomessa.

Oletko kuulunut joskus ev.lut. kirkkoon? Jos olet, miksi erosit siitä? Jos et, miksi et liittynyt siihen? Mitä mieltä olet ev. lut. kirkosta tai kristinuskosta ylipäätään?

Monien muiden tavoin, minut liitettiin tavan vuoksi kyseisen kirkon jäseneksi ennen kuin olin itse kykenevä asian suhteen mitään päätöksiä tekemään. Oikeastaan minkäänlaisesta uskonnollisuudesta aloin kuitenkin kiinnostumaan vasta aikuistumisen kynnyksellä. Tästä sukeutuneiden tutkiskelujen tuloksena erosin ev. lut. kirkosta heti 18 vuotta täytettyäni. Muistan, että maistraattiin tässä tarkoituksessa marssiminen tuntui hyvin vahvasti aikuistumisriitiltä – elämän ohjaksien omiin käsiin ottamiselta tässäkin suhteessa. Lienee siis pakko myöntää, että ev. lut. kirkko on onnistunut tuottamaan minullekin sentään yhden hengellisen kokemuksen.

Millään tavoin kenenkään henkilökohtaisia uskomuksia, valintoja tai esteettisiä preferenssejä väheksymättä, kristinusko yleisellä tasolla edustaa minulle muiden aavikkomonoteismien tavoin aikansa elänyttä (ja kyseenalaisesti palvellutta) näkemystä uskonnollisuuteen. Nimenomaisesti ev. lut. kirkossa nävertää sen teoriassa jo aikoja sitten poistettu, mutta käytännössä edelleen hyvin vahva valtionkirkon asema täällä Suomessa, joka nostaa sen keinotekoisesti erilleen kaikista muista maan uskontokunnista. Yritysten kirkollisvero on huono vitsi.

Mistä Setin Temppelissä on kyse?

Setin Temppeli on kansainvälinen initiatorinen organisaatio, joka keskittyy Vasemman Käden Polun filosofian ja metodien (magian) tutkimiseen sekä käytäntöön soveltamiseen. Se tarjoaa jäsenilleen työkaluja itse-initiaation työstämiseen lukuisien eri painotuksilla varustettujen järjestöjen, julkaisujen, tapaamisten yms. kautta. Setin Temppelin pääasiallinen pyrkimys on edistää psyyken evoluutiota yksilötasolla sekä tukea kaikkia tämän ilmentymiä maailmassa. Se edustaa ns. perinteisiin uskontoihin verrattuna täysin uudenlaista lähestymistapaa uskonnollisuuteen ja näkee sen parhaimmillaan olevan yksilölähtöistä ja vapauttavaa (vs. sitovaa).

Miksi olet juuri Setin Temppelin etkä jonkun muun vastaavan organisaation jäsen, kuten Saatanan Kirkon tai O.T.O.:n?

Johonkin organisaatioon kuuluminen ei ole minulle itseisarvoinen asia, enkä ole missään vaiheessa harjoittanut tutkivaa vertailua sen suhteen minkä “vaihtoehdon valitsen”. Setin Temppeli puhutteli – ja puhuttelee – minua tietynlaisella aitoudellaan mitä tulee sen yksilölle tarjoamiin mahdollisuuksiin ja toisaalta haasteisiin työstää omaa Olevaksi Tulemistaan. Mainittujen Saatanan Kirkon ja O.T.O.:n jäsenyydellä tavoitellaan käsittääkseni hieman erilaisia asioita ja erilaisin keinoin.

Voiko ihminen olla setiläinen kuulumatta Setin Temppeliin? Mitä hyötyä on liittyä mihinkään tällaiseen initiatoriseen/maagiseen organisaatioon? Mitä sellaista tällaisten organisaatioiden jäsenyys mahdollistaa, mitä omin päin alan asioiden pohtiminen tai tekeminen ei mahdollista?

Setin Temppelin filosofiaa on tuotu julkisesti esiin sen pitkäaikaisempien jäsenien toimesta alati kiihtyvällä tahdilla (esimerkkeinä mainittakoon Tapio Kotkavuoren kirjojen lisäksi Don Webbin teokset, Michael Aquinon internet-julkaisut ja KHPR podcastit) eikä ole epäilystäkään ettei näistä voisi saada paljon irti ilman Temppelin jäsenkorttiakin. Pitää kuitenkin muistaa ettei kyseessä ole perinteisellä tavalla paikalleen pultattu “lopullinen totuus asioista” vaan – kuten jokaisella initiaatilla – myös Setin Temppelillä on oma Xeperinsä. Nimenomaisesti Setin Aionista ja Temppelin mysteereistä puhuttaessa ovat sen jäsenet luonnollisestikin aitiopaikalla näiden avautumisen suhteen.

Mitä sanot sellaisille kriittisille äänille, jotka sanovat että johonkin organisaatioon liittyminen viimekädessä vain rajoittaa yksilön ajattelua tms.?

Yhtälailla voisi varmaankin argumentoida, että periaatteellinen mihinkään organisaatioon liittymättömyys rajoittaa omia valintoja ja mahdollisuuksia. Ymmärrän kuitenkin yskän tämänkaltaisen ajattelun takana: klassisesti uskonnollinen organisaatio tarkoittaa väistämättä dogmeja ja rajoitteita. Oma kokemukseni Setin Temppelistä on kuitenkin ollut, että se on VKP:n hengen mukaisesti yksilölähtöinen organisaatio, joka avaa jäsenilleen lukuisia ovia niiden sulkemisen sijaan. Uskoisin, että avoimin mielin Temppelin julkaisemaan materiaaliin tutustuva huomaa pian saman.

Mikä Setin Temppelin suhde niin meillä kuin maailmalla on edellä mainittuihin organisaatioihin, Saatanan Kirkkoon ja O.T.O.:n? Entä muihin initiatorisiin/maagisiin/muunlaisiin organisaatioihin?

Sittemmin laantuneet takavuosien kahnaukset joita käytiin tuolla suuressa maailmassa Saatanan Kirkon ja Setin Temppelin jäsenten välillä ovat varmaankin melko yleisesti tiedossa. Suomessa mitään tämänkaltaista nokittelua ei onneksi ole tarvinnut juurikaan todistaa – jos jotakin, niin täällä päin tuntuu ongelma olevan pikemminkin sen suuntainen, että setiläisyyttä pidetään jonkinlaisena “satanismin alalajina” vaikka kyse on kyllä ihan omanlaisestaan jutusta. O.T.O.:n kanssa Temppelillä taasen on kansainvälisestikin ollut hyvinkin läheiset välit. Muista initiatorisista koulukunnista voisi mainita Neljännen Tien ja Riimukillan, joiden kanssa vallinnut synergia on ainakin täällä Temppelin päässä näkynyt hyvinkin selkeiden vaikutteiden muodossa.

Mitä mieltä olet ateisteista?

Merkityksessä “en usko mihinkään spesifiseen jumalalliseen tai muutoin yliluonniseen voimaan” se on mielestäni varsin validi ja potentiaalisesti voimauttava lähtökohta näin kokevalle yksilölle. Nostan myös hattua kriittiselle ajattelulle sen kaikissa muodoissa ja pidän tieteellisiä menetelmiä huomattavasti fiilis-pohjalta mihin sattuu uskoskelua parempana tapana lähestyä olemassaolon ja maailmankaikkeuden mysteerejä. Tiede-uskovaisuuden tasolle vietynä se alkaa kuitenkin mielestäni rajoittaa yksilön mahdollisuuksia kokea kokonaisvaltaisesti kaikkea sitä mistä ihmisenä olemisessa on kyse ja johtaa pahimmillaan vain muiden juttujen kritisointiin oman jutun tekemisen sijaan.

– – –

Kotkavuoren Vasemman Käden Polku

Mitä magiaa käsitteleviä suomalaisten kirjoittamia kirjoja, joita arvostat, on maassamme julkaistu ennen Kotkavuoren Vasemman Käden Polkua? Tai sen jälkeen?

Äkkiseltään ei tule mieleen kuin Kennet Granholmin Embracing the Dark ja Ensio Katajan Riimujen Viisaus, mutta on juuri sellainen tunne että nyt kyllä unohdin jotakin.

Kotkavuoren Vasemman Käden Polusta on tulossa 4. suomenkielinen painos. Mistä kirja kertoo? Millainen uusi 4. painos on, miten se eroaa aiemmista painoksista? Kuka kirjan julkaisee, koska se täsmälleen ilmestyy?

Vasemman Käden Polku on nimensä mukaisen aihealueen perusteos ja on tullut sellaisena jo hyvinkin tunnetuksi sekä meillä että (englanninkielisten käännöstensä kautta) maailmalla. Se esittelee VKP:hen olennaisesti kuuluvat käsitteet ja -menetelmät sekä teoriassa että käytännössä ja tarjoaa jotakin niin aiheesta yleissivistyksen nimissä kuin omakohtaisemminkin kiinnostuneille. Kirja on kirjoitettu erityisesti kirjailijan omakohtaisesta ja Setin Temppelin perspektiivistä, mutta sen asiasisältö on silti yleispätevä koko maagisen kentän kirjolle.

Nyt tuloaan tekevä 4. painos on kovakantinen ja harvinaisen näyttäväksi kehuttu laitos. Sen “ekstroina” on luvassa kaksi kokonaan uutta esipuhetta, joiden suhteen allekirjoittaneellakin saattaa olla oma lusikkansa mukana sopassa. Kirjan julkaisee Blood Ceremony Books ja sen ilmestymistä ei pitäisi joutua enää odottelemaan kuin korkeintaan muutamia viikkoja.

Kirja on saanut niin positiivista kuin negatiivistäkin palautetta. Positiivisesta ja kiinnostuneesta suhtautumisesta kertoo jo se, että kirjasta on ylipäätään tulossa jo 4. suomenkielinen painos (englanninkielisten painosten lisäksi), negatiivisesta palautteesta kertoo taas mm. takavuosien kirjastoepisodit. Kerrotko jotain näistä? Mistä kirjan saama vastaanotto mielestäsi kertoo?

Heti VKP:n ilmestymisen jälkimainingeissa sekä Turun että Tampereen kaupunginkirjastojen kukkahattutädit päättivät ilmeisen omavaltaisesti tehdä historiaa ja sensuroida ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin teoksen laitostensa valikoimista. Mitä ilmeisimmin näin tehtiin puhtaasti siksi, että kirjan kannesta löytyi pentagrammi ja sisällysluettelosta pahoja sanoja kuten “Pimeyden Ruhtinas”. Kuten jokainen kirjan lukeva tulee huomaamaan, sen todellinen sanoma on huomattavasti vähemmän “paha” kuin monien mainittujenkin kirjastojen valikoimista jo entuudestaan löytyvien teosten. Asiasta nousi tuolloin melkoinen kohu ja VKP ilmestyi loppujen lopuksi näidenkin kirjastojen hyllyihin.

Tarinan opetuksena voisi pitää vaikkapa sitä, että unitilassa kulkien elämme itse heijastelemiemme kuvastuksien maailmassa ja olisi tärkeää mahdollisimman usein pyrkiä näkemään näiden taakse.

Eräs mielenkiintoinen piirre teoksessa on se, että osa negatiivisesta palautteesta tulee ihmisiltä, jotka ovat odottaneet jonkinlaista “synkempää” tai misantropisempaa tms. esitystä vasemman käden polusta (VKP) – mutta kirjaa luettuaan he ovatkin joutuneet huomaamaan, että teoshan on perussävyltään tietyllä tavalla elämään hyvin positiivisesti suhtautuva, vaikka terminologisesti ja symbolisesti opus jakaakin monta termiä ja symbolia tällaisten “synkempien” VKP-tulkintojen kanssa. Olen ollut huomaavinani, että tämän saman asian takia jotkut ei-setiläisiin VKP-piireihin kuuluvat (tai sellaisiin itsensä laskevat) tahot aika ajoin napisevat Setin Temppelistä samasta syystä maailmalla yleisestikin. Ovatko setiläiset pohjimmiltaan oikeasti jonkinlaisia gnostilaisia kristittyjä, jotka vain sattuvat pitämään VKP:n estetiikasta, käsitteistä ja symboleista? Mitä sinulle tästä kaikesta tulee mieleen?

Setin Temppelin käyttämä terminologia ja symboliikka vaikuttaa – pääosin sen Saatanan Kirkkoon kytköksissä olevan historian kautta – pelkästään pintaa katsoen gootahtavan synkältä ja saatanalliselta. Näiden termien ja symbolien takana oleva filosofia on kuitenkin elämänmyönteinen, olemassaoloa juhliva ja siitä suorastaan ahnehtien mahdollisimman paljon irti ottava. Se, miten tämä kunkin yksittäisen initiaatin kohdalla ilmenee on kiinni yksilön henkilökohtaisista esteettisistä preferensseistä ja tässä suhteessa Vasemman Käden Polku edustaa nimenomaisesti kirjoittajalleen ominaisimpia taipumuksia. Jos tämä on joillekin liikaa, niin kannattaa ehkä pysähtyä hetkeksi miettimään miksi oikeastaan pitääkään niin tärkeänä sitä että saa oman tieto-annoksensa valmiiksi pureskeltuna ja oikean väriseen pakkaukseen pakattuna.

Itselleni on ollut henkilökohtaisesti mahtava kokemus todistaa useammassa Setin Temppelin kansainvälisessä tapaamisessa, kuinka samaan tapahtumaan pakkautuu tiedemiehiltä, vampyyreilta, pullantuoksuisilta mummeleilta, hipeiltä ja vaikka vähän miltä ulkoisesti vaikuttavaa porukkaa selkein kulttuurillisin eroin ja sukupolvien välisin kuiluin varustettuna, mutta kuinka nämä kaikki silti löytävät välittömästi ns. yhteisen sävelen, koska jokaista yksilöä yhdistää aito halu tehdä initiaatiota – ymmärtää ja ottaa haltuun omaa elämää ja olemassaoloa.

Toinen edelliseen liittyvä mielenkiintoinen seikka on se, että vaikka teos edustaa ns. transsendenttista, pohjimmiltaan hyvin metafyysistä suhtautumista VKP:n, ei sen sisällössä ole niin teoriassa tai käytännössä juurikaan myyttistä utua tms., mitä kenties voisi teokselta odottaa. Onko eräs syy kirjan muiden VKP-kenttään itsensä laskevien ärsytystekijässä sen elämään lähtökohtaisen positiivisesti suuntautumisen lisäksi juuri sen haastavuus magian konkreettisessa ilmenemisessä, itsensä haastamisessa? Onko immanentissa VKP:ssä (tai joissain sumeissa ei-setiläisissä transsendenteissa lähestymistavoissa) kyse pohjimmiltaan tietyllä tapaa ennen kaikkea tietynlaisesta laid-back-elämäntyylistä ja sitä tukevasta maailmankatsomuksesta? Erottaako setiläisen VKP:n muusta VKP:stä sen henkilökohtainen haasteellisuus?

Näinkin voisi sanoa. VKP:n immanentti koulukuntahan lähtee kärjistäen siitä ajatuksesta, että olet itse oma jumalasi eikä sinun tarvitse muuta kuin pitää tämä visusti mielessä ja tehdä mitä huvittaa, mikä valitettavan usein tarkoittaa sitä ettei oikeastaan tehdä yhtään mitään. Setin Temppeli – VKP:n transsendentin koulukunnan edustajana – haastaa tämän ajatuksen sillä pienellä suurella erolla, että sen mukaan meillä on potentiaalia tietoisen työn kautta horjuttaa ihmisyyden rajoja, mutta tämän vahvuuden näkeminen tarkoittaa toisaalta myös omien heikkouksien näkemistä. Peiliin katsominen voi välillä kirpaistakin.

Eräs Vasemman Käden Polun “ärsyttävä” piirre voi myös olla se kuinka tieteellisen eksaktisti se määrittelee erilaiset maagiset termit ja metodit, joista totutusti on puhuttu vain epämääräisen mystisesti vihjaillen. Tästä voi tulla mystikolle sellainen olo, että hänen elämää suuremmat salaisuutensa latistetaan liian mundaaniin muottiin ja toisaalta halu haastaa esitetyt väittämät. Tähän päivään mennessä en kuitenkaan ole törmännyt yhteenkään kunnolla perusteltuun argumenttiin miksi ja miltä osin kirjassa esitetyt asiat olisivat väärin – vaikka itse väittämää on kyllä kuultu siitäkin edestä. Edelleen, jos ainoa tapa kokea jokin asia pyhän (vs. profaaniin) sfääriin kuuluvana on mystifioida se käsittämätöntä lähentelevään muotoon, on sen todellinen arvo vähintäänkin kyseenalainen.

Mitkä ovat mielestäsi Kotkavuoren kirjan ansiot, entä missä kirja olisi voinut olla parempi? Esipuheessa kerrotut kirjan tavoitteet varmastikin toteutuvat – eksoteeriset kurkistelijat saavat perusinfon Temppelistä yleisten väärinkäsityksien oikomisineen ja esoteerisemmat etsijät pääsevät noukkimaan setiläisen teorian ja käytännön seisovasta pöydästä sitä sun tätä. Onko teos tarkoituksella kirjoitettu niin, että jotkut ihmiset takertuvat kirjan käsitteisiin yms. seikkoihin kirjan perusideoiden sijaan? Onko Kotkavuori epäsuoraan vittuillut esitystavallaan tietynlaisille ihmisille, jotka varmaan joka tapauksessa olisivat olleet hänen ja Setin Temppelin kanssa monista asioista eri mieltä? Missä määrin teoksesta näkyy se, että se on tekijän toisen teoksen, Saatanan Mustat Nahkasiivet eli Sodoman 104 päivää eli San Franciscon päiväkirja, mukaan kirjoitettu vain kolmessa kuukaudessa?

Kaikessa akateemisuudessaan tätä kirjaa lienee monen vaikeaa nähdä ns. innoittuneena saati sitten kanavoituna. Ainakin oikein silmin katsottuna on kuitenkin selvää, että siitä löytyvien ajatusten taustalla on jotakin universaalisti puhuttelevaa ja transpersoonallista. Samasta asiasta saattaa kieliä sekin, että ne nimenomaisesti vääränlaisetkin silmät tuntuvat näkevän kirjassa asioita joita objektiivisempi lukija ei siitä löydä kirveelläkään.

Olen joskus toivonut, että VKP:n sivumäärä olisi ollut vähintään kaksinkertainen nykyiseen verrattuna ja että nämä lisäsivut olisi käytetty siinä esitettyjen ajatusten tarkemmin auki kirjoittamiseen – jotakin, mihin Kotkavuori olisi taatusti halutessaan pystynyt – koska nykyisellään se loppujen lopuksi jättää nimenomaisesti esoteerisen yleisönsä useampien kysymysten kuin vastausten äärelle. Toisaalta, jos tämä toiveeni olisi toteutunut, se ei varmastikaan olisi toiminut niin hyvänä herättelijänä monelle sen esittämien kysymysten pohtijalle kuin se nyt on tehnyt joten ehkä ihan hyvä näin.

Kuinka hyvin Vasemman Käden Polku heijastaa setiläisten ajatuksia setiläisen magian teoriasta ja käytännöstä yleisemmin? Teoshan on kuitenkin, kuten sen kirjoittaja itsekin teoksessa toteaa, hyvin henkilökohtainen.

Kirjan lähestymistapa aiheeseen on vahvan omakohtainen, mutta toisaalta: ellei se olisi sitä, heijastaisiko se kovin hyvin yksilöllisyyttä korostavan Temppelin filosofiaa? Henkilön, joka ei ole syvällisesti perehtynyt setiläisen magian teoriaan ja käytäntöön saattaa olla vaikeaa erottaa kirjasta mitkä siinä esitetyt ajatukset ovat suoraan Temppelin filosofiaan- ja mitkä Kotkavuoren omaan Polkuun liittyviä, mutta tämä ei ole niin vakavaa, koska sitä joka tapauksessa kannattaa luonnollisestikin lukea yhtenä näkemyksenä tai ikkunana aiheeseen. Kuu, jota sormi tässäkin tapauksessa osoittaa, ei pohjimmiltaan ole edes setiläinen vaan universaali.

Kuka julkaisi Kotkavuoren kuolinilmoituksen Turun Sanomissa vuonna 2007? Miksi Kotkavuori erosi Setin Temppelistä tuona vuonna? Millainen hänen suhteensa on Setin Temppeliin ja setiläisiin nykyään? Entä mitä hän mahtaa tuumata Vasemmman Käden Polusta nykyään?

Ilmoituksen julkaisi Temppelin jäsenistöön kuuluva porukka Kotkavuoren ystäviä – hänen itsensä siunauksella, luonnollisestikin – ja kuuluin itsekin tähän joukkoon. Sen tarkoituksena oli sisäpiirin virnuiluna ja toisaalta eräänlaisena yhteisenä maagisena työskentelynä juhlistaa ja aikakirjoihin merkitä sitä henkilökohtaista siirtymää initiatorisessa työssä, jonka Kotkavuori noihin aikoihin kävi läpi ja joka oli myös hänen Temppelistä eroamisensa taustalla. Kuten tästäkin näkee, eroaminen ja siihen liittyvät asiat tapahtuivat varsin hyvässä hengessä – eikä Temppelin toimintatapoihin yleensäkään ottaen kuulu mitkään lapselliset suun mutristelut sellaisten jäsenten suuntaan, jotka kokevat oman Polkunsa haarautuvan sen kanssa eri suuntaan. Jokainen purjehtikoon helvettiin omalla banaaninkuorellaan, kuten eräs viisas wicca kerran totesi.

Setin Temppelin ylipapitar myönsi sittemmin Kotkavuoren haamulle kunniajäsenen elinikäisen tittelin ja hänen suhteensa Temppelin jäsenistöön ovat muutenkin edelleen varsin läheiset ja hyvät. Myös hänen Temppelin sisäiseen toimintaan jättämät jälkensä niin kirjoitusten kuin yleisempienkin oppien muodossa jatkavat siellä edelleen omaa elämäänsä ja vaikuttavat merkittävällä tavalla monien jäsenten initiaatioon. Vasemman Käden Polkuun Kotkavuori on käsittääkseni edelleen tyytyväinen kokonaisuutena vaikka onkin maininnut että nyt kirjoitettuna siitä tulisi luultavasti joiltain osin hyvinkin erilainen.

– – –

Setin Temppeli Suomessa

Ovatko Setin Temppelin suomalaiset jäsenet mahdollisesti kirjoittamassa uusia teoksia suomeksi tai englanniksi? Jos ovat, mitä nuo teokset tulevat käsittelemään, koska sellaisia voimme odottaa?

Ainakaan tietääkseni mitään varsinaista kirjaprojektia ei kenelläkään ole tällä hetkellä käynnissä. Itsekin työstän tällä hetkellä vain erästä Temppelin sisäistä julkaisua vaikka aina näin kevään aikoihin tuleekin sellainen olo, että kyllä jokaisen pitäisi elämänsä aikana kirjoittaa vähintään yksi roviolla polttamisen arvoinen kirja. Joitain hajanaisempia Temppelin suomalaisten jäsenten kirjoituksia voi kuitenkin tätä nykyä bongailla Boreas-blogistamme.

Mitä Setin Temppelin toimintaan Suomessa nykyään kuuluu? Saatteko paljon jäsenhakemuksia, miten arvioisit jäsenhakemuksien ja yhteydenottojen luonnetta ja tasoa?

Ihan hyvää kuuluu, Pylon- yms. toiminta jatkuu entiseen tapaan aktiivisena maassamme vaikka jostain syystä vastakkaisiakin huhuja on joissain julkisissa keskusteluissa levitelty. Olemme myös järjestämässä pitkästä aikaa Suomessa suurempaa kansainvälistä tapaamista, mikä on aina mahtava juttu.

Jäsenyys-tunnusteluja on jälleen alkanut vähän hiljaisemman kauden jälkeen tipahdella mailiboksiin niinkin kiitettävällä tahdilla, että itselläni on suorastaan muiden kiireitteni ohella välillä vaikeuksia pysyä niiden tahdissa. Setin Temppeli tuntuu inspiroivan magiasta ja itse-initiaatiosta aidosti kiinnostuneiden lisäksi myös vähän kaikenlaisia… no, hörhöjä, ja tästä johtuen hakemusten taso vaihtelee psyyken evoluution huipentumista surkuhupaisaan.

Millainen asema suomalaisilla setiläisillä on Setin Temppelin kansainvälisessä kokonaisuudessa? Kuulin joskus, että väkilukuun suhteutettuna Suomi olisi maailman setiläisin maa – pitääkö tämä paikkansa?

Tottahan se on, niin hassulta kuin se voi kuulostaakin. Mutta kyllä maamme initiaatit tunnetaan kansainvälisessä Temppelissä nimenomaan laadustaan eikä niinkään määrästään: suomalaisia on jo perinteisesti sen piirissä totuttu pitämään hyvin aidolla ja vahvalla otteella initiaatioon ottautuvina henkilöinä, joiden tekemisillä on huomattavaa painoarvoa koko globaalin Temppelin mittakaavassa.

Miltä tulevaisuus näyttää Setin Temppelin kannalta niin Suomessa kuin maailmalla?

Uskon vahvasti, että se mitä Temppelin sinällään vaiherikkaassa ja vaikuttavassakin historiassa on tähän mennessä nähty, on vain alkusoittoa tuleville tapahtumille.

Mikä tekee sinut onnelliseksi?

Vapaus, Olevaksi Tuleminen ja hyvä groove.

Mesikämmen kiittää Otto Varjosta haastattelusta.

– – –

Aiheeseen liittyen:

Blood Ceremony Booksin ennakkotilaussivu Vasemman Käden Polun 4. suomenkieliselle laitokselle.

Setin Temppelin kansainväliset sivut.

Setin Temppelin Suomen sivut.

Setin Temppelin suomalaisten jäsenten blogi Boreas.

Read Full Post »

Sunnuntain eli ns. pyhäpäivän kunniaksi Mesikämmen tarjoaa katsauksen Mike Pohjolan teokseen Ihmisen poika (Gummerus, 2011). Katsaus sopii blogiin hyvin mm. siitä syystä, että kirjassa seikkailee muiden hahmojen ohessa myös edesmennyt valtakunnanjohtaja Pekka Siitoin, jota tässä blogissa on jonkin verran käsitelty jo aiemmin. Kirjan Siitoin-kohdat käydään seuraavassa muun ohessa säntillisesti läpi.

Pohjolan uusin teos on liitteineen 607-sivuinen järkäle. Siinä on siis enemmän sivuja kuin viimeisimmän suomenkielisen Koraanin versiossa ja jokunen sivu vähemmän kuin Raamatussa. Tämä sopii kuvaan, sillä teos, jonka kappaleiden nimet usein mukailevat Raamatun kappaleiden nimiä, kertoo Jeesuksen toisesta tulemisesta. Takakansi kertoo kirjasta tarkemmin seuraavaa:

Eräänä päivänä pieni Julius Sariola kiipeää leikin lomassa korkeaan puuhun ja putoaa. Kuin ihmeen kaupalla hänen saappansa tarttuu oksaan, ja Julius pelastuu. Kun hän kertoo tapauksesta äidilleen, tämä sanoo suojelusenkelin pelastaneen hänet, koska Jumalalla on hänelle vielä tehtävä maailmassa.

Tapaus jää vaivaamaan tiukan uskonnollisessa perheessä kasvavaa Juliusta, ja jossain vaiheessa hän oivaltaa, mikä on tuo Jumalan hänelle varaama tehtävä: Julius on Jeesuksen toinen tuleminen. Koska hän tietää, että lopun aikoina tulee vääriä profeettoja, hän ei kerro asiasta kenellekään. Elämäänsä hän alkaa kuitenkin elää valmistautuen vaivihkaa tulevaan tehtäväänsä, mikä se ikinä onkin.

Ihmisen poika on kertomus uskosta ja epäilystä, Commodore 64-koneista, roolipelaamisesta, Jerusalemin syndroomasta ja Turun taudista. Se on 70-luvulla syntyneiden sukupolviromaani ja ajaton myytti, omaelämäkerrallinen tarina ja tietoinen antirealistinen konstruktio. Ennen kaikkea se on järisyttävä lukuelämys.

Kuten monissa hyvissä teoksissa joissa on alkusivuilla kartta seudusta, johon tarina sijoittuu, niin on myös tässä: Turku – Jeesuksen toisen tulemisen aikoihin. Kartasta löytyy monta tärkeää maamerkkiä, mm. vanha hirttopaikka, Pyhän Henrikin parantava lähde ja “paikka jossa on hämähäkkejä“.

– – –

Juonesta

[Jos et halua pilata omaa Ihmisen pojan lukukokemustasi vaan haluat lukea ennen kaikkea Mesikämmenen ajatuksia teoksesta, siirry kohtaan “Ajatuksia”. Jos taas et halua lukea näistä kumpaakaan vaan sinua kiinnostaa vain Mesikämmenen omakohtaiset muistot kirjan maaston ja teemojen tienoilta, siirry kohtaan “Horinoita”].

Kirja alkaa ei enemmällä eikä vähemmällä kuin maailman luomisella. Tämän jälkeen tarina kertoo isolla pensselillä maalaten maailmankaikkeuden ja Maan historiaa, niin astronomista, biologista kuin lopulta kulttuuristakin. Painotus jälkimmäisen suhteen on uskonnoissa, mikä käy perpektiivinä tietysti järkeen, sillä onhan kirjassa kyse Jeesuksen toisesta tulemisesta. Vähä vähältä päästään alkuräjähdyksestä tarkempiin yksityiskohtiin, kuten ihmisten touhuihin Suomessa 1970-luvulla. Pohjustus on mainio tiivistelmä maailmanhistoriasta ja se laittaa väkisinkin miettimään sitä, että vaikka ihmiset ovat kulttuurihistoriansa kautta muuttuneet ajan saatossa huimasti mm. teknologisesti, niin pohjalla tuntuu universaalin sitkeästi pysyvän ajasta ja paikasta toiseen aina vain samoja elementtejä – niin hyvässä kuin pahassa, mm. uskonnollisuuden ja uskontojen suhteen.

Kirjan päähenkilö Julius syntyy Ulvilassa vuonna 1978 umpiuskonnolliseen perheeseen, jossa Raamatusta löytyy opetuksia tilanteeseen kuin tilanteeseen ja niin ruoka- kuin iltarukouksetkin luetaan tunnollisesti. Sen jälkeen kun hän on pudonnut metsässä puusta ja onnistunut ihmeellisesti jäämään kengästään oksaan roikkumaan (vähän kuin Jeesus ristillä tai Óðinn vastaanottaessaan riimujen viisauden), häntä alkaa perustavalla tapaa nakertaa ajatus, että Jumala on varannut hänelle jonkin suuri tehtävän.

Jos kirjan alun maailmanluontikappale antoi historiallista perspektiiviä ihmisten touhujen suhteellisuudelle ja universaalisuudelle, niin samaa tekevät myös kautta teoksen kerrotut tarinat erilaisista Juliuksen elinaikana muualla maailmalla nousseista kulteista ja niiden johtajista. Aika ajoin pullahtaa esiin Jim Joneseja ja vastaavia tapauksia, jotka ovat uskoneet olleensa, ja uskovat yhä edelleenkin olevansa, jos nyt eivät aivan jeesuksia, niin jonkin sortin messiaita kuitenkin.

Perhettä alkaa vaivata huoli Loviisan ydinvoimalan läheisyydessä elämisen turvallisuudesta ja he päätyvät muuttamaan Naantaliin. Kaupunkia kuvaillaan sellaisella tarkkuudella kuin vain paikat tunteva voi niistä kertoa.

Pekka Siitoin mainitaan kirjassa kaikkiaan kuudessa eri kohtaa. Ensimmäinen näistä on sivulla 81:

Kaupungilla oli myös synkkä puolensa, jota edusti Pekka Siitoin, tunnettu natsijohtaja ja saatananpalvoja, josta pieni Julius ei kuitenkaan vielä tiennyt mitään.

Uskovaisen Juliuksen päässä pyörii monenlaisia suuria kysymyksiä. Ne koskevat niin teologisia, uskontotieteellisiä, eettisiä kuin politiittisiakin asioita. Ja niitä asioita riittää. Samalla kun Juliuksen kasvutarina ja henkinen etsintä kehittyy, kehittyy samalla myös kerronta paikallispolitiikan kiemuroista. Varsinkin ns. Turun tautia, eli Turun kaupungin korruptoitunutta politiikkaa ruoditaan oivasti. Tarinan poliittisesta pääroistosta Ilkka Sadinkuusesta ei voi olla tulematta mieleen eräs nimeltämainitsematon paikallinen pitkänlinjan poliittinen “mulkkurikollinen”, edesmenneen valtakunnanjohtajan terminologiaa käyttääkseni.

Juliuksen elämään saapuu fantasian maailma. Tärkeää roolia siinä näyttelevät roolipelit, Tolkienin luoma maailma ja televisiosarja Star Trek the Next Generation. Ydinvoiman ja ydinaseiden kauhut kummittelevat Juliuksen ja hänen perheensä päässä edelleen ja Julius piirtelee sinappiputkilon korkilla potentiaalisia ydintuhovyöhykkeitä Suomessa ja muualla. Pikkuhiljaa Julius alkaa myös kehittää päässään utopiaa yhteisöstä, joka olisi turvassa tällaisilta potentiaalisilta kauheuksilta. Koulussa alkaa keskeiseksi identiteetin muokkaajaksi muodostua nörttien ja kovisten lokerot, ilman harmaan vyöhykkeitä. Koulun liikunnantunnit jalkapallojoukkueiden jäsenten valintoineen (joissa Julius on aina listan hännillä) alkavat merkitä toistuvaa julkista nöyryytysnäytelmää.

80/90-lukujen taitteessa maailmalla, varsinkin Yhdysvalloissa, nousi ns. “Satanic panic“-hysteria. Saatananpalvojia nähtiin joka puolella ja heidän nähtiin pyörittävän maailmanlaajuista verkostoa, jossa harjoitettiin kaikkia mahdollisia alan kuviteltuja kauheuksia huumeineen, orgioineen, rikoksineen ja ihmisuhreineen. Ilmiö rantautui myös Suomeen, vaikkakin kohtuullisen lievässä muodossa. Tämäkin ajankuva nivoutuu osaksi Juliuksen tarinaa, sillä roolipelien pelaajana häntä katsotaan tietysti tässä skenaariossa epäilevin katsein. Tarinassa Naantalissa toimiva pastori Farforst päättääkin pistää nuorisotiloissa pyörineelle roolipelien pelaamiselle lopun, sillä konsultoituaan Pat Pullingin kirjaa Noidankehässä hän tulee siihen johtopäätökseen, että roolipelit haiskahtavat epäilyttävästi sarvipäälle.

Satanismihysterian yhteydessä Siitoimesta kirjoitetaan kirjassa toisen kerran (s. 131-134).

Naantalissakin tiedettiin olevan yksi saatananpalvojajengi, jota veti Pekka Siitoin. Yleisesti ottaen Siitointa pidettiin kuitenkin harmittomana hulluna, joka tuskin harrasti rituaalimurhia.

Siitoimesta tulee tässä yhteydessä saman tien juttua kolme sivua putkeen, historiallisine perustietoineen ja muumipapan hirttäjäisineen. Julius menee tarinan tässä kohdassa Pekan ovelle myymään seurakunnan nuorisoseuran kalenteria. Kauppoja ei tule. Kohtaus on dialogeineen erittäin hupaisaa luettavaa varmasti monelle sellaisellekin, joka ei Pekan edesottamuksia ja ääntä entuudestaan tiedä tai muista. Seuraavassa tästä näyte:

Ovi avattiin. Sisällä oli väsähtäneen näköinen keski-ikäinen mies, joka haisi viinalta. Miehellä oli pyöreät kasvot, Hitler-viikset ja koppalakki, mutta vaatteina shortsit ja teepaita.

“Miten voin auttaa?” sanoi mies hitaasti erittäin möreällä äänellä. Tässä oli nyt Pekka Siitoin.

“Päivää”, sanoi Julius. “Haluaisittekste ostaa partiolaisten joulukalenterin? Rahat menee hyvään tarkoitukseen.”

“Minä en vietä joulua.” Mies sytytti tupakan ja yskäisi.

“Ai miten nii ette vietä jouluu?”

“Joulu on sielulle sama kuin keskitysleiri juutalaisille.”

“No vietättekste juhannusta?”

“Kyllä.”

“Tää voi olla juhannuskalenterikin. Ei maksa kun viistoista markkaa.” Julius alkoi päästä vauhtiin.

“Ei se mene hyvään tarkoitukseen, se menee pahaan tarkoitukseen. Kristillisen kirkon patamustat papit tuhoavat Suomen ja suomalaiset. Me olemme niin lannistuneita, että äänestämme kaikissa vaaleissa samat mulkkurikolliset eduskuntaan ja kaupunginvaltuustoihin. Käyttäisit sinä poika ne rahat mieluummin vaikka huoriin”.

Jossain vaiheessa Juliuksen tajuntaan iskee koko voimalla vahvat epäilyt siitä, että hän saattaa hyvinkin olla Jeesuksen toinen tuleminen. Hän alkaa myös suunnitella asioita tätä mahdollisuutta silmälläpitäen. Samanaikaisesti Julius kuitenkin elää useammassa maailmassa, jotka tuntuvat monin tavoin yhteensovittamattomilta. Roolipelit, Tolkien ja Star Trek ovat laittaneet hänet vakavasti miettimään uskontojen fiktiivisyyttä ja epäily kalvaa hänen sieluaan. Satanismihysterian aalloilla tämä Jeesuksen toinen tuleminen tutustuu myös Anton LaVeyn Saatanallisen Raamatun ajatuksiin ja päätyy jopa pitämään satanismista esitelmän koulun uskonnontunnilla.

Siitoin pomppaa esiin kolmannen kerran sivulla 214 seuraavalla maininnalla:

Pekka Siitoin oli varmaan hullu, mutta tuskin nörtti.

Neljännen kerran Siitoimesta kerrotaan sivulla 263:

Myös Pekka Siitoin oli ehdolla Naantalin valtuustoon. Vaalimainoskehikoita levisi Naantalissa. Sarioloidenkin kodin lähelle. Kehikoissa oli vierekkäin eri puolueiden julisteet ja Siitoimen oma vaalimainos. Mainoksissa oli Siitoimen naama ja teksti: ‘Natsi-Siitoin valtuustoon’. Julius piti ensin niitä pilana, mutta tajusi sitten, että tämä todella oli virallinen vaalilause. Joku tosin ehti nopeasti tuhria sen muotoon: ‘Natsi-Siitin valtuustoon’. Siitoin sai kuudenneksi eniten henkilöääniä koko kaupungissa, mutta vertailuluvun vuoksi ei siltikään päässyt valtuustoon.

Viidennen kerran valtakunnanjohtajasta kerrotaan sivuilla 288-289, joissa kerrotaan, miten Julius löytää hänen kirjojaan helsinkiläisestä kirjakaupasta. Ufot, uskonto ja paholainen-teoksesta lainataan kuuluisaa kohtaa, jossa kerrotaan käärmeen siitin-symboliikasta.

Kuudennen ja viimeisen kerran Siitoin mainitaan sivulla 308, jossa pastori Farforst törmää häneen Naantalin vanhassakaupungissa ja vaihtaa hänen kanssaan pari sanaa käydyistä vaaleista.

Lopputeos on yleisesti ottaen Juliuksen kasvutarinaa, siinä missä alkukin. Hän käy läpi kaikkia niitä kysymyksiä joita nuoret käyvät läpi. Roolipelit jatkavat tärkeän osan näyttelemistä hänen elämässään. Hän matkustaa Israeliin, jatkaa opintojaan, ryhtyy kasvissyöjäksi, päättää mennä sivariin, ryhtyy aktivistiksi, harrastaa seksiä, muttei ryyppää tai polta kuten ikätoverinsa. Ystäväpiiriin kuuluu monenkirjavaa väkeä. Vaikka välillä Julius menettää uskonsa Jumalaan, kasvaa sisäinen kutsu ihmisen poikana kasvamistaan, kunnes lopussa kulminoituu huipennukseensa.

En viitsi paljastaa tämän enempää mitä loppuhuipennuksessa tapahtuu, mutta paljastettakoon sen verran, että roolipelimiehenä Pohjola on tehnyt kirjaan varsin erikoisen ja yllättävän, roolipelinomaisen, lopun. Se toimii hyvin ja on omaperäinen loppu kirjalle.

– – –

Ajatuksia

Jeesuksen toinen tuleminen on teemana loistava. Näin vahvassa länsimaiseen kulttuuriin liittyvässä hahmossa ja asiassa on helposti menestyksen ainekset käsissä, aihe kun kiinnostaa ja puhuttelee eri tavoin hyvin erilaisia lukijoita. Uskovaiset, satanistit, agnostikot ja ateistitkin löytänevät tämän kirjan käsiinsä. Mesikämmen ei ollut mitenkään yllättynyt kun kuuli, että kirjasta on jo tehty Hollywood-sopimus.

Pohjola, jonka toinen nimi on muuten Julius, on kutonut tarinassaan yhteen omaelämänkerrallisia aineksia ja fiktiota ja pistänyt Jeesuksen tallomaan maamme ensimmäisen pääkaupungin ja Naantalin katuja. Tätä kautta historiallisen Jeesuksen hahmo ja hänen touhunsa menevät varsin hauskaan, mutta myös ajatuksia kutkuttavaan valoon. Monty Pythonin Life of Brian-tyyppiseksi homma ei kuitenkaan mene missään vaiheessa, vaikka viihdyttävää teksti usein onkin. Perusvire teoksessa on pohtiva. Kun myytti tuodaan lähelle niin ajassa kuin paikassa, tulee siitä jotain riisutuksi, mikä on helposti koomista, mutta samalla paljastuu jotain myytissä olevaa ajatonta ja yleisinhimillistä. Tässä on eräs tämän romaanin hienouksista.

Ihmisen poika on hyvin kirjoitettu. Väliin kävi kuitenkin mielessä, että teoksessa muista kirjoista käytetyt siteeraukset ovat paikoin varsin pitkiä, vaikka ne paikkansa teoksessa puolustavatkin. Mielessä kävi myös se, että Juliuksen kehitystarinaan sitoutuvat sivujuonet olisivat voineet olla ainakin paikoin lyhyempiä tai selvemmin Juliuksen kehitystarinaan liittyviä, mutta kirjan punainen lanka onnistuu kuitenkin sitomaan paketin mainiosti yhteen.

Kirjan takakannessa kirjaa mainostetaan “järisyttäväksi lukuelämykseksi”. Järisyttävästä en tiedä, mutta mainiosta ja lukemisen arvoisesta teoksesta tässä kuitenkin on kyse. En epäile, etteikö tämä voisi joillekin järisyttäväkin lukuelämys olla.

Teos aukeaa erityisen hyvin niille, jotka ovat syntyneet 70-luvulla. Potentiaalisesti teos puhuttelee kaikkein parhaiten Naantalin ja Turun seuduilla kasvaneita, joille kirjan maasto on tullut oman nuoruuden aikana tutuksi pussikaljoineen, Cosmic Comic Cáfessa istumisineen, paikallispolitiikan ihmettelyineen, ja joille kirjassa runsaasti käytetty turunmurre on puhuttunakin tuttua. Roolipelien maailmaan uppoutuminen auttaa teoksen sisään pääsemiseen myöskin. Ajankuva kirjassa on yhtä kaikki elävää monine yksityiskohtineen ja tapahtumineen ja asioita paljon pohtivan nuoren kasvutarinaan löytää helposti omat yhtymäkohtansa muutkin kuin turkulaiset, naantalilaiset tai roolipelaajien parissa nuoruuttaan viettäneet entiset teinit. Kirja tarjoaa paitsi mehevää aikamatkailua myös suurien kysymyksien monipuolista ja runsasta pohdintaa. Uskontotiedettä, teologiaa, filosofiaa ja sosiologiaa opiskelleet pääsevät tekstiä läpikäydessään masturboimaan aihepiirin taustatiedoillaan hienosti.

Jos Mesikämmenellä olisi murrosikään ehtineitä pikkukarhuja pesässään, niin Mesikämmen laittaisi niiden tassuihin Pohjolan kirjan ja sanoisi, että tämä kannattaa muuten lukea. Saisi jälkikasvu samalla tärkeiden kysymysten pohdinnan lisäksi oivan peilipinnan siihen ajanjaksoon, jolloin maailmaansiittäjänsä nuoruuttaan vietti.

Jostein Gaarderin Sofian maailmassa (Tammi, 1994) käydään vähän samantapaisesti tarinana läpi länsimaisen filosofian historiaa kuin Pohjolan Ihmisen pojassa käydään läpi monenlaisia uskonnollisia ja maailmankatsomuksellisia teemoja. Gaarderin kirja on kuitenkin aivan pirun paljon tylsempi, eikä sen ärsyttävä ja steriili tarina varmastikaan toimi tai puhuttele teinejä parhaalla mahdollisella tavalla. Tietysti Gaarderin kirjassa on ajattoman tärkeitä teemoja, mutta se jää kuitenkin selvästi kakkoseksi Pohjolan teokselle tärkeiden kysymysten pohdinnassa ihan jo siksi, että Sofian maailmassa tärkeiden kysymysten pohtimisen lisäksi ei ryypätä, naida, puhuta saatananpalvonnasta, eikä siinä seikkaile päähenkilöiden ohella myös Pekka Siitoin.

– – –

Horinoita

Lopuksi muutamia omakohtaisia kirjaan ja sen maastoon liittyviä horinoita.

Luotettavat lähteet ovat kertoneet, että Pohjolalle oli kirjan Pekka Siitointa koskeviin kohtiin Mesikämmenen blogista apua. Hieno juttu.

Teoksen maasto on Mesikämmenelle niin tuttu kuin olla ja voi, sillä juuri noissa maisemissa ja kutakuinkin samoihin aikoihin myös Mesikämmen alkoi luoda universumin kaaoksesta omaa kosmostaan. Siitoimen naapurustossakin asuneena tulivat hänen sanomisensa ja tekemisensä ja niistä liikkuneet jutut varsin tutuiksi.

Kirjan mukaansatempaavuudesta voi päätellä jotain siitä, että Mesikämmeneltä jäi kirjan aloittamisen jälkeen John Carterin kirjoittama Jack Parsonsin elämänkerta Sex and Rockets kesken. Se on aika huimaa se. Parsons kutsui itseään antikristukseksi.

Commodore 64:n Mesikämmen muistaa hyvin, sillä sellaisen kanssa pelattiin erään hyvän ystävän luona kaksiulotteista viivapingistä, mikä oli tuohon aikaan häkellyttävä peliteknologinen virstanpylväs. Myös Star Trek the Next Generation tuli erittäin tutuksi, mutta Wesley Crusherin sijaan, jota kirjan Julius diggailee, diggailee Mesikämmen kapteeni Picardia ja erityisesti neuvonantaja Deanne Troita. Mesikämmenellä on teinivuosilta vieläkin tallessa jättimäinen Troi-juliste ja astiakaapista löytyy edelleen Troi-muki. Muusta Star Trek-sälästä puhumattakaan.

Roolipeleistä Mesikämmen ei taas koskaan innostunut, vaikka hilkulla oli. Se oli sitä aikaa, kun käsiin oli ylä-asteella päätynyt Siitoimen painattama Musta raamattu ja magian yhteydessä asiasta pelottelijat mainitsivat samassa hengenvedossa myös roolipelit. Se sai tietysti roolipelit kuulostamaan mielenkiintoisilta. Näin jälkeenpäin ajatellen roolipeleistä meni kuitenkin se jonkinlainen kiehtovuuden hehku jo aivan alkumetreillä pois, koska asiaa tarkemmin valottanut tyyppi, jota kutsuttakoon tässä Neuvoseksi, oli omalaatuisella tavallaan kajahtanut tapaus eikä muilla tuntunut koulussa olevan tuolloin asiaan kiinnostusta. Neuvonen oli epävakaa tapaus jolla oli väkivaltaisia taipumuksia. Koulussa kiersi noihin aikoihin hänen itse alulle panemansa tarina, jossa hänen äitinsä oli yllättänyt hänet ronkkimassa haarukalla perseeseensä katkennutta nakkia. Muutaman vuoden kuluttua tästä oli tämä nakki-Neuvonen kuulemma päätynyt hullujenhuoneelle. En tiedä, oliko saatanallisilla roolipeleillä tapahtuneeseen osuutta.

Ihmisen pojassa eräs keskeisistä hahmoista on pappi nimeltä Farfors. Hän muistuttaa kovasti 80-luvulla Naantalin seurakunnassa toiminutta nuorisopastori Antero Virtasta, joka oli varsin omalaatuinen tapaus, kuten kirjan Farforskin. Antero muistutti ulkonäöltään hivenen tunnetumpaa veljeään, Pertti “Veltto” Virtasta. Antero sai tarinan mukaan Naantalin seurakunnasta 80-luvun lopulla potkut, koska häntä pidettiin seurakunnan toimintaan liian outona. En tiedä, onko tarinassa perää, mutta uskottavalta se kuulostaa.

Kirjassa mainittu “Naantalin ensimmäinen graffiti” on täsmälleen ottaen sen mäen päällä, joka on kutakuinkin Ukko-Pekka-nimisen kaupan vieressä. Graffiti, joka on hopeasprayllä maalattu “SID”, ilmestyi paikalleen aikoinaan jonkun punkkarin maalaamana. Sana viittaa tietysti Sid Viciousiin. Hurjina 80-luvun punk-vuosina jopa Naantalin kaivopuistossa, siis aivan Naantalin kirkon ja Kaivohuoneen vieressä, sekä noin parin sadan metrin päässä Siitoimen tukikohdasta, mellasti mm. kotimaisen hardcorepunkin suuri nimi Kaaos. Pekkaa luultavasti otti aivan julmetusti pattiin moinen meno aivan valtakunnankanslian vieressä. Sen c-kasetin perusteella, joka Mesikämmenellä tuosta puistokonsertista on, oli meno varsin huuruista. Jopa Kaaoksen lavalle intronnut kaupunginedustaja tuntui puheesta päätellen olleen kaasussa, eikä humalatilasta ollut epäilystä ainakaan Kaaoksen suhteen, sillä bändi joutui aloittamaan biisin tai parikin epämääräisen tilansa takia uudestaan.

80/90-luvun taitteen satanismihysteria oli monin tavoin huvittavaa aikaa. Ihmisen pojassa mainitun Pat Pullingin Noidankehässä-teoksen (Kuva ja Sana, 1993) lisäksi muita alan merkkitekeleitä maassamme ovat Leo Mellerin legendaarinen Rock (Kuva ja Sana, 1986), Mellerin TV-“dokumentti” Enkeliruhtinas, Nyt!, sekä helluntailaisten nuorten liikkeelle laskema c-kasetti Rock ‘n’ rollin maailma. YouTubesta löytyy kasetin tiimoilta tehty Kotimaan katsaus vuodelta 1986 (osa 1 ja osa 2), joka puhuu omaa kieltään asian vakavastiotettavuudesta. Vaikka satanismihysteriä oli monin tavoin huvittavaa sitä sivustaseuraaville, ei se sitä ollut niiden kohdalla, jotka joutuivan tämän uusnoitavainon kynsiin. Tästä kertoo omaa tylyä kieltään mm. Robert Hicksin teos In pursuit of Satan (1991) ja Antony Thomaksen BBC:lle tekemä dokumenttielokuva In Satan’s name (1994). Myös FBI:n K.V. Lanningin tekemä raportti vuodelta 1992, Investigator’s Guide to Allegations of ‘Ritual’ Child Abuse, summaa tyhjentävästi, että satanismipaniikissa ei ollut järjen häivää.

Aivan lopuksi on vielä mainittava, että myös Mesikämmenellä on ollut lapsuudessaan Juliuksen tavoin erityisen mieleenpainunut puusta putoamisen ja oksassa roikkumisen kömmellys, sekä “olenko minä Jeesuksen toinen tuleminen?”-pohdinta. Tuo pohdinta oli tosin suhteellisen lyhyt hetki, joka iski karhunpojan tajuntaan hirveällä ravisuttavalla voimalla, kosmisen kaameine vastuuntunteineen ja potentiaalisien seuraamuksien taakkoineen. Onneksi tuo kokemus hiipui kuitenkin melko nopeasti pois tajunnasta, eikä palannut, toisin kuin Ihmisen pojan Juliuksella. Tämän huomioiden oli kuitenkin kuin kosmista vinoilua, että Mesikämmenelle saapui postista vain muutamaa päivää ennen Ihmisen pojan arvostelukappaletta Mustan Raamatun deluxe-painos, jonka pakettiin oli paketoija tituleerannut Mesikämmentä “Jumalan karitsaksi”. Hemmetti, onko tässä nyt sitä paljon puhuttua johdatusta?

Ihmisen poika on hieno kirja. Mesikämmen suosittelee.

– – –

Arvioita:

Parnasso

Kulttuurivihkot

– – –

Päivän musiikkivalinnat:

Laibach: Jesus Christ Superstar.
Charles Manson: Son of Man-levy (side A, side B).
Hassisen Kone: Jeesus tulee.
CMX: Jesse delaa.

Read Full Post »

Kustantamo Vuohi Julkaisut on tehnyt kulttuuriteon julkaisemalla Ragnar Redbearding klassikon Might is Right suomeksi. Jos teos ei ole entuudestaan tuttu, niin teokseen suomentajan kirjoittama esipuhe valaisee opuksen sisältöä ja historiaa hyvin:

– – –

“Tämä kirja on törkeä. Se loukkaa nykyisen poliittisen korrektiuden ilmapiirissä keskivertoa länsimaalaista lukijaansa kuin peukaloon saatu vasaranisku. Siinä missä Friedrich Nietzsche (joka kuoli kymmenen vuotta tämän kirjan ensijulkaisun jälkeen) keskittyi rienaamaan lähinnä kristinuskoa, laajensi Redbeard rienaamisen spektriä uskonnon lisäksi myös politiikkaan, sosiologiaan, biologiaan, sekä kaikkeen mahdolliseen näiden väliltä. Ja siinä missä Nietzschestä on tullut reilussa sadassa vuodessa yleisesti hyväksyttyä ja myös melko suosittua luettavaa, ei samaa voi sanoa Redbeardista. Hänen kirjansa on tuskin kärsinyt vuosien varrella inflaatiota, mitä tulee sen räjähdysarvoon – asiantila on päinvastoin. Redbeardin kirja on nykymaailmassa törkeämpi kuin se kirjailijan elinaikana koskaan oli. Kuuluisa amerikkalainen historioitsija James J. Martin sanoi teoksesta kerran, että se on ”epäilemättä eräs palopommimaisin koskaan tai missään kirjoitetuista teoksista”.

Nietzschen suosion kasvu länsimaissa viimeisen sadan vuoden aikana suhteutuu osaltaan selvästi yleiseen länsimaisen kulttuurin sekularisaatioon ja siihen liittyvään individualismin kasvuun. Uskonto ja tietynlainen kollektivismi menetti tuona aikana valtaansa kyseenalaistamattomana auktoriteettina ja kulttuurin osana. ”Maallistumisen” kanssa käsi kädessä ovat tuona aikana tietysti kasvaneet länsimaisen ihmisarvon ja oikeustajun käsitteet ja muodot – jopa siinä määrin, että nykyinen ns. poliittinen korrektius menee usein jopa naurettavuuksiin asti herkkänahkaisuudessaan ja ”sensitiivisyydessään”. Jos Redbeard eläisi meidän aikanamme, hän epäilemättä sanoisi, että sekulaari humanismi on ottanut uskonnon ja tietynlaisen alueellisen yhtenäiskulttuurin paikan kyseenalaistamattoman totuuden äänitorvena länsimaisessa maailmassa. Redbeardin teoksen kasvanut räjähdysarvo johtuukin suurelta osalta juuri sekulaarin humanismin naamalle sylkemisestä. Asiaa on nykylukijan kuitenkin hieman kontekstualisoitava.

Voiman filosofia ilmestyi ensimmäisen kerran hieman ennen 1900-luvun taitetta. Tuohon aikaan orjuus oli vasta hiljan lakkautettu Yhdysvalloissa ja yleinen mielipide oli edelleen hyvin rasistinen. Kirjan asiaan liittyvät törkeydet onkin oleellista lukea tätä ajankuvaa vasten ja miettien, mitkä meidän omana aikanamme pitämät asiat voivat näyttää sadan vuoden päästä moraalisesti vähintään kyseenalaisilta. Omana aikanaan Redbeardin mielipiteet rotuasioista eivät olleet aivan niin radikaaleja, kuin miltä ne meistä nyt kuulostavat. Kirjan rasistiset ja myös nykyperspektiivistä katsoen seksistiset näkemykset pohjautuivat viimekädessä tuolloin vielä hyvin vallankumoukselliseen ja tuoreeseen ajatteluun – darwinismiin. Charles Darwinin evoluutioteorian pohjalta kehittyi pian tuohon aikaan suosittu sosiaalidarwinismi, jonka mukaan yhteiskunnan kehitys perustuu samankaltaiseen luonnonvalintaan, kuin minkä nähdään toteutuvan eläin- ja kasvikunnassa. Sosiaalidarwinismin perustajana pidetyn Herbert Spencerin nimi vilahteleekin silloin tällöin tämän teoksen sivuilla – joka siis myöskin nyt lukeutuu sosiaalidarwinismin kultaiseen kirjastoon.

Voiman Filosofian ydinajatus on, että perinteiset ihmisoikeudet ja luonnonoikeudet ovat virheellisiä, ja että moraalisesti oikeutetuista asioista päättää viime kädessä voima tai fyysinen mahti – ja että näin tulee ihmisen evoluution kannalta ollakin, koska vain siten ihmiskunta pysyy luonnonvalinnan kamppailussa elinvoimaisena ja kehittyvänä. Teos peräänkuuluttaa tietynlaista vahvaa yksilöllisyyttä, rohkeutta, kumartelemattomuutta, aloitteellisuutta, itseriittoisuutta, elinvoimaisuutta, konfliktin ylevöittävää vaikutusta ja yleisesti ottaen tietynlaista ”kunniallista selkärankaa elämän taistelussa”.

Redbeardin esittämä kriittisyys pankkiireja, veronkerääjiä ja holhoavia hallituksia kohtaan tuntuu paikoitellen päätähuimaavan ajankohtaiselta ja pelottavan osuvalta, jopa profeetalliselta. Tämä osa-alue kirjan keskeisistä linjanvedoista on epäilemättä monelle teoksen lukijoista sen ajankohtaisin. Maailmassa, joka on huimaa vauhtia globalisoitunut, globalisoituu yhä lisää ja jossa yhä yleisemmin puhutaan ”uudesta maailmanjärjestyksestä” ja siihen liittyvästä ”yhteisestä maailmanhallituksesta”, tuntuvat Redbeardin kriittiset sanat tarjoavan lukijalleen paljon ajattelemisen aihetta. Tällaisille ajatuksille löytyykin nykyään yhä kasvava määrä kannattajia niin Yhdysvalloista kuin Euroopasta.

Mutta kuka oikein oli ”Ragnar Redbeard”, joka tämän rienaavan kirjan aikoinaan kirjoitti? Pseudonyymin takana on arvuuteltu olevan joko australialaisen Arthur Desmondin (1859–1929) tai amerikkalaisen Jack Londonin (1876–1916). Kummankin kirjailijan kohdalla heidän tunnetut poliittiset mielipiteensä olivat enemmän tai vähemmän erilaisia siitä, mitä Voiman filosofiassa esitetään – ja tämä on saanut monet epäilemään, että teos on ollut vain (kumpaa sitten kirjailijaksi onkaan arveltu) satiiria sosiaalidarwinismista. Jack Londonin tutkijat ovat aina pitäneet hyvin epätodennäköisenä, että London olisi ollut tekstin takana. London oli poliittisilta näkemyksiltään hyvin vahvasti sosialisti. Desmond taas oli tunnettu vallankumouksellisuudestaan ja jotkut hänen julkisesti esittämänsä poliittiset ajatukset olivat hyvin samanlaisia Voiman filosofian sisältöön nähden. Nykyisen tietämyksen valossa näyttääkin selvältä, että Arthur Desmond oli arvoituksellinen ”Ragnar Redbeard”. Erityisen vakuuttavanoloisen esityksen asiasta on tehnyt historioitsija Darrell W. Conder kirjassaan I Beheld Desmond as Lightening Fall – to Chicago! The Story of Arthur Desmond, ‘Ragnar Redbeard’ and ‘Might is Right’.

Desmond, joka oli australialainen anarkisti, runoilija ja kirjailija, oli myös Uudessa-Seelannissa poliitikkona, ennen kuin hän muutti Yhdysvaltoihin 1800-luvun lopussa. Häneen liitetään Redbeardin lisäksi myös seuraavat pseudonyymit kirjailijanimet: Arthur Uing, Richard Thurland, Desmond Dilg ja Gavin Gowrie.

Jack Londonia teoksen kirjoittajaksi ehdottaneista kuuluisin lienee Anton LaVey (1930-1997), edesmennyt Saatanan kirkon perustaja. LaVey itse sumeilematta kopioi teokseensa Saatanallinen Raamattu huomattavia pätkiä lähes suoraan Voiman filosofiasta. Tämä on nähtävissä erityisesti LaVeyn kirjan kappaleessa ”Saatanan kirja”. Anton LaVeyn ja Saatanan kirkon mainitseminen Ragnar Redbeardin yhteydessä on hyvin perusteltua myös siksi, että huomattava määrä, ellei peräti suurin osa Voiman filosofian nykylukijoita on löytänyt teoksen nimen omaan Anton LaVeyn tekstien kautta. LaVey myös kirjoitti esipuheen M.H.P. & CO:n vuonna 1996 julkaisemaan versioon teoksesta.

Nyt käsillä oleva suomenkielinen laitos ilmestyy 120 vuotta kirjan ensijulkaisun jälkeen. Jokainen, joka kirjan lukee, tulee varmasti huomaamaan, että sen ruuti ei ole kostunut ajan saatossa lainkaan. Oli teoksen sisällöstä sitten mitä mieltä tahansa, tarjoaa se joka tapauksessa harvinaisen väkevää peilipintaa oman maailmankuvan tarkasteluun. Turhaan ei Voiman filosofiaa pidetäkään alansa klassikkona.”

– – –

Kirjan kustantajan sivuilta löytyy seuraavaa infoa:

Might Is Right on yksi kiintanalaisimmista teoksista joita on koskaan kirjoitettu. Se on ollut julkaisukiellossa moneen kertaan eri maissa ja vaikuttanut moniin tärkeisiin ihmisiin historian aikana. Itse Anton Lavey kopioi pätkiä teoksesta omaan kirjaansa Saatanallinen Raamattu. Tämä 1800-luvun lopulla kirjoitettu teos saa vihdoinkin ensimmäistä kertaa päivänvalon suomen kielellä.”

Kirjan Sisällys:

SUOMENTAJAN ALKUSANAT

KAPPALE I: JOHDANTO
Pahuuden elävät voimat ovat löydettävissä nykypäivän moraalisista ideaaleista.

KAPPALE II: IKONINSÄRKIJÄ
Kristillinen etiikka syytettynä. Jeesus, todellinen Pahuuden ruhtinas – maailman Mefistofeles – orjien kuningas.

KAPPALE III: HEILUVA VERKKO!
Verkon heilunta. Valtion alus, merirosvolaiva. ”Kaikki ihmiset on luotu tasa-arvoisiksi” on räikeä maanikon oppi.

KAPPALE IV: IHMINEN ON LIHANSYÖJÄ!
Lihansyöjä-ihminen. Ideaalinen eläin, tuhoava soturi – ei mikään ristiinnaulittu puuseppä. ”Moraaliset periaatteet” ovat säännöksiä orjille.

KAPPALE V: IHMISYYDEN KESKEINEN PÄÄMÄÄRÄ
Ihmisyyden keskeinen päämäärä – maallinen menestys. Itsesuojelu, luonnon ensimmäinen laki. Helvetti ottaa omakseen voitetut – epäonnistuneet.

KAPPALE VI: RAKKAUS, NAISET JA SOTA
Rakkaus, naiset ja sota. Naaraat rakastavat parhaiten tappelevia uroksia. Seksuaalinen valinta ja armottoman konfliktin välttämättömyys.

KAPPALE VII: NYKYPÄIVÄN LOGIIKKA

Luonnon maailma on sodan maailma; luonnollinen ihminen on soturi; luonnon laki on hammasta ja kynttä. Kaikki muu on erhettä. Kaikkialla vallitsevat taistelun olosuhteet. Olemme syntyneet alituiseen konfliktiin. Se on perintömme, aivan kuten se oli aiempien sukupolvien perintö. Tämä ”taistelun olosuhde” saatetaan naamioida pyhimys Fransiskuksen fraaseihin tai Kropotkinin tai Tolstoin pehmeisiin ja petollisiin oppeihin, mutta siltikään sitä ei voi kukaan ihminen tai ihmisten heimo välttää. Siellä se on ja siellä se säilyy, ja jokaisen ihmisen täytyy ottaa se huomioon (vaikka hän sitä välttäisi). Se hallitsee kaikkea; se määrittää kaikkea; se vallitsee kaikissa asioissa ja päättää kaikista niistä, jotka kuvittelevat poliisivoimin varustettuja populaatioita, kansainvälisesti säädeltyjä rauhallisuuksia ja valtioiden organisoimaa teollistuneisuutta niin iloisiksi, siunatuiksi ja jumalallisiksi.

– – –

Teosta saa tilattua mm. seuraavista paikoista: No Sign of Life, Vuohi julkaisut, Horror Shop.

Read Full Post »

Das Fest II! 100 postia Pekka Siitoimesta!

Blogin Pekka-posteista sanottua

Mesikämmen-blogi – kirjoittaja on julkaissut parhaan Pekkaa käsittelevän artikkelisarjan, mitä blogistanissa on nähtyNarian

Kertakaikkiaan sellainen folkloristinen pikkujättiläinen, ettei moista voisi kuvitella olevan olemassakaan (…) Ötöpesän jengi on lukenut nämä kaikki, eikä ennen sitä olisi voinut kuunaan kuvitellakaan, että Pekka Siitoimesta olisi missään näin paljon materiaalia. Ja mikä parasta, vapaasti saatavillakin! (…) Ehdottomasti rautaristin, suojaviitan, kumimanttelin ja kaasunaamarin arvoinen teko!Ötöpesän jengi

Vuoden blogistipalkinto ja kiljukanisteripalkinto! Tämä on yleensä vaiettua kulttuurihistoriaa yhdestä Suomen kummallisimmista ja viihdyttävimmistä miehistäJokunen

Blogihan on ollut varsinainen kylttyyriteko. Näiden Pekka-artikkelien taso vaatisi suorastaan niiden sitomista kansien väliin! “Helvetin hyvä”, sanoisi Peksi. Go on!A

Ylivoimaisesti parhain sivusto hengentieteen Mestari Pekka Siitoimesta – B.S. Müller, uudelleen perustetun Turun Hengentieteen Seuran sisäpiirin jäsen

100 Postia

100. Kursiivin isku, osa 4
99. Kursiivin isku, osa 3
98. Kursiivin isku, osa 2
97. Täällä vartioin minä!
96. Kursiivin isku, osa 1
95. Huolestuneisuus ennen Kursiivin iskua, osa 3
94. Alfauros laittoi asioita kuntoon.
93. Huolestuneisuus ennen Kursiivin iskua, osa 2
92. Huolestuneisuus ennen Kursiivin iskua, osa 1
91. IKR:n plörinäksi mennyt Belgian matka 1977
90. “Worshiping the Devil in the name of God”
89. Siitoin-filmi oy, osa 5
88. Siitoin-filmi oy, osa 4
87. Kai M. Aalto puhuu! (osa 2/3)
86. Siitoin-filmi oy, osa 3
85. Turun Hengentieteen Seura, osa 11
84. Turun Hengentieteen Seura, osa 10
83. Turun Hengentieteen Seura, osa 9
82. Pekka ja SMP/SKYP
81. IKR:n plörinäksi mennyt Kotkan marssi 1977
80. Lisähuomioita Pekan mielenosoitustoiminnasta, yms.
79. Pekka ja vappu, osa 4/4
78. Pekka ja vappu, osa 3/4
77. Pekka ja vappu, osa 2/4
76. Pekka ja vappu, osa 1/4
75. Pekan perheonnea
74. Arjalanpaisti ja arjalanpiirakat
73. Kai M. Aalto puhuu! (osa 1/3)
72. Mitä Pekka Siitoin ajattelisi perussuomalaisista?
71. Pekka Siitoin: Jag ska befria Norden!
70. Pekan mietteitä ennen eduskuntavaaleja 1983
69. Pekka Siitoin palauttaa Karjalan Suomelle, osa 3
68. Pekka Siitoin palauttaa Karjalan Suomelle, osa 2
67. Pekka Siitoin palauttaa Karjalan Suomelle, osa 1
66. Pekkagrammi, osa 2
65. Pekka Siitoin ja rock ‘n’ roll
64. Näen ja kuulen… mutta puhe sammaltaa
63. Pekka Siitoin Fingerporissa
62. Tulella leikkimisestä
61. Talo, jossa Pekka Siitoin asui (osa 2)
60. Pekka presidentiksi?
59. Kommunismin ja kokoomuksen uhka
58. Valtakunnanjohtaja ja Italia
57. Valtakunnanjohtaja ja Varkaus
56. Kiljukeisari
55. Valtakunnanjohtajan kiljuepisodi
54. Pekka Siitoin -anagrammit ja postyymi Finlandia-palkinto
53. Hyvää uutta vuotta!
52.Turun Hengentieteen Seura, osa 8
51. Das Fest! 50 postia Pekka Siitoimesta!
50. Arkistojen aarteita ja Pekka Siitoin soundboard.
49. Luvassa hypnoottis-magneettista menoa.
48. Turun Hengentieteen Seura, osa 7.
47. Rivologin rodunjalostusta.
46. Turun Hengentieteen Seura, osa 6.
45. Pekkagrammi.
44. Ääretön rakkaus.
43. Siitoin-filmi oy, osa 2.
42. Pekan lähtö.
41. Pekka Siitoimen transformaatio poliittisesta uhkasta uusnatsismin ja okkultismin von Münchauseniksi.
40. Pekka Siitoimen shortsit.
39. Hyvät naiset, olette kaikki kauniita!
38. Kassisen perintöprinssi.
37. Mikä erottaa fasistin kommunistista?
36. Mesikämmenen jengi.
35. Pekka Siitoin built my Panzerwagen.
34. Turun Hengentieteen Seura, osa 5.
33. Turun Hengentieteen Seura, osa 4.
32. Seurakuntavaalit.
31. Turun Hengentieteen Seura, osa 3.
30. Turun Hengentieteen Seura, osa 2.
29. Turun Hengentieteen Seura, osa 1.
28. Pentagrammon, clavis, cranium, sciurus, circumferentia, logos, gravis admodum, et diaboli.
27. Siitoin-filmi oy.
26. Mitä Leo Meller sanoi Pekka Siitoimen kuolemasta?
25. Toinen todellisuus.
24. Mitä Pekka Siitoin sanoi Anton LaVeystä ja satanismin historiasta?
23. Pekka Siitoimen iltarukous.
22. Isän valtakunta kuvina.
21. Isän valtakunnan jälkipyykkiä.
20. Pekan parhaat, osa 7.
19. Pekan parhaat, osa 6.
18. Pekan parhaat, osa 5.
17. Pekan parhaat, osa 4.
16. Pekan parhaat, osa 3.
15. Pekan parhaat, osa 2.
14. Pekan parhaat, osa 1.
13. Isän valtakunta.
12. Arkistojen kätköistä.
11. Päivän lainaus ja kysymys.
10. Pekka Siitoin on nykyään vampyyri!
9. Hypnoottis-magneettinen katse ja sen alkuperä.
8. Mitä Pekka Siitoin sanoi äidilleni.
7. Luciferin arkkipiispan nauru.
6. Talo, jossa Pekka Siitoin asui.
5. Achtung! Valtakunnanjohtaja puhuu! (osa 4/4).
4. Achtung! Valtakunnanjohtaja puhuu! (osa 3/4).
3. Achtung! Valtakunnanjohtaja puhuu! (osa 2/4).
2. Achtung! Valtakunnanjohtaja puhuu! (osa 1/4).
1. Should I laugh or cry?

Ja jatkoa seuraa…

Mesikämmenen postit valtakunnanjohtajasta eivät tähän lopu. Postit jatkuvat Kursiivin tapauksen tonkimisella, minkä jälkeen pääsemme Pekan saaman vankeustuomion käsittelyyn, ja sen jälkeen Pekan vankilanjälkeiseen elämään. Materiaalia löytyy vielä hyväksi toviksi eteenpäin. Näiden sadan ensimmäisen postin jälkeiset Pekka-postit löytyvät helposti blogin oikeasta alapalkista “tags”-osiosta sanalla “Pekka Siitoin”. Siitä klikkaamalla löytyy lista kaikista blogin Pekka-aiheisista posteista, mitä tämän 100. postin jälkeen on julkaistu.

Read Full Post »

Elokuussa 1976 maamme lehdissä ilmestyi hurjia Turun Hengentieteen Seuraan liittyviä otsikoita. Hyvänä esimerkkinä näistä käyköön oheinen Ilta-Sanomien lööppi.

Rajut väitteet pohjasivat viime kädessä Siitoimen kirjoittamaan, Turun Hengentieteen Seuran 1974 julkaisemaan teokseen Musta Magia, osa I. Kyseinen teos sisältää hyvän määrän varsin huimaa tekstiä, mm. siitä, miksi meillä on velvollisuus harjoittaa magiaa, millaisia ovat henkivaltojen hierarkiat, mitä saatananpalvonnan historia pitää sisällään, miten Luciferin palvoja voi kuoltuaan elää vampyyrina lyijyarkussa päiväsaikaan ja imeä elävistä verta öisin, miten kuolleen voi herättää henkiin, jne. (osa teoksen legendaarisista kohdista löytyy tämän blogin teksteistä Pekan parhaat, osat 1-7). Eräs kirjan käsittämättömyyksistä on rituaali, “joka täytyy suorittaa ennen kuin voi ryhtyä Perkeleen oppilaaksi”. Tämä rituaali, jonka suorittajalla “tulee olla yllään frakki tai musta pitkä viitta”, löytyy kirjasta sen sivuilta 62-63, ja se pitää sisällään kissan elävältä keittämisen:

 

 

Vaikka koko Musta Magia, molempine osineen, on sen täysjärkisestä nykylukijasta hulppean absurdia tekstiä mustalla huumorilla maustettuna, oli maailma 70-luvulla kuitenkin vielä sellainen, että Suomesta löytyi ihmisiä, jotka ottivat nämä tekstit enemmän tai vähemmän tosissaan (asian sivu laajemmin, katso artikkelini Pekka Siitoimen transformaatio poliittisesta uhkasta uusnatsismin ja okkultismin von Münchauseniksi). Turun Hengentieteen Seurasta tehtiin poliisille elokuussa 1976 ilmoitus, jossa seuraa epäiltiin törkeästä eläinrääkkäyksestä. Jostain syystä epäilyt eläinrääkkäyksestä tehneet tahot pysyivät loppupeleissä kuitenkin hiljaa, ja asia raukesi näytön puutteessa. Tuntuu melko ilmeiseltä, että epäilyt esiin nostaneet tahot halusivat huonoa mainosta ja käytännön harmia Siitoimelle ja hänen ryhmälleen. Vaikka asia ajan kanssa raukesikin, sitä puitiin mehukkaana aiheena lehdistössä pitkään ja hartaasti, mikä ilmenee seuraavista lehtileikkeistä.

Tuntemattomaksi jääneessä lehdessä pakinoitsija nimimerkillä Taavetti maalaili asiaa leveästi: “(…) Sellaisia puuhia sitä vain tehdään suomalaisen kulttuurin kehdossa, Turussa. Siellä on natseja ja ne keittävät kissoja”.

Toisessa tuntemattomaksi jääneessä lehdessä maalaillaan myöskin otsakkeessa leveästi. Vaikka asian todenperäisyys oli täysin auki, tehtiin otsakkeet kuitenkin siihen tyyliin, kuin asia olisi jo selvä. Tästä jutusta selviää hieman enemmän asian taustaa. Alunperin Jermu-nimisessä miestenlehdessä oli ollut ilmeisen värikäs juttu Pekan saatananpalvontakuvioista, ja sen pohjalta sitten oli joku närkästynyt lukija ottanut yhteyttä Turun entiseen eläinsuojeluvalvojaan, Anja Eerikäiseen. Eerikäinen vei asian puolestaan poliisin tutkittavaksi.

Eerikäinen kommentoi Ilta-Sanomille 19. elokuuta 1976: “Tapaus voi hyvinkin olla mahdollinen” (…) “Vastaavia menoja on paljastunut mm. Englannissa”. Siitoin showmiehenä  ja kyseenalaistakaan mainetta kaihtamattomana ei täysin kiistänyt koko asiaa, vaan kertoi tietävänsä kissankeittämistä ainakin tapahtuneen, jos ei vieläkin tapahtuvan. Itse hän ei kertonut sellaista kuitenkaan harrastavansa.

Leike sisältää faktaa, jonka valossa hurjat otsakkeet ja jo etukäteen lietsottu “se on syyllinen“-asenne menee mielenkiintoiseen valoon: “Asian tutkimukset ovat vasta alkuvaiheessa eikä virallista rikosilmoitusta ole vielä tehty, koska tarpeelliset näytöt puuttuvat. Tiedossa ei myöskään ole miten uhreina käytetyt kissat olisi hankittu”.

Tietyllä tapaa Pekka oli tämän kissankeittojupakan kanssa aikaansa edellä – ns. uusnoitavainot varsinkin satanisteja kohtaan leimahtivat huimiin mittoihin ympäri maailmaa 1990-luvulla. Tuolloin ei eläinuhreilla syyttelyt enää riittäneet, vaan mukaan otettiin myös väitteitä erilaisista törkeistä rituaalisista hyväksikäyttötavoista ja henkirikoksista. Hössötys asian ympärillä laski pikku hiljaa, kun osoittautui, että koko juttu oli iso kupla, mitä ylläpitivät ja hyväksikäyttivät kiihkouskovaiset ja kyseenalaiset terapeutit yms. tahot. Asian tiimoilta kannattaa katsoa vaikka Kenneth Lanningin FBI:lle tekemä kuuluisaksi tullut tutkimus, tai Robert Hicksin kirja In Pursuit of Satan. Oleellista nyt käsiteltävän tapauksen yhteydessä on tietysti huomioida se, että länsimaissa satanistit (varsinkin ns. laveylaiset satanistit) tuomitsevat jyrkästi kaikenlaisen viattomien olentojen (eläinten tai ihmisten) “rituaalisen uhraamisen” yms. laittoman toiminnan. Pekalla, joka kutsui itseään sekä satanistiksi että saatananpalvojaksi (nämä käsitteet näyttivät menevän hänellä sulavasti limittäin), ei näyttänyt asiassa olevan eettistä ongelmaa. Tekstiensä ja puheidensa perusteella Pekka näyttää alan genreen suhteutettuna selvästi omansalaiselta saatananpalvojalta. Hänen rituaaliuhraus-ajatuksiensa suhteen on huomautettava, että em. kissankeittorituaali on hänen kirjoituksissaan ainut lajiaan, eikä hänen tiedetä koskaan tehneen minkäänlaista rituaalista väkivaltaa kenellekään (ellei sellaiseksi lasketa rituaalista siittiöiden polttamista, tai humalassa rähinöintiä paikallisten punkkareitten kanssa Naantalissa).

Uusi Suomikin tarttui aiheeseen, ainakin muutamaan kertaan. Alla olevista artikkelinpätkistä kolmas on aihetta käsitelleistä jutuista kaikkein mielenkiintoisin, joka Mesikämmenen tassuihin on päätynyt. Jutussa Pekka valottaa, kuinka hän oli ollut todistamassa rituaalia, jossa kissa keitettiin rituaalisesti. Hän kertoo myös yhtä ja toista muuta asiaa liittyvää, varsin humorististakin taustaa. Voi vain arvailla, pitikö Pekan tarina paikkansa, vai oliko se keksittyä.

Tähti-lehdessä otettiin perspektiiviksi Anton LaVeyn satanismi ja suhtauduttiin perustellun skeptisesti Jermu-lehden artikkeliin, josta koko jupakka kissankeittämisestä lähti liikkeelle. “Hitleriläinen musta magia ei ole kuitenkaan varsinaista satanismia. Tämä aihe herättää sensaatiota, mutta varsinaista asiantuntevaa tarkastelua esiintyy vähän”. Lopuksi siteerattiin LaVeyn Saatanallisesta Raamatusta kohta, jossa eläinuhrit tuomitaan selkein sanoin. Lukijan kannattaa tässä yhteydessä kerrata, mitä Pekka tuumasi LaVeystä, ja lukea myös Pekkaa ja LaVeytä humoristisesti vertaileva artikkelini Luciferin arkkipiispan nauru.

Pekka puolustautui asiassa mm. tuntemattomaksi jääneessä lehdessä, josta alla kuva. Hän puolustautui asiasta myöhemminkin, mm. 90-luvulla televiosta tulleessa Kolmas Pyörä-ohjelmassa, jossa hän sanoo kissojen olevan hyviä ystäviään, jotka eivät varmasti päädy pataan.

Kuten tämän tyyppisillä asioilla on tapana paisua ja alkaa elää omaa elämäänsä julkisuudessa, niin kävi myös tämän kissajutun kanssa. Uusi Suomi raportoi johonkin väliin koko sirkusta, että Pekka porukoineen olisi kissojen lisäksi uhrannut myös puluja Saatanalle. Lyhyessä jutussa oli maininta myös siitä, että “toistaiseksi ei mitään virallista ilmoitusta ole tehty, mutta tilanteesta tietoisia ja huolestuneita tuntuu olevan runsaasti. He eivät jostain syystä halua kertoa tietoja virallisesti”.

Asia päätyi myös pilapiirroksiin asti:

En oikein usko, että Pekka sen enempää kuin kukaan muukaan Turun Hengentieteen Seurasta olisi keittänyt kissoja elävältä, niin hämärää porukkaa kuin ryhmä sisällään pitikin.  Saatan toki olla väärässä. Suojelupoliisi 50v. -julkaisussaan totesi, että Pekan porukat olisivat kissankeittämisestä jääneet kiinni “rysän päältä” (siteeraus SUPO:n tekstistä löytyy tästä artikkelista). Liekö kyseessä kuitenkin edellä olevien otsakkeiden ja juttujen pohjalta syntynyt mielikuva ja sen pohjalta kirjoitettu virheellinen maininta asiasta raporttiin? En tiedä, mutta itse en ole törmännyt asiasta varmasti dokumentoituun tietoon, missään.

Kaikella todennäköisyydellä koko rituaali (oli se peräisin sitten mistä tahansa, Pekan mielikuvituksesta, jostain lainatusta lähteestä, tai sekä että) oli päätynyt kirjaan sen shokkiarvon vuoksi. Asian järkevyyttä voi sitten miettiä. Jos kyseessä olisi pätkä jotain fiktiivistä kauhuromaania tms., olisi asia tietysti oma harmiton lukunsa. Mutta kun kyseinen kissankeittorituaali esitetään välttämättömänä toimenpiteenä mikäli haluaa alkaa palvoa Saatanaa, mikä kirjassa esitetään vaarallisena joskin kannatettavana toimintana, on asia aivan toinen. Jos kirjoittaa jostain lainvastaisesta asiasta tavalla, joka voidaan katsoa asiaan yllyttämiseksi, kaivaa asialla verta nenästään. Pekka jo tuolloin vuonna 1976, ja myöhemmin mm. 90-luvulla Kolmas Pyörä-ohjelmassa koetti lieventää tätä kissankeittorituaalin julkaisua sanoen, että hän vain kertoi erään vanhan kansan rituaalin kirjassaan, eikä suositellut kenellekään tuon rituaalin tekemistä. Kirjasta saatu vaikutelma ei ole kuitenkaan ihan tällainen.

No, tarkemmin Pekan kirjaa lukiessa huomaa, että kissankeittorituaalille on olemassa myös vaihtoehto. Tuo vaihtoehto koskee tosin vain miehiä, naisille ei sellaista ole (tai kenties ko. vaihtoehdon voi tehdä tietyllä tapaa käänteisesti…) Tiedä sitten, onko mainittu vaihtoehto perin järkevä ja eettinen sekään, mutta ainakaan siinä ei kukaan menetä henkeään (vaikkakin jotain muuta kyllä…) Tämä vaihtoehto löytyy alta (sivut 64-65 kirjasta Musta Magia, osa I):

Päivän kappale, jonka sanat runollisesti resonoivat yllä olevan kirjoituksen kanssa: Butthole Surfers: Sweat Loaf.

 

[Turun Hengentieteen Seura, osa 5, löytyy täältä, ja osa 7, täältä].

Read Full Post »

Older Posts »