Feeds:
Posts
Comments

Posts Tagged ‘rock-musiikki’

nalle1Mesikämmen lähestyi turkulaistunutta Nalle Östermania tukulla kysymyksiä. Nalle vastaili. Tästä haastattelusta löydät vastauksen mm. siihen, mistä provokatiivisen musiikkitoimittajan mielestä rockissa viime kädessä on kyse, mikä Nallea inspiroi kirjoittamaan, mitä Nalle tuumaa Pekka Siitoimesta ja mikä Nallen mielestä  suomalaisessa musiikkibisneksessä mättää. Nalle Österman puhuu!

– – –

Pohjustusta

Jos tämä haastattelu voisi tapahtua missä ja koska tahansa, menneisyydessä, nykyisyydessä tai tulevaisuudessa, oikeassa tai kuvitteellisessa maailmassa, missä tämä haastattelu tehtäisiin?

Sanoisin, että olen sen verran tyytyväinen elämään Turussa tällä hetkellä, että en tahtoisi olla missään muualla. Olisiko tätä haastattelua tällöin edes tehty? Toki voisi olla mukavaa makoilla aurinkorannalla vaikkapa Havaijilla jääkylmä mansikkamargarita kädessä, mutta kauneutta löytyy äärettömästi myös Aurajoen varrelta.

Kuka olet ja mitä teet? Mitä kuuluu?

Ainakin olen ylioppilas sekä Suomen arvostelijain liiton jäsen. Journalistiliitosta sain lähtöpassit maksamattomien jäsenmaksujen seurauksena. Jotenkin tuntui vaan turhalta maksaa jäsenmaksuja hampaattomille edunvalvontajärjestöille. Joten en maksanut.

Musiikkijuttuja olen tehnyt noin 25 vuotta erilaisiin suomalaisiin lehtiin, kuten Rumba, Soundi, Suosikki, Tuhma, Johnny Kniga, Hymy, HBL, Suomi Finland Perkele ja Turkulainen, viimeiset 3-4 vuotta aika lailla päätoimisesti.

Hyvää kuuluu noin muuten. Hieman väsymys tosin painaa, koska tulin viettäneeksi viime viikon pitkälti Helsingissä Rock The Beach -festarin takia.

Mitä sinulla on tällä hetkellä päälläsi?

Harmaa Sodom-yhtyeen t-paita, siniset farkut joiden alla turkoosit, mustilla tähdillä varustetut bokserit, jaloissa mustat tennissukat.

Oletko ateisti, agnostikko vai jonkin sortin uskovainen?

Joskus nuorempana ajattelin olevani agnostikko, nykyään uskon sattuman, kohtalon ja henkisen tasapainon muodostamaan pyhään kolminaisuuteen sekä intuition johdatukseen.

Ketä äänestit viime vaaleissa?

Hmm, mitkä vaalit olivat viimeksi? Juu, Turun kunnallisvaaleissa äänestin Li Anderssonia, koska koin eniten sielujen sympatiaa hänen ajatustensa kanssa. Niin taisi kokea muutama muukin, sillä hänestähän tuli Turun seudun äänikuningatar.

Presidentinvaaleissa äänestin ensimmäisellä kierroksella Paavo Arhinmäkeä, toisella kierroksella “vihreää homoa” (lainaus Teemu Bergmanin Pää Kii -yhtyeen kappaleesta Ees jotain positiivist), koska Kokoomusta en ole koskaan äänestänyt enkä äänestä.

Paljonko sinulle on kertynyt levyjä, kasetteja, yms. tallenteita kokoelmiisi?

Hankala sanoa, sillä minulla ei ole koskaan ollut tapana pitää tarkkaa kirjaa ja luetteloida asioita, se olkoon historioitsijoiden tehtävä. Arviolta 1000 vinyyliä, 1000 c-kasettia ja 4-5000 cd-levyä lienee aika lähellä totuutta.

Jos sinun olisi pakko luopua tuosta kokoelmastasi, mutta saisit kuitenkin jättää itsellesi 10 levyä tms. tallennetta, mitä nuo tallenteet olisivat?

Aaa, listaustopikki. Kyllä minä voisin tuosta kokoelmasta luopua sopivaan hintaan, en ole materialisti. Pikemminkin olen laiska, sillä en jaksa enkä halua luetteloida ja laittaa äänitteitä jonnekin myyntiin. Ja verkostahan suuri osa noista äänitteistä löytyy helposti erilaisista musiikkipalveluista.

Mutta koska olisin tylsä ihminen, mikäli jättäisin vastaukseni tällaiseksi, täytynee minun keksiä 10 sellaista levyä, jotka voisin pakata selkäreppuun. Lista tuskin on tällainen, mikäli se tapahtuisi reaalitodellisuudessa, mutta jotain osviittaa se saattaa antaa.

1) Slayer: Reign In Blood
2) Steen1: Salaliittoteoria
3) Problems?: Suora lähetys
4) Pää Kii: Pää Kii
5) Dingo: Parhaat
6) Andy McCoy: Building on Tradition
7) Riistetyt: HC Revival
8) Hortto Kaalo: 20 Suosikkia
9) Carnage: Dark Recollections
10) Misfits: Misfits (kokoelma)
11) The Fishfaces: Lovesongs for Hyenas
12) Venom: Welcome to Hell / Black Metal / At War With Satan

Oho, katsohan, näitä nimikkeitä tulikin 14! Menköön, tapoihini ei kuulu kunnioittaa sääntöjä.

Mistä rockissa on viimekädessä oikein kyse?

Asenteesta, intohimosta, kapinoinnista, rajojen rikkomisesta, fiiliksistä ja ennen kaikkea hyvästä musiikista.

– – –

Kirjoittaminen

Olet vuosien varsilla kirjoittanut paljon ja moniin eri julkaisuihin. Mistä toimittajan urasi alkoi? Mistä syntyi kipinä juttujen kirjoittamiseen? Mikä oli ensimmäinen tekemäsi juttu? Entä viimeisin?

Lähtökohtaisesti sanoisin, että intohimosta musiikkiin. Pikkulapselle musiikki oli siisteintä ikinä. Näin ja koin häivähdyksen tuosta samasta tunteesta toukokuussa Kööpenhaminan Tivolissa sijaitsevassa Hercegovina-ravintolassa, missä pieni tyttölapsi alkoi riemuiten taputtaa käsillään ja pomppia tasajalkaa, kun ravintolan mustalaisorkesteri alkoi soittaa tiputanssia tytölle ja hänen perheelleen. Tunnistin siinä itseni.

En koskaan tietoisesti suunnitellut mitään musiikkitoimittajan uraa, se vain tapahtui. Koska tykkäsin pikkupoikana musiikista, janosin sitä aina vain enemmän. Ja koska diggailuni alkoi suuntautua metallimusiikkiin (syytän siitä isääni, joka oli ostanut kotiimme Black Sabbathin Sabotage-levyn “tutkimusmielessä”), aloin osallistua Helsingin Radio Cityssä pyörivän Hevitaivas-ohjelman kilpailuihin, missä palkintoina oli useimmiten äänilevyjä, asusteita ja konserttilippuja. Ilmeisesti osallistujien joukko ei ollut kovinkaan kummoinen, sillä tunnuin voittavan miltei joka kerta.

Tätä kautta tutustuin ohjelmaa juontaneeseen Rumba-lehden avustajaan Zeus Mattilaan noin 13-14 -vuotiaana. Kerran kysäisin sitten ohimennen Zeulta, onko hän kenties menossa eräälle keikalle Käpylän Vuoritaloon katsomaan bändejä. Esiintyjinä oli tuolloin muistaakseni ainakin Protected Illusion, Metallic Toaster ja Terrific Verdict. Kun hän vastasi kieltävästi ehdotin, että voisin itse kirjoittaa arvion. Tässä sitä ollaan.

Viimeisimmät jutut ovat olleet reportaasit Ruotsin Malmössä järjestetyistä Euroviisuista Lehtiyhtymän lehtiin (mm. Turkulainen) ja verkkosivustoille. Tosin tämän kirjoitettuani olen kirjoittanut haastattelut muun muassa Hannu Leidenistä, Saija Tuupasesta, Ismo Alangosta, Kari Peitsamosta, Timo Tolkista, Xysman Jani Muurisesta sekä moottorisahajonglööri Juha Kurvisesta.

Mihin lehtiin tai mille foorumeille kirjoitat nykyään juttuja?

Suosikin verkkosivut olivat pitkään paras työnantajani, mutta lehden ajauduttua manan majoille lakkautettiin verkkosivutkin. Onneksi Turkulainen-lehti otti yhteyttä ja tarjosi koeluontoisesti kirjoitushommia. Toistaiseksi kyseessä on vasta kahden kuukauden määräaikainen pesti, mutta toivon sen jatkuvan, sillä tykkään kirjoittaa 5-100 -vuotiaalle lukijakunnalle – olivathan ensimmäiset itse lukemani sanat peräisin ilmaisjakelulehdestä 5-vuotiaana! Hartain haaveeni on, että joku kirjoittamani juttu opettaa jonkun pikkulapsen jossakin lukemaan.

Äsken kirjoitin ensimmäisen juttuni Alibiin – 25 vuotta ensimmäisen lehtijuttuni jälkeen – joka on luonnollisesti aika kova juttu. Suomalaisiin musiikkilehtiin olen viime aikoina kirjoittanut vähemmän, sillä ne eivät oikein tarjoa enää haasteita. Sitä paitsi parempia suomalaisia musiikkijuttuja lukee nykyään naistenlehdistä, Imagesta – tai Alibista. Ja blogeista.

Foorumeille en juurikaan enää kirjoita, Facebook ajaa saman asian paremmin. Twitterin koen sekavaksi.

Miksi kirjoitat? Mitkä asiat inspiroivat sinua kirjoittamaan? Miten syntyy hyvä juttu? Entä huono?

Kun aloitin naivistisena nuorukaisena, oli johtotähtenäni tiedonvälitys. Kukaan muu ei tuntunut tuolloin kirjoittavan tai ymmärtävän death metallista tai grind coresta mitään, ainakaan “valtavirtamusamedioissa”. Ainakaan Zeus Mattila. Sitten pieneen poikaan, ainoaan lapseen iski angsti ja ahdistus, kun nimimerkkien suojista alettiin kirjoittaa Rumban kirjeosastolle pilkkakirjeitä.

Kun vielä television sketsiohjelma vielä teki pitkätukkaisesta hevihönöstä karikatyyrin, varustaen tyypin mukaelmalla sukunimestäni, katkesi kamelin selkä. Elämässäni on noilta ajoilta n. 1½ vuoden mittainen aukko, jolta en muista mitään. Suljin itseni ja mieleni 17-19 -vuotiaana. Kai sitä voi masennukseksikin kutsua. Ei silloin mitään diagnooseja kuitenkaan annettu.

Monta vuotta ainoa turvani ja henkireikäni oli alkoholi ja humala. Se oli ainoa tunne, mikä vuosien ajan teki elämästä elämisen arvoista, kun muut naureskelivat ja potkivat päähän. Lohtua yksinäisyyteen. Rohkeutta elää ja olla. Siltä se ainakin tuntui, kun vanhemmilta ei saanut tukea eikä ollut siskoja tai veljiä. Ilman viinaa olisin varmasti tappanut itseni. Vuosien ajan viina oli paras ystäväni. Onneksi ei enää.

Nyt vastasin johonkin ihan muuhun kuin kysymykseesi. Mitkä inspiroivat? Viina. Elämänkokemukset. Kriisit. Vitutus. Tunteet. Rakkaus. Omistautuminen. Henkiset ja hengelliset tutkimukset. Naiset. Uhkapelit. Hevoset. Elokuvat. Autot. Uskonnot. Laulut. Jukeboksit. Julkiset liikennevälineet. Nykyään käytän kirjoittamista terapiamuotona, jottei minun tarvitsisi enää kokea menneisyyden traumoja enää uudelleen.

Hyvä juttu syntyy repimällä itsensä vereslihalle ja olemalla rehellinen. Huono juttu syntyy ilman intohimoa.

Jos sinun pitäisi valita kolme parasta yksittäistä koskaan kirjoittamaasi juttua, mitkä ne olisivat?

Lukijat valitsevat, en minä. Haluan ajatella, että parhaat jutut ovat vasta edessä. Kerro sinä!

Ketkä ovat mielestäsi nykyään Suomen parhaimmat toimittajat tai kirjailijat?

Aloin tehdä tähän jo listaa kunnes päätin jättää kommentoimatta. Mielestäni aika monille luovan työn tekijälle tulee urallaan kausia, jolloin he joko ylittävät tai alittavat itsensä, niin myös minulle. Siksi on väärin lähteä nimeämään henkilöitä ja heidän saavutuksiaan. Niitä aletaan kuitenkin tutkia kunnolla vasta heidän kuolemansa jälkeen – kuten sinäkin hyvin Mesikämmen-blogin ylläpitäjänä tiedät.

Kirjoitat ihmisiä mielistelemättä. Tämä luonnollisesti ihastuttaa ja vihastuttaa. Kerran eräs rock-muusikko jopa pahoinpiteli sinut tekstisi takia. Mistä ihmisten negatiiviset reaktiot teksteisihisi kertovat? Nuoleeko keskiverto kotimainen rock-journalismi artistien tai kustantajien persettä?

Mitä tulee tuohon pahoinpitelyyn, niin mielestäni se kertoo enemmän kyseisen henkilön luonteesta kuin kirjoituksistani. Juuri luin muuten lehdestä, että häntä epäillään jälleen vastaavanlaisesta teosta. No, siinä tulee sitten harrastukselle hintaa ainakin, kun joutuu maksamaan tuhansia euroja väkivallanhimostaan, pilaten samalla kaverisuhteet.

Suomalainen rockjournalismi on vuonna 2013 suurimmaksi osaksi täyttä paskaa. Ei siis ihme, jos ja kun lehdet menettävät lukijoitaan. Välillä löytää yksittäisiä valopilkkuja, mutta enemmän hyvin toimitettuja suomalaisia musiikkijuttuja löytää todellakin naistenlehdistä tai Imagesta. Se ei ole pelkästään tylsää, se on huolestuttavaa. Ja tämä on taas seurausta siitä, kun ollaan liian läheisissä väleissä, eikä uskalleta. Lopputuloksena haaleaa muniinpuhaltelua, joka saa lukijat siirtymään mielenkiintoisempiin aiheisiin. Asenteesta, intohimosta, kapinoinnista, rajojen rikkomisesta, fiiliksistä ja ennen kaikkea hyvästä musiikista on myös hyvä rockjournalismi tehty!

Sain äskettäin kuulla, että eräs tuttu kirjoittaja oli pahoinpidelty erään metallitähden toimesta sen vuoksi, koska oli kirjoittanut kriittisen keikka-arvostelun artistin päihtyneestä esiintymisestä. Jos omista ala-arvoisisista esiintymisistä seuranneita arvosteluja aletaan parempien esiintymisten sijasta korvata väkivallalla kriitikoita kohtaan, kannattaa varmaankin katsoa peiliin. Mitä nämä sekakäyttäjät eivät tietystikään tee.

Entä millaista saamasi positiivinen palaute on? Jos rockmuusikot ovat tulleet sinua kännissä lyömään, niin tulevatko toiset myös halailemaan?

Kun palasin kirjoittamiseni alkulähteille, eli rehelliseen tiedonvälittämiseen, olen saanut suurimmaksi osaksi parasta mahdollista palautetta – eli vilpittömiä kiitoksia lukijoilta. Välillä myös ilmaista viinaa. On mukavaa, kun voi katsoa itseään peiliin. Kun olin levy-yhtiöitä nuoleskeleva ihmisraunio, en voinut. Paradoksaalisesti se oli aikaa, jolloin bisnes taputti. Fuck that. Olen mieluummin ihminen kuin sätkynukke.

2010-luvulla olen saanut enemmän positiivista palautetta lukijoilta kun 20 aiempana vuotena yhteensä. Kai se kertoo jostakin.

Olet tavannut toimittajan urasi aikana paljon ihmisiä. Ketkä ovat olleet hyvässä tai pahassa mieleenjääneimmät kotimaiset ja ulkomaiset artistit joita olet haastatellut tai joihin olet muuten törmännyt? Ketä sellaista henkilöä haluaisit haastatella, jota et ole vielä tavannut tai haastatellut?

Kuulostat ihan Anna-Kaisa Hermuselta, kun menin sössöttämään hänelle Cafe Romassa Helsingin Kalevankadulla n. 17 vuotta sitten. “Kuten tiedät, olen elämäni aikana tavannut toimittajan urani aikana paljon ihmisiä, hyvin harva on tehnyt minuun vaikutuksen. Mutta sinä, Nalle, sinä olet tehnyt.” Seuraavaksi tunsin Anna-Kaisan kielen kiemurtelevan suussani.

Kuten mitkä tahansa läheiset lapset, en oikein halua laittaa juttujani tai haastateltaviani paremmuusjärjestykseen. Sellainen fiilis tulee, kun joutuu miettimään mitalisijoja. Koska olisin ankea jätkä, jos jättäisin vastaamisen tähän, heitän muutaman nimen:

1) Jussi Hakulinen. Ensikohtaaminen oli ikimuistoinen: Jussi myöhästyi junasta ja oli kuusi tuntia myöhässä. Parempi niin. Säntillisesti laadittu haastatteluaikataulu heitti häränpyllyä ja tilanne muuttui. Istahdimme juttelemaan kuuden jälkeen Hotelli Pasilaan ja löysimme itsemme Bar Loosesta valomerkin aikaan puoli neljältä aamuyöstä. Jussin viimeiset sanat taksimatkan aikana olivat: “Jos mä en ehdi tai jaksa tehdä elämäkertaani, voisitsä tehdä sen?”

2) Andy McCoy. Aina yhtä arvaamaton Andy on kiehtova ja välillä pelottavakin persoona. Yllätyksiä ja tarinoita täynnä oleva mestari, joka palkitsee parhaimmillaan lyömättömillä legendoilla.

3) Ozzy Osbourne. Ensi kertaa päädyin juttuetäisyydelle Ozzyn kanssa 15-vuotiaana Helsingin Inter-Continental -hotellissa järjestetyssä lehdistötilaisuudessa. Ozzy oli selvästi sekaisin, vaikka oli pari viikkoa aiemmin Okej-lehdestä lukemani haastattelun perusteella raitistunut. Toinen Ozzy-haastis Tukholmassa Ozzmosis-levyn aikaan 1990-luvulla sujui jo paremmin: kun taaempana istunut norjalainen kyseli Ozzyn sota-aiheisista lauluista kuten War Pigs, päätimme valokuvaajamme Jussi “Lord” Heikkisen kanssa korkata kaljat. Ozzy ymmärsi heti, mistä oli kyse. Tämän jälkeen hän vastasi 15-20 hengen lehdistötilaisuudessa vain minun ja Lordin kysymyksiin.

Ikimuistoisia haastateltavia on ollut vuosien mittaan niin paljon, että olisi ikävä jättää listaus tähän. Hienoja juttutuokioita on ollut muun muassa Pate Mustajärven, Rane Raitsikan, Olli Lindholmin, Pertti Neumannin, Jenni Vartiaisen, Kauko Röyhkän, Pate Mustajärven, Rammsteinin, Steen1:n, Tompa Lindbergin, Nicke Anderssonin, Timo Tolkin, Anssi Kelan, Kerry Kingin, Kirk Hammetin, Dee Sniderin, Jani Lanen, Paradise Lostin Gregor Mackintoshin, Wildheartsin Gingerin, Trey Azagthothin, Lehtivihreät-yhtyeen, Vesku Jokisen, Maija Moision, Tauskin, Joel Hallikaisen, Martina Aitolehden ja Niklas Kvarforthin kanssa.

Kuka on tällä hetkellä Suomen turhin julkkis? Entä aliarvostetuin? Valovoimaisin?

En tiedä, onko turhia julkkiksia olemassakaan, kaikki täyttävät tavalla tai toisella jonkun tyhjiön. Otetaan esimerkiksi vaikka Tuksu, jonka oletetaan turhan julkkiksen kriteerit täydellisesti. Vaan jos Tuksu olisi turha, ei kukaan häntä seuraisi eikä hänen keikoillaan käytäisi. Aliarvostettu julkkis taas on mielestäni sellainen, joka ei saa riittävästi julkisuutta vaikka ansaitsisi. Mutta onko tuolloin kyse julkkiksesta laisinkaan? Valovoimaisimmaksi täytynee kutsua sellaista, joka saa eniten julkisuutta osakseen tietyssä ajassa. Näkyvyyden perusteella Suomen valovoimaisimmat julkkikset ovat Johanna “Tuksu” Tukiainen ja Tauno “Tauski” Peltonen. Eikä siinä mitään, kertoohan se jotakin myös meistä suomalaisista ja maamme julkkiskulttuurista.

Like julkaisi 2011 kirjasi Härmägeddon: Vuoteni suomirockissa. Onko sille tulossa jatkoa tai onko sinulla nykyään muita kirjasuunnitelmia?

Olen oppinut sen, että elämäni ei koskaan toteudu suunnitelmieni mukaan. Siksi olen lakannut suunnittelemasta mitään. Mahdollisesti uusia kirjoja ei tule, sillä minulla ei ole varaa kirjoittaa sellaisia. Kun kirjoitin tekstejä Rumba-lehden blogiin – mistä syntyi Härmägeddön – oli tililläni 17 000 euroa, millä olin ajatellut juoda itseni hengiltä. Näin ei tapahtunut, vaan syntyi kirja. Enää ei ole niitä rahoja. Kun olen yrittänyt kirjoittaa kirjaa, tuli ahdistusta ja masennusta. Näin ollen en jaksa vaivata päätäni tällaisilla asioilla enää. Aika näyttäköön. Jos taloudelliset resurssit antavat myöten, niin sitten. Tällaisia olosuhteita ei kuitenkaan näy tällä hetkellä valitettavasti näköpiirissä – ainakaan apurahojen muodossa. Taloudellisessa epävarmuudessa ei synny vapautunutta tekstiä.

– – –

Soittaminen

Kirjoittamisen lisäksi olet ansioitunut myös muusikkona. Kirjoitit hiljakkoin suurta kohua herättäneen tekstin ”bänditouhut on ihan perseestä”. Sen perusteella et ole ryhtymässä bänditouhuihin uudelleen ainakana aivan heti – onko näin?

Tuo blogikirjoitus oli eräänlainen testi ja kokeilu aiheesta, jota olin ja olen joskus pyöritellyt. Voin todeta, että tuo kirjoitus onnistui siinä suhteessa loistavasti. Ajatus siinä oli, että kun haastatteluissa, artikkeleissa ja elämäkerroissa pyritään usein näyttämään asioita positiivisessa valossa. Päätin tarkastella bänditoimintaa vaihteeksi toisenlaisesta näkökulmasta.

Voivathan musiikkihommat olla ihan mukaviakin, tuon kirjoituksen myötä toin vain toisenlaisen näkökulman esille. Ilmeisesti en olisi saanut kirjoittaa niin. Tulee mieleen uskovaiset, joiden mielestä Jeesusta ja Jumalaa ei sovi häpäistä. Joillekin bändihommat sopivat varmasti, minulle ei. Turhaa haaskata aikaa sellaiseen, joka aiheuttaa angstia, vitutusta, ahdistusta ja masennusta. Minulla oli helvetin hauskaa noita kirjoituksia rustaillessani.

Yllättikö edellämainitun bänditouhu-tekstin saama vastaanotto? Mistä jutun saamat reaktiot kertoivat?

En minä tiedä, mistä reaktiot kertovat. Pitäisi kysyä niiltä, jotka reagoivat. Mikä vituttaa? Rehellisyys? Vilpittömyys? Todellisuus? Yö-yhtyeen Olli Lindholm on yhtyeensä verkkosivujen vieraskirjassa todennut hänen äitinsä joskus opettaneen Pikku-Ollille, että “totuudenpuhujalle ei löydy yösijaa”. Itse taas en arvosta teeskentelyä ja valehtelua. Minun äitini taasen opetti minulle, että “rehellisyys maan perii”.

Jos kuitenkin päätyisit bändiin, niin millaisesta musiikista olisi kyse?

Eräänä heikkona hetkenä suunnittelin bändiä, jossa yhdistyisi muun muassa Laibach, Doors, Primal Scream, Joy Division ja LCD Soundsystem – joitakin nimiä pudottaakseni – kunnes päätin hylätä ajatuksen. Tiedän liian hyvin, mitä siitä seuraisi. Mutta jos joku on niin mielenvikainen, että haluaa buukata jonkun bändini joskus jonnekin keikalle, olen luonnollisesti käytettävissä. Tuolloin järjestäjä saa vain varautua pulittamaan kuusinumeroisen summan euroina keikkapalkkiona. Sillä rahalla voisi kirjoittaa muutaman kirjan. Mielummin istun kotona kaivamassa napaa tai rapsuttamassa koiraani kuin kärsimässä keikkareissulla ilman kunnollista korvausta. Se maailma on jo nähty.

Missä bändissä jossa olet vaikuttanut on meininki ollut vähiten perseestä?

Kaikissa bändeissä on ollut hyviä ja huonoja hetkiä. Yleensä hyviä hetkiä on ollut enemmän sellaisissa, mitä vähemmän aikaa ne ovat olleet kasassa. Siksi ymmärrän Teemu Bergmania, Ismo Alankoa, Dave Lindholmia ja Kari Peitsamoa, jotka hajoittavat bändinsä tasaisin väliajoin.

– – –

Musiikkiteollisuus

Olet kirjoittanut varsin kriittisesti suomalaisesta musiikkiteollisuudesta. Mikä suomalaisessa musiikkiteollisuudessa nykyään mättää ja miksi? Ketkä tilanteeseen ovat pääsyylliset? Mikä tilanteeseen olisi ratkaisuksi?

Luultavasti musiikkiteollisuus on aina toiminut samalla tavalla. Sen ymmärtäminen – valaistuminen – muutti kuitenkin suhtautumistani vallitsevaan todellisuuteen. Tajuntani laajeni ja ymmärsin, miksi musiikkiteollisuuden tekopyhän ja kaksinaamaisen luonteen. Musiikkibisneksessä on hirveästi kirjoittamattomia lakeja ja sääntöjä, joita ei sovi rikkoa, mikäli haluaa pysyä “inessä skenessä”. Taas rock ja punk ovat aina kehottaneet rajojen rikkomiseen. Härmägeddön oli seurausta turhautumisesta musiikkibisnekseen ja kirjoittamisen ilon löytymisestä uudelleen.

Jos nyt ajatellaan lyhyesti, mikä Nalle Östermanin mielestä mättää suomalaisessa musiikkiteollisuudessa, niin esimerkiksi seuraavat: 1) formaattiradioiden tiettyjen laulujen voimasoitto, 2) samalla (hitti)kaavalla sävelletyt tyhjänpäiväiset laulut, 3) massojen manipulaatio (tv-ohjelmat, joissa vain majoreiden (Sony, Warner, EMI, Universal) esiintyjiä), 4) johtavien festivaalien yksipuolinen ohjelmisto, 5) rohkeuden puute suomalaisessa musiikkilehdistössä, 6) musiikin riskittömyys, 7) tuotteistaminen, 8) ylenpalttinen hypetys tyhjästä, 9) levy-yhtiöiden rohkeuden puute, 10) kaavoihin kangistuminen.

Hymyssä minulla oli vajaan kahden vuoden ajan oma musapalsta – Pop Korni – jonne haastattelin vajaat 100 kotimaista artistia. Se lakkautettiin vuodenvaihteessa 2011-2012, koska lukijatutkimusten mukaan lehden lukijoita eivät musiikkijutut kiinnostaneet. Ihmekös tuo, kun lukijoille joutui liian paljon tarjoamaan kakkosvaihtoehtoja. Tuon palstan puitteissa olin kuitenkin joutunut taistelemaan isojen levy-yhtiöiden (Sony, Warner, EMI, Universal) kanssa hyvistä artisteista palstalle. Konsensus tuntui olevan, etteivät heidän artistinsa ole käytettävissä. Sitä ei kuitenkaan koskaan sanottu yleensä suoraan, vaan vedottiin artistin kiireisiin.

Sinänsä nurinkurista, että nämä samat toimijat usein valittavat levymyynnin hiipumista sekä kohujournalismia. No, väännän rautalangasta: jos ei saada hyvää ja kivaa juttua, jää ainoaksi vaihtoehdoksi paskajuttu. Ja jos levymyynnit hiipuvat Suomessa, voi vain katsoa peiliin, jos on esimerkiksi varaa ylenkatsoa n. 350 000 maksukykyisen lukijan kiinnostusta suomalaisiin artisteihin.

Paras ratkaisu on keskittyä omaan henkiseen hyvinvointiin.

Millainen kotimaisen musiikkiteollisuuden tilanne on verrattuna muihin pohjoismaihin, tai maailmalle yleensä? Tilanne lienee pääpiirteissään aika lailla sama kaikkialla nykyään?

Ainakin ulkomailla, kuten Ruotsissa ja Englannissa, tehdään parempia musiikkilehtiä. Musiikkiteollisuuden tilaan ulkomailla en osaa sen kummemmin ottaa kantaa, mutta samat isot toimijathan jyräävät myös maailmalla. Ja heidän nykyisten strategioiden perusteella tuntuu, että heille sopisi vallan hyvin kriittisen musiikkilehdistön alasajo. Hehän saavat massat puolelleen jo kaupallisilla radio- ja televisiokanavilla. Mihin he tarvitsevat kriittistä lehdistöä? Sehän vain sotkee heidän markkinointiponnistuksensa.

– – –

Turku

Muutit parisen vuotta sitten Helsingistä Turkuun? Mistä muuttopäätös syntyi?

Puolisoni sai opiskelupaikan syksyllä 2011 Turun yliopistolta Kotimaisen kirjallisuuden laitokselta. Koska puolisollani oli muutto edessä, päädyin miettimään, onko Helsingissä mitään, mikä pakottaisi minut jäämään synnyinkaupunkiini. Totesin, että ei. Rakkauden tähden ihminen voi tehdä käsittämättömiäkin tekoja – kuten muuttaa esimerkiksi Turkuun.

Miten ystävät, tutut, puolitutut ja muut reagoivat muuttoosi? Mistä nämä reaktiot mielestäsi kertoivat?

En minä kohdannut mitään suurempia reaktioita, ainakaan kasvotusten. Tiedä sitten, mitä selkäni takana on jupistu. En tiedä, mistä reaktioiden puuttumattomuus kertoo: ehkä siitä, ettei kukaan uskalla sanoa ajatuksiaan minulle päin naamaa.

Olet nyt asunut jo jonkun aikaa Turussa. Onko kaupunki vastannut odotuksiasi? Miten olet viihtynyt? Miltä Turku vaikuttaa Helsinkiin verrattuna?

Onneksi en antanut negatiivisten ennakkoluulojeni vaikuttaa ratkaisuuni vaan uskaltauduin heittäytyä rakkaani matkaan. Ehkä ennakkoluuloni olivat ehtineet syntyä niiden vierailujen myötä, kun olin vieraillut Turussa stadilaisena törppönä, joka odotti Turulta samankaltaisia elämyksiä kuin Helsingiltä. Vaan kun tulin Turkuun ennakkoluulottomana asukkina, löysin henkisen kodin – ainakin näin neljänkymmenen kynnyksellä.

Minulla oli odotuksia, mutta ne olivat negatiivisia. Ne ovat kaikonneet tyystin. Turku on yllättänyt minut iloisesti, ottamalla minut tervetulleena vastaan. Omalta osaltani olen yrittänyt suhtautua vastaanottooni nöyrästi ja kiitollisesti, kunniallisesti käyttäytyen. Kannattaako Turkua ja Helsinkiä verrata? En tiedä. Tässä ajassa Turun älyllisyys ja henkisyys puhuttelee minua enemmän kuin Helsingin rahvaanomaisuus ja pinnallisuus.

Mitä ovat Turun ja Helsingin hyvät ja huonot puolet?

Hyvät puolet Turussa: Luonto, rauha, luovuus, Aurajoen varsi, pääkirjasto, Kauppahalli, Hammer Open Air -festivaali, Turun Klubi, ravintola Dennis, pyöräilytiet, mielenrauha, henkisyys, sivistyneisyys, akateemisuus, aurinko, lämpötilat, koirapuistot, terassien aukiolo pikkutunneille asti, yleinen siisteys, julkinen liikenne, välimatkat, joukkoliikennevälineiden kahden tunnin mittainen vaihto-oikeus, Kylmä Sota -yhtye, Humalistonkadun kebabin kanarullat.

Hyvät puolet Helsingissä: Tapahtumatarjonta, Suomenlinna, Combat Rock Shop, Rock The Beach -festivaali, lähiöiden ostoskeskukset, ravintola Du Dii Kalliossa, Bar Molotow, Tavastia-klubi, Lepakkomies, Pää Kii -yhtye, The Heartburns -yhtye, Kontulan divari.

Huonot puolet Turussa: Kapeat piirit, ihmiset eivät uskaltaudu oman mukavuusalueensa ulkopuolelle (paitsi ehkä Ruisrockissa), itsevarmuuden puute, rohkeus, ruuvikauppojen puute keskusta-alueella, vanhojen puutalojen mystiset tulipalot/tuhopoltot.

Huonot puolet Helsingissä: Pinnallisuus, selkäänpuukotus, sekakäyttäjät, nilkit ja hörhöt yleisissä liikennevälineissä, joukkoliikennevälineiden yhden tunnin mittainen vaihto-oikeus, yleinen ahdistuneisuus, teeskentely, sievistely, näätäily, terassien aukiolo vain iltakymmeneen asti, yleinen roskaisuus ja siivottomuus, masennus, alakulo, ahdistus, stressi, kiire, välimatkat.

– – –

Pekka Siitoin

Koska tämä on Mesikämmenen blogi, niin kysytään vielä, mitä ajatuksia sinussa herättää edesmennyt valtakunnanjohtaja Pekka Siitoin?

Lämpimiä ajatuksia. Pekka Siitoin oli väkevä kansallinen provokaattori, jolla tuntui olevan toimissaan myös pilkettä silmakulmassa. Miehen seikkailut ruotsinlaivalla 1990-luvulla ovat pyörineet näyttöpäätteelläni lukemattomat kerrat. Niiden rinnalla parhaat suomalaiset sketsiohjelmatkin kalpenevat.

Mesikämmen on kirjoittanut mm. aiheesta Pekka Siitoin ja rock ‘n’ roll. Kun nyt ollaan asiantuntijan kanssa juttusilla, niin oliko Pekka mielestäsi rock?

Pekka oli erittäin rohkea ja rock, johtihan Pekan tie jopa vankilaan rajujen rokkareiden Elvis Presleyn, Johnny Cashin, Irwin Goodmanin, Sex Pistolsin, GG Allinin, Matti Nykäsen, Mötley Crüen Tommy Leen ja O.S.S.Y.-yhtyeen Tero Erosen tavoin. Joukko on värikäs ja tunteita herättävä, aivan kuten Pekkakin.

Sinulla on kokoelmissasi äskettäin CD:nä uudelleenjulkaistu Siitoin-tallenne Nauravat natsit. Millaisen arvion levystä annat?

Ehkä tuollainen 2½-3 tähteä viidestä on sopiva arvosana. Siitäkin syystä, että Pekan rooli äänitteellä on loppujen lopuksi kovin vähäinen. Odotin levyltä enemmän. Tietysti levyn julkaisu on äärimmäinen kulttuuriteko, sen sisältö jättää vain toivomisen varaa. Kenties Pekan seuraava levytys olisi voinut olla viiden tähden täysosuma? Sitä emme taida enää koskaan saada tietää.

– – –

Lopuksi

Mikä on voimaeläimesi?

Tähän minun pitäisi tietysti vastata, että mesikämmen, mutta se saattaisi olla turhan itsestäänselvä vastaus. Sitten ajattelin, että oma koira antaa minulle voimaa aamuisin, kun se iloisena pomppaa sängyn reunalle herättelemään. Siitä tulee aina niin hyvälle tuulelle! Mutta voiko sitäkään pitää voimaeläimenä? En tiedä, siksi tein verkossa testin, jossa tutkittiin leikkimielisesti, minkä eläimen sielu minulla on. Tuon testin seurauksena sain tietää, että sieluni on hyökkäävän sakaalin. Valitsen voimaelämekseni siis sakaalin. Se kuulostaa heviltä ja rankalta.

Millaisia suunnitelmia Nalle Östermanilla on tulevaisuuden suhteen?

Sain juuri opiskelupaikan ammattikorkeakoulusta, joten ainakin kouluun olen suuntaamassa. Helsingissä moinen olisi tuskin tullut kyseeseen. Minulla ei ole tapana enää suunnitella hirveästi asioita. Kuten sanottu, ne eivät kuitenkaan koskaan toteudu sellaisenaan, joten se suunnittelu tuntuu menevän hukkaan. Minä vain oleilen, löhöilen, ulkoilutan koiraamme ja liidän sinne minne sattuu huvittamaan (ja mihin likviditeetti antaa myöten).

Mikä tekee sinut onnelliseksi?

Oman koiran hymyilevät kasvot. Vaimoni onnellisuus. Hauskat löydöt osto- ja myyntiliikkeessä. Onnistunut kirjoitus. Hyvä ruoka. Mukava illanvietto ystävien seurassa. Hyvä musiikki. Uudet musiikilliset löydöt (esimerkiksi Grave Mistake -levy-yhtiön artistit). Erinomaiset konsolipelit. Viihdyttävät ja ajatuksia herättävät elokuvat. TV-sarja Smash. Peter Dolvingin Facebook-päivitykset. Blod Eld Död -kirja ruotsalaisesta äärimetallista. Kaunis sää. Lämpimät kesäpäivät. Ajatuksia herättävät maalaukset. Tasapaino. Mielenrauha. Rakkaus.

– – –

Mesikämmen kiittää Nalle Östermania haastattelusta!

– – –

Aiheeseen liittyen:

Nalle Österman Facebookissa.
Härmägeddön-kirjan sivut Facebookissa.
Rocktoimittajan päiväkirja.
Rumbablogit.

Read Full Post »