Feeds:
Posts
Comments

Posts Tagged ‘New York’

New York, 11.9.2001

Yhdeksän vuotta syyskuun 11. 2001 tapahtumista

Syyskuun 11. 2001 tapahtumista tulee tänä vuonna kuluneeksi yhdeksän vuotta. Yhdeksässä vuodessa vastaus siihen, mitä tuona kohtalokkaana päivänä todella tapahtui, on monien mielestä edelleen epäselvä.

Virallista näkemystä päivän tapahtumista edustaa George W. Bushin hallinnon asettaman 9/11-komission raportti, FEMAn (Federal Emergency Management Agency) selvitys, NISTin (National Institute of Standards and Technology) selvitys, hallituksesta enemmän tai vähemmän riippumattomien tahojen antamat selvitykset tapahtumista (mm. Popular Mechanics), sekä valtamedian edellisiä tahoja tukeva uutisointi. Tämän virallisen version mukaan, jonka myös Suomen hallitus hyväksyy totuudeksi päivän tapahtumista, 19 ääri-islamilaista terroristia kaappasi tuona päivänä neljä matkustajakonetta Yhdysvalloissa. Niistä kaksi ohjattiin tahallisesti päin World Trade Centerin kaksoistorneja New Yorkissa, kolmannen sanottiin iskeneen Pentagoniin Arlingtonissa, Virginiassa, ja neljännen sanottiin pudonneen maahan Shanksvillessä, Pensylvaniassa. WTC:n etelätorni, eli WTC 2, sortui vajaan tunnin ja pohjoistorni, eli WTC 1, vajaan kahden tunnin kuluttua niihin kohdistuneista iskuista. Näiden rakennuksien lisäksi sortui myöhemmin iltapäivällä myös kolmas rakennus, WTC 7. Virallisen version mukaan WTC 1 ja 2 romahtivat niihin osuneiden lentokoneiden ja tätä seuranneiden tulipalojen seurauksena, ja WTC 7 siinä riehuneiden tulipalojen seurauksena. Syylliseksi iskuihin nimettiin nopeasti (uutisissa jo samana päivänä ja virallisesti syyskuun 14.) Osama bin Laden ja hänen johtamansa al-Qaida-järjestö.

Kuluneiden yhdeksän vuoden aikana virallisesta tarinasta on kuitenkin jatkuvasti tullut esiin uusia, sitä vahvasti kyseenalaistavia piirteitä, paljastuksia, tutkimuksia ja huomattavan monia epäilyttäviä yhteensattumia. Virallisen tarinan epäilijöiden määrä onkin jatkuvasti kasvanut maailmanlaajuisesti vuosi vuodelta. Epäilijöiden joukkoon kuuluu niin tavallisia kansalaisia, kansalaisjärjestöjä, julkkiksia, poliitikkoja, tutkijoita, iskujen uhrien omaisia, kuin tiedustelupalvelujen ja hallitusten virkamiehiä ympäri maailman. Yhdysvalloissa mm. arkkitehdit ja insinöörit, palomiehet, tiedustelupalvelijat, poliitikot, lakimiehet, tutkijat, ja ammattilentäjät ovat perustaneet omat ryhmänsä, jotka vaativat uutta, puolueetonta tutkimusta päivän tapahtumista. Virallisen version kritisoijien joukossa on huomattavia nimiä, mm. eläkkeelle jäänyt yhdysvaltalainen kenraalimajuri Albert Stubblebine, CIA:n kansallisen tiedustelun entinen puhemies Raymond McGovern, Italian entinen presidentti Francesco Cossiga, entinen Saksan teknologiaministeri Andreas von Bülow, Englannin salaisen palvelun MI5:n entinen tiedustelupalvelija Annie Machon, Kanadan entinen puolustusministeri ja varapääministeri Paul Hellyer, Ronald Reaganin hallinnon ajan valtiovarain apulaissihteeri Paul Craig Roberts, iskujen aikainen Venäjän armeijan puolustushaarakomentajien neuvoston jäsen kenraali Leonid Ivashov, Egyptin entinen ulkoministeri Mohamed Hassanein Heikal, Japanin parlamentin ylähuoneen jäsen Yukihisa Fujita, 1971 “Pentagon paperit” julkisuuteen vuotanut Daniel Ellsberg, 9/11-komission jäsenet Thomas Kane ja Lee Hamilton, sekä komission neuvonantaja John Farmer Jr., vain muutamia merkittäviä henkilöitä mainiten. Suomessa poliitikoistamme ja armeijan edustajistamme kukaan ei ole esittänyt virallista tarinaa kohtaan julkisuudessa kritiikkiä, mutta epäilijöiden joukko on myös meillä varsin laaja.

Virallista tarinaa  kritisoivia elokuvia, kirjoja ja internetsivuja on paljon. Näistä elokuvista tunnetuimpiin kuuluu mm. Loose Change (1. ja 2. versio, “Final cut” sekä “American Coup“),  9/11 Mysteries, Blueprint for Truth, sekä Press for Truth, kirjoista David Ray Griffinin teokset The New Pearl Harbor, Debunking 9/11 Debunking: An Answer to Popular Mechanics and the other Defenders of the Official Conspiratory Theory, The Mysterious Collapse of World Trade Center 7: Why the Official Report about 9/11 is Unscientific and False, The 9/11 Commission Report: Omissions and Distortions, sekä Webster Griffin Tarpleyn 9/11 Synthetic Terror: Made in USA. Lukemattomista internetsivustoista tunnetuimpiin aiheeseen keskittyviin kuuluvat mm. 911Truth.org ja 911Blogger.com. Suomessa tunnetuin aihepiirin sivusto on ollut useiden vuosien ajan 11syyskuu.net, joka on listattu myös 9/11 Truth Europe-sivustolle. 11syyskuu.net-sivuston ylläpitäjä Hannu Yli-Karjanmaalta on myös julkaistu teos Valtiot ja Terrorismi, joka käsittelee kattavasti myös syyskuun 11. terrori-iskuja.

Virallisen tarinan kritisoijiin viitataan valtamediassa usein salaliittoteoreetikkoina, antaen ikään kuin ymmärtää, että virallinen tarina päivän tapahtumista ei olisi salaliittoteoria, ja että virallisen tarinan kritisoijat sortuisivat mielikuvituksellisiin tai epätieteellisiin argumentteihin, kun taas virallisen tarinan puoltajat näin eivät tekisi. Tosiasia  kuitenkin on, että sekä virallinen teoria että sille vaihtoehtoiset teoriat ovat kaikki määritelmällisesti salaliittoteorioita. Niiden kaikkien mukaan jotkut tahot suunnittelivat salassa syyskuun iskut ja myös toteuttivat ne. Erot teorioissa koskevat sitä, mitä tuona päivänä todella nähdään tapahtuneen, ja ketkä näistä teoista nähdään olevan vastuussa. Sekä virallisen tarinan puoltajat että sen kritisoijat ovat erimielisyyksistään huolimatta yhtämielisiä siitä, että tapahtumapäivänä kuoli yhteensä lähes 3000 ihmistä, joista yli 2700 WTC:n kaksoistorneissa.

Olen itse tullut siihen tulokseen, että jos virallista tarinaa kritisoivia näkemyksiä tarkastelee avoimin mielin, ei voi olla tulematta siihen johtopäätökseen, että mikä ikinä totuus syyskuun 11. päivän tapahtumista onkaan, se ei voi olla siitä annettu virallinen totuus. Virallinen totuus päivän tapahtumista on monin paikoin äärettömän epätodennäköinen ja monin paikoin jopa luonnonlakien vastainen. Mitä enemmän syyskuun iskuja tutkii, sitä vähemmän virallinen versio niistä näyttää uskottavalta. Tämän lisäksi virallisen tarinan muodostumista värittää huomattava määrä  selvää valehtelua, oleellisten asioiden ohittamisia, valmiiksi päätettyihin vastauksiin selityttyä räätälöintiä, sekä muuta vähemmän luottamusta herättävää toimintaa. Jopa komission jäsenet Thomas  H. Kean ja Lee Hamilton, sekä komission neuvonantaja John Farmer Jr. ovat kirjoittaneet näistä seikoista teoksissaan The Ground Truth: The Story Behind America’s Defense on 9/11 ja Without Precedent: The Inside Story of the 9/11 Commission. Virallisen tarinan mahdottomuus laittaa miettimään todennäköisempiä vastauksia kysymyksiin päivän tapahtumista ja ennen kaikkea antaa pohtijalleen paljon kysymyksiä. Tämän pohjalta niin minun kuin monien muiden virallista tarinaa kritisoivien mielestä syyskuun 11. päivän tapahtumista pitäisikin tehdä uusi, aidosti mahdollisimman puolueeton tutkimus. Tähän aiheeseen palaan tarkemmin myöhemmin, vasta aivan artikkelin lopussa, osassa 10/10.

[Tämä on artikkelin osa 1/10. Osan 2/10 voit lukea täältä.]

Read Full Post »

Anton LaVey Saatanan kirkon alkuaikoina.

Kammottava tri LaVey

Anton Szandor LaVey (1930-1997), Saatanan kirkon perustaja, ei enää liiemmin esittelyjä kaipaa. Hänen ajatuksensa ja elämäntarinansa ovat ainakin pinnallisesti populaarikulttuurissa tunnettuja, ja useissa alakulttuureissa näiden asioiden voi sanoa kuuluvan jo yleissivistykseen. LaVeyn elämäntarinaa voikin pitää kuin onnistuneena tositapahtumiin perustuvana elokuvakäsikirjoituksena, jota on menestyksellisesti väritetty runsain myyttisin siveltimen vedoin. Tarina LaVeystä elää ja voi hyvin.

Elokuvilla oli LaVeyn elämässä alusta loppuun suuri merkitys. Ne muovasivat jo lapsuudesta asti hänen maailmankuvaansa ja vaikuttivat omalta osaltaan merkittävästi myös hänen muotoilemaansa saatanalliseen ajatteluun. LaVeyn filosofia onkin enemmän taiteellista ja esteettistä kuin systemaattista tai huiman argumentoivaakaan. Kun lukee Saatanan kirkon perustajan ajatuksia estetiikan puutteesta saatanallisena syntinä, huolellisesti räätälöidyistä fantasiaympäristöistä ja siitä, mikä merkitys myyttisyydellä on magiassa, tulee helposti mieleen, että ”elokuva” on melko täydellinen kielikuva siitä, mistä magiassa oli LaVeyn mukaan pohjimmiltaan kyse.

Maagikkona LaVey oli kuin elokuvan käsikirjoittaja, ohjaaja ja päänäyttelijä – ja hänen oma elämänsä oli myyttinen tarina, jota hän maailmankaikkeuden valkokaalle heijasti. Hän melko menestyksellisesti värväsi tähän maagiseen ”elokuvaan” muita ihmisiä niin näyttelijöiksi, tuottajiksi, promoottoreiksi, kuin muihinkin tehtäviin. Hän lumosi räätälöimällään fantasiaympäristöllä ihmisiä niin tehokkaasti, että maaginen raina LaVeyn elämästä pyörii edelleenkin maailmankaikkeuden mentaalisilla valkokankailla. Tämän kautta LaVeyn voi myös sanoa saavuttaneen kuolemattomuuden sillä tavoin, kuin hän asian itse määritteli Saatanallisessa raamatussa: hän elää edelleen ihmisten mielissä.

”Elokuva” kielikuvana magiasta on LaVeyn suhteen sikälikin sopiva, että Saatana on elokuvien alkupäivistä asti ollut niissä hyvin edustettuna ja hänet on niihin myös eri tavoin usein liitetty. Sama pätee tietysti myös televisioon. LaVey itse piti merkittävänä sitä, että New Yorkin vuoden 1939 maailmannäyttely, jossa televisio tuotiin laajempaan julkisuuteen, sattui samaan kohtaan vuotta, jolloin Saatanan kirkko vuonna 1966 perustettiin. New Yorkin maailmannäyttelystä LaVey innostuneena lausuikin; ”miten valtavaksi saatanalliseksi pommiksi se osoittautuikaan!” Saatanan san franciscolainen ”musta paavi” itse näkyi television, tuon ”Saatanan työvälineen” kuvaruudusta ensimmäisen kerran vuonna 1965. Tuolloin Anton, hänen perheensä ja heidän Togareleijonansa esiintyivät The Brother Buzz Show-nimisessä humoristisessä, nukkejen juontamassa lastenohjelmassa. Kyseinen jakso keskittyi LaVeyn perheen eriskummalliseen ”Addams family”-elämäntyyliin ja se ensimmäisen kerran esitteli laajalle yleisölle sittemmin LaVeyn myyttiin kiinteäksi osaksi tulleita asioita, kuten hänen ja perheensä eksentrisen kodin.

Kuva "Mustan talon" sisältä 70-luvun alusta.

Jos LaVeyn itsestään luomaa tarinaa tarkastelee kriittisesti, löytyy sen pinnan alta melko helposti toisenlainen todellisuus, kuin mitä tuon tarinan värikkään myyttiset puolet antavat ymmärtää. Olisi kuitenkin väärin vain yksioikoisesti sanoa, että LaVey oli yksinkertaisesti patologinen valehtelija. Kenties osuvampaa olisi sanoa, että hän oli omien määritelmiensä mukainen maagikko. Hän todellakin loi elämästään tiettyjen rajojen puitteissa omien preferenssiensä mukaista, ja tähän kuului oleellisella tavalla myyttien käyttö ympäröivässä sosiaalisessa todellisuudessa. Miksi myytit ovat sitten tässä yhteydessä tärkeitä?

Myytit kertovat asioista, jotka ovat meille sisäisesti merkityksellisempiä kuin pelkät ulkoiset faktat. Myytit kertovat asioista, jotka mm. ilmentävät ideaalista sisäistä minäkuvaamme, jota pyrimme vahvistamaan sisäisesti ja ulkoisesti. Näitä idealistisia minäkuvia me pyrimme ilmentämään ja projisoimaan niin itsellemme kuin muulle maailmalle. Sellaisessa esteettisessä maailmankuvassa joka LaVeyllä oli, oli elokuvilla suuri paikka näiden myyttien työstämisessä. LaVeyn elämän myytin ymmärtämisessä on siis hyödyllistä kaivella hänen kirjallisten ja musiikillisten vaikutteidensa lisäksi myös niitä elokuvallisia vaikutteita, joilla hän myyttiään ruokki ja rakensi.

LaVey soittaa hanuria 60-luvun lopulla Black Housessa.

Blanche Barton, LaVeyn viimeinen vaimo ja tämän elämänkerran nimellinen kirjoittaja on todennut, että LaVey saattoi puhua elokuvista tuntitolkulla ja että hänellä oli mittava ”outojen” elokuvien kokoelma. Laveyn suosikkielokuvia oli paljon, ja niistä suurin osa oli vanhoja. Hän usein viittasi uudempiin elokuviin ”pop-ugh”-termillä ja sanoi olleensa niihin alituisesti pettynyt, vaikka niiden olisi annettu ymmärtää olevan hyvinkin saatanallisia. Moderneista kauhuelokuvista LaVey totesi, että ne eivät olleet minkään arvoisia, että ne eivät yrittäneetkään kommunikoida katsojalleen mitään, vaan pyrkivät vain olemaan lähinnä äärimmäisen ”vaikuttavia” ja verisiä.

LaVeyn suosikkielokuviin kuului paljon klassisia kauhuelokuvia, mutta myös film noirea, B-luokan komediaa, mysteerielokuvia, 30- ja 40-luvun musikaaleja, sekä liuta kaikenlaisia eritavoin ”outoja” ja pienen budjetin elokuvia. Monet hänen suosikkielokuvistaan ovat synkkiä, ”häiriintyneitä” ja ”unohdettuja”. Asiasta tarkemmin kiinnostuneet lukijat voivat löytää Blanche Bartonin kirjasta The Church of Satan kappaleen koskien saatanallista elokuvaa. Tuossa kappaleessa listatut lähes sata elokuvaa olivat epäilemättä suurilta osin, elleivät kokonaan, LaVeyn omia suosikkeja. Kattava lista LaVeyn film noir-suosikeista taas löytyy Bartonin kirjasta The Secret Life of a Satanist, jossa on myös oma saatanallista elokuvaa käsittelevä kappaleensa.

Jos LaVeyn elämäntarinaa tarkastelisi elokuvana, se ei olisi ainakaan mikään tiukasti faktoissa pysyttelevä dokumentti. Pikemminkin kyseessä olisi jokin vanha kauhuelokuva, tai ehkä jopa aivan tietty sellainen. Tri Michael Aquino, joka oli LaVeyn läheinen ystävä ennenkuin heidän tiensä erkanivat vuonna 1975 (jolloin Aquino erosi Saatanan kirkosta ja perusti Setin Temppelin), totesi kirjassaan The Church of Satan, että elokuvat The Abominable Dr. Phibes (1971) ja The Abominable Dr. Phibes Rises Again (1972) kuvaavat hätkähdyttävän hyvin LaVeytä ja hänen elämäänsä. Vastoin melko yleistä mielikuvaa, LaVey ei ollut näihin elokuviin sen enempää roolimallina kuin neuvonantajanakaan, vaikka hän itse antoi näin ymmärtää. Tosiasiassa hän alkoi viljellä tätä myyttiä vasta Aquinon osoitettua lukuisat samankaltaisuudet elokuvan päähenkilön ja LaVeyn välillä. LaVeytä ei ole koskaan mainittu näiden elokuvien lopputeksteissä, eikä näitä elokuvia koskevissa kirjallisissa maininnoissakaan. Elokuvien sisällölliset yhtäläisyydet LaVeyhin ja hänen elämäänsä ovat kuitenkin monin kohdin mielenkiintoiset.

Vincent Price, jota LaVey piti saatanallisena hahmona niin elokuvissa kuin siviilissäkin, näytteli The Abominable Dr. Phibes:ssa varakasta tri Anton Phibesia. Tarinassa Phibes loukkaantuu pahoin koettaessaan pelastaa vaimoaan Victoriaa onnettomuudelta. Tämä kuitenkin kuolee. Phibes vannoo kostavansa verisesti niille yhdeksälle lääkärille ja yhdelle hoitajalle, jotka epäonnistuivat yrittäessään pelastaa hänen vaimoaan. Tämän jälkeen Phibes mahdollisimman dramaattisesti ja rituaalinomaisesti murhaa nämä epäonniset yhden toisensa jälkeen. Phibes elää yksin suuressa art deco-rakennuksessa, suree balsamoidun vaimonsa ruumiin äärellä, soittaa uruillaan jyrisevää ja kiduttavaa musiikkia ja tanssii 30-luvun musiikin tahdissa, jota hänelle soittaa aitojen ihmisten kokoinen mekaaninen yhtye. Partnerina tässä epätoivoisessa ja dekadentissa maailmassa hänellä on Vulnavia, demoninen olento, jonka hän on luonut eläväksi oman mielensä voimalla.

LaVeyn elämäntarina on, kuten Aquino osuvasti on kuvaillut, yhdistelmä neroutta ja perustavanlaatuista luovaa yhteiskunnasta vieraantumista. Askel askeleelta LaVeyn elämä muuntui eräänlaiseksi phibesmäisen epätoivoiseksi ja dekadentiksi omaksi universumikseen, jossa hän kuitenkin itse määritteli todellisuutensa. Tuossa universumissa hän loi musiikkia, taidetta ja kirjallisuutta, jolla hän ei pätkääkään yrittänyt miellyttää laajempaa yleisöä. Hän kasvavassa määrin eristäytyi mustaan taloonsa 6114 California Streetille ja vietti aikaa kellariinsa luomassaan ”Den of Iniquity”-fantasiabaarissa. Siellä hänellä oli seuranaan mannekiininukkeja, ”keinotekoisia kumppaneita”, jotka hän oli pukenut ja muokannut vastaamaan erilaisia luomiaan mielikuvitushahmoja. Tri Phibesin tapaan LaVey rakasti vanhaa musiikkia. Toisin kuin tri Phibes, LaVey ei sentään ollut fyysisesti vakavasti loukkaantunut ja epämuodostunut – ellei sellaiseksi sitten lasketa häneltä elämänsä viimeisinä vuosina näyttävästi puuttunutta yhtä etuhammasta.

Den of Iniquity LaVeyn "Mustan talon" alakerrassa.

Ennen kuin siirrymme kronologiseen listaan muutamista LaVeyhin tavalla tai toisella liittyvistä elokuvista, lienee ensin hyvä käydä läpi, millaisia elokuvia LaVey oikein piti saatanallisina: ”Ne voivat olla hyvin erityyppisiä, aina ilahduttavasta Bobby Breenelokuvasta hirvittävän Wheeler ja Woolsey -elokuvan kautta hämärään schlock-elokuvaan (kuten Mother’s Day tai Tourist Trap). Ne ovat herjaavia – sellaisia, jotka sanovat jotain, mitä kukaan muu ei rohkene sanoa. Todellisia kusipäitä niissä ovat ns. ”hyvät tyypit”, jotka ansaitsevat ja myös saavatkin niissä nokkiinsa, samalla kun ”pahikset” (olivat ne sitten satanisteja tai muunlaisia ihmisiä) ovat tosiasiassa sisäisesti moraalisempia kuin ne, joita yhteiskunta pitää kunnollisina. Saatanallisia elokuvia on käytännöllisesti laiton katsoa niiiden ”kyseenalaisen”  sisällön vuoksi, mikä ei tarkoita pornografista sisältöä, vaan sellaista, mikä loukkaa vallitsevaa status quota. Usein tällaisia elokuvia on vaikea löytää. Nämä ovat muutamia asioista, jotka usein liittyvät saatanallisiin elokuviin. Suuret filmit ovat vielä tekemättä. Kuten niin monessa muussakin asiassa, ovat tiet todelliseen diabolismiin nyt kullalla  päällystetyt”.

[Tämä on artikkelin osa 1/6. Osan 2/6 voit lukea täältä. Artikkeli julkaistiin kokonaisuudessaan ensimmäisen kerran Blood Ceremony -lehdessä 4/2009. Voit ostaa lehden täältä.

Read Full Post »

« Newer Posts