Feeds:
Posts
Comments

Posts Tagged ‘Mick Jagger’

Seawolf. Wolf Larsenille ei vittuilla.

The Sea Wolf (1941)

Tässä Michael Curtizin ohjaamassa draama- ja seikkailuelokuvassa näyttelee Edward G. Robinson, joka oli eräs LaVeyn monista suosikkinäyttelijöistä, ja jonka useita rooleja LaVey piti saatanallisina. The Sea Wolf, joka pohjautuu Jack  Londonin saman nimiseen kirjaan, lienee ollut näistä elokuvista LaVeylle tärkein. Hän sanoi elokuvasta ja Robinsonin näyttelemästä roolista siinä seuraavaa: ”The Sea Wolf:ssa Wolf Larsen (Robinson) häpäisee ainoastaan sellaisia ihmisiä, jotka ovat jo itse häpäisseet itseään, hän on brutaali vain sellaisille, ketkä tietävät vain brutaalin toimintatavan, hän vaanii sellaisia, ketkä ansaitsevat tulevansa vaanituiksi. Näin toimiessaan, Robinson on täysin saatanallinen hahmo”. Jokainen, joka on lukenut LaVeyn Saatanallisen Raamatun ja sen yhdeksän saatanallista julkilausumaa, huomaa, että Robinsonin hahmo kyseisessä elokuvassa noudattaa tarkalleen LaVeyn julkilausumissa esitettyä etiikkaa. Wolf Larsen osoittaa ystävällisyyttä vain niille, ketkä sen ansaitsevat, hän kostaa kohtaamiaan vääryyksiä toisen posken kääntämisen sijaan, eikä hän lankea psyykkisten vampyyrien ansoihin. LaVey listasi useissa yhteyksissä myös monia muita suosikkielokuviaan, joissa Robinson näytteli: Key Largo, Hell on Frisco Bay, Little Caesar, ja The Night Has a Thousand Eyes.

The Ganster (1947)

Tämä elokuva, jonka ohjasi Gordon Wiles, oli eräs LaVeyn film noir-suosikkeja. LaVey sanoi tästä elokuvasta itse näin: ”Tämä on pieni ja pienelle huomiolle jäänyt elokuva, sellaisena melkein unohdettu. Se alkaa ja loppuu saatanallisella julkilausumalla, ja katsoja tietää, että pääosan henkilö, jota näyttelee Barry Sullivan, on tuhoon tuomittu mies. Tämä ei ole mikään Legs Diamond tai Al Capone-tarina, vaan psykologinen tarina gangsterista, joka on kenties liian sivistynyt, sensitiivinen ja ystävällinen ollakseen armoton gangsteri. Hän on noussut slummeista ainoaan rooliin johon hän kohtalonsa vuoksi on voinut päätyä. Hän on kuin Lucifer, langennut enkeli, joka huomaa olevansa olosuhteiden uhri.”

Wise Blood (1952)

Tässä John Hustonin ohjaamassa tragikomediassa tulee hyvin esiin LaVeyn näkemys typeryydestä ja typeristä  ihmisistä. Muistutuksena mainittakoon, että typeryys on ensimmäinen ja siis pahin LaVeyn listaamista saatanallisista synneistä, ja että eräs LaVeyn ahkerasti viljelemä asiaan liittyvä sitaatti oli W.C. Fieldsiltä lainattu sosiaalirealistinen toteamus, että ”joka minuutti syntyy ääliö”. LaVey sanoi Wise Blood:sta itse näin:”Ohjaaja John Huston on osoittanut, että hänellä on saatanallista visiota monissa elokuvissaan. Eräs, joka niistä minun silmissäni nousee ylitse muiden, ja mikä Hustonille itselleen merkitsi eräänlaista satiirista kritiikkiä, on Wise Blood. Se perustuu Flannery O’Connorin kirjaan erään nuorukaisen seikkailuista, joita hän kokee palattuaan armeijasta etelävaltion kotiinsa ja perustettuaan ”Jeesuksen Kristuksen kirkon ilman Kristusta”. Elokuvan tarinan kertominen ei tee elokuvalle mitään oikeutta – kammottavan yksityiskohtaiset hahmot ovat se seikka, mikä tekee elokuvasta sen, mikä se on. Ne ovat tuskallisen realistisia: käsittämättömän typeriä, intensiivisiä ja traagisia! Elokuvassa ei ole ensimmäistäkään ihmistä, keneen haluaisit samaistua. Harry Dean Stanton tekee loistavan roolisuorituksen sokeana huijaripastorina, jonka tytär on likimain vajaaälyinen – mutta niin ovat kyllä lähes kaikki muutkin elokuvan hahmot. Karmeinta on, että jotkut ihmiset ketkä katsovat tämän elokuvan, eivät tajua siinä olevaa vitsiä – he ajattelevat, että elokuvan hahmot ovat sellaisia, millaisia kaikkien oletetaan oikeastikin olevan! Elokuva on hienosti tehty, Hustonin kyky kuvata kaikki nuo surulliset ja typerät ihmiset juuri sellaisina, jollaisia he todella ovat, on hyvin saatanallinen! Elokuva on todella misantropinen. Se on niin realistinen, että se on lähes surrealistinen”.

Rosemary’s baby (1967)

Rosemary's baby.

Roman Polanskin ohjaama, Ira Levinin samannimiseen romaaniin pohjautuva kauhuelokuva syntyi maailmaan, jossa Saatanan Kirkko oli vuoden ikäinen. LaVey sanoi tätä elokuvaa, jossa Saatanan lapsi syntyy maailmaan, ”parhaaksi mainokseksi satanismille sitten inkvisition”. Elokuva olikin LaVeylle ja hänen kirkolleen mitä mainioin onnenpotku, sillä sen kautta Saatanan kirkko sai medialta enemmän huomiota kuin koskaan aiemmin. Elokuvassa tehty maininta ”vuodesta yksi” ei ollut tulosta yhteistyöstä LaVeyn tai hänen perustamansa kirkon kanssa, mutta monille asia varmasti toi kuitenkin mieleen Saatanan kirkon. LaVey väitti, että hän olisi näytellyt elokuvassa Mia Farrowin raskaaksi tehnyttä paholaista, ja että hän olisi ollut elokuvassa myös teknisenä neuvonantajana. Kumpikaan väite ei kuitenkaan pidä paikkaansa. LaVeyn ainut virallinen yhteys elokuvaan oli, että hänet pyydettiin elokuvan julkistamistilaisuuteen San Franciscon Marina theateriin pr-mielessä – minne hän sitten näyttävästi saapuikin kaapuun pukeutuneena, kahden avustajan saattamana.

LaVeyn Zeena-tytär on ollut niiden joukossa, ketkä ovat osoittaneet LaVeyn väitteitä elokuvan suhteen vääriksi. Zeena julkaisi kumppaninsa Nikolas Schrekin kanssa vuonna 1988 tekstin nimeltä Anton LaVey: Legend and Reality. Muiden asioiden ohessa siinä mainitaan Rosemary’s Babystä seuraavaa: Polanskyn läheinen ystävä Gene Gutowski (elokuvan alkuperäinen tuottaja) sanoi, ettei elokuvalla ollut teknistä neuvonantajaa. LaVey ei myöskään koskaan edes tavannut Polanskia. Elokuvan tuottaja William Castle ei myöskään mainitse LaVeytä sanallakaan mm. elämänkerrassaan. Kukaan muukaan elokuvan teossa mukana ollut ei ole koskaan maininnut LaVeystä tuon elokuvan suhteen sanallakaan. Mia Farrowin kuuluisan paholaiskohtauksen sijaisnäyttelijän isä muisteli myöhemmin, että hyvin hoikka ammattitanssija näytteli paholaiskohtauksen pieneen kumipukuun pukeutuneena. Muutamaa vuotta myöhemmin tuo samainen puku päätyi Studio One Producktionille Louisvillessä, Kentuckyssä, jossa sitä käytettiin pienen budjetin kauhuelokuvassa nimeltä Asylum of Satan. Tri Michael Aquino, joka tuolloin vielä kuului Saatanan kirkkoon ja oli tuohon elokuvaan teknisenä neuvonantajana, tarkasti puvun paikan päällä ja totesi, että 90-kiloinen ja 180 cm pitkä LaVey ei olisi millään voinut survoa itseään tuohon pukuun. Asylum of Satanissa kyseiseen pukuun pukeutui naisnäyttelijä.

Invocation of my Demon Brother (1969)

Anton LaVey Kenneth Angerin elokuvassa Invocation of my Demon Brother.

Tähän väliin LaVeyn ystävältä, Saatanan kirkossa jo perustamisaikoina mukana olleelta Kenneth Angeriltä tuli ulos eräänlainen maaginen taide-elokuva, jossa LaVey aivan oikeasti (toisin kuin Rosemary’s Baby:ssä) näytteli lyhyen roolin Saatanana. Tarinan mukaan tämä lyhytelokuva syntyi materiaalista, jonka olisi pitänyt olla alun alkaen Angerin elokuvassa Lucifer Rising. Soundtrackin elokuvaan teki moog-syntesisaattorilla Mick Jagger.

Satanis, the Devil’s Mass (1970)

Kuva dokumentista "Satanis, the Devil's Mass". Harva meistä kykenee olemaan muovisarvet päässä vakuuttava.

Vuonna 1968 Murgenstrumm Records julkaisi LaVeyltä ja hänen kirkoltaan LP:n The Satanic Mass, mitä tammikuussa 1970 seurasi Avon booksin kustantamana Saatanallisen raamatun ensimmäinen pokkariversio. Myöhemmin samana vuonna ilmestyi Pierre Laurentin tekemä legendaarinen dokumentti Satanis, the Devil’s Mass, joka käsitteli LaVeytä ja tämän kirkkoa. Dokumentti on hyvin mielenkiintoinen ja hilpeä katsaus alkuaikojen Saatanan kirkkoon. Se pitää sisällään muutamia sittemmin legendaarisiksi tulleita rituaalikohtauksia ja LaVeyn haastattelupätkiä (joita on monet kerrat toistettu useissa muissa dokumenteissa), kuin myös erinäisiä tahattoman koomisia talking heads-haastatteluja. Tupakkaa ketjupolttava vanhempi satanistinainen on myös varsin pirteää katsottavaa ja kuultavaa, samoin kuin myös LaVeyn kotona kokoontunut masturbaatiosta puhuva, ketjupolttava ja lievästi humalaisen oloinen seurakunta. Oma pieni huvittava yksityiskohtansa elokuvassa on myös nuori, Woody Allenilta vielä tuolloin näyttänyt Isaac Bonewits, joka sittemmin erosi Saatanan kirkosta näkemyksellisistä syistä johtuen ja joka tämän jälkeen on luonut itselleen uraa melko tunnettuna uuspakanana. Satanis-dokumentissa Bonewits veti pisteet kotiin pyytämällä LaVeytä, joka rituaalitilanteessa esitti Saatanaa, siunaamaan hänen peniksensä suuremmaksi ja kestävämmäksi. Ja LaVeyhän siunasi sen. Myöhemmin, erottuaan kirkosta, Bonewits vuonna 1994 kirjoitti esseessään ”Satanic Adventure”, että LaVey ei osannut käyttää magiaa. Tästä voi ehkä päätellä, että Satanis-dokumentin peniksensiunaus ei sitten toiminutkaan. Tough luck.

Anton LaVey "hanging out".

Witchcraft ’70 (1970)

Witchcraft '70

Tämä Yhdysvalloissa ilmestynyt dokumentti pohjautui Luigi Scattinin Euroopassa julkaistuun dokumenttiin Angeli Bianchi, Angeli Neri. Siinä, missä dokumentin eurooppalainen versio Saatanan kirkkoa kohtaan oli asiallinen, oli dokumentin amerikkalainen versio kaikkea muuta: siinä oli hölmön moralistinen kerronta, dokumenttiin oli tungettu mukaan perättömiä väitteitä eläinuhreista, verijuhlista ja taloudellisesta hyväksikäytöstä. LaVey oli dokumentissa neuvonantajana jaesiintyi myös cameona eräässä rituaalissa, joka oli kuvattu hänen kotonaan San Franciscossa.

Dokumentissa esiintyi myös kirkon Louisvillen alueella toiminut Nineweh Grotto, joka oli aiemmin samana vuonna ollut esillä myös Arthur Lyonsin tuolloin julkaistussa kirjassa The Second Coming: Satanism in America (myöhempi versio kirjasta kulkee nimellä Satan Wants You). Dokumentin arvio Saatanan kirkon julkaisussa The Cloven Hoof oli ymmärrettävistä syistä melkoisen kriittinen.

Seuraavan vuoden puolella julkaistiin LaVeyn toinen kirja The Compleat Witch: or What to do when Virtue Fails (myöhemmin teos nimettiin muotoon The Satanic Witch). Vaikka teoksen nimi mielenkiintoisesti linkittyykin Witchcraft 70’s-dokumenttiin, ei sillä ollut sen kanssa kuitenkaan mitään tekemistä.

[Tämä on artikkelin osa 3/6. Osan 4/6 voit lukea täältä. Artikkeli julkaistiin kokonaisuudessaan ensimmäisen kerran Blood Ceremony -lehdessä 4/2009. Voit ostaa lehden täältä.

Read Full Post »

Jimmy Page Lucifer Risingissa.

Totuus siitä, miksi Anger ja Page riitautuivat, saattaa kuitenkin olla jossain määrin toinen kuin Anger on antanut ymmärtää. Jimmy Page ja hänet asian tiimoilta tuntevat tahot kun ovat antaneet ymmärtää, että Page toimitti Angerille musiikin tarvittavan mittaisena ja ajallaan, sekä olisi tämän päälle antanut Angerin asua Pagen kotona, ynnä käyttää tämän omia filmineditointi tiloja – ja laitteita elokuvan valmistamiseen. Pagen mukaan oli ainoastaan perfektionistisesta ja saamattomasta Angerista itsestään kiinni, että elokuva olisi valmistunut ajallaan. Kuultuaan, että Anger olisi uhannut yhteistyön katkaistuaan vielä kirota Pagen asian tiimoilta, tämä totesi vain, että on menettänyt paljon kunnioituksestaan Angeria kohtaan. Ohjaajan käytös oli kitaristista järjetöntä ja ilkeää, laittaen Angerin Hollywood Babylonin hänelle täysin uuteen valoon peilinä Angerin häijystä ja oikukkaasta luonteesta. Oudosti katkenneen yhteistyön takana Page epäili olevan Angerin elokuvan rahoituskiemuroita, aivan kuten Beausoleil oli aiemmin epäillyt oman yhteistyönsä katketessa Angerin kanssa.

Kun elokuvaan oli lopulta saatu näyttelijät ja sitä oli jo hyvä määrä kuvattu niin Englannissa, Egyptissä, Saksassa ja Yhdysvalloissa, päätyi filmi useaksi vuodeksi takavarikoiduksi. Tämän jälkeen vielä taloudelliset vaikeudet vaikuttivat elokuvan tekemiseen, minkä vuoksi se lopullisessa vuoden 1980 muodossaan on huomattavasti lyhyempi kuin Anger alun perin suunnitteli. Suunnitellun 93 minuutin sijaan elokuvasta tuli vain 30 minuuttinen.

Lucifer Rising.

Vastoinkäymisistä huolimatta Angerilla oli elokuvan tekemisessä lopulta hivenen onneakin matkassa. Hän sai sen tekemiseen jonkin verran taloudellista tukea Englannista, ja omien sanojensa mukaan egyptiläisen virkamiehen (joka Angerin tavoin kuului Ordo Templi Orientisiin) myötämielisellä avustuksella hän sai luvan kuvata elokuvaa niin Sphinksin luona kuin muissakin yleensä jopa suurempien elokuvatahojen pääsemättömissä historiallisissa Egyptin kohteissa. Näiden asioiden lisäksi Anger sai Lucifer Risingiin myös hyvän näyttelijäkaartin (Marianne Faithfull, Myriam Gibril, Leslie Huggins ja Sir Francis Rose), ja Bobby Beausoleilin kanssa välit paranivat vuosien varrella siinä määrin, että tämä teki 1976 vankilassa elokuvaan soundtrackin, jota on myös kiitelty (se on tiettävästi edelleen ainut vankilassa elokuvaan tehty soundtrack). Myös 1966 San Franciscossa elokuvaan alun perin kuvattu materiaali, mitä Angerilla oli kymmenisen minuuttia (oli sitä sitten varastettu enemmän tai ei) päätyivät myöhemmin kiiteltyyn elokuvaan Invocation of my Demon Brother (1969). Soundtrackin siihen teki Moog-syntetisaattorilla Mick Jagger, joka myöhemmin 1970-luvulla kieltäytyi Luciferin roolista Angerin elokuvaan.

Lucifer Rising.

Lucifer Rising:n piti Angerin vuonna 1973 elokuvaohjaaja Jonas Mekasille Village Voice:n antaman haastattelun mukaan korostaa Luciferia langenneena enkelinä, John Miltonin jalossa Kadotettu Paratiisi-mielessä. Tämä ei elokuvan lopullisessa versiossa tule alleviivattuna kuitenkaan esiin, mikä saattaa johtua juuri siitä, että Anger joutui lopulta tekemään elokuvastaan huomattavasti aiottua lyhyemmän. Samassa haastattelussa esiintuotu elokuvan metaforisuus sen sijaan tulee esiin erinomaisesti. Elokuva korostaa luonnonvoimia, elementtejä, niiden esiin kutsua ja niiden juhlintaa. Tämä elementaarinen ulottuvuus on ehkä selvimmin läsnä aivan elokuvan alussa, joka sijoittuu Egyptiin. Robert Haller toteaa aiemmin mainitussa monografiassaan Angerista, että Lucifer Rising ei ole kerronnaltaan lineaarinen, vaan assosiatiivinen, kooten mielikuvia voimasta, joka on hallinnut elämää kautta historian. Hän näkee elokuvan olevan myös ennen kaikkea transformaatiota korostava, ei niinkään apokalyptinen, kuten sen jotkut ovat nähneet. Holler kirjoittaa Lucifer Rising:sta lisäksi, että ”se, mitä Anger on antanut meille on visio rakkaudesta, ei mistään tuomiopäivästä. Anger on antanut meille julistuksen siitä, että transformaatio ja transsendentti voi olla meidän”. Tässä näkyy Angerin elokuvien maaginen ulottuvuus jälleen hyvin. Hänen elokuvansa eivät ole vain irrallisia tarinoita, vaan tarkoituksellista maagista valkokankaalla operointia, pyrkimystä vaikuttaa omalla visiollaan ja tahdollaan maailmaan.

[Tämä on artikkelin osa 4/6. Osan 5/6 voit lukea täältä. Artikkeli on julkaistu kokonaisuudessaan alun perin Blood Ceremony -elokuvalehdessä 4/2008. Voit ostaa lehden täältä.

Read Full Post »

Lucifer Rising.

Lucifer nousee

Olen Valossa työskentelevä taiteilija, siinä on todellakin koko mielenkiintoni. Lucifer on Valon Jumala, ei mikään paholainen, sellainen on kristillistä panettelua. Muiden ihmisten jumalat ovat aina paholaisia. Lucifer on ollut läsnä myös muissa elokuvissani; en vain ole kutsunut häntä niissä sellaiseksi, mutta niissä on yleensä hahmo tai hetki joita voi kutsua ’Lucifer-hetkeksi’… Näytän tässä elokuvassa aitoja seremonioita: se, mitä kameran edessä on toteutettu, ei ole toistettavissa. Näiden seremonioiden tarkoitus on nostattaa Lucifer… kyseessä on Vesimiehen Ajan syntymäpäiväjuhlat… Kaikki aiemmin sanomani on johdatellut tähän. Olen tutkinut itseäni ja nyt minun täytyy kommunikoida se. Lucifer on kapinallinen enkeli, joka on nyt maailmassa tapahtuvien asioiden takana. Hänen viestinsä on, että Avain Iloon on Tottelemattomuus – Kenneth Anger.

1966 Anger aloitti pitkäaikaisimman projektinsa, elokuvan Lucifer Rising. Hän sai sen valmiiksi huomattavien vastoinkäymisten jälkeen, vasta vuonna 1980. Maagisesta perspektiivistä tarkastellen teosta voi pitää Angerin elokuvauran magnum opuksena – se kiteyttää niin tuolloista ajanhenkeä loistavasti, kuin myös alleviivaa Angerille keskeisen tärkeää maagista hahmoa, Luciferia.

Lucifer Rising on tulkinnallisen moni-ilmeisyytensä vuoksi tyypillistä Angeria. Se voi vaikuttaa asiaan vihkiytymättömälle täysin epämääräiseltä taiteelliselta hölynpölyltä, kuten monet hänen elokuvansa yleensäkin. Syvemmin tarkastellen, elokuvan voi nähdä tuon ajan poliittisena kritiikkinä, tai – ja ehkä osuvimmin – tietynlaisena ajanhengen kuvauksena, kuten Tajunnan Alkemistit kirjoittanut Gary Lachman asian melko osuvasti näkee. Anger itse tiedosti elokuvansa iskevän ajanhermoon, kuvaavan sen henkeä, kuten hänen eri haastatteluistaan käy ilmi. Pelkän ”rauhaa ja harmoniaa”-kukkasukupolvi-näkemyksen sijaan hän näki, että ns. uusi ”Vesimiehen aika” ei ollut vain rakkauden, vaan myös väkivallan ja konfliktin aikaa. Sellaisena Angerin visio heijastelee suoraan hänen maagisen oppi-isänsä Crowleyn ajatuksia Thelema-uskonnon tuolloin kohtuullisen äskettäin alkaneesta ajanjaksosta ihmiskunnan historiassa. Tämä tulee ehkä osuvimmin esiin Crowleyn kirjaamassa Lain Kirjassa, jossa uuteen ihmiskunnan vapauden aikakauteen ei liitetä vain rakkautta, vaan myös (kipeän osuvasti) erinäinen konflikti. Avain koko pakettiin Angerille löytyy Crowleyn runosta Hymni Luciferille, jonka viimeinen rivi kuuluu: avain Iloon on Tottelemattomuus. Tämän voi nähdä hyvin kuvaavan Angerin koko ohjaajan uraa monella tapaa muutenkin, ei vain Lucifer Risingin henkeä.

Bobby Beausoleil.

Elokuvan tekemiseen liittyvät vaikeudet alkoivat siitä, kun ensimmäinen Luciferin rooliin sovittu henkilö, tuolloin 5-vuotias poika, kuoli onnettomuudessa ennen kuvauksien aloittamista. Toinen rooliin pestattu, muusikko ja näyttelijä, Robert Kenneth ”Bobby” Beausoleil (s. 1947), taas riitaantui Angerin kanssa ja tarinan mukaan varasti ja kadotti suurimman osan siihen mennessä, 1966 San Franciscossa, kuvattua materiaalia. Anger oli raivostunut ja kironnut rituaalisesti Beausoleilin, ”loitsinut tämän sammakoksi”. Beausoleil tuli pian tämän jälkeen tunnetuksi Charles Mansonin ”perheen” jäsenenä, murhattuaan musiikinopettaja Gary Hinmanin 1969. Hän sai teostaan kuolemantuomion, mikä 1972 muutettiin elinkautiseksi vankeudeksi, jota hän edelleen istuu Kaliforniassa. Angerin mukaan Beausoleil olisi haudannut varastetut filminauhat Mansonin perheen aikoinaan asuttamalle alueelle Death Valleyn autiomaahan. Filmiä ei löytynyt ainakaan aiemmin tänä vuonna (2008) Mansonin ”perheen” Barker Ranchille tehdyissä kaivauksissa, joissa filmin sijaan tosin etsittiinkin mahdollisia Mansonin perheen uhreja. Noissa etsinnöissä tilalta löydettiin vain eläinten luita.

Kadonneesta filmistä on tosin toinenkin tarina. Michael Moynihanin ’98-99 tekemissä Beausoleilin haastatteluissa Seconds-lehdelle Beauseloil sanoo, että hän ei varastanut Angerilta ensimmäistäkään filmiä – ja että mitään varastettavaa filmiä ei olisi ollut olemassakaan. Hänen mukaansa Anger oli vain puhunut kaikille suuria tulevasta elokuvastaan, mutta ei ollut tehnyt asian eteen kuin vähän. Samalla hänen elokuvaansa olivat ulkopuoliset tahot investoineet rahaa ja odottivat elokuvaa valmistuvaksi. Väittämällä Beausoleiliä filmin kadottajaksi Anger olisi päässyt kiusallisesta pinteestä ja pelastanut nahkansa. Tämä oli Beausoleilin mukaan tyypillistä Angeria.

Lucifer Rising.

Kun ottaa huomioon, että Anger 1960-luvun lopussa piti Luciferia Vesimiehen Ajan aamunkoitteen takana todellisesti vaikuttavalta voimalta, jonka luonteeseen kuuluu rakkauden lisäksi myös väkivalta, on enemmän kuin ironisen osuvaa, että Anger törmäsi Beausoleiliin ja kuvasi tätä elokuvaansa Luciferina. Mansonin ”perheeseen” kun kytkeytyi eriskummallisella tavalla juuri ajanhenkeen kuuluva hippien rakkauden sanoma, mutta myös paradoksaalisesti tuon ajanhengen kuplan myös pian puhkaisevat kuuluisat murhat.

Toiseen yritykseen kuvata Lucifer Rising, mikä alkoi 1970, liittyi siihenkin huomattavia vastoinkäymisiä. Lontoossa asuessaan Anger yritti saada Luciferin rooliin ensin Rolling Stonesin Mick Jaggerin, joka kuitenkin lopulta päätti jättää asian väliin, arveltuaan siitä seuraavan liikaa huonoa imagoa yhtyeelleen. Angerin mukaan Rolling Stonesin Sympathy for the Devil syntyi hänen ja Jaggerin tuon aikaisten keskustelujen innoittamana. Samoihin aikoihin Anger sai 1973 Lontoossa ylipuhuttua toisen Theleman harjoittajan ja Aleister Crowley-memorabilian keräilijän, Led Zeppelinin Jimmy Pagen, tekemään elokuvaan soundtrackin. Page, jolla tuohon aikaan oli Angerin mukaan ongelmia kokaiinin kanssa, sai kolmessa vuodessa tarinan mukaan aikaan 28 minuuttia drone-tyyppistä ambienttia, mikä Angerin korvissa oli hänen tarkoitusperiinsä käyttökelvotonta. Kaiken huipuksi Anger joutui muutamaa vuotta myöhemmin haastamaan Christopher Dietler nimisen miehen oikeuteen, joka oli ostanut keskeneläisen Lucifer Risingin 16-millisen nauhan, mutta laittomasti tehnyt siinä olleesta Jimmy Pagen musiikista markkinoille soundtrackin. Anger voitti tapauksen, ja Dietler joutui vetämään levyt pois myynnistä.

[Tämä on artikkelin osa 3/6. Osan 4/6 voit lukea täältä. Artikkeli on julkaistu kokonaisuudessaan alun perin Blood Ceremony -elokuvalehdessä 4/2008. Voit ostaa lehden täältä.

Read Full Post »