Feeds:
Posts
Comments

Posts Tagged ‘Michael Aquino’

saatanallinenraamattuAnton LaVeyn Saatanallinen Raamattu on lajissaan klassikko, oli teoksesta sitten mitä mieltä tahansa.

Nyt jo kuopattu pienkustantamo Voimasana julkaisi kirjan kovakantisena laitoksena suomeksi vuonna 2007. Opus on nykyään keräilyharvinaisuus. Huutonetissä teosta on myyty, silloin harvoin kun sitä siellä on näkynyt, n. 70 euron hintaan. Todennäköisesti hinta ei tule tuosta laskemaan jatkossakaan.

Teoksen suomenkielisessä versiossa on Peter Gilmoren standardiesipuheen lisäksi kotimaisten Wookin ja Tapio Kotkavuoren esipuheet. Molemmat herrat ottivat osaa myös kirjan käännöksen oikolukuun.

Mesikämmen kysyi ukoilta, josko heidän esipuheensa voisi nyt muutaman vuoden jälkeen julkaista blogissa – niiden perään kun on kyseltykin aika ajoin. Molempien vastaus oli myöntävä, joten Mesikämmen saa ylpeänä esittää nämä tekstit ensikertaa netissä kirjoittajien luvalla kaikelle kansalle.

Kuten itse kirjassa, niin myös tässä blogissa julkaistaan ensin Kotkavuoren esipuhe. Huomenna taas on vuorossa Wookin esipuhe Summa Theologia Diabolicae.

– – –

Tulen ajan aamunkoitteessa

Melko pian erään Noitien Työpajani oppilaan, kolumnisti Merla Zellerbachin, aviomies teki jotain hyvin merkittävää. Hänen nimensä oli Fred Goerner ja häneltä oli juuri julkaistu kirja nimeltä The Search for Amelia Earhart. Fred sanoi, että minun pitäisi kirjoittaa raamattu. Hän oli varma, että se löytäisi kustantajan. ”Hetkinen”, sanoin. ”En ole kirjailija, en ole koskaan ollut, eikä minulla ole koskaan ollut sen suuntaisia pyrkimyksiäkään.” ”Ei se mitään, älä huoli”, sanoi Fred. ”Sinä pystyt siihen.” Hän esitteli minut kirjalliselle edustajalleen, Mike Hamilburgille, joka puolestaan lähetti erään miehen tapaamaan minua. Hänen nimensä oli Peter Mayer, ja hän oli dynaaminen uusi toimittaja Avon Booksissa. Puhuttuamme hieman, Peter kysyi minulta: ”Miten pian saisit sen valmiiksi?” Kuten kaikki muukin elämässäni, myös tämä oli kutakuinkin odottamatonta. En ollut koskaan aikaisemmin kirjoittanut kirjaa, saati sitten raamattua. Varsinkaan johonkin sovittuun aikatauluun. ”Kerrot vain miten asia on”, Peter jatkoi. ”Hyvin se menee”. Ja niin minä kirjoitin. Loppu on historiaa.

– Anton LaVey (1)

Millaiseen maailmaan Saatanallinen Raamattu syntyi? Millainen oli se kulttuurinen ilmapiiri, Zeitgeist, mistä se nousi ja mistä se alkoi vaikuttaa? Suurin osa tämän teoksen nykyisistä lukijoista eivät olleet edes pilke vanhempiensa silmäkulmissa kun markkinoille ilmestyi tämä (post)modernin magian ja maagisen maailmankatsomuksen eräs tunnetuin klassikko. Siksi lienee paikallaan hieman valottaa edellä mainittuja teemoja, sekä muita teoksen syntyyn ja taustaan liittyviä asioita, joita ei yleensä tarpeeksi tunneta tai muisteta. Ne kuitenkin antavat syvyyttä ja kontekstia LaVeyn mestariteokselle, ja sellaisina ehkäisevät teoksen lukijaa sortumasta 6. saatanalliseen syntiin – perspektiivin puutteeseen (2).

1960-luku oli suurten muutosten aikaa. Jotain aivan uutta ja mullistavaa oli alkamassa ja sen jonkin kosketus tuntui olevan jo aivan nurkan takana. Vuosikymmenen läpi puhalsivat tuulet, jotka tulivat perustavalla tapaa muuttamaan ihmisten käsitystä itsestään ja maailmasta, niin fyysisesti, sosiaalisesti kuin psyykkisestikin. Joinakin historiallisina viitepisteinä näistä asioista käyköön mm. rotumellakat Detroitissa ja Los Angelesissa, Bobby ja John F. Kennedyn sekä Martin Luther Kingin salamurhat, kylmä sota, yhdysvaltalaisten kommunismin pelko, Sikojenlahden ja Kuuban kriisit, Vietnamin sodan vastainen ”flower power” hippiliike, ”vapaa seksi”, ehkäisypilleri, feminismi, psykedeeliset huumeet ja mielenlaajentaminen, ennennäkemätön rock-musiikin hyökyaalto radioasemien ja vinyylisten single-levyjen kautta, Woodstock-festivaali, the Beatles, the Doors, transistoriradiot, Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton välinen kilpajuoksu avaruuteen ja kuuhun, Charles Manson ja hänen ”perheensä” isku hippiliikkeen idealistiseen kuplaan, sekä Berliinin muurin nouseminen kolmeksikymmeneksi vuodeksi Itä- ja Länsi-Saksan välille.

Suomeen monet näiden asioiden aallot rantautuivat lievemmässä muodossa kuin ne muualla maailmalla velloivat, mutta yhtä kaikki, ajan henkeen myös meillä kuului poliittisuus, radikalismi ja rakennemuutos. Se oli aikaa, jolloin Suomesta rakennettiin ns. hyvinvointivaltiota (3). Vapaa-aika lisääntyi, lauantaista tuli sunnuntain lisäksi vapaapäivä. Ihmiset muuttivat maalta kaupunkeihin. Keski-oluen myynti vapautui. Matkailu lisääntyi. Toisin kuin Yhdysvalloissa, Suomessa älymystö oli selkeästi kallellaan vasemmistoon päin ja rienasi tältä pohjalta 40- ja 50-lukulaisia arvoja sekä yhdysvaltalaista kapitalismia. Vanhanpiianvero poistui maassamme 1968. Seksuaalisuus oli kuuma aihe myös meillä. M.A. Numminen ja Viisi Vierasta Miestä -yhtye ja Visuaalinen Varietee aiheuttivat Jyväskylässä 1966 skandaalin pilkkaamalla vallitsevia sukupuolinormeja. Taideteollisen korkeakoulun opiskelijat saivat kiss in -tapahtumallaan, jossa mukana oli fallospatsaita ja sukupuolivalistusoppaiden teksteihin pohjautuvia jenkkoja, paikalle kaksi poliisiautoa. Pentti Saarikosken, itseoikeutetun suomalaisen 60-luvun personifioituman, käännös Henry Millerin Kravun Kääntöpiiristä takavarikoitiin yleisen moraalin vastaisena. Olivatko nämä tuoreen ”Saatanallisen Ajan” merkkejä pohjoisessa maassamme? Anton LaVey olisi varmaankin sanonut ”kyllä” (4). Uusi ja vanha aika ottivat yhteen, ja uuden ajan edustajat tiesivät olevansa niskan päällä ja nauroivat vanhalle polvelle, joka teki itsestään naurettavan yrittäessään lamaantuneena pitää kiinni vanhoista arvoistaan ja tavoistaan. Suuntaa ei voinut pysäyttää.

Astrologit paikansivat 1960-luvun ns. Vesimiehen ajan aamunkoittona, ja hipit ja new age -liike laajemminkin yhtyivät näkemykseen riemuiten. Ehkä tunnetuimpiin tämän ”rauhaa, rakkautta, ja harmoniaa” -näkemyksen esiintuojiin populaarikulttuurissa kuului 1967 Yhdysvalloissa syntynyt Hair-musikaali, jonka avauslaulussa Vesimies lauletaan tämä on Vesimiehen ajan aamunkoitto! Laajemmin, Vesimiehen ajan voi tiivistää viittaavan muutokseen perinteisistä uskonnoista ja normeista huomattavasti yksilöpainotteisempaan aikaan ja siihen liittyvään solidaarisuuteen. Mielenkiintoisesti kyllä, ja asian luonteelle osuvastikin, tähän yksilöllisyyden, rauhan, rakkauden ja harmonian aikaan kuului paljon myös kasvukipuisen länsimaisen kulttuurin erilaisia enemmän tai vähemmän väkivaltaisia ilmentymiä.

Yhdysvaltain länsirannikon liberaalista San Franciscosta muodostui pian koko hippiliikkeen ja tämän vasta alkaneen Vesimiehen ajan kehto. Haigh Asburyn kaupunginosaan virtasi nuoria pitkähiuksisia idealisteja kokemaan, jakamaan ja viemään eteenpäin tämän useimmiten kannabiksentuoksuisen ja sateenkaarenväreillä maalatun liikkeen ilosanomaa. Mutta samaan aikaan kun Jefferson Airplane jammasi suomalaisian sukujuuria omaavan kitaristinsa Jorma Kaukosen kera Haigh Asburyssä kappaletta White Rabbit, tapahtui Richmondin alueella, osoitteessa 6114 California Street, jotain aivan muuta.

Anton Szandor LaVey (1930-1997) ei pukeutunut sateenkaarenvärisiin tie-dye-vaatteisiin sen enempää kuin hänellä oli pitkiä hiuksiakaan. Hän pukeutui diabolisen herrasmiesmäisesti, hän oli maalannut talonsa mustaksi, ajanut päänsä kaljuksi, alkanut pitää lemmikkieläimenään Togare-nimistä leijonaa sekä johtanut kotonaan kokoontuvaa ryhmää nimeltä the Magic Circle (5). Tämän ryhmän puitteissa oltiin esitelmöity erilaisista esoteerisista aiheista sekä suoritettu rituaaleja, jotka eivät ehkä aivan kertoneet hippien maailmankuvasta. Näiden asioiden lisäksi LaVey oli 36-vuotiaana, Walpurinyönä vuonna 1966, perustanut the Magic Circlen pohjalta Saatanan Kirkon, joka sai kasvavassa määrin huomiota niin Yhdysvalloissa kuin muuallakin maailmalla.

LaVey näki kotikaupungissaan vellovat hipit ja näihin läheisesti liittyvän new age -liikeen yksinkertaisena ja naiivina vastareaktiona vielä edellisillä vuosikymmenillä toisella tapaa kukoistaneelle konservatiiviselle moraalille ja täten tietysti myös kristinuskolle. ”Tony” näki hippiliikkeessä pohjimmiltaan hyvin paljon samaa kuin kristinuskossa, eikä ollut tyytyväinen kumpaankaan (6). Seksuaalisuuden nostaminen pöydälle oli tosin jotain, mikä omalla tavallaan yhdisti Saatanan Kirkkoa hippiliikkeeseen eräänä keskeisen tärkeäksi nähtynä keskustelun kulmana (7).

California Streetin mustan talon omistaja oli värikäs persoona, jolla oli sekä karismaa ja poikkeuksellisia ajatuksia että kiehtovan eksentrinen koti. Hän veti puoleensa monenlaisia ihmisiä, jotka vaikuttivat ratkaisevalla tavalla hänen roolinsa kehittymiseen sellaiseksi länsimaisen magian erääksi ikoniksi, jollaisena hänet nykyään tunnetaan. Kuten LaVey vuonna 1998 postuumisti julkaistussa viimeisessä teoksessaan Satan Speaks! totesi, tapahtumat hänen elämässään tapasivat olla odottamattomia. Nämä tapahtumat eivät rajoittuneet vain pieniin, yhdentekeviin asioihin. Jokseenkin yllättävä oli ollut jo Saatanan Kirkon perustaminenkin, johon hänet sai ryhtymään mies nimeltä Edward M. Webber (8), joka kuului the Magic Circleen ja jolla oli kokemusta kirkkojen ja voittoa tavoittelemattomien organisaatioiden taloudellisista ja julkisista velvoitteista. Samaan tapaan myös Saatanalinen Raamattu sai alkunsa kutakuinkin odottamattomien käänteiden kautta, kuten tämän esipuheen alussa olevasta LaVey-sitaatista selviää. Ja samoin kuin Saatanan Kirkosta, myös Saatanallisesta Raamatusta tuli luova synteesi jostain omasta ja jostain lainatusta.

Saatanallinen Raamattu näki päivänvalon joulukuussa 1969 Avon Booksin julkaisemana, kolme vuotta Saatanan Kirkon perustamisen jälkeen. LaVeyn mustan talon sisällä oltiin varmastikin sitä ennen moneen kertaan kirjoitettu ja vanhaan tyyliin käsin ja perinteisellä kirjoituskoneella korjailtu teoksen käsikirjoitusta. Tässä prosessissa LaVeyn ruotsalaisia sukujuuria omaava avovaimo ja Saatanan Kirkon ensimmäinen ylipapitar Diane Hegarty esitti tärkeää osaa. Hänen nimensä ei ole turhaan jo tästä syystä teoksen omistussivulla.

Kirjan teksti on pysynyt muuttumattomana ensimmäisestä painoksestaan asti, muutamia poikkeuksia lukuunottamatta. Muutoksiin kuuluvat ensimmäisen painoksen omistussivu, joka on sittemmin poistettu (9), sekä kirjan englanninkielinen esipuhe (10), joka vuonna 2005 vaihtui kolmanteen versioonsa.

LaVey lainasi ja mukaili teokseensa huomattavan määrän niin Ragnar Redbeardia (11), Ayn Randia (12) kuin John Deetäkin (13). Kaikki tämä on toki räätälöyty vilpittömän luovasti LaVeyn ainutlaatuisesta omasta näkemyksestä käsin. Tämän asian yhteydessä sopii mainita, että sekään ei haittaa, että LaVeyn henkilöhistoriakin on laajalti hänen itsensä eri aineksista räätälöimää tarinaa. Kyky yksilön tahtoa maailmassa toteuttavaan myytin luontiin nivoutui itse asiassa oleellisella tavalla LaVeyn henkilökohtaiseen maagiseen filosofiaan, ja tältä pohjalta faktuaalinen tarttuminen vaikkapa hänen henkilöhistoriaansa ei sellaisenaan ole välttämättä osuvaa kritiikkiä häntä kohtaan (14). Saatanallisen Raamatun suhteen voidaan myös huomioida, että kaikkien uskontojen perustajat ovat aina omilla luovilla tavoillaan inspiroituneesti yhdistelleet uutta ja vanhaa oman näkemyksensä mukaisesti. LaVey maalasi teoksellaan väkevän ja häpeilemättömästi yksilöä korostavan lähtökohdan moniin elämän ja olemassaolon kysymyksiin ja vetoaa sen vuoksi yhä edelleenkin uusiin lukijoihin. Kuten Nietzsche, LaVey ei liiemmin argumentoinut, eikä ollut valtavan systemaattinenkaan, vaan usein lähinnä sanoi miten asiat hänen mielestään olivat. Ja hän onnistui tässä sanallisena taiteilijana loistavasti – ei mitenkään vaatimattomammin kuin esittämällä modernin satanismin edelleen yleisesti hyväksytyt perusteet niin sen filosofian kuin magiankin lähtökohdissa.

Ennen Saatanan Kirkkoa ja Saatanallista Raamattua länsimaisessa maagisessa kulttuurissa oli toki ollut yksilöitä ja ideoita, joiden voi myös nähdä monin eri tavoin resonoivan erittäin vahvasti yksilöllisyyden käsitteen kanssa (15). Mutta kukaan näistä 1900-luvun puoliväliin mennessä jo kuolleista suurista nimistä ei ollut formuloinut magiaa niin dramaattisesti yksilöä painottaen kuin LaVey, tai tuonut siihen sellaisia uusia elementtejä kuin hän (16). Koskaan aiemmin magiaa ja siihen liittyvää maailmankuvaa ei ollut nähty materialistisena ja hedonistisena. Käsitys magiasta ennen Saatanallista Raamattua oli ollut selkeästi transsendenttisesti virittynyttä, tavalla tai toisella tekemisissä fyysisen maailman lisäksi – ja ehkä ennen kaikkea – sen ylittävien olemassaolon ulottuvuuksien ja entiteettien kanssa. Saatanan Kirkon ylipapin maaginen filosofia on oleellisesti immanenttia, tähän maailmaan pohjautuvaa ja siihen suuntautuvaa. Magialla on tässä materialistisessa maailmankuvassa paikkansa, koska materialistiseen maailmankaikkeuteen kuuluu myös asioita, jotka ylittävät järjen selityskyvyn. LaVeyn maagista filosofiaa värittää läpikotaisin käsitys lihaan sidotusta yksilöllisestä egosta ja sen vastaisesta kollektiivisesta, henkisestä ja sosiaalisesta illuusiosta, sekä näihin liittyvästä moniulotteisesta kudelmasta nautintoa ja tuskaa, indulgenssia ja pidättyväisyyttä. Maagisen filosofiansa LaVey kiteytti edellä mainittuun käsitteeseen indulgenssi (17), mitä hän myös piti Saatanan Kirkosta alkaneen Saatanan Ajan avainsanana.

Saatanan Kirkon ja Saatanallisen Raamatun vaikutus länsimaiseen kulttuuriin on vaikuttava. Hyvän lähtökohdan asian pohtimiseksi saa jo siitä, että teoksen ensimmäisen kerran ilmestyessä Saatanan Kirkko oli edelleen selkeästi kohtuullisen pieni San Franciscon alueen ilmiö, eikä Kirkolla ollut tuolloin kuin reilusti alle 100 jäsentä (18). Sittemmin Saatanallisessa Raamatussa esitetyt ajatukset ovat vaikuttaneet suoraan ja epäsuorasti miljooniin ihmisiin ympäri länsimaista maailmaa. LaVeyn teos on vaikuttanut aina modernin satanismin käsitteestä epäsuorasti myös moniin muihin länsimaisen kulttuurin alueisiin, joita on vaikeampi osoittaa suoraan. Se, missä määrin suurinta osaa ihmisiä länsimaisessa kapitalistisessa maailmassa nykyään ohjaillaan heidän erilaisten halujensa pohjalta, on vahva argumentti Saatanallisen Raamatun 9 Saatanallisen julkilausuman ja siten myös Saatanan Ajan olemassaolon puolesta. Saatanallisen Raamatun kantta koristava Bafometin sinetti (19) on nykyään kaikkialla länsimaissa tunnistettu ja satanismiin itsestäänselvästi liitetty symboli. Taide eri muodoissaan on ylipäätään aluetta, josta Saatanallisen Raamatun vaikutus on varmastikin helpointa löytää. Tämän voi nähdä dramaattisesti jo Roman Polanskin vuonna 1968 julkaistussa elokuvassa Rosemaryn Painajainen (20), jossa Saatanan lapsi syntyy maailmaan ”1966 – vuonna 1 Saatanan aikaa”, Anno Satanis. LaVeyn taidemaailmaan tekemä vaikutus ei ole yllättävää, sillä hänen omaan ajatteluunsa vaikuttaneet ihmiset olivat huomattavassa määrin väkeviä mielikuvia tuottavia taiteilijoita hekin (21). Kaiken tämän pohjalta LaVeyn Saatanan Kirkon ylipapin tittelin lisäksi hänen itse itselleen antama status Saatanan Ajan ja sen sanan Maaguksena, eli hieman yksinkertaistaen sanansaattajana, ei näytä lainkaan mahtipontiselta liioittelulta.

Saatanallinen Raamattu on aiemmin käännetty mm. saksaksi, ranskaksi, tsekiksi ja ruotsiksi. Se on ollut ensimmäisestä ilmestymisvuodestaan asti jatkuvasti saatavilla Avon Booksin helposti tunnistettavana pokkariversiona (22). Voimasanan nyt julkaisema suomenkielinen versio ilmestyy n. yhdeksän vuotta LaVeyn kuoleman jälkeen, n. 40 vuotta Saatanan Kirkon perustamisen jälkeen ja n. 37 vuotta itse tämän teoksen ensimmäisen julkaisun jälkeen. Sellaisena teos mielenkiintoisella tavalla sijoittuu LaVeyn käsitykseen ajasta ja siihen liittyvistä yhdeksän vuoden sykleistä.

Vesimiehen ajan sijaan LaVey näki, että vuonna 1966 alkoi Jään Ajan jälkeen syklisesti Tulen Aika, jota hallitsee ihminen/Saatana. LaVeyn maagisessa aikakäsityksessä yhtä 9 vuoden periodia hallitsee toiminta, jota seuraa yhdeksän vuoden periodi reaktiota edelliseen. Yksi tällainen 18 vuoden yksikkö vastaa ”Työskentelyä”. Yhdeksän Työskentelyä vastaa Ajanjaksoa (162 vuotta), yhdeksän Ajanjaksoa taas Aikaa (1458 vuotta). Yhdeksän Aikaa vastaa LaVeyn mukaan Aikakautta (13122 vuotta) (23). Saatanallisen Raamatun suhteen Työskentelyjä on tähän mennessä ollut kaksi, ja kolmas on juuri alkanut. Tämä tarkoittaa LaVeyn maagisessa ajan määrittelyssä erittäin dynaamista kautta – kolmas Työskentely kokonaisena merkitsee aktiivisempaa aikaa kuin toinen, ja sen lisäksi juuri alkanut uusi yhdeksän vuoden jakso on myös aktiivinen. Satanisteille tämä ja tämän käännöksen paikantuminen tähän aikaan lienee siis merkityksellistä.

Käsissäsi ei ole ainoastaan satanismin vaan myös (post)modernin länsimaisen magian klassikko laajemminkin. Se vastaan länsimaisessa maagisessa perinteessä vaikutukseltaan kutakuinkin Descartesin Meditaatioiden vaikutusta länsimaiseen filosofiaan, siirtymistä vanhan ajan filosofiasta peruuttamattomasti uuteen, radikaalimmin yksilöpainotteiseen ja järkeen perustuvaan aikaan. Teos on kuluneiden vuosikymmenien aikana osoittanut jatkuvan voimansa, jättäen jälkensä valtavaan määrään kirjasta ajattelun aihetta ja inspiraatiota ammentaneisiin lukijoihin. Epäilemättä teos tulee edelleen olemaan monille portti Vesimiehen ajan pimeälle puolelle, Tulen Aikaan, radikaaliin tähän maailmaan sijoittuvaan individualismiin. Ilman epäilystäkään teos oli tähän asiaan ensimmäinen Avain laatuaan, ja sellaisena suunnannäyttäjänä sen historiallista asemaa eivoi viedä pois, eikä mitätöidä.

Contra stupido,

Tapio Kotkavuori

Talvipäivänseisauksena, Turussa, 06 CE.

– – –

Viitteet:

(1) Teoksessaan Satan Speaks!, s. 5. Feral House, 1998 CE. Suom. Tapio Kotkavuori.

(2) Kts. Blance Barton, The Secret Life of a Satanist, kappale The Nine Satanic Sins, jossa LaVey listaa yhdeksän ”saatanallista syntiä”, ja niistä kuudennessa kehoittaa satanisteja ”pitämään aina mielessä laajemman sosiaalisen ja historiallisen perspektiivin”. Feral House, 1990.

(3) Myös Yhdysvaltojen politiikassa tehtiin samalla vuosikymmenellä merkittäviä päätöksiä tähän suuntaan, mm. sairausvakuutuksen suhteen, joka astui maan lakiin presidentti Lyndon B. Johnssonin toimesta 1965. Tämä on mielenkiintoista ajankuvaa, kun miettii vaikkapa sitä, mitä LaVey kirjoittaa Jumalasta ja sairausvakuutuksesta tämän kirjan kappaleessa ETSINTÄKUULUTUS: Jumala – Elävänä tai kuolleena!

(4) Kts. Tämän kirjan kappale Muutamia todisteita uudesta saatanallisesta ajasta.

(5) ”Maaginen piiri”. Ryhmään kuului suuri määrä erilaisia ihmisiä, mm. elokuvaohjaaja Kenneth Anger ja antropologi Michael Harner.

(6) Kts. Tämän kirjan kappale Saatanallinen seksi.

(7) Hyvänä esimerkkinä tästä on mm. Ray Laurentin tekemä ensimmäinen dokumentti Saatanan Kirkosta: Satanis, The Devil’s Mass vuodelta 1969.

(8) Kts. Ray laurentin dokumenti Satanis, the Devil’s Mass, sekä Michael A. Aquino, The Church of Satan.

(9) Kiitoslistassa oli 19 erityistesti mainittua ja 20 muuten kunnianarvoiseksi mainittua henkilöä. Nämä tärkeimmät 19 henkilöä olivat (LaVeyn esittämässä järjestyksessä) Bernardio Nogara, Karl Haushofer, Grigory Yefimovitch Rasputin, Sir Basel Zaharoff, Allesandro Cagliostro, Barnabas Saul, Ragnar Redbeard, William Mortenssen, Hans Brick, Max Reinhardt, Orrin Klapp, Fritz Lang, Friedrich Nietzsche, William Claude Dukinfield, Phineas Taylor Barnum, Hans Poelzig, Reginald Marsh, Wilheim Reich, Mark Twain. Listaan kuului myös ”Yhdeksän tuntematonta miestä”, sekä Togare, hänen lemmikkileijonansa. Myös tämä kirjan täydentäjän, The Satanic Ritualsin, kiitoslista on poistettu teoksen nykyisistä painoksista. Kiitoslistojen poistamissyynä voi arvella olevan LaVeyn halu pitää ajatteluunsa vaikuttaneet tahot piilossa – ja näin ylläpitää häneen liittyvää myyttisyyttä ja sen voimaa. Kts. Asiasta Stephen Flowers, Lords of the Left-Hand Path: A History of Spiritual Dissent. Rûna-Raven Press, 1997.

(10) Saatanallisen Raamatun esipuheet vuoteen 2006 mennessä: 1969-1972: Burton H. Wolfe, 1972-1976: Michael A. Aquino, 1976-2005: Burton Wolfe (päivitetty versio), 2005 -: Peter H. Gilmore. Näistä Aquinon esipuhe löytyy hänen teoksensa The Church of Satan liitteistä.

(11) Kts. tämän kirjan kappale Saatanan Kirja.

(12) Kts. tämän kirjan Yhdeksän saatanallista julkilausumaa.

(13) Kts. tämän kirjan Eenokin Avaimet.

(14) Myytin voima magiassa on suuri, ja tämän tietäen LaVey myös erittäin onnistuneesti rakensi omaa imagoaan. Lukija voi pohtia asiaa mm. tässä teoksessa esitetyn ”pienemmän magian” perspektiivistä (kts. tämän kirjan kappale Saatanallisen magian teoria ja käytäntö). Eräs LaVeyn myytin valottaja on ollut Lawrence Wright Rollings Stone -lehden syyskuun 1991 numerossa.

(15) Mm. Crowley ja Gregorius kuuluivat heihin. Jo lähtökohtaisesti koko maagista länsimaista kulttuuria voidaan pitää yksilöpainotteisena, koska maagikko on siinä perustavalla tapaa vapaa agentti, joka operoi erilaisten olemassaolon ulottuvuuksien kanssa kysymättä siihen lupaa sen enempää kristilliseltä kirkolta kuin muultakaan itsensä ulkopuolisilta auktoriteeteilta.

(16) 1960-luvun taitetta edeltäneitä maagikoita voidaan pitää länsimaisen maagisen renessanssin ensimmäisen vaiheen edustajina, sen jälkeisiä maagikoita sen toisen vaiheen edustajina.

(17) Kts. kappale Indulgenssia – EI pakkoa.

(18) Kirkolla oli ollut jäseniä vuonna 1968 vain 50-60. Kts. Aquino Michael A, The Church of Satan.

(19) Bafometin sinetti ei kuitenkaan saanut alkuaan Saatanan Kirkon kautta, vaan se löytyy kirjallisuudesta jo vuodelta 1897, Stanislas de Guaitan kirjoittamasta teoksta La Clef de la Magie Noire.

(20) LaVey oli elokuvaan ”tekninen neuvonantaja”. Hänen väitettiin myös näytelleen siinä lyhyen kohtauksen Saatanana.

(21) LaVeyn esteettisyyden painotus hänen filosofiassaan tulee esiin hyvin mm. hänen listaamissaan Yhdeksässä saatanallisessa synnissä: niistä viimeinen on esteettisyyden puute. Tämä tietysti on loogista LaVeyn filosofian materialistisen luonteen kanssa. Kts. asiasta Saatanan Kirkon julkaisu The Cloven Hoof, 1987, tai Blanche Bartonin The Secret Life of a Satanist, Feral House, 1990.

(22) University Press julkaisi teoksesta vuonna 1972 kovakantisen version, joka nykyään on keräilyharvinaisuus.

(23) Kts. LaVeyn The Satanic Rituals, kappale The Unknown Known. Avon Books, 1972. Olen kääntänyt Eran vastaamaan Ajanjaksoa, Agen Aikaa, ja Epochin Aikakautta.

– – –

Aiheeseen liittyen:

Kun Tabe Slioor Anton LaVeyn tapasi.

Anton LaVeyn saatanalliset elokuvat (osa 1, 2, 3, 4, 5, 6).

Boyd Rice speaks!

Boyd Rice: An Embodiment of the Wolf’s Hook.

Church of Satan is dead.

Larry Wessel speaks!

Might is Right eli voiman filosofia.

Kenneth Anger, valkokankaan kapinallinen maagikko (osa 1, 2, 3, 4, 5, 6).

Setin Temppelin Otto Varjonen puhuu!

Mitä Pekka Siitoin sanoi Anton LaVeystä ja satanismin historiasta?

Luciferin arkkipiispan nauru.

Read Full Post »

Vuonna 2004 ilmestyi maassamme Setin Temppelin erään suomalaisen jäsenen, Tapio Kotkavuoren, teos Vasemman Käden Polku. Esipuheen teokseen oli kirjoittanut Setin Temppelin perustaja, tri. Michael A. Aquino. Teoksen julkaisija oli kaarinalainen pienkustantamo Voimasana, joka sittemmin kunnostautui julkaisemalla myös Kotkavuoren toisen teoksen Saatanan Mustat Nahkasiivet eli Sodoman 104 päivää eli San Franciscon päiväkirja, sekä mm. aikapäiviä sitten loppuunmyydyn ensimmäisen suomenkielisen version Anton LaVeyn Saatanallisesta Raamatusta.

Julkaisunsa jälkeen Vasemman Käden Polku sai pienkustantamon kirjaksi kohtuullisen paljon huomiota, niin positiivista kuin negatiivistakin. Vuonna 2008 City-lehti listasi kirjan 10:n 2000-luvulla “järkyttäneen, inhottaneen ja suututtaneen” kirjan joukkoon artikkelissaan 2000-luvun kirjaroviot.

Kotkavuoren teos julkaistiin Voimasanan toimesta myös englanniksi. Kustantamon lopetettua toimintansa näki englanninkielinen versio kirjasta toisen kerran päivänvalon amerikkalaisen Rûna-Raven -kustantamon toimesta. Suomenkielellä teoksesta on tähän mennessä tehty kolme loppuunmyytyä painosta.

Kun Mesikämmen sai kuulla, että teoksesta on tulossa neljäs suomenkielinen painos deluxe-versiona, oli aika ottaa yhteyttä Setin Temppelin nykyiseen Suomen kontaktiin, Otto Varjoseen, ja laittaa miehen peukalo ruuviin. Haastattelussa puristettiin asioita mm. Varjosesta itsestään, Kotkavuoren teoksesta ja sen uudesta painoksesta, sekä Setin Temppelin suomalaisten jäsenten ajatuksista ja tekemisistä nykyään.

– – –

Taustaa

Kuka olet ja mitä teet?

Olen Otto Varjonen, Setin pappi ja toimin tällä hetkellä Setin Temppelin kontaktihenkilönä Suomessa.

Oletko kuulunut joskus ev.lut. kirkkoon? Jos olet, miksi erosit siitä? Jos et, miksi et liittynyt siihen? Mitä mieltä olet ev. lut. kirkosta tai kristinuskosta ylipäätään?

Monien muiden tavoin, minut liitettiin tavan vuoksi kyseisen kirkon jäseneksi ennen kuin olin itse kykenevä asian suhteen mitään päätöksiä tekemään. Oikeastaan minkäänlaisesta uskonnollisuudesta aloin kuitenkin kiinnostumaan vasta aikuistumisen kynnyksellä. Tästä sukeutuneiden tutkiskelujen tuloksena erosin ev. lut. kirkosta heti 18 vuotta täytettyäni. Muistan, että maistraattiin tässä tarkoituksessa marssiminen tuntui hyvin vahvasti aikuistumisriitiltä – elämän ohjaksien omiin käsiin ottamiselta tässäkin suhteessa. Lienee siis pakko myöntää, että ev. lut. kirkko on onnistunut tuottamaan minullekin sentään yhden hengellisen kokemuksen.

Millään tavoin kenenkään henkilökohtaisia uskomuksia, valintoja tai esteettisiä preferenssejä väheksymättä, kristinusko yleisellä tasolla edustaa minulle muiden aavikkomonoteismien tavoin aikansa elänyttä (ja kyseenalaisesti palvellutta) näkemystä uskonnollisuuteen. Nimenomaisesti ev. lut. kirkossa nävertää sen teoriassa jo aikoja sitten poistettu, mutta käytännössä edelleen hyvin vahva valtionkirkon asema täällä Suomessa, joka nostaa sen keinotekoisesti erilleen kaikista muista maan uskontokunnista. Yritysten kirkollisvero on huono vitsi.

Mistä Setin Temppelissä on kyse?

Setin Temppeli on kansainvälinen initiatorinen organisaatio, joka keskittyy Vasemman Käden Polun filosofian ja metodien (magian) tutkimiseen sekä käytäntöön soveltamiseen. Se tarjoaa jäsenilleen työkaluja itse-initiaation työstämiseen lukuisien eri painotuksilla varustettujen järjestöjen, julkaisujen, tapaamisten yms. kautta. Setin Temppelin pääasiallinen pyrkimys on edistää psyyken evoluutiota yksilötasolla sekä tukea kaikkia tämän ilmentymiä maailmassa. Se edustaa ns. perinteisiin uskontoihin verrattuna täysin uudenlaista lähestymistapaa uskonnollisuuteen ja näkee sen parhaimmillaan olevan yksilölähtöistä ja vapauttavaa (vs. sitovaa).

Miksi olet juuri Setin Temppelin etkä jonkun muun vastaavan organisaation jäsen, kuten Saatanan Kirkon tai O.T.O.:n?

Johonkin organisaatioon kuuluminen ei ole minulle itseisarvoinen asia, enkä ole missään vaiheessa harjoittanut tutkivaa vertailua sen suhteen minkä “vaihtoehdon valitsen”. Setin Temppeli puhutteli – ja puhuttelee – minua tietynlaisella aitoudellaan mitä tulee sen yksilölle tarjoamiin mahdollisuuksiin ja toisaalta haasteisiin työstää omaa Olevaksi Tulemistaan. Mainittujen Saatanan Kirkon ja O.T.O.:n jäsenyydellä tavoitellaan käsittääkseni hieman erilaisia asioita ja erilaisin keinoin.

Voiko ihminen olla setiläinen kuulumatta Setin Temppeliin? Mitä hyötyä on liittyä mihinkään tällaiseen initiatoriseen/maagiseen organisaatioon? Mitä sellaista tällaisten organisaatioiden jäsenyys mahdollistaa, mitä omin päin alan asioiden pohtiminen tai tekeminen ei mahdollista?

Setin Temppelin filosofiaa on tuotu julkisesti esiin sen pitkäaikaisempien jäsenien toimesta alati kiihtyvällä tahdilla (esimerkkeinä mainittakoon Tapio Kotkavuoren kirjojen lisäksi Don Webbin teokset, Michael Aquinon internet-julkaisut ja KHPR podcastit) eikä ole epäilystäkään ettei näistä voisi saada paljon irti ilman Temppelin jäsenkorttiakin. Pitää kuitenkin muistaa ettei kyseessä ole perinteisellä tavalla paikalleen pultattu “lopullinen totuus asioista” vaan – kuten jokaisella initiaatilla – myös Setin Temppelillä on oma Xeperinsä. Nimenomaisesti Setin Aionista ja Temppelin mysteereistä puhuttaessa ovat sen jäsenet luonnollisestikin aitiopaikalla näiden avautumisen suhteen.

Mitä sanot sellaisille kriittisille äänille, jotka sanovat että johonkin organisaatioon liittyminen viimekädessä vain rajoittaa yksilön ajattelua tms.?

Yhtälailla voisi varmaankin argumentoida, että periaatteellinen mihinkään organisaatioon liittymättömyys rajoittaa omia valintoja ja mahdollisuuksia. Ymmärrän kuitenkin yskän tämänkaltaisen ajattelun takana: klassisesti uskonnollinen organisaatio tarkoittaa väistämättä dogmeja ja rajoitteita. Oma kokemukseni Setin Temppelistä on kuitenkin ollut, että se on VKP:n hengen mukaisesti yksilölähtöinen organisaatio, joka avaa jäsenilleen lukuisia ovia niiden sulkemisen sijaan. Uskoisin, että avoimin mielin Temppelin julkaisemaan materiaaliin tutustuva huomaa pian saman.

Mikä Setin Temppelin suhde niin meillä kuin maailmalla on edellä mainittuihin organisaatioihin, Saatanan Kirkkoon ja O.T.O.:n? Entä muihin initiatorisiin/maagisiin/muunlaisiin organisaatioihin?

Sittemmin laantuneet takavuosien kahnaukset joita käytiin tuolla suuressa maailmassa Saatanan Kirkon ja Setin Temppelin jäsenten välillä ovat varmaankin melko yleisesti tiedossa. Suomessa mitään tämänkaltaista nokittelua ei onneksi ole tarvinnut juurikaan todistaa – jos jotakin, niin täällä päin tuntuu ongelma olevan pikemminkin sen suuntainen, että setiläisyyttä pidetään jonkinlaisena “satanismin alalajina” vaikka kyse on kyllä ihan omanlaisestaan jutusta. O.T.O.:n kanssa Temppelillä taasen on kansainvälisestikin ollut hyvinkin läheiset välit. Muista initiatorisista koulukunnista voisi mainita Neljännen Tien ja Riimukillan, joiden kanssa vallinnut synergia on ainakin täällä Temppelin päässä näkynyt hyvinkin selkeiden vaikutteiden muodossa.

Mitä mieltä olet ateisteista?

Merkityksessä “en usko mihinkään spesifiseen jumalalliseen tai muutoin yliluonniseen voimaan” se on mielestäni varsin validi ja potentiaalisesti voimauttava lähtökohta näin kokevalle yksilölle. Nostan myös hattua kriittiselle ajattelulle sen kaikissa muodoissa ja pidän tieteellisiä menetelmiä huomattavasti fiilis-pohjalta mihin sattuu uskoskelua parempana tapana lähestyä olemassaolon ja maailmankaikkeuden mysteerejä. Tiede-uskovaisuuden tasolle vietynä se alkaa kuitenkin mielestäni rajoittaa yksilön mahdollisuuksia kokea kokonaisvaltaisesti kaikkea sitä mistä ihmisenä olemisessa on kyse ja johtaa pahimmillaan vain muiden juttujen kritisointiin oman jutun tekemisen sijaan.

– – –

Kotkavuoren Vasemman Käden Polku

Mitä magiaa käsitteleviä suomalaisten kirjoittamia kirjoja, joita arvostat, on maassamme julkaistu ennen Kotkavuoren Vasemman Käden Polkua? Tai sen jälkeen?

Äkkiseltään ei tule mieleen kuin Kennet Granholmin Embracing the Dark ja Ensio Katajan Riimujen Viisaus, mutta on juuri sellainen tunne että nyt kyllä unohdin jotakin.

Kotkavuoren Vasemman Käden Polusta on tulossa 4. suomenkielinen painos. Mistä kirja kertoo? Millainen uusi 4. painos on, miten se eroaa aiemmista painoksista? Kuka kirjan julkaisee, koska se täsmälleen ilmestyy?

Vasemman Käden Polku on nimensä mukaisen aihealueen perusteos ja on tullut sellaisena jo hyvinkin tunnetuksi sekä meillä että (englanninkielisten käännöstensä kautta) maailmalla. Se esittelee VKP:hen olennaisesti kuuluvat käsitteet ja -menetelmät sekä teoriassa että käytännössä ja tarjoaa jotakin niin aiheesta yleissivistyksen nimissä kuin omakohtaisemminkin kiinnostuneille. Kirja on kirjoitettu erityisesti kirjailijan omakohtaisesta ja Setin Temppelin perspektiivistä, mutta sen asiasisältö on silti yleispätevä koko maagisen kentän kirjolle.

Nyt tuloaan tekevä 4. painos on kovakantinen ja harvinaisen näyttäväksi kehuttu laitos. Sen “ekstroina” on luvassa kaksi kokonaan uutta esipuhetta, joiden suhteen allekirjoittaneellakin saattaa olla oma lusikkansa mukana sopassa. Kirjan julkaisee Blood Ceremony Books ja sen ilmestymistä ei pitäisi joutua enää odottelemaan kuin korkeintaan muutamia viikkoja.

Kirja on saanut niin positiivista kuin negatiivistäkin palautetta. Positiivisesta ja kiinnostuneesta suhtautumisesta kertoo jo se, että kirjasta on ylipäätään tulossa jo 4. suomenkielinen painos (englanninkielisten painosten lisäksi), negatiivisesta palautteesta kertoo taas mm. takavuosien kirjastoepisodit. Kerrotko jotain näistä? Mistä kirjan saama vastaanotto mielestäsi kertoo?

Heti VKP:n ilmestymisen jälkimainingeissa sekä Turun että Tampereen kaupunginkirjastojen kukkahattutädit päättivät ilmeisen omavaltaisesti tehdä historiaa ja sensuroida ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin teoksen laitostensa valikoimista. Mitä ilmeisimmin näin tehtiin puhtaasti siksi, että kirjan kannesta löytyi pentagrammi ja sisällysluettelosta pahoja sanoja kuten “Pimeyden Ruhtinas”. Kuten jokainen kirjan lukeva tulee huomaamaan, sen todellinen sanoma on huomattavasti vähemmän “paha” kuin monien mainittujenkin kirjastojen valikoimista jo entuudestaan löytyvien teosten. Asiasta nousi tuolloin melkoinen kohu ja VKP ilmestyi loppujen lopuksi näidenkin kirjastojen hyllyihin.

Tarinan opetuksena voisi pitää vaikkapa sitä, että unitilassa kulkien elämme itse heijastelemiemme kuvastuksien maailmassa ja olisi tärkeää mahdollisimman usein pyrkiä näkemään näiden taakse.

Eräs mielenkiintoinen piirre teoksessa on se, että osa negatiivisesta palautteesta tulee ihmisiltä, jotka ovat odottaneet jonkinlaista “synkempää” tai misantropisempaa tms. esitystä vasemman käden polusta (VKP) – mutta kirjaa luettuaan he ovatkin joutuneet huomaamaan, että teoshan on perussävyltään tietyllä tavalla elämään hyvin positiivisesti suhtautuva, vaikka terminologisesti ja symbolisesti opus jakaakin monta termiä ja symbolia tällaisten “synkempien” VKP-tulkintojen kanssa. Olen ollut huomaavinani, että tämän saman asian takia jotkut ei-setiläisiin VKP-piireihin kuuluvat (tai sellaisiin itsensä laskevat) tahot aika ajoin napisevat Setin Temppelistä samasta syystä maailmalla yleisestikin. Ovatko setiläiset pohjimmiltaan oikeasti jonkinlaisia gnostilaisia kristittyjä, jotka vain sattuvat pitämään VKP:n estetiikasta, käsitteistä ja symboleista? Mitä sinulle tästä kaikesta tulee mieleen?

Setin Temppelin käyttämä terminologia ja symboliikka vaikuttaa – pääosin sen Saatanan Kirkkoon kytköksissä olevan historian kautta – pelkästään pintaa katsoen gootahtavan synkältä ja saatanalliselta. Näiden termien ja symbolien takana oleva filosofia on kuitenkin elämänmyönteinen, olemassaoloa juhliva ja siitä suorastaan ahnehtien mahdollisimman paljon irti ottava. Se, miten tämä kunkin yksittäisen initiaatin kohdalla ilmenee on kiinni yksilön henkilökohtaisista esteettisistä preferensseistä ja tässä suhteessa Vasemman Käden Polku edustaa nimenomaisesti kirjoittajalleen ominaisimpia taipumuksia. Jos tämä on joillekin liikaa, niin kannattaa ehkä pysähtyä hetkeksi miettimään miksi oikeastaan pitääkään niin tärkeänä sitä että saa oman tieto-annoksensa valmiiksi pureskeltuna ja oikean väriseen pakkaukseen pakattuna.

Itselleni on ollut henkilökohtaisesti mahtava kokemus todistaa useammassa Setin Temppelin kansainvälisessä tapaamisessa, kuinka samaan tapahtumaan pakkautuu tiedemiehiltä, vampyyreilta, pullantuoksuisilta mummeleilta, hipeiltä ja vaikka vähän miltä ulkoisesti vaikuttavaa porukkaa selkein kulttuurillisin eroin ja sukupolvien välisin kuiluin varustettuna, mutta kuinka nämä kaikki silti löytävät välittömästi ns. yhteisen sävelen, koska jokaista yksilöä yhdistää aito halu tehdä initiaatiota – ymmärtää ja ottaa haltuun omaa elämää ja olemassaoloa.

Toinen edelliseen liittyvä mielenkiintoinen seikka on se, että vaikka teos edustaa ns. transsendenttista, pohjimmiltaan hyvin metafyysistä suhtautumista VKP:n, ei sen sisällössä ole niin teoriassa tai käytännössä juurikaan myyttistä utua tms., mitä kenties voisi teokselta odottaa. Onko eräs syy kirjan muiden VKP-kenttään itsensä laskevien ärsytystekijässä sen elämään lähtökohtaisen positiivisesti suuntautumisen lisäksi juuri sen haastavuus magian konkreettisessa ilmenemisessä, itsensä haastamisessa? Onko immanentissa VKP:ssä (tai joissain sumeissa ei-setiläisissä transsendenteissa lähestymistavoissa) kyse pohjimmiltaan tietyllä tapaa ennen kaikkea tietynlaisesta laid-back-elämäntyylistä ja sitä tukevasta maailmankatsomuksesta? Erottaako setiläisen VKP:n muusta VKP:stä sen henkilökohtainen haasteellisuus?

Näinkin voisi sanoa. VKP:n immanentti koulukuntahan lähtee kärjistäen siitä ajatuksesta, että olet itse oma jumalasi eikä sinun tarvitse muuta kuin pitää tämä visusti mielessä ja tehdä mitä huvittaa, mikä valitettavan usein tarkoittaa sitä ettei oikeastaan tehdä yhtään mitään. Setin Temppeli – VKP:n transsendentin koulukunnan edustajana – haastaa tämän ajatuksen sillä pienellä suurella erolla, että sen mukaan meillä on potentiaalia tietoisen työn kautta horjuttaa ihmisyyden rajoja, mutta tämän vahvuuden näkeminen tarkoittaa toisaalta myös omien heikkouksien näkemistä. Peiliin katsominen voi välillä kirpaistakin.

Eräs Vasemman Käden Polun “ärsyttävä” piirre voi myös olla se kuinka tieteellisen eksaktisti se määrittelee erilaiset maagiset termit ja metodit, joista totutusti on puhuttu vain epämääräisen mystisesti vihjaillen. Tästä voi tulla mystikolle sellainen olo, että hänen elämää suuremmat salaisuutensa latistetaan liian mundaaniin muottiin ja toisaalta halu haastaa esitetyt väittämät. Tähän päivään mennessä en kuitenkaan ole törmännyt yhteenkään kunnolla perusteltuun argumenttiin miksi ja miltä osin kirjassa esitetyt asiat olisivat väärin – vaikka itse väittämää on kyllä kuultu siitäkin edestä. Edelleen, jos ainoa tapa kokea jokin asia pyhän (vs. profaaniin) sfääriin kuuluvana on mystifioida se käsittämätöntä lähentelevään muotoon, on sen todellinen arvo vähintäänkin kyseenalainen.

Mitkä ovat mielestäsi Kotkavuoren kirjan ansiot, entä missä kirja olisi voinut olla parempi? Esipuheessa kerrotut kirjan tavoitteet varmastikin toteutuvat – eksoteeriset kurkistelijat saavat perusinfon Temppelistä yleisten väärinkäsityksien oikomisineen ja esoteerisemmat etsijät pääsevät noukkimaan setiläisen teorian ja käytännön seisovasta pöydästä sitä sun tätä. Onko teos tarkoituksella kirjoitettu niin, että jotkut ihmiset takertuvat kirjan käsitteisiin yms. seikkoihin kirjan perusideoiden sijaan? Onko Kotkavuori epäsuoraan vittuillut esitystavallaan tietynlaisille ihmisille, jotka varmaan joka tapauksessa olisivat olleet hänen ja Setin Temppelin kanssa monista asioista eri mieltä? Missä määrin teoksesta näkyy se, että se on tekijän toisen teoksen, Saatanan Mustat Nahkasiivet eli Sodoman 104 päivää eli San Franciscon päiväkirja, mukaan kirjoitettu vain kolmessa kuukaudessa?

Kaikessa akateemisuudessaan tätä kirjaa lienee monen vaikeaa nähdä ns. innoittuneena saati sitten kanavoituna. Ainakin oikein silmin katsottuna on kuitenkin selvää, että siitä löytyvien ajatusten taustalla on jotakin universaalisti puhuttelevaa ja transpersoonallista. Samasta asiasta saattaa kieliä sekin, että ne nimenomaisesti vääränlaisetkin silmät tuntuvat näkevän kirjassa asioita joita objektiivisempi lukija ei siitä löydä kirveelläkään.

Olen joskus toivonut, että VKP:n sivumäärä olisi ollut vähintään kaksinkertainen nykyiseen verrattuna ja että nämä lisäsivut olisi käytetty siinä esitettyjen ajatusten tarkemmin auki kirjoittamiseen – jotakin, mihin Kotkavuori olisi taatusti halutessaan pystynyt – koska nykyisellään se loppujen lopuksi jättää nimenomaisesti esoteerisen yleisönsä useampien kysymysten kuin vastausten äärelle. Toisaalta, jos tämä toiveeni olisi toteutunut, se ei varmastikaan olisi toiminut niin hyvänä herättelijänä monelle sen esittämien kysymysten pohtijalle kuin se nyt on tehnyt joten ehkä ihan hyvä näin.

Kuinka hyvin Vasemman Käden Polku heijastaa setiläisten ajatuksia setiläisen magian teoriasta ja käytännöstä yleisemmin? Teoshan on kuitenkin, kuten sen kirjoittaja itsekin teoksessa toteaa, hyvin henkilökohtainen.

Kirjan lähestymistapa aiheeseen on vahvan omakohtainen, mutta toisaalta: ellei se olisi sitä, heijastaisiko se kovin hyvin yksilöllisyyttä korostavan Temppelin filosofiaa? Henkilön, joka ei ole syvällisesti perehtynyt setiläisen magian teoriaan ja käytäntöön saattaa olla vaikeaa erottaa kirjasta mitkä siinä esitetyt ajatukset ovat suoraan Temppelin filosofiaan- ja mitkä Kotkavuoren omaan Polkuun liittyviä, mutta tämä ei ole niin vakavaa, koska sitä joka tapauksessa kannattaa luonnollisestikin lukea yhtenä näkemyksenä tai ikkunana aiheeseen. Kuu, jota sormi tässäkin tapauksessa osoittaa, ei pohjimmiltaan ole edes setiläinen vaan universaali.

Kuka julkaisi Kotkavuoren kuolinilmoituksen Turun Sanomissa vuonna 2007? Miksi Kotkavuori erosi Setin Temppelistä tuona vuonna? Millainen hänen suhteensa on Setin Temppeliin ja setiläisiin nykyään? Entä mitä hän mahtaa tuumata Vasemmman Käden Polusta nykyään?

Ilmoituksen julkaisi Temppelin jäsenistöön kuuluva porukka Kotkavuoren ystäviä – hänen itsensä siunauksella, luonnollisestikin – ja kuuluin itsekin tähän joukkoon. Sen tarkoituksena oli sisäpiirin virnuiluna ja toisaalta eräänlaisena yhteisenä maagisena työskentelynä juhlistaa ja aikakirjoihin merkitä sitä henkilökohtaista siirtymää initiatorisessa työssä, jonka Kotkavuori noihin aikoihin kävi läpi ja joka oli myös hänen Temppelistä eroamisensa taustalla. Kuten tästäkin näkee, eroaminen ja siihen liittyvät asiat tapahtuivat varsin hyvässä hengessä – eikä Temppelin toimintatapoihin yleensäkään ottaen kuulu mitkään lapselliset suun mutristelut sellaisten jäsenten suuntaan, jotka kokevat oman Polkunsa haarautuvan sen kanssa eri suuntaan. Jokainen purjehtikoon helvettiin omalla banaaninkuorellaan, kuten eräs viisas wicca kerran totesi.

Setin Temppelin ylipapitar myönsi sittemmin Kotkavuoren haamulle kunniajäsenen elinikäisen tittelin ja hänen suhteensa Temppelin jäsenistöön ovat muutenkin edelleen varsin läheiset ja hyvät. Myös hänen Temppelin sisäiseen toimintaan jättämät jälkensä niin kirjoitusten kuin yleisempienkin oppien muodossa jatkavat siellä edelleen omaa elämäänsä ja vaikuttavat merkittävällä tavalla monien jäsenten initiaatioon. Vasemman Käden Polkuun Kotkavuori on käsittääkseni edelleen tyytyväinen kokonaisuutena vaikka onkin maininnut että nyt kirjoitettuna siitä tulisi luultavasti joiltain osin hyvinkin erilainen.

– – –

Setin Temppeli Suomessa

Ovatko Setin Temppelin suomalaiset jäsenet mahdollisesti kirjoittamassa uusia teoksia suomeksi tai englanniksi? Jos ovat, mitä nuo teokset tulevat käsittelemään, koska sellaisia voimme odottaa?

Ainakaan tietääkseni mitään varsinaista kirjaprojektia ei kenelläkään ole tällä hetkellä käynnissä. Itsekin työstän tällä hetkellä vain erästä Temppelin sisäistä julkaisua vaikka aina näin kevään aikoihin tuleekin sellainen olo, että kyllä jokaisen pitäisi elämänsä aikana kirjoittaa vähintään yksi roviolla polttamisen arvoinen kirja. Joitain hajanaisempia Temppelin suomalaisten jäsenten kirjoituksia voi kuitenkin tätä nykyä bongailla Boreas-blogistamme.

Mitä Setin Temppelin toimintaan Suomessa nykyään kuuluu? Saatteko paljon jäsenhakemuksia, miten arvioisit jäsenhakemuksien ja yhteydenottojen luonnetta ja tasoa?

Ihan hyvää kuuluu, Pylon- yms. toiminta jatkuu entiseen tapaan aktiivisena maassamme vaikka jostain syystä vastakkaisiakin huhuja on joissain julkisissa keskusteluissa levitelty. Olemme myös järjestämässä pitkästä aikaa Suomessa suurempaa kansainvälistä tapaamista, mikä on aina mahtava juttu.

Jäsenyys-tunnusteluja on jälleen alkanut vähän hiljaisemman kauden jälkeen tipahdella mailiboksiin niinkin kiitettävällä tahdilla, että itselläni on suorastaan muiden kiireitteni ohella välillä vaikeuksia pysyä niiden tahdissa. Setin Temppeli tuntuu inspiroivan magiasta ja itse-initiaatiosta aidosti kiinnostuneiden lisäksi myös vähän kaikenlaisia… no, hörhöjä, ja tästä johtuen hakemusten taso vaihtelee psyyken evoluution huipentumista surkuhupaisaan.

Millainen asema suomalaisilla setiläisillä on Setin Temppelin kansainvälisessä kokonaisuudessa? Kuulin joskus, että väkilukuun suhteutettuna Suomi olisi maailman setiläisin maa – pitääkö tämä paikkansa?

Tottahan se on, niin hassulta kuin se voi kuulostaakin. Mutta kyllä maamme initiaatit tunnetaan kansainvälisessä Temppelissä nimenomaan laadustaan eikä niinkään määrästään: suomalaisia on jo perinteisesti sen piirissä totuttu pitämään hyvin aidolla ja vahvalla otteella initiaatioon ottautuvina henkilöinä, joiden tekemisillä on huomattavaa painoarvoa koko globaalin Temppelin mittakaavassa.

Miltä tulevaisuus näyttää Setin Temppelin kannalta niin Suomessa kuin maailmalla?

Uskon vahvasti, että se mitä Temppelin sinällään vaiherikkaassa ja vaikuttavassakin historiassa on tähän mennessä nähty, on vain alkusoittoa tuleville tapahtumille.

Mikä tekee sinut onnelliseksi?

Vapaus, Olevaksi Tuleminen ja hyvä groove.

Mesikämmen kiittää Otto Varjosta haastattelusta.

– – –

Aiheeseen liittyen:

Blood Ceremony Booksin ennakkotilaussivu Vasemman Käden Polun 4. suomenkieliselle laitokselle.

Setin Temppelin kansainväliset sivut.

Setin Temppelin Suomen sivut.

Setin Temppelin suomalaisten jäsenten blogi Boreas.

Read Full Post »

The Ruling Class.

The Ruling Class (1972)

Tämä Peter Medakin ohjaama elokuva on eräs vähemmän tunnettuja LaVeyn suurista suosikkielokuvista. LaVey itse sanoi elokuvasta näin: ”Tämä on kummajaiselokuva, jota koetettiin myydä komediana, vaikka se oikeasti on tragedia jossa on koomisia sävyjä. O’Toolen (elokuvan päähahmo) muodonmuutos elokuvassa alkaa hänen ollessaan melko naivi ja täysin viaton. Hän lopulta muuntuu brutaaliksi, täydeksi kyynikoksi, jolloin hän diabolisesti ottaa ruumiillistuneen paholaisen roolin. Elokuvan alussa hän ajattelee olevan Jeesus Kristus, mutta sen sijaan hän onkin todellinen antikristus, koska hän häpäisee Kristusta jatkuvasti. Kaikki tietysti pitävät häntä täysin mielenvikaisena. Tämän jälkeen hän kohoaa (tai vajoaa) kristus-identifikaatiostaan uskoon, että hän on Viiltäjä-Jack. Hän huomaa, että nyt ihmiset hyväksyvät hänet helpommin ja hän iloitsee, koska hän on nyt parantunut mielipuolisuudestaan. Nyt, ollessaan täysin mätä mustiin pukeutuva paskiainen, joka puolustaa kidutusta ja tappaa ihmisiä, hän on normaali. Aivan elokuvan lopussa on pyhäinhäväistys-kohtaus, jossa hän johtaa mätäneviä ruumiita laulamaan ”Eteenpäin kristityt sotilaat”-laulua… The Ruling Class on eräs kaikkien aikojen suurimmista saatanallisista filmeistä”.

Tähän väliin ilmestyi LaVeyn kolmas kirja The Satanic Rituals. Osa teoksesta oli LaVeyn omaa käsialaa, mutta myös pari muuta kirkon jäsentä kirjoitti teokseen, saamatta siitä tosin koskaan mitään korvausta tai kunniaa. Näihin kirjallisiin hyväntekijöihin kuuluivat Wayne West kirjoittamallaan kappaleella ”The Black Mass”, sekä Michael Aquino, joka kirjoitti teoksen kappaleet ”The Call to Cthulhu”, ”The Ceremony of the Nine Angles”, sekä ”Adult Baptism”.

The Exorcist (1973)

Tämä kauhuklassikko, jonka William Friedkin ohjasi, kuuluu artikkelin elokuvalistaan lähinnä sen vuoksi, että vastoin monien ennakkokäsityksiä, se ei ollut ilmestymisaikanaan Saatanan kirkon jäsenten suosiossa. Elokuva kuvasi Saatanan todellisena voimana, mutta täysin katolisessa kontekstissa. Elokuvasta eivät suuresti pitäneet sen enempää katolilaiset kuin satanistitkaan, mutta valtavirtaelokuvana se oli suurmenestys. Kun elokuvan ympärillä pyörinyt kuhina alkoi hieman laantua, kirjoitti LaVey vaimonsa kanssa aiheesta Saatanan kirkolle asian tiimoilta tiedotteen (mikä sisälsi myös humoristisen manaaja-setin) ja antoi National Tattler-lehden manaaja-erikoisnumeroon aiheesta viileän analyyttisen haastattelun. Blanche Bartonin The Secret Life of a Satanist-kirjan mukaan LaVey koki elokuvan niin yhdentekeväksi, että ei katsonut sitä koskaan loppuun asti. Totta tai ei, ei elokuva nauttinut yleisestikään satanistien keskuudessa samanlaista suosiota kuin vaikkapa aiemmin mainittu Rosemary’s Baby.

The Horror at 37 000 Feet (1973)

David Lowell Richin ohjaamaa elokuvaa TV:lle on kuvattu ainoaksi, jossa lentokenttäkatastrofi-teemat ovat kohdanneet Manaajan. Elokuvassa riivatuksi ei joudu kukaan henkilö, vaan lentokone. Tilanteen pelastaminen on kiinni William Shatnerista, joka näyttelee uskonsa menettänyttä pappia. LaVey väitti olleensa elokuvassa teknisenä neuvonantajana, mutta asiasta ei ole mainintaa elokuvan lopputeksteissa, eikä muuallakaan.

Texas Chainsaw Massacre (1974)

Tobe Hooperin ohjaama alkuperäinen Texasin moottorisahamurhaaja voi tuntua kenties kummalta elokuvalta LaVeyn suosikkielokuvien listalla, mutta kauhuelokuvajulkaisussa ei hänen mainintaa tästä kauhuklassikosta voi aivan ohittaakaan. LaVey sanoi elokuvasta näin: ”Alkuperäisessä Texasin moottorisahamurhaajassa kaikki uhrit ansaitsivat, mitä saivat, ja elokuva on sikäli todella saatanallinen”. Kyseessä on siis samaan tapaan saatanallisen etiikan oppitunti kuin aiemmin mainitussa The Sea Wolf:ssa. Tässä tapauksessa oppitunti on tosin vahvasti mustalla huumorilla höystetty.

The Devil’s Rain (1975)

The Devil's Rain. Anton LaVeyn huippuhetkiä.

Robert Fuestin ohjaama kauhuelokuva The Devil’s Rain, joka kertoo haamukaupungissa toimivasta saatananpalvontakultista, oli epäilemättä LaVeyn suurin hetki filmikankaalla. Tässä elokuvassa hän oikeasti toimi niin teknisenä neuvonantajana kuin esitti myös kohtuullisen pitkän cameo-roolin. Elokuva kuvattiin Durangossa, Meksikossa. Näyttelijöiden joukossa oli sellaisia nimiä kuin William Shatner, John Travolta ja Ernest Borgnine. Elokuva pohjautui Maud Willisin samannimiseen romaaniin, joka kuitenkin oli alusta loppuun perin surkea. Abominable Dr. Phibesin ohjaaja ja tuottaja pyysivät LaVeytä katsomaan käsikirjoitusta, minkä pohjalta elokuvasta sitten tulikin paljon saatanallisempi kuin se romaanimuodossaan oli. LaVeyn kädenjälki näkyy varsinkin elokuvan rituaalitilanteissa selvästi, niin trapezoidaaliseen muotoon sisällytetyissä pentagrammeissa, Das Tierdrama-rituaalin teemaisissa eläinpääsymboleissa, Rege Satanas-alttarivaatteessa, kuin myös tehdyissä invokaatioissa. Elokuvan teknisen neuvonantajan roolissa LaVey myös opasti paikallisia joukkokohtauksien apulaisia, miten hokea Eenokin avaimia oikein ääntäen. Tämän on täytynyt olla viihdyttävää katsottavaa ja kuultavaa. Sellaisena voi pitää myös eräitä itse filmillekin päätyneitä kohtauksia, kuten sitä, jossa elokuvan pääpahista näyttelevä Ernest Borgnine tuo ristillä olevan William Shatnerin saatananpalvontakultin uhrimenoihin – Anton LaVeyn seistessä vieressä eräänlainen rituaalinen kypärä päässään. Kohtauksessa Shatnerilla on paljaalle rintakehälle verellä piirretty trapezoidin sisässä oleva pentagrammi. Tämä Saatana-Shatner-yhteys on elokuvahistoriassa legendaarinen, vaikka Shatner itse pitikin elokuvaa uransa pohjanoteerauksena.

Tähän elokuvaan myös alkoi ja loppui LaVeyn näyttelijän ura Hollywoodissa, sillä elokuva ei ollut menestys. Sitä kuvattiin 1974, jolloin se vielä kaikin puolin vaikutti pitävän sisällään menestyselokuvan ainekset. Näiden vaikutelmien vuoksi LaVey oli epäilemättä myös toivonut, että hän elokuvan kautta saisi itsensä kunnolla Hollywoodiin ja tätä kautta nostettua myös Saatanan kirkkoa vielä suurempaan julkisuuteen. Mutta toisin kävi ja lisää vastoinkäymisiä oli edessä. Odotettua suurta nousua seurasi sitäkin suurempi putoaminen.

Trapezoidaalisia muotoja The Devil's Rain -elokuvassa. William Shatneria ahdistaa.

Ennen elokuvan julkaisua Saatanan kirkon sisällä tapahtui huomattava skisma kirkon jäsenasteiden suhteen. Aiemmin asteet oli ansaittu omalla ansioituneisuudella, mutta LaVeyn ilmoitettua, että asteet oli ostettavissa rahalla tai muilla keinoin, koki suuri osa kirkon jäseniä tämän kirkon periaatteiden pettämiseksi ja he lähtivät ulos en masse. Michael Aquino ja huomattava määrä muita vanhoja kirkon veteraaneja perustivat tällöin Setin Temppelin.

LaVeyn mielipiteet ja kirjoitukset kääntyivät kasvavassa määrin tämän jälkeen nihilistisempään ja dekadentimpaan suuntaan, eroten hänen aiemmasta ylevästä Miltonilaisesta satanismin hengestä. Tämä heijastuu selkeästi hänen seuraavissa kirjoissaan, haastatteluissaan, sekä projekteissaan yleisestikin. LaVeyn painopiste siirtyi enemmän pohtivista teksteistä ja maagisista tekniikoista nihilistiseen sosiaaliseen kommentaariin ja ainutlaatuisen elämäntyylin ylläpitoon. Huomionarvista tämän artikkelin tarkkaavaiselle lukijalle onkin, että tässä siteeratut LaVeyn positiiviset kommentit melko epätoivoisista, dekadenteista ja misantropisista elokuvista ovat juuri näiltä LaVeyn elämän parilta viimeiseltä vuosikymmeneltä. Se oli aikaa, jolloin LaVey sulkeutui taloonsa kuin tri Phibes konsanaan, ja alkoi omallat avallaan verbaalisesti kostaa maailmalle sen typeryyden vuoksi. Julkisesti LaVeystä kuultiin seuraavan kerran enemmälti vasta 80-luvun puolivälissä. Siihen asti hän pysytteli melko hiljaa omissa oloissaan.

Anton LaVey The Devil's Rain -elokuvassa (vasemmalla pyöräkypärässä).

"Mustan talon" alttari.

The Omen (1976)

Myöhemmillä vuosillaan LaVey väitti kieltäytyneensä yhteistyöstä ensimmäisen Omen-elokuvan suhteen. Tästä Richard Donnerin ohjaamasta kauhuklassikosta LaVey omin sanoin kertoi, että ”kanssani neuvoteltiin, jotta he olisivat voineet kuvata kohtauksen Saatanan kirkon siinä rituaalikammiossa, jossa on kivinen tulisija. Päähenkilö Damien olisi siinä kastettu paholaisen joukkoihin. Damienia näyttelevä poika haluttiin lennättää kuvausta varten paikalle Englannista. He sanoivat, että jos en pitänyt ideasta he voisivat hoitaa kuvaukset ilman poikaa, pahvisella cut-outilla. Sanoin heille, että ei käy. Paikka saa osakseen jo aivan tarpeeksi uteliaiden huomiota. Paikan asukkaat ei tarvitse tämän päälle enää mitään uutta Damienia etsiskelevien turistien laumaa”. Tietäen LaVeyn olleen pääsääntöisesti hyvin perso suurelle julkisuudelle ja elokuvantekoon mukaan pääsemiselle, tämä tarina on todennäköisimmin vedetty täysin hatusta. Kuten Aquino teoksessaan The Church of Satan mainitseekin, LaVeyn osuudesta The Omen-elokuviin ei ole mitään näyttöä.

Dr. Dracula (aka Svengali’s Second Coming) (1978)

Tohtori Dracula. Tylyä menoa.

Al Adamsonin ja Paul Aratowin ohjaama kauhuelokuva on lajissaan seuraava, jossa LaVey on todella ollut teknisenä neuvonantajana ja saanut siitä myös nimensä lopputeksteihin.  Elokuvassa, joka kuvattiin San Franciscossa, LaVeyn kädenjälki näkynee selvimmin saatanallisten rituaalien aikana esillä olleen Bafometin sinetin valinnassa. Elokuvan juoni on vähintään mielenkiintoinen: se on omalaatuinen kudelma uudelleensyntyneen hypnotisti Svengalin ja psykiatrina toimivan Draculan yhteenottoa ja kädenvääntöä eräästä naisesta ja hänen äidistään. Elokuva tunnetaan myös nimellä Lucifer’s Women.

[Tämä on artikkelin osa 4/6. Osan 5/6 voit lukea täältä. Artikkeli julkaistiin kokonaisuudessaan ensimmäisen kerran Blood Ceremony -lehdessä 4/2009. Voit ostaa lehden täältä.

Read Full Post »

Seawolf. Wolf Larsenille ei vittuilla.

The Sea Wolf (1941)

Tässä Michael Curtizin ohjaamassa draama- ja seikkailuelokuvassa näyttelee Edward G. Robinson, joka oli eräs LaVeyn monista suosikkinäyttelijöistä, ja jonka useita rooleja LaVey piti saatanallisina. The Sea Wolf, joka pohjautuu Jack  Londonin saman nimiseen kirjaan, lienee ollut näistä elokuvista LaVeylle tärkein. Hän sanoi elokuvasta ja Robinsonin näyttelemästä roolista siinä seuraavaa: ”The Sea Wolf:ssa Wolf Larsen (Robinson) häpäisee ainoastaan sellaisia ihmisiä, jotka ovat jo itse häpäisseet itseään, hän on brutaali vain sellaisille, ketkä tietävät vain brutaalin toimintatavan, hän vaanii sellaisia, ketkä ansaitsevat tulevansa vaanituiksi. Näin toimiessaan, Robinson on täysin saatanallinen hahmo”. Jokainen, joka on lukenut LaVeyn Saatanallisen Raamatun ja sen yhdeksän saatanallista julkilausumaa, huomaa, että Robinsonin hahmo kyseisessä elokuvassa noudattaa tarkalleen LaVeyn julkilausumissa esitettyä etiikkaa. Wolf Larsen osoittaa ystävällisyyttä vain niille, ketkä sen ansaitsevat, hän kostaa kohtaamiaan vääryyksiä toisen posken kääntämisen sijaan, eikä hän lankea psyykkisten vampyyrien ansoihin. LaVey listasi useissa yhteyksissä myös monia muita suosikkielokuviaan, joissa Robinson näytteli: Key Largo, Hell on Frisco Bay, Little Caesar, ja The Night Has a Thousand Eyes.

The Ganster (1947)

Tämä elokuva, jonka ohjasi Gordon Wiles, oli eräs LaVeyn film noir-suosikkeja. LaVey sanoi tästä elokuvasta itse näin: ”Tämä on pieni ja pienelle huomiolle jäänyt elokuva, sellaisena melkein unohdettu. Se alkaa ja loppuu saatanallisella julkilausumalla, ja katsoja tietää, että pääosan henkilö, jota näyttelee Barry Sullivan, on tuhoon tuomittu mies. Tämä ei ole mikään Legs Diamond tai Al Capone-tarina, vaan psykologinen tarina gangsterista, joka on kenties liian sivistynyt, sensitiivinen ja ystävällinen ollakseen armoton gangsteri. Hän on noussut slummeista ainoaan rooliin johon hän kohtalonsa vuoksi on voinut päätyä. Hän on kuin Lucifer, langennut enkeli, joka huomaa olevansa olosuhteiden uhri.”

Wise Blood (1952)

Tässä John Hustonin ohjaamassa tragikomediassa tulee hyvin esiin LaVeyn näkemys typeryydestä ja typeristä  ihmisistä. Muistutuksena mainittakoon, että typeryys on ensimmäinen ja siis pahin LaVeyn listaamista saatanallisista synneistä, ja että eräs LaVeyn ahkerasti viljelemä asiaan liittyvä sitaatti oli W.C. Fieldsiltä lainattu sosiaalirealistinen toteamus, että ”joka minuutti syntyy ääliö”. LaVey sanoi Wise Blood:sta itse näin:”Ohjaaja John Huston on osoittanut, että hänellä on saatanallista visiota monissa elokuvissaan. Eräs, joka niistä minun silmissäni nousee ylitse muiden, ja mikä Hustonille itselleen merkitsi eräänlaista satiirista kritiikkiä, on Wise Blood. Se perustuu Flannery O’Connorin kirjaan erään nuorukaisen seikkailuista, joita hän kokee palattuaan armeijasta etelävaltion kotiinsa ja perustettuaan ”Jeesuksen Kristuksen kirkon ilman Kristusta”. Elokuvan tarinan kertominen ei tee elokuvalle mitään oikeutta – kammottavan yksityiskohtaiset hahmot ovat se seikka, mikä tekee elokuvasta sen, mikä se on. Ne ovat tuskallisen realistisia: käsittämättömän typeriä, intensiivisiä ja traagisia! Elokuvassa ei ole ensimmäistäkään ihmistä, keneen haluaisit samaistua. Harry Dean Stanton tekee loistavan roolisuorituksen sokeana huijaripastorina, jonka tytär on likimain vajaaälyinen – mutta niin ovat kyllä lähes kaikki muutkin elokuvan hahmot. Karmeinta on, että jotkut ihmiset ketkä katsovat tämän elokuvan, eivät tajua siinä olevaa vitsiä – he ajattelevat, että elokuvan hahmot ovat sellaisia, millaisia kaikkien oletetaan oikeastikin olevan! Elokuva on hienosti tehty, Hustonin kyky kuvata kaikki nuo surulliset ja typerät ihmiset juuri sellaisina, jollaisia he todella ovat, on hyvin saatanallinen! Elokuva on todella misantropinen. Se on niin realistinen, että se on lähes surrealistinen”.

Rosemary’s baby (1967)

Rosemary's baby.

Roman Polanskin ohjaama, Ira Levinin samannimiseen romaaniin pohjautuva kauhuelokuva syntyi maailmaan, jossa Saatanan Kirkko oli vuoden ikäinen. LaVey sanoi tätä elokuvaa, jossa Saatanan lapsi syntyy maailmaan, ”parhaaksi mainokseksi satanismille sitten inkvisition”. Elokuva olikin LaVeylle ja hänen kirkolleen mitä mainioin onnenpotku, sillä sen kautta Saatanan kirkko sai medialta enemmän huomiota kuin koskaan aiemmin. Elokuvassa tehty maininta ”vuodesta yksi” ei ollut tulosta yhteistyöstä LaVeyn tai hänen perustamansa kirkon kanssa, mutta monille asia varmasti toi kuitenkin mieleen Saatanan kirkon. LaVey väitti, että hän olisi näytellyt elokuvassa Mia Farrowin raskaaksi tehnyttä paholaista, ja että hän olisi ollut elokuvassa myös teknisenä neuvonantajana. Kumpikaan väite ei kuitenkaan pidä paikkaansa. LaVeyn ainut virallinen yhteys elokuvaan oli, että hänet pyydettiin elokuvan julkistamistilaisuuteen San Franciscon Marina theateriin pr-mielessä – minne hän sitten näyttävästi saapuikin kaapuun pukeutuneena, kahden avustajan saattamana.

LaVeyn Zeena-tytär on ollut niiden joukossa, ketkä ovat osoittaneet LaVeyn väitteitä elokuvan suhteen vääriksi. Zeena julkaisi kumppaninsa Nikolas Schrekin kanssa vuonna 1988 tekstin nimeltä Anton LaVey: Legend and Reality. Muiden asioiden ohessa siinä mainitaan Rosemary’s Babystä seuraavaa: Polanskyn läheinen ystävä Gene Gutowski (elokuvan alkuperäinen tuottaja) sanoi, ettei elokuvalla ollut teknistä neuvonantajaa. LaVey ei myöskään koskaan edes tavannut Polanskia. Elokuvan tuottaja William Castle ei myöskään mainitse LaVeytä sanallakaan mm. elämänkerrassaan. Kukaan muukaan elokuvan teossa mukana ollut ei ole koskaan maininnut LaVeystä tuon elokuvan suhteen sanallakaan. Mia Farrowin kuuluisan paholaiskohtauksen sijaisnäyttelijän isä muisteli myöhemmin, että hyvin hoikka ammattitanssija näytteli paholaiskohtauksen pieneen kumipukuun pukeutuneena. Muutamaa vuotta myöhemmin tuo samainen puku päätyi Studio One Producktionille Louisvillessä, Kentuckyssä, jossa sitä käytettiin pienen budjetin kauhuelokuvassa nimeltä Asylum of Satan. Tri Michael Aquino, joka tuolloin vielä kuului Saatanan kirkkoon ja oli tuohon elokuvaan teknisenä neuvonantajana, tarkasti puvun paikan päällä ja totesi, että 90-kiloinen ja 180 cm pitkä LaVey ei olisi millään voinut survoa itseään tuohon pukuun. Asylum of Satanissa kyseiseen pukuun pukeutui naisnäyttelijä.

Invocation of my Demon Brother (1969)

Anton LaVey Kenneth Angerin elokuvassa Invocation of my Demon Brother.

Tähän väliin LaVeyn ystävältä, Saatanan kirkossa jo perustamisaikoina mukana olleelta Kenneth Angeriltä tuli ulos eräänlainen maaginen taide-elokuva, jossa LaVey aivan oikeasti (toisin kuin Rosemary’s Baby:ssä) näytteli lyhyen roolin Saatanana. Tarinan mukaan tämä lyhytelokuva syntyi materiaalista, jonka olisi pitänyt olla alun alkaen Angerin elokuvassa Lucifer Rising. Soundtrackin elokuvaan teki moog-syntesisaattorilla Mick Jagger.

Satanis, the Devil’s Mass (1970)

Kuva dokumentista "Satanis, the Devil's Mass". Harva meistä kykenee olemaan muovisarvet päässä vakuuttava.

Vuonna 1968 Murgenstrumm Records julkaisi LaVeyltä ja hänen kirkoltaan LP:n The Satanic Mass, mitä tammikuussa 1970 seurasi Avon booksin kustantamana Saatanallisen raamatun ensimmäinen pokkariversio. Myöhemmin samana vuonna ilmestyi Pierre Laurentin tekemä legendaarinen dokumentti Satanis, the Devil’s Mass, joka käsitteli LaVeytä ja tämän kirkkoa. Dokumentti on hyvin mielenkiintoinen ja hilpeä katsaus alkuaikojen Saatanan kirkkoon. Se pitää sisällään muutamia sittemmin legendaarisiksi tulleita rituaalikohtauksia ja LaVeyn haastattelupätkiä (joita on monet kerrat toistettu useissa muissa dokumenteissa), kuin myös erinäisiä tahattoman koomisia talking heads-haastatteluja. Tupakkaa ketjupolttava vanhempi satanistinainen on myös varsin pirteää katsottavaa ja kuultavaa, samoin kuin myös LaVeyn kotona kokoontunut masturbaatiosta puhuva, ketjupolttava ja lievästi humalaisen oloinen seurakunta. Oma pieni huvittava yksityiskohtansa elokuvassa on myös nuori, Woody Allenilta vielä tuolloin näyttänyt Isaac Bonewits, joka sittemmin erosi Saatanan kirkosta näkemyksellisistä syistä johtuen ja joka tämän jälkeen on luonut itselleen uraa melko tunnettuna uuspakanana. Satanis-dokumentissa Bonewits veti pisteet kotiin pyytämällä LaVeytä, joka rituaalitilanteessa esitti Saatanaa, siunaamaan hänen peniksensä suuremmaksi ja kestävämmäksi. Ja LaVeyhän siunasi sen. Myöhemmin, erottuaan kirkosta, Bonewits vuonna 1994 kirjoitti esseessään ”Satanic Adventure”, että LaVey ei osannut käyttää magiaa. Tästä voi ehkä päätellä, että Satanis-dokumentin peniksensiunaus ei sitten toiminutkaan. Tough luck.

Anton LaVey "hanging out".

Witchcraft ’70 (1970)

Witchcraft '70

Tämä Yhdysvalloissa ilmestynyt dokumentti pohjautui Luigi Scattinin Euroopassa julkaistuun dokumenttiin Angeli Bianchi, Angeli Neri. Siinä, missä dokumentin eurooppalainen versio Saatanan kirkkoa kohtaan oli asiallinen, oli dokumentin amerikkalainen versio kaikkea muuta: siinä oli hölmön moralistinen kerronta, dokumenttiin oli tungettu mukaan perättömiä väitteitä eläinuhreista, verijuhlista ja taloudellisesta hyväksikäytöstä. LaVey oli dokumentissa neuvonantajana jaesiintyi myös cameona eräässä rituaalissa, joka oli kuvattu hänen kotonaan San Franciscossa.

Dokumentissa esiintyi myös kirkon Louisvillen alueella toiminut Nineweh Grotto, joka oli aiemmin samana vuonna ollut esillä myös Arthur Lyonsin tuolloin julkaistussa kirjassa The Second Coming: Satanism in America (myöhempi versio kirjasta kulkee nimellä Satan Wants You). Dokumentin arvio Saatanan kirkon julkaisussa The Cloven Hoof oli ymmärrettävistä syistä melkoisen kriittinen.

Seuraavan vuoden puolella julkaistiin LaVeyn toinen kirja The Compleat Witch: or What to do when Virtue Fails (myöhemmin teos nimettiin muotoon The Satanic Witch). Vaikka teoksen nimi mielenkiintoisesti linkittyykin Witchcraft 70’s-dokumenttiin, ei sillä ollut sen kanssa kuitenkaan mitään tekemistä.

[Tämä on artikkelin osa 3/6. Osan 4/6 voit lukea täältä. Artikkeli julkaistiin kokonaisuudessaan ensimmäisen kerran Blood Ceremony -lehdessä 4/2009. Voit ostaa lehden täältä.

Read Full Post »

Tri Calibarin kabinetti.

Saatana katsoo elokuvan

Tohtori Caligarin kabinetti (1919). Tämän elokuvan, jota pidetään sekä kauhun että ekspressionistisen elokuvan merkkipaaluna, ohjasi Robert Wiene. Se, kuten muutama muukin saman ajan saksalainen elokuva, vaikutti LaVeyn maagiseen teoriaan, erityisesti ns. ”trapezoidin lakiin”.

LaVeyn myytin mukaan hän matkusti keväällä 1945 erään enonsa kanssa Saksaan, jossa hän sitten Berliinissä näki takavarikoituja natsien kauhuelokuvia, schauerfilmer:ejä. Tarinan mukaan saksalainen tulkki kertoi LaVeylle, että nuo elokuvat eivät olleet vain fiktiota, vaan että ne symbolisesti kuvasivat natsien okkulttista mielenlaatua. Elokuvien sanottiin lisäksi olleen heijastumaa aidosti olemassa olleen satanistisen ”mustan järjestön” toimista, jonka kerrottiin toimineen I ja II maailmansodan välisenä aikana. LaVeyn kerrotaan olleen näkemästään hyvin kiinnostunut. Vaikka tämä tarina ei pidäkään paikkaansa (LaVey ei mm. koskaan käynyt Saksassa), on totta varmasti kuitenkin se, että hän oli hyvin vaikuttunut weimarin- ja natsiajan elokuvien tekniikoista, joihin Caligarin kabinetin lisäksi kuuluivat mm. sellaiset elokuvat kuin M, Hitlergunge Quex, Morgenrot, ja Mabuse. Näissä elokuvissa (joista Caligarin kabinetti on kuuluisin) käytetyt epänormaalit perspektiivit, kulmat ja tunnelmat olivat osaltaan pohjana hänen myöhemmin muotoilemalleen ”trapezoidin laille”. Tämän lain mukaan trapezoidinomaiset tylpät ja terävät kulmat vaikuttavat niistä ympäristössään tietoisiin ihmisiin maagisessa mielessä stimuloivasti, mutta muihin ahdistavasti tai jopa selkeän haitallisesti. Sama periaate oli LaVeyn mukaan löydettävissä abstraktimmin myös muualta kuin konkreettisista kulmista.

Kirjallisuudesta trapezoidin lain muotoutumiseen vaikutti ennenkaikkea William Mortensenin valokuvaajille tarkoittama opas Command to Look, jonka LaVey sanoi löytäneensä jo 14-vuotiaana. Caligarin kabinetin ja vastaavien saman aikakauden elokuvien tilaperspektiivit vaikuttivat Saatanan kirkon joissain rituaaleissa käytettyihin epätavallisiin tilaperspektiiveihin ja äänitaajuuksiin.

Metropolis (1926)

Metropolis.

Fritz Lang oli itävaltalainen ohjaaja, joka oli myös Saatanallisen raamatun alkuperäisessä, sittemmin kokonaan poistetussa omistuskirjoituslistassa. LaVey sanoi Langista, että hän oli mies ”joka teki liikkuvia pohjapiirustuksia”. Tällä LaVey viittasi saatanalliseen ajattelutapaan liittyviin asioihin. Metropolis vaikutti muiden saman aikakauden saksalaisten klassikoiden kera LaVeyn Satanic rituals:ssa mainittuun rituaaliin Die Electrischen Vorspiele. Metropoliksen kohtausta, jossa maagikko Rotwang loihtii suuren pentagrammin edessä olevan robotin sähköllä ”henkiin”, voidaan symbolisesti pitää elokuvan kiteyttävimpänä kohtauksena siitä, mistä Die Electrischen Vorspielessä on pohjimmiltaan kyse: sähkökenttien maagisesta käytöstä ihmisen kehoon ja psyykeen. Samalla Metropolis oli lajiaan ensimmäinen selkeän saatanallinen, teknologia-maaginen elokuva. Siinä esitetty ihmisen ja robotin suhde inspiroi LaVeyn ajatuksia myös suhteessa ”keinotekoisiin kumppaneihin” (jotka tulivat mainituiksi edellä jo Dr. Phibes-elokuvien yhteydessä). Lang ohjasi myös toisen LaVeyn kovasti arvostaman klassikon, myös jo edellä mainitun M:n.

Seven Footprints to Satan (1929)

Seven Footprints to Satan.

Benjamin Christensenin ohjaama elokuva pohjautuu A.E. Merrittin vuotta aiemmin julkaistuun saatanalliseen romaaniklassikkoon. Elokuva pitää sisällään kuvauksen Saatanasta, joka on luonteeltaan älykäs, lihallinen olento. Tri Stephen Flowers arvelee teoksessaan Lords of the Left-Hand Path, että LaVey olisi jossain määrin saanut vaikutuksia omaan käsitykseensä Saatanasta Merrittin kirjasta. Romaanissa Saatana on juonittelija, joka vetää puoleensa seuraajia, jotka hän laittaa tietynlaiseen peliin. Peli sijoittuu elokuvan keskeiseen ympäristöön – alttarinkaltaiseen valtataistuimeen, jolla Saatana istuu, sekä tämän edessä oleville seitsemälle askelmalle. Pelissä Saatanan seuraajien tulee nousta näitä portaita ilman, että he astuvat tietyille ennaltamäärätyille askelmille. Jos he tässä menestyvät, tulee heidän mikä tahansa toive toteutetuksi, mutta jos he taas epäonnistuvat, tulee heistä Saatanan orjia. Näitä zombienkaltaisia orjiaan Saatana juottaa riippuvuutta aiheuttavalla huumeella nimeltä Kheft, jolla hän pitää heitä otteessaan. Elokuvan Saatana esittää myös filosofian, jossa ainoastaan kolme asiaa ovat arvokkaita: viihdytys, kauneus ja ”peli” (jonka oletetaan pitävän sisällään mahdollisuuden). Pelissä on mukana kuitenkin myös neljäs komponentti, voima. Peliin sisältyvä mahdollisuus on kuitenkin vain silmänlumetta, sillä peli on alusta alkaen manipuloitu Saatanan hyväksi. Tri Flowersin ajatukset elokuvan merkityksestä LaVeylle saattavat tietyllä tapaa symbolisesti osua oikeaan, mitä tulee LaVeyn viimeiseen pariinkymmeneen elinvuoteen. Noina aikoina LaVeyn kyynisyys, dekadenttisuus ja eristäytyneisyys kasvoi. Hän myös veti puoleensa kaikenlaisia ihmisiä, joita hän ei aina varmastikaan järin arvostanut – ja joihin hän saattoi suhtautua symbolisesti kuin Christensenin elokuvan Saatana suhtautuu seuraajiinsa.

The Black Cat (1934)

The Black Cat.

Tämän elokuvan ilmestymisen aikoihin LaVey oli neljävuotias, hyvää vauhtia itsenäistymässä oleva leikki-ikäinen napero. Onkin tätä kautta sopivaa, että The Black Cat on eräs ensimmäisistä elokuvista, joissa satanistit esitetään voimakkaina ja vaikutusvaltaisina, vaikkakin hyvin perversseinä yksilöinä. Elokuva pohjautui Edgar Allan Poen tekstiin ja sen ohjasi Edgar Ulmer. Elokuvassa esiintyi sekä Boris Karloff että Bela Lugosi, jotka esittivät varakkaita satanisteja, jotka kokoontuvat kuunvalossa viettämään Luciferille omistettuja riittejä. LaVey sanoi tästä ja Seventh Victim elokuvasta, että ”The Black Cat ja Seventh Victim ovat ehdottomasti sellaisia Saatanan kirkkoa edeltäneitä elokuvia, joita voin pitää arvokkaina esimerkkeinä siitä, miten todellinen satanisti käyttäytyy”. The Black Cat on huomattava myös siksi, että siinäkin, Tohtori Caligarin kabinetin tapaan, käytetään epätavallisia perspektiivejä ja kulmia ilmapiirin luomisessa.

[Tämä on artikkelin osa 2/6. Osan 3/6 voit lukea täältä. Artikkeli julkaistiin kokonaisuudessaan ensimmäisen kerran Blood Ceremony -lehdessä 4/2009. Voit ostaa lehden täältä.

Read Full Post »

Anton LaVey Saatanan kirkon alkuaikoina.

Kammottava tri LaVey

Anton Szandor LaVey (1930-1997), Saatanan kirkon perustaja, ei enää liiemmin esittelyjä kaipaa. Hänen ajatuksensa ja elämäntarinansa ovat ainakin pinnallisesti populaarikulttuurissa tunnettuja, ja useissa alakulttuureissa näiden asioiden voi sanoa kuuluvan jo yleissivistykseen. LaVeyn elämäntarinaa voikin pitää kuin onnistuneena tositapahtumiin perustuvana elokuvakäsikirjoituksena, jota on menestyksellisesti väritetty runsain myyttisin siveltimen vedoin. Tarina LaVeystä elää ja voi hyvin.

Elokuvilla oli LaVeyn elämässä alusta loppuun suuri merkitys. Ne muovasivat jo lapsuudesta asti hänen maailmankuvaansa ja vaikuttivat omalta osaltaan merkittävästi myös hänen muotoilemaansa saatanalliseen ajatteluun. LaVeyn filosofia onkin enemmän taiteellista ja esteettistä kuin systemaattista tai huiman argumentoivaakaan. Kun lukee Saatanan kirkon perustajan ajatuksia estetiikan puutteesta saatanallisena syntinä, huolellisesti räätälöidyistä fantasiaympäristöistä ja siitä, mikä merkitys myyttisyydellä on magiassa, tulee helposti mieleen, että ”elokuva” on melko täydellinen kielikuva siitä, mistä magiassa oli LaVeyn mukaan pohjimmiltaan kyse.

Maagikkona LaVey oli kuin elokuvan käsikirjoittaja, ohjaaja ja päänäyttelijä – ja hänen oma elämänsä oli myyttinen tarina, jota hän maailmankaikkeuden valkokaalle heijasti. Hän melko menestyksellisesti värväsi tähän maagiseen ”elokuvaan” muita ihmisiä niin näyttelijöiksi, tuottajiksi, promoottoreiksi, kuin muihinkin tehtäviin. Hän lumosi räätälöimällään fantasiaympäristöllä ihmisiä niin tehokkaasti, että maaginen raina LaVeyn elämästä pyörii edelleenkin maailmankaikkeuden mentaalisilla valkokankailla. Tämän kautta LaVeyn voi myös sanoa saavuttaneen kuolemattomuuden sillä tavoin, kuin hän asian itse määritteli Saatanallisessa raamatussa: hän elää edelleen ihmisten mielissä.

”Elokuva” kielikuvana magiasta on LaVeyn suhteen sikälikin sopiva, että Saatana on elokuvien alkupäivistä asti ollut niissä hyvin edustettuna ja hänet on niihin myös eri tavoin usein liitetty. Sama pätee tietysti myös televisioon. LaVey itse piti merkittävänä sitä, että New Yorkin vuoden 1939 maailmannäyttely, jossa televisio tuotiin laajempaan julkisuuteen, sattui samaan kohtaan vuotta, jolloin Saatanan kirkko vuonna 1966 perustettiin. New Yorkin maailmannäyttelystä LaVey innostuneena lausuikin; ”miten valtavaksi saatanalliseksi pommiksi se osoittautuikaan!” Saatanan san franciscolainen ”musta paavi” itse näkyi television, tuon ”Saatanan työvälineen” kuvaruudusta ensimmäisen kerran vuonna 1965. Tuolloin Anton, hänen perheensä ja heidän Togareleijonansa esiintyivät The Brother Buzz Show-nimisessä humoristisessä, nukkejen juontamassa lastenohjelmassa. Kyseinen jakso keskittyi LaVeyn perheen eriskummalliseen ”Addams family”-elämäntyyliin ja se ensimmäisen kerran esitteli laajalle yleisölle sittemmin LaVeyn myyttiin kiinteäksi osaksi tulleita asioita, kuten hänen ja perheensä eksentrisen kodin.

Kuva "Mustan talon" sisältä 70-luvun alusta.

Jos LaVeyn itsestään luomaa tarinaa tarkastelee kriittisesti, löytyy sen pinnan alta melko helposti toisenlainen todellisuus, kuin mitä tuon tarinan värikkään myyttiset puolet antavat ymmärtää. Olisi kuitenkin väärin vain yksioikoisesti sanoa, että LaVey oli yksinkertaisesti patologinen valehtelija. Kenties osuvampaa olisi sanoa, että hän oli omien määritelmiensä mukainen maagikko. Hän todellakin loi elämästään tiettyjen rajojen puitteissa omien preferenssiensä mukaista, ja tähän kuului oleellisella tavalla myyttien käyttö ympäröivässä sosiaalisessa todellisuudessa. Miksi myytit ovat sitten tässä yhteydessä tärkeitä?

Myytit kertovat asioista, jotka ovat meille sisäisesti merkityksellisempiä kuin pelkät ulkoiset faktat. Myytit kertovat asioista, jotka mm. ilmentävät ideaalista sisäistä minäkuvaamme, jota pyrimme vahvistamaan sisäisesti ja ulkoisesti. Näitä idealistisia minäkuvia me pyrimme ilmentämään ja projisoimaan niin itsellemme kuin muulle maailmalle. Sellaisessa esteettisessä maailmankuvassa joka LaVeyllä oli, oli elokuvilla suuri paikka näiden myyttien työstämisessä. LaVeyn elämän myytin ymmärtämisessä on siis hyödyllistä kaivella hänen kirjallisten ja musiikillisten vaikutteidensa lisäksi myös niitä elokuvallisia vaikutteita, joilla hän myyttiään ruokki ja rakensi.

LaVey soittaa hanuria 60-luvun lopulla Black Housessa.

Blanche Barton, LaVeyn viimeinen vaimo ja tämän elämänkerran nimellinen kirjoittaja on todennut, että LaVey saattoi puhua elokuvista tuntitolkulla ja että hänellä oli mittava ”outojen” elokuvien kokoelma. Laveyn suosikkielokuvia oli paljon, ja niistä suurin osa oli vanhoja. Hän usein viittasi uudempiin elokuviin ”pop-ugh”-termillä ja sanoi olleensa niihin alituisesti pettynyt, vaikka niiden olisi annettu ymmärtää olevan hyvinkin saatanallisia. Moderneista kauhuelokuvista LaVey totesi, että ne eivät olleet minkään arvoisia, että ne eivät yrittäneetkään kommunikoida katsojalleen mitään, vaan pyrkivät vain olemaan lähinnä äärimmäisen ”vaikuttavia” ja verisiä.

LaVeyn suosikkielokuviin kuului paljon klassisia kauhuelokuvia, mutta myös film noirea, B-luokan komediaa, mysteerielokuvia, 30- ja 40-luvun musikaaleja, sekä liuta kaikenlaisia eritavoin ”outoja” ja pienen budjetin elokuvia. Monet hänen suosikkielokuvistaan ovat synkkiä, ”häiriintyneitä” ja ”unohdettuja”. Asiasta tarkemmin kiinnostuneet lukijat voivat löytää Blanche Bartonin kirjasta The Church of Satan kappaleen koskien saatanallista elokuvaa. Tuossa kappaleessa listatut lähes sata elokuvaa olivat epäilemättä suurilta osin, elleivät kokonaan, LaVeyn omia suosikkeja. Kattava lista LaVeyn film noir-suosikeista taas löytyy Bartonin kirjasta The Secret Life of a Satanist, jossa on myös oma saatanallista elokuvaa käsittelevä kappaleensa.

Jos LaVeyn elämäntarinaa tarkastelisi elokuvana, se ei olisi ainakaan mikään tiukasti faktoissa pysyttelevä dokumentti. Pikemminkin kyseessä olisi jokin vanha kauhuelokuva, tai ehkä jopa aivan tietty sellainen. Tri Michael Aquino, joka oli LaVeyn läheinen ystävä ennenkuin heidän tiensä erkanivat vuonna 1975 (jolloin Aquino erosi Saatanan kirkosta ja perusti Setin Temppelin), totesi kirjassaan The Church of Satan, että elokuvat The Abominable Dr. Phibes (1971) ja The Abominable Dr. Phibes Rises Again (1972) kuvaavat hätkähdyttävän hyvin LaVeytä ja hänen elämäänsä. Vastoin melko yleistä mielikuvaa, LaVey ei ollut näihin elokuviin sen enempää roolimallina kuin neuvonantajanakaan, vaikka hän itse antoi näin ymmärtää. Tosiasiassa hän alkoi viljellä tätä myyttiä vasta Aquinon osoitettua lukuisat samankaltaisuudet elokuvan päähenkilön ja LaVeyn välillä. LaVeytä ei ole koskaan mainittu näiden elokuvien lopputeksteissä, eikä näitä elokuvia koskevissa kirjallisissa maininnoissakaan. Elokuvien sisällölliset yhtäläisyydet LaVeyhin ja hänen elämäänsä ovat kuitenkin monin kohdin mielenkiintoiset.

Vincent Price, jota LaVey piti saatanallisena hahmona niin elokuvissa kuin siviilissäkin, näytteli The Abominable Dr. Phibes:ssa varakasta tri Anton Phibesia. Tarinassa Phibes loukkaantuu pahoin koettaessaan pelastaa vaimoaan Victoriaa onnettomuudelta. Tämä kuitenkin kuolee. Phibes vannoo kostavansa verisesti niille yhdeksälle lääkärille ja yhdelle hoitajalle, jotka epäonnistuivat yrittäessään pelastaa hänen vaimoaan. Tämän jälkeen Phibes mahdollisimman dramaattisesti ja rituaalinomaisesti murhaa nämä epäonniset yhden toisensa jälkeen. Phibes elää yksin suuressa art deco-rakennuksessa, suree balsamoidun vaimonsa ruumiin äärellä, soittaa uruillaan jyrisevää ja kiduttavaa musiikkia ja tanssii 30-luvun musiikin tahdissa, jota hänelle soittaa aitojen ihmisten kokoinen mekaaninen yhtye. Partnerina tässä epätoivoisessa ja dekadentissa maailmassa hänellä on Vulnavia, demoninen olento, jonka hän on luonut eläväksi oman mielensä voimalla.

LaVeyn elämäntarina on, kuten Aquino osuvasti on kuvaillut, yhdistelmä neroutta ja perustavanlaatuista luovaa yhteiskunnasta vieraantumista. Askel askeleelta LaVeyn elämä muuntui eräänlaiseksi phibesmäisen epätoivoiseksi ja dekadentiksi omaksi universumikseen, jossa hän kuitenkin itse määritteli todellisuutensa. Tuossa universumissa hän loi musiikkia, taidetta ja kirjallisuutta, jolla hän ei pätkääkään yrittänyt miellyttää laajempaa yleisöä. Hän kasvavassa määrin eristäytyi mustaan taloonsa 6114 California Streetille ja vietti aikaa kellariinsa luomassaan ”Den of Iniquity”-fantasiabaarissa. Siellä hänellä oli seuranaan mannekiininukkeja, ”keinotekoisia kumppaneita”, jotka hän oli pukenut ja muokannut vastaamaan erilaisia luomiaan mielikuvitushahmoja. Tri Phibesin tapaan LaVey rakasti vanhaa musiikkia. Toisin kuin tri Phibes, LaVey ei sentään ollut fyysisesti vakavasti loukkaantunut ja epämuodostunut – ellei sellaiseksi sitten lasketa häneltä elämänsä viimeisinä vuosina näyttävästi puuttunutta yhtä etuhammasta.

Den of Iniquity LaVeyn "Mustan talon" alakerrassa.

Ennen kuin siirrymme kronologiseen listaan muutamista LaVeyhin tavalla tai toisella liittyvistä elokuvista, lienee ensin hyvä käydä läpi, millaisia elokuvia LaVey oikein piti saatanallisina: ”Ne voivat olla hyvin erityyppisiä, aina ilahduttavasta Bobby Breenelokuvasta hirvittävän Wheeler ja Woolsey -elokuvan kautta hämärään schlock-elokuvaan (kuten Mother’s Day tai Tourist Trap). Ne ovat herjaavia – sellaisia, jotka sanovat jotain, mitä kukaan muu ei rohkene sanoa. Todellisia kusipäitä niissä ovat ns. ”hyvät tyypit”, jotka ansaitsevat ja myös saavatkin niissä nokkiinsa, samalla kun ”pahikset” (olivat ne sitten satanisteja tai muunlaisia ihmisiä) ovat tosiasiassa sisäisesti moraalisempia kuin ne, joita yhteiskunta pitää kunnollisina. Saatanallisia elokuvia on käytännöllisesti laiton katsoa niiiden ”kyseenalaisen”  sisällön vuoksi, mikä ei tarkoita pornografista sisältöä, vaan sellaista, mikä loukkaa vallitsevaa status quota. Usein tällaisia elokuvia on vaikea löytää. Nämä ovat muutamia asioista, jotka usein liittyvät saatanallisiin elokuviin. Suuret filmit ovat vielä tekemättä. Kuten niin monessa muussakin asiassa, ovat tiet todelliseen diabolismiin nyt kullalla  päällystetyt”.

[Tämä on artikkelin osa 1/6. Osan 2/6 voit lukea täältä. Artikkeli julkaistiin kokonaisuudessaan ensimmäisen kerran Blood Ceremony -lehdessä 4/2009. Voit ostaa lehden täältä.

Read Full Post »