Feeds:
Posts
Comments

Posts Tagged ‘magia’

Oheinen teksti ilmestyi Pohjolan poliisi kertoo -teoksessa 1979. Koska Kursiivin isku oli varsin tuore tapaus, oli siihen liittyvien henkilöiden nimiä muutettu artikkeliin. Henkilöiden oikeat nimet ovat nykyään kuitenkin helppo päätellä.

Mesikämmen kiittää H.L.:ää tämän materiaalin välittämisestä.

– – –

img004 (1)

img005 (1)

img006 (1)

img007 (1)

img008 (1)

img010 (1)

img011 (1)

img012 (1)

img013 (1)

img014 (1)

img015 (1)

img016 (1)

img017 (1)

img018

img019 (1)

img020 (1)

img021 (1)

img022 (1)

Read Full Post »

Timo Hännikäinen puhuu!

timohannikainen

Kansallinen, traditionalistinen, radikaali. Nämä määreet kuvaavat Timo Hännikäistä ja verkkolehti Sarastusta hyvin. Monipuolinen ja tuottelias Hännikäinen on älykäs ja rohkea mies, jolla on mielenkiintoisia ja syväluotaavia ajatuksia kulttuurista. Mesikämmen tuumasi, että miestä pitää jututtaa.

Seuraavasta haastattelusta selviää mm. se, mitä radikaali traditionalismi on, mihin verkkolehti Sarastus pyrkii, millainen joukko lehteä toimittaa, mikä Suomen poliittisessa tilanteessa nykyään mättää ja mistä länsimaiden perikadossa on kyse. Hännikäinen kertoo myös tulevaisuuden suunnitelmistaan ja seuraavasta kirjastaan. Mesikämmenen oli luonnollisesti kysyttävä hiukan myös miehen ajatuksia Pekka Siitoimesta.

Hyvä naiset ja herrat, Timo Hännikäinen puhuu!

– – –

Pohjustusta

Olet runoilija, esseisti, kääntäjä ja kriitikko. Kerro taustastasi niille, jotka eivät siitä tiedä. Millainen mies on Timo Hännikäinen?

Olen syntynyt vuonna 1979 Padasjoella, Päijät-Hämeessä. Helsingissä olen asunut kohta 20 vuotta. Olen ”puolivapaa” kirjailija, eli maksan vuokrani ja laskuni tekemällä osan vuodesta puolipäivätöitä koulun iltavahtimestarina, muu toimeentulo tulee apurahoista ja kirjoituspalkkioista. Olen julkaissut seitsemän omaa teosta ja kääntänyt muun muassa Oscar Wilden, Charles Simicin ja Robert Louis Stevensonin tuotantoa. Olen naimisissa ja puolison lisäksi ruokakuntaan kuuluu cockerspanieliuros. Harrastukset vaihtelevat, tällä hetkellä lähinnä sydäntä ovat vinyylilevyjen keräily ja pienriistanmetsästys.

Tunnetuin teoksesi lienee vuonna 2009 ilmestynyt Ilman (Savukeidas), joka kertoo naisen puutteesta. Mitä tuumaat tuosta kirjastasi ja sen kautta saaneestasi huomiosta nyt, viitisen vuotta teoksen ilmestyttyä? Luetko vanhoja tekstejäsi? Mihin teoksiisi olet tyytyväisin ja miksi?

Ilman oli minulle jonkinlainen läpimurtoteos, joka kaiken synnyttämänsä julkisuuden lisäksi sai erittäin hyvät arvostelut. Useimmat kirjaa käsitelleet tosin keskittyivät siihen seksinpuute-aiheeseen, eivätkä huomioineet läpiseksualisoituneen kulttuurin analyysia, joka oli kirjan varsinainen pointti. Julkisuusrumban otin eräänlaisena kokeiluna, oli kiinnostavaa kokea kertarysäyksellä se median ja julkisuuden maailma, johon harva suomalainen kirjailija pääsee tai joutuu koko urallaan. Mutta olen ihan tyytyväinen, että sitä kesti vain aikansa. En ole mikään karismaattinen esiintyjä tai mediapersoona, mieluummin kirjoitan kuin puhun. Itse kirjaan olen yhä tyytyväinen, vaikka olenkin kyllästynyt puhumaan siitä julkisesti. Se vangitsee aika hyvin tietyn elämänvaiheen tunnot ja ajatukset. Enää en pystyisi kirjoittamaan sellaista teosta, niin moni asia on muuttunut niin ulkoisessa kuin sisäisessä elämässä. Omaa tuotantoa jälkikäteen lukiessa huomioikin yleensä sellaiset asiat, jotka nykyään tekisi eri lailla tai joista oma näkemys on muuttunut johonkin suuntaan. Se on oikeastaan hyvä asia: uskon, että ajattelun ja tuotannon pitää olla elävä ja ristiriitainen kokonaisuus, ei mikään valmis suljettu systeemi.

Kirjojesi lisäksi sinut tunnetaan nykyään myös verkkolehti Sarastuksesta ja radikaalista traditionalismista. Mitä kautta, miksi ja milloin sinusta tuli traditionalisti? Mistä radikaalissa traditionalismissa on kyse?

Traditionalismilla tai radikaalilla traditionalismilla viitataan usein sellaisiin filosofeihin kuten René Guenon ja Julius Evola, joiden ajattelussa uskonnollinen mystiikka oli keskeisellä sijalla. Itse käytän termiä laajemmin. Sarastuksen yhteydessä traditionalismi on käytännössä löyhä yleisnimitys sellaiselle oikeistolaiselle ajattelulle, joka poikkeaa sekä liberaalista talousoikeistosta että valtavirran konservatiivisuudesta. Tällainen ajattelu suuntaa kritiikkinsä käytännössä koko valistuksen ja Ranskan vallankumouksen perintöön. Se näkee yhteiskunnan pikemminkin orgaanisena kokonaisuutena kuin yksilöiden välisenä abstraktina sopimuksena. Vähintäänkin yhteiskuntasopimuksen piiriin pitäisi kuulua myös menneet ja tulevat sukupolvet, eivät ainoastaan elävät. Traditionalismissa politiikan keskipiste ja ihmistä viime kädessä määrittävä tekijä on identiteetti. Identiteetillä on lukuisia ulottuvuuksia, jotka muodostuvat vastakohtaisuuksien ja rajojen puitteissa: paikallinen, historiallinen, sukupuolinen, uskonnollinen, sivilisationistinen, jne. Esimerkiksi minä olen yhtä aikaa helsinkiläinen, suomalainen, eurooppalainen ja valkoinen mies, ja jokainen näistä ominaisuuksista kiinnittää minut tiettyyn kohtalonyhteyteen muiden kaltaisteni kanssa. Ei ole olemassa yhtä ja jakamatonta ”ihmiskuntaa” yhteisine tavoitteineen, vaan eri ryhmillä on omat intressinsä, jotka voivat myös joutua konfliktiin keskenään. Minulle traditionalismi on paikallisen ja kansallisen puolustamista globaalia vastaan.

Minulle traditionalismi on paikallisen ja kansallisen puolustamista globaalia vastaan.

Poliittisia kantoja Sarastuksen piiristä löytyy joka lähtöön, kristitystä konservatiivista jonkinlaiseen fasistiin. Osa kirjoittajista, mukaanlukien minä itse, ei edes halua määritellä itseään kovin tarkasti poliittisessa mielessä, vaan löytää ja yhdistelee ideoita monista ajatussuuntauksista. Se, mikä minut on johtanut tällaisen suuntauksen piiriin, onkin sitten mutkikkaampi kysymys. Perinteen merkitys inhimillisessä kokemuksessa ja Euroopan olemus ovat oikeastaan aina kiinnostaneet minua. Varsinkin kirjailijantyöni kautta tunnen lujaa yhteenkuuluvuutta siihen monisyiseen ja ristiriitaiseen traditioon, jonka muodostavat pakanallinen antiikki, kristillinen keskiaika ja uudempi tieteellinen ajattelu. Olen sielultani eurooppalainen ihminen.

Mitä suomalaisuus merkitsee sinulle? Mikä maamme ja kulttuurimme menneisyydessä on säilyttämisen arvoista ja miksi? Millaisia ovat suomalaisen psyyken valoisat ja pimeät puolet?

Suomalaisuutta on oikeastaan mahdoton ymmärtää ottamatta huomioon maantieteellistä sijaintia ja ilmasto-olosuhteita. Maantieteellisesti Suomi on rajamaa Euroopan ja Venäjän välissä, vähän samaan tapaan kuin vaikkapa Baltian maat ja Ukraina. Reuna-alueilla syntyy omanlaistaan kulttuuria ja mentaliteettia, joka poikkeaa keskuksista. Mentaliteettiamme ovat muokanneet myös ankarat ilmasto-olot. Kirjailija Marko Tapion mukaan kamppailu kylmyyttä ja pimeyttä vastaan on muovannut eräänlaisen arktisen persoonallisuustyypin, joka on säilynyt nykyaikaan saakka. Suomalainen on sitkeä, vakaa ja kestää vastoinkäymiset hammasta purren. Mutta samalla meissä on ajoittainen taipumus äärimmäisyyksiin, jotka voivat saada hyvinkin traagisia muotoja. Suomessa on käyty Euroopan mittakaavassa poikkeuksellisen verinen sisällissota, juoppous on yleistä ja itsemurhiakin esiintyy paljon. Toisaalta tämä taipumus on purkautunut myös hienona taiteena ja kirjallisuutena, ja uskon myös talvisodan puolustushengen ilmentäneen sitä.

Halveksiiko suomalainen kulttuuriväki omaa kansallista perintöään? Jos näin on, niin mistä se kertoo?

Tavallaan tällaista halveksuntaa on esiintynyt aina. 1800-luvulla suuri osa sivistyneistöstä piti suomen kieltä liian karkeana kulttuurin ja kirjallisuuden kieleksi. 1920-luvulla Tulenkantajat pitivät suomalaista kulttuurielämää takapajuisena ja ihailivat romanttiseen tyyliinsä kaikkea modernia ja ”keskieurooppalaista”. Tämä on itse asiassa perifeerinen ilmiö, rajamaiden kirous. Reuna-alueilla helposti ajatellaan, että oma kulttuuriperintö on liian haurasta ja kaikki arvokas tulee keskuksista. Jos kirjallinen kulttuuri on nuori, kuten Suomessa, se vain lisää tällaista asennoitumista. Sen käytännön seurauksiin kuuluvat ulkomaisten vaikutteiden omaksuminen sellaisinaan, suodattamatta, sen sijaan että sovellettaisiin niitä täkäläiseen perinteeseen. Taidehistoriassa keskitytään lähinnä tarkastelemaan, miten erilaiset kansainväliset suuntaukset, kuten vaikkapa romantiikka, funktionalismi ja postmodernismi, ovat tulleet Suomeen. Toisaalta meillä on kaikkina aikoina ollut sellaisiakin taiteilijoita, jotka ovat vakavissaan tutkineet paikalliseen identiteettiin nojaavan taiteen mahdollisuuksia ja pyrkineet luomaan kansallisia muotoja ulkomaisille vaikutteille. Heihin sopisi kiinnittää enemmän huomiota. Kulttuurielämä kaipaisi jonkinlaista etnofuturistista otetta.

Oletko ateisti, agnostikko tai joitain muuta?

Henkilökohtaisesti uskon, ettei historialla ole suuntaa eikä elämällä muuta tarkoitusta kuin ne, jotka yksilöt ja yhteisöt sille antavat. En odota mitään tämän elämän jälkeen, paitsi kenties länsimaisen kulttuurin ja omien ajatusteni säilymistä. En kuitenkaan suosittele tällaista katsomusta kenellekään – se olisi turhaa, sillä kyseessä on pikemminkin sisäsyntyinen kokemus kuin opittu ajattelutapa. Joillakin on kyky uskoa jumaliin, joillakin toisilla ei, ja tämän kohtalon kanssa on elettävä.

En lainkaan väheksy uskontoja: se olisi sama kuin väheksyisi ihmislajia, sillä ihminen on jotenkin asetuksellisesti uskonnollinen olento. Elämästä tekee elämisen arvoista tunne kuulumisesta itseään ja pieniä kuvioitaan suurempaan kokonaisuuteen, ja uskonto lienee yleisin tapa saavuttaa tällainen tunne. Harva pärjää ilman uskontoa tai jotakin sen korviketta. Jos nämä lapselliset uusateistit, Richard Dawkins opetuslapsineen, todella käsittäisivät kuinka ankara paikka maailma ilman korkeamman voiman ohjausta on, he juoksisivat hädissään ensimmäisen vastaantulevan new age -gurun syliin. Niinpä he ottavatkin korvikeuskonnoksi humanismin, biologisen reduktionismin tai edistysajattelun, joka on pelkkä kristillisen eskatologian maallistunut versio. Uskonnottomuus sopii niille, jotka kestävät pohjimmiltaan nihilististä maailmaa, jossa ihmistä varten ei ole mitään suurta suunnitelmaa.

Suosikkialkoholijuomasi?

Miedoista paras on brittiläinen Old Rosie -siideri. Väkevistä parhaita ovat viskit, skottilaisista Laphroaig ja irlantilaisista Jameson.

– – –

Sarastus ja radikaali traditionalismi

Verkkolehti Sarastus aloitti toimintansa syyskuussa 2012. Miksi tällaiselle verkkolehdelle oli tarvetta, miten se maastoutuu suhteessa maamme nykyiseen kulttuuriin ja poliittiseen ilmapiiriin? Mihin Sarastus pyrkii, mikä on sen raison d’être?

moderniamaailmaaSarastuksen tarkoitus on toimia poliittisista puolueista ja järjestöistä riippumattomana ajatushautomona, joka tuo esiin traditionalistisia ja kansallismielisiä näkökulmia politiikkaan ja kulttuuriin. Suomesta puuttuu tämäntyyppinen ajattelun perinne, tai ainakin se on katkennut, sillä 1960-luvulta saakka älymystö on ollut leimallisesti vasemmistolaista ja vasemmistolla on ollut käsissään aloite melkein kaikessa kulttuurianalyysissa ja yhteiskuntakritiikissä. Poliittisen mielipiteen heilahdukset eivät ole muuttaneet tätä tilannetta. Jos halutaan yhteiskunnallista muutosta, sen täytyy tapahtua ensin ihmisten mielissä, ja tässä suhteessa akateeminen maailma, kulttuurielämä ja media, nykyään yhä enemmän myös sosiaalinen media, ovat ratkaisevassa roolissa.

Sarastuksen tarkoitus on toimia poliittisista puolueista ja järjestöistä riippumattomana ajatushautomona, joka tuo esiin traditionalistisia ja kansallismielisiä näkökulmia politiikkaan ja kulttuuriin.

Missä ja kenen tai keiden toimesta idea Sarastuksen aloittamiselle alkoi? Milloin idea Sarastuksesta nousi ensimmäisen kerran ilmaan?

Ajatus tämäntyyppisestä julkaisusta oli putkahdellut kansallismielisissä ympyröissä jo pidemmän aikaa, mutta konkreettisia suunnitelmia ei ollut. Kesällä 2012 otin sähköpostitse yhteyttä joukkoon luotettuja samanmielisiä ihmisiä, joiden tiesin olevan myös näkemyksellisiä kirjoittajia, ja ehdotin verkkojulkaisun perustamista. Pidimme pari yhteistapaamista ja jatkoimme suunnittelua sähköpostitse. Syyskuuhun mennessä olimme päässeet yksimielisyyteen suurista linjoista, luoneet lehden ulkoasun ja laatineet ensimmäiset kirjoitukset.

Kerro Sarastuksen toimittajakunnasta. Kuinka erilaista väkeä verkkolehden toimittajista löytyy? Esiintyykö toimittajakunnan kesken vahvaa ideologista kädenvääntöä verkkolehden sisällön suhteen vai luoviutuvatko asiat omalla painollaan jaetuttujen traditionaalisten lähtökohtien kautta?

Toimituskunta on pysynyt suurin piirtein samana, mutta vakituisia avustajia on ilmaantunut suhteellisen lyhyessä ajassa kiitettävä määrä. Suurin osa ei ole ammattikirjoittajia, mutta monella on esimerkiksi yliopistotaustaa ja sitä kautta kokemusta asiatekstin laatimisesta. Toimitus- ja avustajakunta jakaantuu eri puolille Suomea, ja yhteistyötä tehdään internetin välityksellä. Kuten jo aiemmin totesin, Sarastusta toimittaa poliittisesti kirjava joukko, jota yhdistävät tietyt yleiset periaatteet. Poliittisista eroavaisuuksista ja lehden linjasta syntyy silloin tällöin toimituksen sisäistä debattia, mutta sitä on aina käyty hyvässä hengessä. Sarastus on loppujen lopuksi varsin avoin erilaisille näkemyksille, ainoastaan silkan huuhaan kuten ilmastodenialismin ja holokaustinkiistämisen olemme päättäneet pitää lehden ulkopuolella.

Millaista yhteydenpitoa ja yhteistyötä Sarastuksella on muiden samanhenkisten ihmisten ja ryhmien kanssa Suomen rajojen ulkopuolelta?

Sarastus on julkaissut käännöksiä artikkeleista, jotka ovat alunperin ilmestyneet muun muassa amerikkalaisissa Alternative Right- ja Counter Currents -verkkolehdissä, ruotsalaisella Motpol-sivustolla, erilaisissa ranskalaisissa julkaisuissa, jne. Tällä tavoin lehti on tullut tunnetuksi samanhenkisten keskuudessa myös ulkomailla, ja toimituskunnan jäsenet ovat jonkin verran yhteydessä ulkomaisiin kirjoittajiin. Tiettyä kiinnostusta Suomea kohtaan on herännyt tämän takia. Amerikkalainen kirjailija Jack Donovan, jota haastattelin alkuvuodesta Sarastukseen, kirjoitti myöhemmin facebook-sivuillaan, että hänen mielestään Suomi on paras maa, koska suomalaiset lukijat lähettävät hänelle jatkuvasti täkäläisten neofolk-yhtyeiden levyjä ja muuta kiinnostavaa tavaraa.

Miten Sarastukseen on yleisesti ottaen suhtauduttu eri piireissä? Onko Sarastuksen osakseen saama huomio yllättänyt millään tapaa?

Jo sivuston tilastoja seuratessa huomaa, että lehteä lukevat varsin monet. Päivittäinen kävijämäärä on keskimäärin reilun tuhannen luokkaa ja tähän mennessä suosituinta kirjoitusta on jaettu facebookissa noin 500 kertaa. Olen myös havainnut, että sitä lukevat monet sellaisetkin, jotka eivät lehden aatemaailmaa allekirjoita. En tiedä, onko se yllättävää. Traditionalismi ja ”uusi oikeisto” ovat Suomessa melko uusia juttuja, joten on tavallaan luonnollista että ne herättävät kiinnostusta. Huvittavimpia ovat oikeastaan Sarastuksen herättämät ristiriitaiset reaktiot eri leireissä. Vasemmisto on yrittänyt lyödä meihin natsileimaa, ja eräällä uusnatsien sivustolla meitä on taas sanottu ”siionistien peiteoperaatioksi” tai joksikin vastaavaksi. Kai tämäkin on merkki siitä, että olemme osanneet tehdä jotain oikein.

Miten tunnetusti vasemmistohenkinen kirjallisuuspiiri ja siihen kuuluvat ystäväsi ovat suhtautuneet oikeistoradikaaleihin ystäviisi ja Sarastus-verkkolehteen?

Suhtautuminen vaihtelee, mutta onhan se selvää, ettei maineeni sillä suunnalla ole yleisesti ottaen kovin hyvä. Välillä kustantajaltani on kyselty, miksei minua kieltäydytä julkaisemasta – ja ironista kyllä, kyselijät ovat yleensä sellaisia jotka muuten väittävät olevansa kaikkea ilmaisunvapauden rajoittamista vastaan. Sinänsä minua ei liikuta moinen, sillä minulla on edelleen riittävästi julkaisukanavia ja lukijoita. En ole erityisen aktiivinen kirjallisuuspiireissä, koska ne ovat hirvittävän sisäsiittoisia porukoita, joissa ihmiset seurustelevat lähes pelkästään saman alan tyyppien kanssa ja uskovat tekevänsä jotakin merkittävää, vaikka heidän touhuistaan on kiinnostunut vain kourallinen kollegoita. Minulle on vakiintunut sieltä muutama luotettu ystävä, joiden kanssa tulen hyvin toimeen ja joita tapaan melko säännöllisesti, mutta kirjallisuusväen kissanristiäisissä minua näkee harvoin.

Mitä mieltä olet Suomen poliittisesta nykytilanteesta? Mikä nykytilanteessa mättää eniten ja mitkä asiat siihen ovat syynä? Millaisia mahdollisia valopilkkuja nykytilanteessa on? Millaisena näet maamme poliittisen tulevaisuuden?

Suomen poliittinen tilanne muistuttaa monessa mielessä tyypillisen eurooppalaisen teollisuusmaan tilannetta, vaikka erojakin on. Meillä on matala syntyvyys ja ylisuureksi paisunut julkinen talous. Perheet ja muut pysyvät tukirakenteet hajoavat, ruumiillisen työn arvostus on matala, demografisia ja taloudellisia ongelmia yritetään ratkaista maahanmuutolla, joka lähinnä synnyttää uusia ongelmia. Talouskriisi ei ole iskenyt meihin erityisen lujaa, mutta toisaalta olemme tuskin vielä nähneet sen pahinta vaihetta.

Tämänhetkisten ongelmien taustalla on pitkälti suurten ikäluokkien rakentama yhteiskunta, joka perustuu arvoliberalismille ja ensi sijassa aineelliseksi ymmärretylle hyvinvoinnille.

Tämänhetkisten ongelmien taustalla on pitkälti suurten ikäluokkien rakentama yhteiskunta, joka perustuu arvoliberalismille ja ensi sijassa aineelliseksi ymmärretylle hyvinvoinnille. Sen nimissä kansallisomaisuutta on myyty ulkomaille yleisen kulutusjuhlan rahoittamiseksi, ihmisiä on ylikoulutettu työttömiksi ja jätetty tulevien sukupolvien maksettavaksi massiivinen valtionvelka. Suurten ikäluokkien niin sanotut ”pehmeät arvot” loivat hirmuisen kovan yhteiskunnan, jossa yhteisvastuuta ei tunneta ja jokainen odottaa saavansa valtiolta enemmän kuin itse antaa. Rikkaat eivät enää halua maksaa veroja eivätkä köyhät tehdä töitä. Verojen maksu ja työnteko ovat jääneet keskiluokan harteille, ja keskiluokan kapinahenki alkaa näkyä muun muassa perussuomalaisten suosion kasvussa.

Valopilkkuna nyky-Suomessa näen sen, ettei tänne ole vielä kehittynyt sellaisia suuria maahanmuuttajakeskittymiä kuin vaikkapa Ruotsiin tai Ranskaan. Toisaalta Suomella on maantieteellisen sijaintinsa takia toinen ongelma: Venäjä suhtautuu meihin kuin omaan takapihaansa ja saattaa tulevaisuudessa käyttää täällä asuvia venäläisiä ulkopoliittisen painostuksen välineenä, kuten se on tehnyt Baltiassa ja Ukrainassa. Venäjän imperialistiset haaveet ovat ainakin lyhyellä tähtäimellä vakavin ulkoinen uhka Suomelle. Tarja Halosen presidenttikaudella tätä tosiseikkaa yritettiin kaikin keinoin peittää näkyvistä. Nyt unesta ollaan hiljalleen heräämässä, toivon ettei se tapahdu liian myöhään.

Millaisessa Suomessa Timo Hännikäinen haluaisi elää? Millainen olisi ihanteellinen tilanne Suomessa nykyään? Mitkä asiat olisivat toisin?

En mielelläni rakentele yhteiskuntautopioita, koska yhteiskunta on aina elävä kokonaisuus eikä mikään ideaali voi sellaisenaan toteutua. Jos takertuu liian tiukasti kuvaan ihanneyhteiskunnasta, todellisuuden lainalaisuudet unohtuvat helposti. Joitakin yleisiä linjoja mielessäni toki on.

Ihanne-Suomeni olisi sellainen, missä osa valtion nykyisistä tehtävistä olisi paikallisyhteisöillä ja ihmiset olisivat riippuvaisempia toisistaan kuin valtiokoneistosta. Ihmisillä olisi runsaasti yhteyksiä erilaisiin itsenäisesti toimiviin instituutioihin liikuntakerhoista osuuskuntiin ja muihin taloudellista toimintaa harjoittaviin organisaatioihin. Oppisopimuskoulutusta ja vastaavia järjestelyjä tuettaisiin jotta ihmisten olisi helppo työskennellä käytännön ammateissa. Pienyrittäjien asema olisi vahva. Valtio tukisi ja suojelisi paikallisyhteisöjä mutta puuttuisi niiden varsinaiseen toimintaan harvoin. Euroopan ulkopuolelta suuntautuva maahanmuutto olisi vähäistä ja tiukasti kontrolloitua. Sen sijaan opiskelija-, tiede- ja kulttuurivaihtoa olisi runsaasti ja siihen kannustettaisiin. Yksi valtiovallan tärkeistä tehtävistä olisi luonnonvarojen varjelu ja ekometsätalouden kaltaisten kestävien mallien tukeminen luonnonvarojen käytössä. Maanpuolustukseen panostettaisiin, ja vakinaisen armeijan lisäksi maassa olisi suojeluskuntien tapaisia paikallistason maanpuolustusjärjestöjä kuten Virossa.

Onko Suomi mielestäsi vielä itsenäinen? Miksi on tai ei ole?

Tiukassa mielessä Suomi on ollut itsenäinen ainoastaan 1920- ja 30-luvuilla. Silloin maa oli taloudellisesti omavarainen ja meillä oli itsenäinen ulkopolitiikka. Tämä kausi päättyi talvisotaan, jonka jälkeen tuli liittolaisuus Saksan kanssa, sitten YYA-aika ja lopulta EU:n jäsenyys. Ensimmäisen tasavallan kaltainen itsenäisyys ei tietenkään olisi enää nykyään mahdollista. Kansainvälinen politiikka ei perustu sopimuksien noudattamiselle, vaan se on taistelua. Suuret kansakunnat taistelevat vallasta ja pienet olemassaolosta. Niinpä pieni maa ei pysty sooloilemaan kovin pitkään, vaan sen on etsittävä vahvoja liittolaisia. Samalla on kuitenkin osattava luovia erilaisten valtablokkien välissä ja säilytettävä henkinen ja kulttuurinen itsenäisyys, joka on minusta se itsenäisyyden olennaisin muoto.

Mitä mieltä olet EU:sta? Pitäisikö Suomen erota EU:sta? Pitäisikö Suomen ottaa markka takaisin käyttöön?

Yhdistynyt Eurooppa ei ole lainkaan huono idea, mutta valitettavasti EU lähti jo varhaisvaiheessaan toteuttamaan sitä väärällä tavalla. Unionia luotaessa Robert Schuman kannatti ajatusta mannereurooppalaisesta konfederaatiosta, joka kunnioittaa jäsenmaidensa historiallisia ja kulttuurisia juuria ja jolla on vahva itsenäinen puolustus. Valitettavasti voitolle pääsi Jean Monet’n visio, jossa EU on talouspainotteinen liitto, jolla ei ole tarkkoja kulttuurisia tai maantieteellisiä rajoja. Sillä ei ole periaatteellisia estoja laajentua ei-eurooppalaisten kansojen keskuuteen ja puolustuksessaan se tukeutuu Yhdysvaltoihin. Tällaisena EU on kaikkien kansallisten ja paikallisten identiteettien vihollinen.

EU:sta eroaminen tuottaisi tällä hetkellä Suomelle enemmän haittaa kuin hyötyä, mutta nykyisen linjan vastaisten poliittisten voimien niin täällä kuin muualla Euroopassa pitäisi pyrkiä uudistamaan liittoa sisältäpäin.

Radikaalin traditionalismin kannattaminen tuntunee tuulimyllyjä vastaan taistelemiselta – vai onko näin? Onko traditionalismi idealistista eskapismia suhteessa vääjäämättömään suuntaan, johon maailma menee?

Maailma ei etene vääjäämättömään suuntaan kuin aikansa. Liberalismin ja globalisaation maailma pitää itseään ikuisena, mutta niin kaikki tuhoutuneet imperiumit ovat pitäneet. Itse uskon, että elämme jonkinlaista siirtymäkautta. Kirjailija Anthony Burgess laati romaanissaan The Wanting Seed hahmotelman historian kolmivaiheisesta syklistä. Syklin alussa vallitsee malli, jossa laki, järjestys ja perinnäistavat ovat kaiken ydin. Kun tällainen järjestys on pysynyt vakaana riittävän kauan, aletaan kuvitella että ihminen on pohjimmiltaan hyvä ja kykenee pelkän järkensä avulla luomaan ihanneyhteiskunnan. Kun tämä malli kaatuu omaan mahdottomuuteensa, siirrytään välivaiheeseen jota leimaa kaaoksen ja tyrannian vuorottelu ja kaikkinainen epävakaus. Lopulta konservatiivinen järjestys palaa ja sykli alkaa alusta. Jos Burgessin hahmotelma vastaa todellisuutta, olemme tällä hetkellä siirtymässä sekasortoiseen välivaiheeseen. Silloin niillä, jotka pyrkivät pitämään vanhaa perinneainesta hengissä ja luomaan uutta, on tärkeä rooli. He ovat kuin munkkeja, jotka vaalivat antiikin sivistystä luostareissaan Rooman valtakunnan hajoamisen jälkeisinä levottomina aikoina. Kuten Alain de Benoist sanoi: ”He elävät pimeydessä mutteivät kuulu pimeyteen, vaan kamppailevat sytyttääkseen valon uudelleen.”

Maailma ei etene vääjäämättömään suuntaan kuin aikansa. Liberalismin ja globalisaation maailma pitää itseään ikuisena, mutta niin kaikki tuhoutuneet imperiumit ovat pitäneet.

Onko traditionalismin suosio nousussa vai onko se pysynyt suurin piirtein saman kokoisen pienehkön joukon tapana katsoa maailmaa ja elää siinä? Voiko traditionalismi edes nousta suurempaan suosioon, onko se luonteeltaan vääjäämättä kulttuurisessa marginaalissa?

Ainakin sitä kohtaan tunnetaan enemmän kiinnostusta. Liberaali ja vasemmistolainen ylivalta henkisessä elämässä on jatkunut niin kauan, että se on rappeutunut opittujen iskulauseiden toistamiseksi. Silloin vastakkaiset näkökulmat tuntuvat automaattisesti raikkailta. En katsoisi, että traditionalismi edes pyrkii suuren yleisön suosioon, sillä kyseessä ei ole mikään yhtenäinen ideologia vaan pikemminkin monia ajatussuuntia sisältävä virtaus – vähän samaan tapaan kuin ”konservatiivinen vallankumous” 1920-luvun Saksassa. Sekin oli aatteellisesti kirjava, epäyhtenäinen ja elitistinen liike, mutta vaikutti laajalti oman aikansa poliittiseen ilmapiiriin.

Millaisia sisäisiä jännitteitä, ristiriitoja tai haasteita traditionalisti joutuu maailmankatsomuksensa vuoksi nykymaailmassa omassa elämässään kohtaamaan? Miten traditionalisti tasapainoilee suhteessaan uuteen ja vanhaan teknologiaan, individualismiin ja kollektiivisuuteen, yms.? Millaisissa asioissa olet joutunut tekemään käytännöllisiä tai muunlaisia kompromissejä suhteessa traditionalistisiin periaatteisiisi?

Tämä on tietysti hyvä kysymys jokaiselle, joka elää omista arvoistaan poikkeavassa yhteiskunnassa. Toisaalta ratkaisu ei ole monimutkainen: on vain asetettava asiat tärkeysjärjestykseen ja mietittävä, mitä todella tarvitsee elääkseen arvokkaasti. Jos ei tavoittele suuria omaisuuksia, virallisia tunnustuspalkintoja ja yleistä hyväksyntää, on aivan mahdollista elää loukkaamatta vakavasti periaatteitaan. Järjestelmää voi käyttää hyödykseen ottamalla siltä sen mitä tarvitsee ja samalla työskentelemällä jonkin paremman rakentamiseksi. Minusta ei esimerkiksi ole järkevää boikotoida jotakin tarvitsemaansa tuotetta sen takia, ettei pidä sitä valmistavasta yrityksestä. Julius Evola kehotti ratsastamaan tiikerillä, kunnes se väsyy juoksemaan. Toisaalta ei myöskään kannata valittaa median turruttavaa vaikutusta ja kulttuurin kaupallisuutta, jos itse menee virran mukana. On hyvin helppoa olla katsomatta televisiota ja haalimatta merkkituotteita, mielekkäämpää tekemistä löytyy yllin kyllin.

Jos ottaa spengleriläisen käsityksen kulttuurin elinkaaresta tosiasiana, kuten traditionalistit ilmeisesti universaalisti ottavat, niin tarkoittaako se sitä, että traditionalismiin liittyy aina sisäänkirjoitettuna kulttuuripessimismi? Ovatko traditionalistit pessimistejä? Mikä on traditionalismin positiivinen anti nykykulttuurin kokonaisuudessa?

perikatoSpengler katsoi kaikkien korkeakulttuurien käyvän läpi tietyt kehitysvaiheet ja lopulta kuolevan. Pessimistinä häntä on pidetty siksi, että hän katsoi itse elävänsä kuihtumisen vaihetta. Spengler tarkoitti länsimaisella kulttuurilla noin vuodesta 500 jKr. meidän päiviimme saakka jatkunutta kulttuurikokonaisuutta, esimerkiksi antiikin kulttuuri oli hänen mielestään aivan oma kokonaisuutensa. ”Perikato” ei tarkoittanut hänelle mitään täydellistä tuhoa, vaan yhden korkeakulttuurin kuihduttua uusi alkaa itää. Jotkut sen piirteet myös siirtyvät uuteen kulttuuriin ja saavat siellä uudenlaisia muotoja. Esimerkiksi kristinusko syntyi jo antiikissa, mutta se säilyi antiikin kulttuurin kuoltua ja siitä tuli Spenglerin tarkoittaman länsimaisen kulttuurin pohjakivi. Minusta ei ole hedelmällistä vain surra oman kulttuurimme ilmiöiden rappeutumista ja varjella vanhoja muotoja, vaan on katsottava myös eteenpäin ja etsittävä kaikkea sellaista, mikä voisi elää oman korkeakulttuurimme yli ja toimia kokoavana voimana uudessa. Tämän takia Sarastus on minusta hyvä nimi lehdelle, siinä on eteenpäin katsova henki. Ellei Euroopan supistuva väestö kokonaan tai suurimmaksi osaksi korvaudu afrikkalaisilla ja aasialaisilla, eurooppalaisuus säilyy ja löytää uusia ilmenemismuotoja tulevaisuudessa.

Millainen on tyypillinen suomalainen traditionalisti?

Sellaista tuskin on olemassakaan.

– – –

Pekka Siitoin

Koska tämä on Mesikämmenen blogi, niin kysytään sinulta myös edesmenneestä valtakunnanjohtajasta. Mitä mieltä olet hänestä?

Pekka oli kokonaistaideteos, kansanomaisemmin sanottuna elämäntaiteilija. Hän teki itsestään jonkinlaisen performanssin. Arvostan häntä, koska hän oli niin vapaa kaikesta itsesensuurista. Hänen julkiset esiintymisensä olivat loistavaa viihdettä.

Miten arvioit Pekan roolin 70-luvun Suomessa? Miten merkittävä Pekan rooli oli Kekkosen ja Neuvostoliiton kritiikissä maassamme? Oliko Pekka todellinen ja vakavasti otettava poliittinen vastavoima, vai esitettiinkö hänet paisutettuna uhkana kommunistien toimesta, puhtaasti poliittisin tarkoitusperin?

Minusta Pekka oli eräänlainen YYA-Suomen pimeä alitajunta. Hän teki kaikkea, mikä silloin oli kiellettyä tai epäkorrektia, ja kaiken lisäksi aivan äärimmäisellä ja karnevalistisella tavalla. En tiedä pitääkö tarina paikkansa, mutta olen kuullut että Pekan kotipihalla Naantalissa liehunut hakaristilippu näkyi paikkaan, jota Kekkonen ja muut sen ajan merkittävät poliitikot käyttivät huvilana.

On huvittavaa lukea, miten vasemmistolehdistö aikoinaan uutisoi Pekan ja hänen aatetovereittensa tekemisistä. Otsikoissa maalailtiin vakavaan sävyyn fasismin uuden nousun uhkaa, vaikka kyseessä oli aivan marginaalinen joukko eksentrikkoja. Samaan tyyliinhän kirjoitellaan nykyään ”äärioikeiston noususta”, vaikka joku uusnatsismi on Suomessa varsin vähäpätöinen ilmiö.

Pekka mielletään nykyään lähinnä ronskin humoristisena spektaakkelina, jossa yhdistyi rivologia, hengentieteet ja politiikka. Jos unohdetaan Pekan auraa vahvasti värittävä huumori ja koomisuus, niin mitä mieltä olet Pekan eläessään esittämistä poliittisista näkemyksistä? Missä määrin niissä oli jotain, mistä mahdollisesti olet samaa mieltä?

En oikeastaan pidä Pekkaa poliittisena hahmona, vaan pikemminkin showmiehenä ja arvokkaan kylähulluperinteen modernina jatkajana. Hänen sukulaissielujaan tässä mielessä ovat muun muassa Sigurd Wettenhovi-Aspa ja Ior Bock, joista on tullut kiinteä osa suomalaista folklorea.

Jos Kursiivin iskua ei olisi tapahtunut ja Pekka ei olisi saanut siitä vankilatuomiota, miten arvelet Pekan myöhempien vaiheiden menneen? Olisiko Pekka saanut rekisteröityä puolueensa virallisesti, olisiko Pekan homma pysynyt vakavammin otettavana ja noususuhdanteisena?

En tiedä, tavoitteliko Pekka vakavissaan kansansuosiota. Jos joku haluaisi oikeasti edistää natsi-ideologiaa, hän ottaisi aivan toisenlaisen lähestymistavan kuin Naantalin kaduilla koppalakki päässä saapastellut mies, joka hirtti muuminuken, uskoi yhdessä edellisistä elämistään olleensa ranskalainen aatelismies ja julisti olevansa ”kivenkova rasisti, sadisti ja fasisti.” Pekalle tärkeintä oli show. Uskon hänen pikemminkin eläneen jotakin eriskummallista fantasiaa kuin tavoitelleen poliittista uskottavuutta.

Radikaaliksi traditionalistiksi kehittymisesi tuo etäisesti mieleen Pekan poliittisen radikalisoitumisen 70-luvulla – samaan hengenvetoon on toki todettava, että teidän kahden välillä eroja löytyy hyvin paljon. Ennen kuin Pekka radikalisoitui, hän oli tullut tunnetuksi valokuvausliikkeestään, Aino Kassisen ykkösoppilaana olemisestaan, yms. sosiaalisesti varsin hyväksytystä ja arvotetustakin toiminnasta. Ennen julkista profiloitumistasi radikaaliksi traditionalistiksi olit tullut tunnetuksi arvostettuna kirjailijana, kääntäjänä ja mm. kulttuurilehti Kerberoksen päätoimittajana. Kun Pekan poliittinen profiili radikalisoitui, hän menetti ystäviään ja hänen ja perheensä elämä vaikeutui. Onko elämäsi vaikeutunut sitten julkisen profiloitumisesi traditionalistina, oletko menettänyt ystäviä? Onko maailmankatsomuksellinen kehityksesi antanut uutta näkökulmaa Pekkaan?

Jotkut tuttavat ja kollegat ovat vieraantuneet minusta sen jälkeen kun olen ”tullut kaapista” näissä asioissa, mutten sanoisi elämäni vaikeutuneen. Minulle on tärkeintä se että voin tehdä työtäni, ei se, olenko väleissä kaikkien kanssa. Mitä Pekkaan tulee, hänkään tuskin ahdistui huonosta maineestaan vaan pikemminkin nautti siitä. Mutta hänen perheellään oli varmasti kovin vaikeaa. Isän valtakunta -dokumenttia katsoessani totesin, ettei hänen lapsiaan ainakaan käy kateeksi.

Missä määrin Pekka oli mielestäsi traditionalisti?

Ehkä hänen okkultismiharrastuksestaan voisi löytyä yhtymäkohtia vaikkapa Evolaan, joka oli kovin kiinnostunut magiasta. En tunne sitä puolta kovin tarkkaan. Natsismi puolestaan on monella tapaa aika kaukana traditionalismista, vaikka yhtymäkohtiakin löytyy. Esimerkiksi natsien ihailu keskitettyä totalitaarista valtiota kohtaan ja rotumystiikka ovat vieraita useimmille traditionalisteille.

– – –

Assosiaatiot

Mitä seuraavat asiat tuovat sinulle mieleen? Voit vastata yhdellä sanalla tai pidemmin.

Pentti Linkola.

Suomalaisen luonnonsuojelun suurmies ja erinomainen asiaprosaisti.

H.P. Lovecraft.

Ensimmäinen kirjallinen ihastukseni. Loi oman mytologiansa, mikä ei ole vähäinen saavutus.

Liberalismi.

Tarkoitti alunperin poliittista ja taloudellista vapautta, nykyään voi tarkoittaa mitä tahansa.

Multikulturalismi.

Kyvyttömyyttä ymmärtää, mitä kulttuuri tarkoittaa.

Hipsterit.

Varoittava esimerkki siitä, mitä tapahtuu kun ironia muuttuu retorisesta keinosta elämäntavaksi.

Kestävä kehitys.

Talouskasvu-uskovaisten saivartelua.

Poliittinen korrektius.

Sensuurilla on monta nimeä.

Islam.

Juutalaisuuden ja kristinuskon outo äpärälapsi.

Porno.

Korvannut seksin länsimaissa.

Tom of Finland.

Siitoin-postimerkki olisi ollut parempi.

Perussuomalaiset.

Poliittinen sillisalaatti, josta löytyy niin viisaita kuin idiootteja.

Jussi Halla-aho.

Suoraselkäinen poliitikko, tosin reagoi liian herkästi lehdistön kirjoitteluun.

Kokoomus.

Plutokraattien puolue.

Vihreät.

Liberaaleja, jotka haluavat kieltää kaiken.

Rasismi.

Tarkoitti alunperin rotusortoa, nykyään voi tarkoittaa mitä tahansa.

Skinheadit.

Onko heitä enää Suomessa?

Natsi-Saksa.

Valtiomuotoinen yritys yhdistää estetiikka ja politiikka.

Helsingin Sanomat.

Painettua internettiä.

Suomen Sisu.

Kansallismielinen keskustelukerho, josta nousi myöhemmin poliittisia vaikuttajia.

Kansallinen vastarinta.

Vanhoissa natseissa oli enemmän tyyliä kuin uusissa.

Vasemmisto.

Puolusti aiemmin työtä pääomaa vastaan, nykyään puolustaa työtä vieroksuvia.

Metsästys.

Ihmisen alkuperäisin elinkeino.

Käsin kirjoitetut kirjeet.

Käyneet valitettavan harvinaisiksi. Merkittävien henkilöiden valittuja sähköposteja lienee turha julkaista.

Neofolk.

Kiinnostavin 1970-luvun jälkeen syntynyt musiikin tyylilaji. Death In Junen ja Blood Axisin levyt soivat kotonani ahkerasti.

Sananvapaus Suomessa.

Siitä tingitään aina kun joku käyttää sitä.

Suomen oikeuslaitos.

Luotan siihen yhä vähemmän.

Kuolemantuomio.

Rehellinen ja suvereeni vallankäytön muoto.

Tasa-arvo.

Käsitteellinen mahdottomuus. Arvo perustuu erolle.

Feministit.

Uskovat, että naisen tulee tehdä mitä huvittaa ja miehen mitä nainen sanoo.

Pussy Riot.

Minun marttyyrini on Dominique Venner eikä Pussy Riot.

Cheek.

Vihaan rappia, esittivätpä sitä minkä väriset tahansa.

Venäjä.

Suomalais-ugrilaisten kansojen historiallinen vihollinen, joka on tuottanut hienoa kirjallisuutta.

Yhdysvallat.

Atlantin takainen öykkäri, jonka aseita Eurooppa tällä hetkellä valitettavasti tarvitsee.

NATO.

Kannatan Suomen jäsenyyttä. Pienen kansakunnan edustajana on pakko olla pragmaattinen.

Sauna.

Siitä minä nautin.

– – –

Tulevaisuus

kaliyugaElämmekö Kali Yugan aikakautta? Onko länsimaiden perikato käsillä? Jos elämme Kali Yugaa, mitä merkkejä tästä on nähtävissä?

Yksi selvä rappion merkki on se, ettei tulevaisuudenuskoa enää tapaa. Valtavirran poliittiset toimijat kyllä teeskentelevät optimismia, mutta kukaan ei tunnu tosissaan uskovan siihen. Ihmiset vain toivovat hiljaa mielessään, ettei romahdus tapahdu heidän elinaikanaan. Toisaalta pitää muistaa, että perikato harvemmin tarkoittaa nopeaa ja täydellistä luhistumista. Rooman valtakunnastakin romahti vain länsipuoli, Bysantti porskutti vielä täydet tuhat vuotta. Rapistuvat kulttuurit voivat sinnitellä hämmästyttävän pitkään.

Yksi selvä rappion merkki on se, ettei tulevaisuudenuskoa enää tapaa. Valtavirran poliittiset toimijat kyllä teeskentelevät optimismia, mutta kukaan ei tunnu tosissaan uskovan siihen.

Millaisia tulevaisuudensuunnitelmia sinulla on? Mitä seuraava kirjasi tulee käsittelemään?

Minulla on valmisteilla esseekirja, jonka olisi tarkoitus ilmestyä ensi keväänä. Se on tietyllä tavalla jatkoa Ilman-kirjalle, sillä sen keskipisteessä on suomalainen mies ja mies yleensä. Käsittelen siinä ”miehen metafysiikkaa” eli sitä, mitä maskuliinisuus pohjimmiltaan on kulttuurisista muuttujista riisuttuna. Samalla käyn läpi sitä, miten moderni yhteiskunta on oikeastaan naisten intressejä varten rakennettu. Lyhyesti sanottuna, Otto Weininger kohtaa Fight Clubin. Lisäksi minulla on tekeillä romaani ja suomennosvalikoima Jack Londonin asiaproosaa.

Millaisia tulevaisuudensuunnitelmia on verkkolehti Sarastuksella? Miltä Sarastuksen tulevaisuus näyttää? Pysyykö Sarastus pelkästään verkkolehtenä, vai onko sille mietitty myös traditionaalisempaa paperilehti-formaattia?

Sarastus tuskin ainakaan kovin pian siirtyy paperilehdeksi, mutta toimitus on suunnitellut parhaiden kirjoitusten julkaisemista säännöllisin väliajoin jonkinlaisena vuosikirjana. Muutakin pienimuotoista julkaisutoimintaa on ideoitu. Olemme aloittaneet Spenglerin Ihminen ja tekniikka -teoksen julkaisemisen suomeksi ”jatkokertomuksena” Sarastuksessa, ja suomennos olisi tarkoitus julkaista myöhemmin myös kirjana.

Mikä tekee sinut onnelliseksi?

Mielenkiintoisten ihmisten seura. Joskus he ovat eläviä ihmisiä, joskus taas taiteilijoita ja filosofeja joiden kanssa keskustelen heidän teostensa välityksellä.

– – –

Mesikämmen kiittää Timo Hännikäistä haastattelusta!

– – –

Aiheeseen liittyen:

Hännikäisen blogi Marginalia. [Marginalia vanhassa osoitteessaan].

Hännikäinen Wikipediassa.

Hännikäisen kirjailijasivu Facebookissa.

Hännikäisen haastattelu Kuiskaus pimeässä-lehdessä.

Hännikäisen haastattelu Hommalla: Timo Hännikäinen: Ikkunat auki Impivaaraan.

Juhani Karilan juttu Helsingin Sanomissa: Esseisti Hännikäinen: Tasa-arvo on liian pitkällä. Esseisti Timo Hännikäinen radikalisoitui.

City-lehden juttu Hännikäisestä ja hänen 2009 ilmestyneestä kirjastaan Ilman (Savukeidas, 2009).

Hännikäinen puhumassa kirjastaan Ilman Maria-ohjelmassa.

Hännikäinen Perttu Häkkisen haastateltavana Ylen Suomalainen mies-sarjassa 2012.

Täyslaidallinen humanismia vastaan. Hännikäisen kirjan Ihmisen viheliäisyydestä (Savukeidas, 2011) arvio Elonkehässä.

Verkkolehti Sarastus.

Verkkolehti Sarastus Facebookissa.

 

Read Full Post »

Beduiini lomailee

Kun Mesikämmen miettii, mistä hän saa maksamalleen Yle-verolle parhaiten vastinetta, ei vastausta tarvitse miettiä pitkään. Vastaus on mies nimeltä Perttu Häkkinen.

Häkkisen tekemiset ovat Ylen kontektissa aivan omaa luokkaansa. Oli siis enemmän kuin paikallaan lähestyä herraa ja esittää pari kysymystä.

Seuraavasta haastattelusta selviää mm. Häkkisen musiikilliset ulottuvuudet, taustat hänen toimittaja-uralleen, hänen näkemyksensä kulttuurin rajamaastoista, Luciferin sopivuudesta esikuvaksi kypsälle aikuiselle, hänen ajatuksensa Pekka Siitoimesta kuin myös siitä, elämmekö Kali Yugan aikakautta.

Hyvät naiset ja herrat, Perttu Häkkinen puhuu!

– – –

Pohjustusta

Kuka olet ja mitä teet? Kerro jotain tautastasi.

Olen Perttu Häkkinen, piakkoin varhaiskeski-ikäinen uros. Työskentelen toimittajana, mutta se on vain yksi, joskin merkittävä, osa persoonaani. Synnyin Kokkolassa, mutta parhaat vuoteni olen viettänyt Helsingissä ja Rotterdamissa. Olen Mustanaamio-kerhon kultajäsen, ensimmäisen luokan partiolainen ja Turun Hengetieteen Seuran kunniajäsen, jos yhteiskunnallisilla saavutuksilla nyt pitää leuhottaa.

Toimittajatyösi lisäksi olet myös muusikko, mitä moni ei tiedä. Kerro musiikkitaustastasi ja nykykuvioistasi.

Olen itseoppinut musikantti ja soittanut mm. seuraavissa yhtyeissä: Imatran Voima, Itäväylä, Anaalivaihe, Boyz of Caligula ja Tähtiportti. Oman Randy Barracuda -aliakseni turvin olen julkituonut kaksi pitkäsoittoa, joista viimeisin, eli Random Works of Randy Barracuda Vol. II ilmestyi vuonna 2012 portlandilaisella Losonofono -levymerkillä. Parhaillaan työstän kolmatta, Akephalos -nimistä albumiani, jonka tarkoitus on fenomenologisesti kuvata päättömyyden ilmiötä ja pakottaa kuulija erilaisin muuntuneisiin tajunnantiloihin. Levystä on muodostumassa mielestäni erittäin hyvä, mutta en tiedä, tuleeko sillä olemaan minkäänlaista yleistä relevanssia maailman musiikinystävien keskuudessa.

Myös Imatran Voima on tekemässä pikaisen paluun ensi kesän festivaalilavoille, vaikka äitini onkin toistuvasti varoittanut, että musiikkimme lietsoo pimeitä voimia. Ainakin edellisessä paluukonsertissamme näin kävikin: lavalle juoksi miehiä tangoissa heilaamaan, onanoimaan ja särkemään laitteistoa, ja kaaoksen päätteeksi yksi juhlija kiidätettiin sairasautolla tiputukseen. Todelliset Dionysoksen pidot siis!

Oletko ateisti, agnostikko tai jotain muuta?

Pyrin välttämään itseni määrittelemistä, koska ihminenhän on pohjimmiltaan jotakin aivan muuta, kuin mitä hän itse mieltää. Luultavasti agnostikko on kuitenkin lähimpänä totuutta. Uskonko “jumalaan”, niin kuin hänet kristillisessä diskurssissa määritellään? Tuskin. Uskonko puolestaan “jumalaan”, kuten Spinoza asian määrittelee? Kenties. Olen joka tapauksessa taipuvaisempi uskomaan, että “jotain” on, kuin että “mitään” ei olisi. Lucifer on mielestäni oiva esikuva kypsälle aikuiselle.

– – –

Työ

Kerro työstäsi. Miten päädyit siihen, missä nykyään olet?

Perttu ja Kalevi 2Asuin seitsemisen vuotta sitten Hollannissa, kirjoitin graduani Spinozan substanssiopin ontologiasta ja olin mukana talonvaltaustoiminnassa. En varsinaisesti haaveillut journalistin urasta, vaan pyrin lähinnä välttelemään työnteon raskasta iettä. Kohtalolla oli kuitenkin muita suunnitelmia varalleni. Imatran Voiman toinen pitkäsoitto “The Welfare State of Mind” sai Rumba-lehdessä tylyn arvion, jonka ansiosta täysin tapojeni vastaisesti tuohduin jopa niin syvästi, että lähetin toimitukseen kirjeen. Preivissäni kritisoin monenkirjavasti sitä tosiasiaa, että arvion oli kirjoittanut ihminen, jolla ei mielestäni ollut tarvittavia henkis-esteettisiä edellytyksiä ymmärtää taidettamme. Muutaman päivän perästä sain toimituksesta takaisin sähköpostin, jossa he pyysivät minua lehden kolumnistiksi. Siitä se sitten lähti ja lopulta päädyinkin Helsingin Sanomien kautta YLE Puheeseen keskusteluohjelman vetäjäksi. Toimitan myös Radio Helsingissä jokatorstaista Musiikin lahja-ohjelmaa, jonka tarkoituksena on antaa kuulijoilleen mahdollisimman kokonaisvaltainen ja tosi kuva säveltaiteen spektristä. Valittaminen saattaa siis toisinaan jopa mullistaa ihmiselämän, vaikka useimmiten siitä onkin lähinnä haittaa.

Olet haastatellut monia mielenkiintoisia henkilöitä. Keitä heistä on jäänyt erityisesti mieleen ja miksi?

Volvo-Markkaselta opin järkevää suhtautumista elämään ja raha-asioihin, Kari Peitsamolta puolestaan sen, että odottaminen on aikuisuutta. Max Perttulan avulla opin ymmärtämään järkähtämättömyyden kauneuden ja R.E.M. -yhtyeen Michael Stipe osoitti minulle, että vastenmielisen äänen takana saattaa todella piillä vastenmielinen mieli. Olen kiitollinen kaikista minulle suoduista kohtaamisista, niitä on yksinkertaisesti liikaa mainittavaksi.

Voitko paljastaa joitain mielenkiintoisia tietoja tai tapahtumia, joita tekemiesi haastattelujen yhteyksissä on tullut ilmi, mutta joita et ole syystä tai toisesta voinut kertoa ohjelmissasi tai teksteissäsi?

Tämä on erittäin hyvä kysymys, jolla ammattilaiset (kuten selvästi Mesikämmenkin) pumppaavat mehukasta tietoa “uhreistaan”.

Valitettavasti en voi kertoa niistä sen enempää, suurin osa kyseisestä gnosiksesta kun on edelleenkin arkaluontoista.

Mesikämmenen tapaan olet selvästi kiinnostunut kulttuurin rajamailla eri tavoin vaikuttavista tai vaikuttaneista ja operoivista tai operoineista ihmisistä, sekä tähän maastoon liittyvistä ilmiöistä. Mikä kaikessa tällaisessa kiinnostaa? Mikä on kaiken tällaisen merkitys kulttuurille?

Nykyaikana kansalaiset hakevat tietoa enenevässä määrin joukkotiedotusvälineistä. Kyseisen organumin jakama informaatio, jota jotkut nimittävät spektaakkeliksikin, edustaa itse asiassa kivettynyttä maailmankuvaa, josta useimmat haluavat osansa. Toimittajia on moitittu sopuleiksi, koska me juoksemme aina saman asian perässä, mutta moisen massaihmisen kritiikin voi ulottaa suurimpaan osaan kansasta. “Yhteiskunta ajattelee kollektiivisesti kuin ameeba”, totesi eräskin mies aikanaan. Kulttuurin reuna-alueille puolestaan haaksirikkoutuu usein mielenkiintoisia yksilöitä, joiden kanssa on avartavaa jutustella.

Olen monessa yhteydessä joutunut perustelemaan, miksi olen haastatellut vaikkapa amfetamiinikauppiasta, taikka kansallissosialistia. Miksi en? Haastattelenhan minä pastoreita ja marttaliittolaisiakin. Tässä maailmassa on monia linssejä, joiden läpi katsoa, niin postmodernistiselta hapatukselta kuin moinen kuulostaakin.

– – –

Pekka Siitoin

Tapasitko koskaan valtakunnanjohtaja Siitointa?

Valitettavasti en.

Mitä mieltä olet Siitoimesta?

Siitoin on, kuten kahdeksankymppinen isänikin sanoo, yksi Suomen historian ainoita toisinajattelijoita. En jaa läheskään kaikkia hänen näkemyksiään, en allekirjoita mm. hänen rotuopillisia näkemyksiään. Sen voin kuitenkin sanoa, että Pekassa oli omanlaistaan taikaa, jota suurimmalla osalla ihmisistä ei ole. Pekka oli noussut kotkan lailla hyvän ja pahan tuolle puolen. Heh.

Mitkä olivat mielestäsi Pekan vahvuudet ja heikkoudet?

“Mestarin” vahvuushan piili siinä, että hän rakensi oman myyttinsä, johon hän kunnon maagikon tavoin myös vilpittömästi uskoi. Alkemistin lailla hän käsitti olevansa vain ihmisyyden luonnostelma, jota tuli muokata kovan työn kautta.

Surullista on se, että juuri sama myytti lopulta syöksi hänet ennenaikaiseen tuhoonsa.

Joka ajatuksella Siitoinin tuotantoa tutkii, ei voi välttyä huomaamasta, että hänen nostattamansa oudot voimat lopulta nielaisivat hänet.

Pekan tuotanto ei myöskään ole minkäänlainen homogeeninen möhkäle, vaan kuvastaa elävää ja ristiriitaista ajattelua.

Mm. teoksessaan Henget kertovat Pekkahan varoitti Suomen kansaa politiikan vaaroista selvin sanoin: “Ihminen on todella henkisesti terve vain silloin, kun hän pystyy vapaasti toteuttamaan itseään ilman minkäänlaista puoluekontrollia. Mikään ei ole silloin pahasta, muu kuin henkinen tai aineellinen väkivalta, jota ei saa missään muodossa harjoittaa, kuten ei myöskään vapautta saa rajoittaa.” Voiko tuota enää selvemmin ilmaista?

Siitoin oli okkultisti, joka ymmärsi “pahan” ja “hyvän” edustavan saman kokonaisuuden eri puolia. Sääli vain, että hän valon sijasta vajosi pimeyteen.

Hän oli myös suuri humoristi, joka omasi taipumuksen itseironiaan ja jekkuiluun.

Mistä Siitoimen kulttisuosio mielestäsi kertoo?

Itse tutustuin Siitoinin tuotantoon 13-vuotiaana, kun ystäväni lainasi minulle valokopioversionsa teoksesta Musta Magia I. Olin mykistynyt siitä, että kotimaassani asui tällainen jännittävä hahmo. Pekka oli vapaa sielu ja palava liekki, jollaista ihmiset kadehtivat. Ikävöin häntä usein.

Jos voisit tavata Pekan, missä olisi optimaalinen paikka tapaamiseen, mitä veisit hänelle tuliaisiksi, mitä tekisitte?

Tämähän tuli, kuin Kari Salmelaisen suusta! Tapaisimme Naantalissa, josta suuntaisimme välittömästi lentokentän kautta etelänmatkalle. Pekalle veisin viinapullon ja pienen marakatin, joka olisi puettu fetsiin, liiveihin ja haareminvartijan housuihin. Tiedän, että Mestari arvostaisi moista lystikästä pikku lemmikkiä. Teneriffan tähtitaivaan alla voisimme sitten ottaa huikkaa naisista ja hengentieteestä keskustellen.

– – –

Tulevaisuus

JournalistiElämmekö Kali Yugan aikakautta? Millaisena näet tulevaisuuden? Tulevatko ufot hakemaan salatieteitä opettaneet pois suurten katastrofian alta, kuten Siitoin ennusti?

Aiheellinen kysymys. Eurooppaahan on nimitetty auringonlaskun maanosaksi ja spengleriläisen kulttuuripessimismin vaalijat ovat miespolvesta toiseen olleet huolissaan siitä, että kulttuurimme perustukset mätänevät. Itse en ole pessimisti, koska uskon Pekan tapaan ihmisen kehitysmahdollisuuksiin, ja siihen, että maailmanloppu on lähinnä subjektiivinen kokemus. Voisin tulkita Pekan ajatuksen ennemminkin metaforisena: henkeni elää rauta-aikaa ja oikeanlaisella henkisten lihasten harjoittamisella voin pelastaa sen uhkaavalta tuholta.

Ihmisen tehtävähän on valita itsensä ja tulla tosiolevaiseksi.

Tulevaisuuden suunnitelmia?

Toki. Sen voin myös kertoa, että suuria.

Mikä tekee sinut onnelliseksi?

Perhe, ystävät, työ, lukeminen, ja teutooninen syntetisaattorimusiikki. Toisinaan myös vapautunut juopottelu yksin tai yhdessä tuumin. Ei sovi nimittäin unohtaa sitä tosiasiaa, että oikein käytettynä alkoholilla on henkistä hyvinvointia ja työssä jaksamista tehostava vaikutus.

– – –

Mesikämmen kiittää Perttu Häkkistä haastattelusta!

– – –

Aiheeseen liittyen:

Perttu Häkkinen Yle-puheessa.

Read Full Post »

Mesikämmen sai Pertti Jarlalta lahjan – Pekka Siitoimen kokoelmissa olleet maagiset luut!

Kyseiset luut on mainittu mm. Metropolin 7/10-numerossa.

Mesikämmen kiittää Jarlaa!

– – –

maagisetluut

Read Full Post »

artowasenius

– – –

Viimeisellä rannalla oli satanut happoa jo Sorsakosken livuttua ajan laineilta iäisyyteen. Huterista asiakasomistajuuksista rakennettujen muurien varjoissa vekkuloivat lapset säpsähtivät ilman, että mitään tapahtui. Juuri niin. Se katse ei pitänyt sisällään mitään, maailman taipuessa hypnoottisuuden ympärillä, vältellen sen kosketusta kuin vääränapainen magneetti. Oli pelkkä tyhjyys ja sen rietas vetovoima pois menestyneellä sotakorvauspolitiikalla rakennetun talouskasvun ikeestä. Silloin mestari ilmestyi minulle unessa ja sanoi: “Tuo mies on samalla hypnoottinen ja magneettinen. Moni ei voi olla kahta asiaa yhtä aikaa. Äitinikin mietti miksi hänestä ei tullut floristia, kunnes hänelle kerrottiin, että hän on jo juoppo, eikä ihminen voi olla kahta asiaa yhtäaikaa. Tässä ollaan nyt poikkeuksellisten asioiden äärellä. Joo, näin on marjat. Tuplahail!

Nämä voimasanat Arto Wasenius oheisti kisakuvaansa elokuun viimeisinä päivinä ilmoittautuessaan hypnoottis-magneettisen katseen SM 2013-kisaan. Reilua kuukautta myöhemmin hänestä tuli kisojen hopeamitalisti.

Nyt yli kaksi viikkoa kisojen tuloksen selviämisen jälkeen oli sopiva aika haastatella Artoa kisojen timoilta.

– – –

Ylsit kisassa hopealle. Miltä tuntuu?

Kerrassaan huikealta. Kaltaiseni nöyrän yleisön palvelijan mielessä hopeinen sijoitus näissä kisoissa lienee suurin kunnianosoitus, minkä olen voinut tämän maallisen taivallukseni aikana ottaa vastaan.

Miten juhlistit hopeamitaliasi?

Finaalin jälkeisenä sunnuntaina joimme ystävieni kanssa mitalikahvit ravintola Mustassa Kynnyksessä. Pullaakin oli.

Kommentteja kisasta ja kanssakilpailijoista?

Kilvoittelusta hypnoottis-magneettisen katseen Suomen mestaruudesta olen havainnut nousevan vahvan perinteen, jolle toivon jatkoa pitkälle hamaan tulevaisuuteen. Lajissa tuntuu yhdistyvän riemukkaalla tavalla magia ja huumori, ja ehkä juuri siitä syystä itseni yllätti myös täydellisesti havaittavissa ollut vanhan liiton H-MK:n edustajien ja sen ulkopuolisten tahojen välinen pieni vääntö, joka jo itsessään osoitti, että kulttuurillisena ilmiönä kisat ovat jo jättäneet lähtemättömän polttomerkkinsä monien sieluun ja sydämiin.

Kanssakilpailijoita oli paljon, ja taso oli kova. Tekniikoita oli myös havaittavissa lähes yhtä monta kuin osallistujiakin. Itse viehätyin hyvinkin useasta kanssakilpailijastani ja painoinkin mieleeni heidän käyttämiä metodeja.

Miltä pohjalta päätit osallistua kisaan? Taustaa osallistumiskuvallesi?

Taisin mielessäni ajatella osallistumista jo edellisvuonna, mutta liekö epävarmuus omien kykyjen riittävyydestä, jokin muu perisuomalainen synti kuten turha kainous tai sitten kohtalo itse, joka esti osallistumiseni tuolloin.

Meditoimalla läpi talven samalla ankaria harjoitteita tehden ja opiskelemalla jo unohdetuiksi luultuja grimoireja saavutin riittävän henkisen tason, vain löytääkseni itseni ystäväni Eiran kuvattavana. Viittaa ei ollut saatavilla, joten vedin hupun pääni yli salaperäisen olemuksen saavuttamiseksi. Katseen lisäksi kuvani elävöittämiseksi puimme sanoiksi yhdessä kuolemattoman oppaani Gorgorin kanssa lyhyen kappaleen aiemmin vain varovaisin kuiskauksin kerrotusta tarinasta opiskeluvuoteni varrelta. Katseen ja tekstin lisäksi yhdistin kuvaan myös vartalon fysiikkaa salaisen ja paheksutun tuplahail-tervehdyksen muodossa. Näin kolme kohtasivat, ja yksi oli syntynyt.

Olit kisassa pitkään ylivoimaisessa johdossa, kunnes Sini Eloranta aivan karsintakierroksen lopulla kiilasi ohitsesi. Millaisia ajatuksia ja tuntemuksia tilanteen muutos aiheutti?

Asia ei tullut minulle yllätyksenä. Paitsi, että näen tulevaan, niin tiesin myös vanhana moottorimiehenä, että jos ajaa valtaosan kisasta kaasu pohjassa, niin ennen maalia alkaa kärsimään pitovaikeuksista vaikka tekniikka muuten toimisikin. Kyseessä oli siis vain luonnonlain toteutuminen – valitettavasti tällä kertaa se vain ei ollut minun puolellani aivan loppuun asti. Kaiken lisäksi huomasin huolimattomuuttani viitanneeni tarinassani Mestariin pienellä alkukirjaimella! Tämän kaltainen pyhäinhäväistys luonnollisesti veti karmani oitis pakkaselle, enkä olisi voinut enää saavuttaa voittoa, ainakaan kunniallisin menetelmin.

Oliko kisassa mielestäsi poliittista ulottuvuutta?

Kisat tosiaan otetaan intohimoisesti ja tosissaan, ja politiikka jos mikä on monille intohimo ja tosiasia, joten tällainen ulottuvuus on aivan varmasti hyvin todellinen. Itse edustan ihmistyypeistä sellaista boheemia vekkulia, jonka voisi kuvitella avaamaan esimerkiksi vaikka avant-gardeen ja dadaan keskittyvää taidenäyttelyä natsiunivormussa ja tulla siten karmealla tavalla väärin ymmärretyksi.

Kuinka aiot edustaa hypnoottis-magneettista katsetta Suomessa ja maailmalla perintöprinssivuotenasi?

Minua on jo alustavasti kyselty valmentajaksi ensi vuoden kisoja silmällä pitäen. Lisäksi aion lisätä tietoutta ja jatkaa nuorisotyötä entiseen tapaan tämän lajeista jaloimman parissa.

Tapasitko koskaan Pekka Siitointa? Jos et, millaisissa olosuhteissa haluaisit hänet tavata jos saisit käsiisi aikakoneen? Entä millaisissa olosuhteissa haluaisit tavata kisojen ylituomarin ja suojelijan, Kai M. Aallon?

Tämä kunnia on valitettavasti mennyt minulta sivu suun iäksi, mutta ehkä me tosiaan olisimme voineet pitää pienen seminaarin yhdessä hänen Naantalin asunnollaan kauniina kesäpäivänä jossain toisessa ulottuvuudessa. Olisin tuonut hänelle tuliaisiksi pullon yhden tähden Jaloviinaa. En tiedä, onko ylituomari Kai M. Aalto Jaloviinamiehiä, mutta kyllä voisin kuvitella myös hänen kanssaan nostavani maljan.

Mikä tekee sinut onnelliseksi?

Vihollisten murskaaminen, nähdä heidän pakenevan edestäsi ja kuulla heidän naistensa vaikeroivan. Pinaattikeitto myös.

Loppukommentteja?

Nöyrimmät kiitokset vielä kaikille äänestäneille ja tukijoukoissa seisseille! Pysytään jatkossakin poikkeuksellisten asioiden äärellä!

– – –

Mesikämmen kiittää Arto Waseniusta haastattelusta!

– – –

Aiheeseen liittyen:

Hypnoottis-magneettisen katseen SM.

Read Full Post »

lingharejReima Saarisen, alias Lin gha-Rejn, mysteeriin avautui äsken uusi pieni kulma. Valokuvaaja Juha Metson ja toimittaja-tietokirjailija Vesa Sirénin tuoreessa kirjassa Sielun Veljet – Kuvat (Johnny Kniga, 2013) basisti Jouko Hohko kertoi Saarisesta seuraavaa:

[…] Jonin (Jouni Mömmö) kanssa olin paljon tekemisissä. Joni alkoi myös soittelemaan ja oli ihan hyvässä kondiksessa latvastaan, mutta myöhemmin näin aika läheltä mielenterveyden romahtamisen. Se tapahtui Turussa, jossa kävin aika ajoin. Tutustutin Jonin Reima Saariseen, joka oli huikea vasemman käden tantristi (nauraa). Hän oli yliopistolla opiskellut fiksulla tavalla seinähullu tyyppi. Reimalla magia oli älyllistä laatua, vaikka hänellä oli pääkallot, pelit ja vehkeet. Reimalla se pysyi kontrollissa, hän puhui hyvin sivistyneesti. Se ei kuitenkaan ollut Jonin henkiseen maaston hyvää tavaraa, ja hän joutui välillä hoitoon.

Kiitokset E.S.:lle yllä olevan informoinnista.

– – –

Aiheeseen liittyen:

Mysteeri nimeltä Lin gha-Rej (osa 1, 2, 3)

Read Full Post »

Esa Taberman julkaisi 20.6. kuluvaa vuotta seuraavan tekstinsä Facebookin Pekka Siitoin Fan Clubissa. Mesikämmen kommentoi tekstiä Tabermanin tekstin perään.

– – –

Pekka Siitoimen hengentieteelliset ulottuvuudet ja esikuvat

Kirjoittanut Esa Taberman

rituaalimenot2Vaikka Pekka kiinnosti minua lähinnä enemmänkin poliittisten näkemystensä ja toimiensa vuoksi kuin ns. ”hengentieteen” näkökulmasta en tietenkään voinut välttää kosketusta Pekan tuohonkaan puoleen jo siksi, että se vaikutti voimakkaasti Pekan kaikkeen ajatteluun ja tekemiseen. Hänen poliittiset näkemyksensä olivat tuon mainitun aspektin värittämiä ja väitteet siitä, että suuri osa Pekan siirtymisestä poliittiselle linjalleen johtui hänen tutustumisestaan noihin aikoihin ilmestyneeseen okkultistiseen kirjaan (Ravenscroft: Pyhä keihäs) eivät ole täysin tuulesta temmattuja.

Minkälaisia sitten olivat nuo Pekan ”hengentieteelliset” näkemykset? Itse hän väitti usein uskottavastikin saaneensa vaikutteita tuolloin 70-luvulla tunnetulta ”selvännäkijältä” Aino Kassiselta, mutta mielestäni Pekka kaikesta päätellen yksinkertaisti asioita huomattavastikin antaessaan ymmärtää, että oli pelkkä Aino Kassisen työn jatkaja. Itse asiassa uskallan väittää, että Pekan todellinen esikuva niin hyvässä kuin pahassakin oli ehkä jopa hänen tietämättäänkin aivan joku muu!

Käytännössä kaikki Pekan tunteneet panivat merkille hänen poikkeuksellisen voimakkaan seksuaalisuutensa. Se vaikutti niin hänen yksityiselämäänsä kuin hänen julkisiinkin tekoihinsa ja lausuntoihinsa. Vaikutus oli niin kaiken kattava, että minun ja Timo Pekkalan tapaiset aatteelliset puristit saimme syyn suhtautua kyynisesti ylipäätään kaikkiin Pekan tekemisiin. Olimmehan ns. nuoria vihaisia miehiä ja ainakaan minä en tuolloin ymmärtänyt, ettemme olleet tekemisissä ns. normaalin poliittisen toimijan kanssa vaan henkilön, joka oli pikemminkin omaa maailmanselitystään haparoiden ja jäsentymättömästi rakentava guru. Guru, jolla oli oma poliittinen agendansa ja hyvin erikoinen filosofiansa, mutta joka ei siis ollut poliittinen toimija vaan jotain samanlaista kuin Charles Manson, vaikka Pekan yhteydet Mansonin toimintatapoihin ovatkin eräitä kiinnostavia yhtäläisyyksiä ja ideologisia lausuntoja lukuunottamatta onneksi vain näennäisiä. Molemmat miehet olivat saman aikakauden luomuksia, mutta erosivat toisistaan merkittävillä tavoin ja ennenkaikkea Pekalta puuttui Mansonille ominainen äärimmäinen sosiopatia ts. ehkä joku psykologi saattaisi pitää Pekkaa narsistina, mutta hänessä ei ollut taipumuksia joukkomurhien organisointiin!

Pohjimmiltaan Pekan hengelliset näkemykset perustuivat hänen näkemyksiinsä seksuaalisuuden suuresta voimasta niin magian kuin ylipäätään kaikken muunkin takana. Pekalle Saatana oli seksuaalinen olento ja seksuaalisuus oli Saatanan tärkein vaikutuskeino. Koska Pekka oli hyvin seksuaalinen persoona hän toteutti tätä näkemystään omien seksuaalisten yllykkeittensä oikeutuksena. Ehkä Pekka ei itsekään tiennyt, mikä osa hänen toiminnastaan oli loppujen lopuksi hengellistä pyrkyä johonkin ja mikä vain pyrkimystä lieventää voimakkaan seksuaalivietin paineita. Kukaan muu ei sitä tiennyt senkään vähää ja Pekan tee mitä haluat -filosofia johti hänen mahdollisten henkisten päämäärien vaihtumiseen johonkin, jota Pekka itse harvinaisen osuvasti, kuinkas muuten, kutsui rivologiaksi. Ts. Pekasta ei loppujen lopuksi tullut gurua vaan pelleksi koettu ja löysiä puhuva kehno Hitler-Pastissi, joka tunnettiin lähinnä kiljun voimin naisseuraa etsivänä vitsinä!

En tiedä, kuinka paljon Pekka tiesi Aleister Crowleystä ylipäätään ja tämän aatemaailmasta erikseen. Ehkä Pekka oli omin päin päätynyt samanlaisiin päätelmiin kuin itseään ”Suureksi Pedoksi” nimittänyt Crowley ja yritti, kuten Crowleykin, elää filosofiaansa todeksi. Molempien elämänkaaret ja jopa näkemykset muistuttavat aavemaisesti toisiaan aina maineetonta loppua myöten, mutta toisin kuin Crowley, joka yhä edelleen jakaa mielipiteitä ja jolla on lähes 70-vuotta kuolemansa jälkeen yhä puolestapuhujia, Pekka on jäänyt paljon vähäisempään jälkimaineeseen ja hänestä ei ole tehty vakiohahmoa kauhuelokuviin jos myös -elokuviinkaan.

– – –

Mesikämmen kommentoi:

Kiitos Esa mielenkiintoisista näkemyksistäsi.

Tässä välissä olisi varmasti hyödyllistä määritellä muutamia termejä, mm. “rivologia” ja sen suhde “hengentieteeseen”, mutta eiköhän tässä pärjätä ilmankin.

Koska olit Pekan joukoissa mukana, todistit Pekan toimintaa 70-luvulla suoraan kentällä, on pohdinnoissasi kulttuurihistoriallisesti arvokkaita vaikutelmia ja havaintoja. Kaikkein mielenkiintoisinta tekstissäsi on mielestäni se, miten sinä ja Pekkala koitte Pekan omalaatuisen yhdistelmän politiikkaa, hengentieteitä ja Pekan münchausenmaista persoonaa. On helppo uskoa, että monille poliittisin painotuksin mukana olleille (”vihaisille nuorille miehille” kuin muillekin) tuo kokonaisuus oli enemmän tai vähemmän hämmentävä, vaikea sulattaa ja ottaa tosissaan – vaikka tuolloin, 70-luvulla, Pekka oli kuitenkin poliittisen vakavasti otettavuutensa kannalta vahvimmillaan (kts. tekstini Pekka Siitoimen transformaatio poliittisesta uhkasta uusnatsismin ja okkultismin von Münchauseniksi).

Kirjoitit mielenkiintoisesti siitä, miten ”käytännössä kaikki Pekan tunteneet panivat merkille hänen poikkeuksellisen voimakkaan seksuaalisuutensa” ja miten ”se vaikutti niin hänen yksityiselämäänsä kuin hänen julkisiinkin tekoihinsa ja lausuntoihinsa”. Nämä seikat ovat ilmiselvästi totta, myös niiden silmissä, jotka eivät Pekan toimintaa paikan päällä nähneet mutta jotka ovat Pekan legendaan eri lähteiden kautta myöhemmin tutustuneet. Näyttää siltä, että ”rivologia” oli Pekalla verissä jo 60-luvulla Siitoin-filmi oy:n alkuaikoina (kts. tekstini Porno-pekan kadonneet rivoilut) ja että Turun Hengentieteen Seuran puhtoisten ensimmäisten vuosien jälkeen asia pääsi kunnolla kukkaansa vuosien 74-76 välillä.

Pekka otti Aino Kassiseen yhteyttä jouduttuaan yrityksensä kanssa taloudellisiin vaikeuksiin 1970. Kassisen kautta Pekka tutustui erityisesti antroposofiaan ja teosofiaan, mutta myös tuohon aikaan hengentieteen kentällä olleisiin yleisiin teemoihin laajemminkin, mm. ufoihin. Vuoden 1971 lopussa perustettu Turun Hengentieeen Seura heijasteli tätä kaikkea hyvin (kts. Tri Kennet Granholmin teksti Pekasta nimeltä Worshipping the Devil in the name of God).

Puhtoisen alkunsa jälkeen Turun Hengentieteen Seura alkoi kuitenkin julkaista materiaalia, jossa oli selvästi ”rivologisia” ulottuvuuksia. Näihin kuuluvat erityisesti Musta Magia, osa I (1974) ja II (1975), sekä Paholaisen Katekismus (1977). Pekka alkoi kunnostautua myös julkisuudessa rivologisesti, tunnetuin tapaus näistä oli Jermu-lehden (8/1976) Pekasta tekemä juttu nimeltä Turun saatananpalvojien rituaalimenot. Huomionarvoinen seikka tässä yhteydessä on, että Pekan oppilassuhde Kassiseen katkesi näihin aikoihin. Huvittavaa asiassa on se, että Pekka myöhemmin kertoi Kassisen vihkineen hänet satanismiin, vaikka tosiasiassa Pekan liukuminen siihen suuntaan oli hänen samanaikaisesti ottamansa äärioikeistolaisen poliittisen linjauksen kanssa se syy, miksi Kassinen lopetti yhteydenpitonsa Pekkaan.

Kirjoitit tekstissäsi Kassisen ja Pekan väleistä: (…) uskallan väittää, että Pekan todellinen esikuva niin hyvässä kuin pahassakin oli ehkä jopa hänen tietämättäänkin aivan joku muu! Mitä tällä tarkoitat? Epäilemättä Pekalla oli moniakin “esikuvia” jo 70-luvun alussa, mutta on kiistatonta, että hengentieteellisen uransa alussa Aino Kassinen oli Pekalle tärkein opettaja ja tien viitoittaja.

Mainitsemasi Trevor Ravenscroftin Pyhä Keihäs (1973) oli Pekalle merkittävä teos, siitä ei ole epäilystäkään. Vaikka opus on historiallisesti ja tosiasiallisesti muutenkin enimmäkseen täyttä satua (ja sellaisena ennen kaikkea pseudohistoriaa, ei niinkään okkultismia), onnistui se nivomaan Pekalle mielekkäällä tavalla yhteen hengentieteitä ja politiikkaa. Kirjan vaikutus on nähtävissä jo Musta Magia, osa I:ssä (kts. tekstini Suomen Führer osa II sekä jo edellä mainitussa tekstissäni Pekka Siitoimen transformaatio poliittisesta uhkasta uusnatsismin ja okkultismin von Münchauseniksi).

Mutta mistä Pekka sitten sai hengentieteisiinsä ”rivologisia” vaikutteita? 70-luvun alussa ei suomeksi ollut magiaa käsittelevää kirjallisuutta liiemmin olemassa, eikä ns. seksimagiaa käsittelevää kirjallisuutta lainkaan. Englanniksi aiheesta löytyi maailmalta jo tuolloin joitain teoksia, mutta niistä kuuleminen ja niiden käsiinsä saaminen oli hivenen työlästä Suomesta käsin. Tämän lisäksi Pekan englannin kielen taidot eivät riittäneet niiden lukemiseen. Voidaan siis pitää varmana, että ”rivologiset” ulottuvuudet hengentieteelliseen repertuaariinsa Pekka loi luovasti itse, omaa mielikuvitustaan ja sopivia lähteitä yhdistellen. Tämä tietysti sopii kuvaan, sillä Pekan koko hengentieteellinen ajatusrakennelma on omalaatuinen kudelma “omaa ja lainattua”. Eräs teos, joka on saattanut Pekkaa asian rivologisissa ulottuuksissa inspiroida on Horst Knautin 1970 suomeksi julkaistu teos Paluu tulevaisuudesta (kts. tekstini Horst Knautin ja Pekka Siitoimen perverssiyden ylistys).

Mainitsit tekstissäsi yleisluontoisesti, että Pekalla olisi jotain yhtäläisyyksiä Charles Mansoniin. Eroavaisuuksia näiden miesten välillä löytyy monella tapaa, mutta löytyy niitä yhtäläisyyksiäkin. Molempia miehiä kiinnosti henkisyys ja molemmilla oli tavalla tai toisella kiinnostusta myös yhteiskunnallisiin asioihin. Molemmat olivat karismaattisia ja molempiin liitettiin jo tuolloin, no, sanokaamme ”rivologia”. Molemmilla oli oma ”kulttinsa”. Molemmat maastoutuivat ”vesimiehen ajan pimeälle puolelle” (kts. Gary Lachmannin Tajunnan alkemistit, joissa sekä Pekasta että Charliesta on juttua, sekä jo edellä mainitsemani tri. Granholmin artikkeli). Amerikkalaisista aikalaisista Mansonia luontevammin löydän Pekan vertailukohdaksi kuitenkin edesmenneen Anton LaVeyn, mistä artikkelin verran olen kirjoittanutkin (kts. Luciferin arkkipiispan nauru).

Tekstisi mielenkiintoisin pohdinta on tässä:

Pohjimmiltaan Pekan hengelliset näkemykset perustuivat hänen näkemyksiinsä seksuaalisuuden suuresta voimasta niin magian kuin ylipäätään kaiken muunkin takana. Pekalle Saatana oli seksuaalinen olento ja seksuaalisus oli Saatanan tärkein vaikutuskeino. Koska Pekka oli hyvin seksuaalinen persoona hän toteutti tätä näkemystään omien seksuaalisten yllykkeittensä oikeutuksena. Ehkä Pekka ei itsekään tiennyt, mikä osa hänen toiminnastaan oli loppujen lopuksi hengellistä pyrkyä johonkin ja mikä vain pyrkimystä lieventää voimakkaan seksuaalivietin paineita. Kukaan muu ei sitä tiennyt senkään vähää ja Pekan tee mitä haluat -filosofia johti hänen mahdollisten henkisten päämäärien vaihtumiseen johonkin, jota Pekka itse harvinaisen osuvasti, kuinkas muuten, kutsui rivologiaksi.

Pekan hengentieteellisessä kudelmassa seksuaalisuus ja Saatana todellakin liittyivät yhteen ja oleellisesti tähän konkreettiseen maailmaamme, kuten vaikka seuraavasta lainauksesta selviää:

Käärme, eli siitin, eli Paholainen ja niiden voima hallitsevat tätä aineellista maailmaa. Käärme kuvaa myös ikuisen elämän kiertokulkua munan, eli maapallon puitteissa. Muinaiset ihmiset pitivät siitintä Jumalan vertauskuvana, koska siitin oli elämän antaja ja jatkaja. Aineellisesti ajatellen he olivat uskossaan melko oikeassa, koska Paholainen on aineellisen maailman herra eli “Jumala”, ja juuri hän hallitsee siittimen käyttöön liittyviä voimia. Tästä johtuu, että katoliset papit ja buddhalaiset munkit eivät ollenkaan hyväksy siittimen käyttöä mihinkään muuhun kuin virtsaamiseen (teoksessa Ufot, uskonto ja Paholainen, 1974).

Asiasta kannattaa katsoa myös Musta Magia osa I:stä löytyvä lyhyt kuvailu Saatanasta (s. 58).

Pekka ei missään yksiselitteisesti kuitenkaan kirjoittanut, että seksuaalisuus olisi viime kädessä kaiken olemassa olevan (myös ”henkisen maailman”) takana oleva voima. Pekan tekstien pohjalta voisi päätellä jotain aivan päinvastaista, sillä kirjoittamissaan näkemyksissä ”tämän maailman herraa” palveltiin viime kädessä Jumalan kunniaksi – ja Jumala abstraktina otuksena oli Pekan käsityksissä jotain pelkän seksuaalisuuden tuolla puolen olevaa. Pekan henkiset päämäärät (mitä ne täsmällisesti ottaen sitten olivatkaan) eivät vuosien varrella nähdäkseni “vaihtuneet rivologiaan”, vaan ne ja hänen toimintansa muutenkin “rivologisoituivat” aiemmasta puhtoisesta antroposofiasta ja teosofiasta. Oma kysymyksensä sitten on, missä määrin münchausenmaista showta vetävä Pekka kirjaimellisesti uskoi kirjoittamaansa ja kertomaansa okkulttiseen maailmankuvaan. Ateisti Pekka ei kuitenkaan koskaan ollut, se on varmaa.

Voidaan pitää varmana, että Aleister Crowley oli Pekalle nimenä tuttu, sen verran häneen on viitattu jo suomenkielisessä kirjallisuudessakin. Crowleytä ei kuitenkaan Pekan elinaikana käännetty suomeksi, joten Crowleyn ajatuksiin tarkemmin tutustuminen jäi Pekalta kaikella todennäköisyydellä väliin. Crowleyn tekstit ovat myös aivan liian hienosyisiä, jotta Pekka olisi niistä sen enempää kiinnostunut. Pekka ei ole teksteissään tai missään tunnetuissa haastatteluissaan maininnut Crowleytä sanallakaan.

Kirjoitit, että molempien (Siitoin ja Crowley):

(…) elämänkaaret ja jopa näkemykset muistuttivat aavemaisesti toisiaan aina maineetonta loppua myöten, mutta toisin, kuin Crowley, joka yhä edelleen jakaa mielipiteitä ja jolla on lähes 70-vuotta kuolemansa jälkeen yhä puolestapuhujia, Pekka on jäänyt paljon vähäisempään jälkimaineeseen ja hänestä ei ole tehty vakiohahmoa kauhuelokuviin jos myös -elokuviinkaan.

En kyllä mitenkään näe, miten Siitoimen ja Crowleyn elämänkaaret tai näkemykset muistuttaisivat toisiaan mitenkään ”aavemaisesti”. Yleisellä tasolla yhtäläisyyksiä toki löytyy, ennen kaikkea kiinnostus salatieteisiin ja voimakas seksuaalisuus (mikä näkyi myös molempien magiassa niin sanoissa kuin teoissa) ynnä värikäs provokatiivinen persoonallisuus. Tällaiset yleiset seikat tosin yhdistävät varsin monia, jotka tietyn tyyppisestä esoteriasta ovat ylipäätään kiinnostuneita (kts. vaikka aiemmin mainitsemani Anton LaVey).

Merkittäviä eroavaisuuksia miesten välillä oli huomattavasti mm. oppineisuudessa, yleisessä sofistikoituneisuudessa sekä poliittisissa näkemyksissä. Aiheeseen liittyen suosittelen tutustumaan Richard Kaczynskin Perdurabo:n, Tobias Churtonin Aleister Crowley, the biography:n, sekä Oxford University Press:n julkaisemaan akateemiseen antologiaan Aleister Crowley and Western Esotericism. Mesikämmenen Aleister Crowleytä käsitteleviä tekstejä parin edellä mainitun tekstin lisäksi löytyy täältä.

Mitä Siitoimen ja Crowleyn legendan vertailuun tulee, on lähtökohdiksi huomioitava tietysti se, että Siitoin operoi ennen kaikkea suomeksi ja Suomessa, Crowley taas ennen kaikkea englanniksi ja ympäri maailmaa, erityisesti Euroopassa ja Yhdysvalloissa. Omassa kontekstissaan molempien miesten, ei vain Crowleyn, legendan ja suosion voidaan sanoa heidän kuolemansa jälkeen vain kasvaneen. Jo kursorinen vilkaisu vaikkapa LAShTAL – Home of the Aleister Crowley Societyn sivustoon ja Mesikämmenen Valtakunnanjohtajan elämä-sivun alasivuun post 2003 kertoo asiasta selkeää kieltään.

P.S. Tämä on Mesikämmenen blogin 666. posti.

Read Full Post »

Older Posts »