Feeds:
Posts
Comments

Posts Tagged ‘kirjoittaminen’

Timo Hännikäinen puhuu!

timohannikainen

Kansallinen, traditionalistinen, radikaali. Nämä määreet kuvaavat Timo Hännikäistä ja verkkolehti Sarastusta hyvin. Monipuolinen ja tuottelias Hännikäinen on älykäs ja rohkea mies, jolla on mielenkiintoisia ja syväluotaavia ajatuksia kulttuurista. Mesikämmen tuumasi, että miestä pitää jututtaa.

Seuraavasta haastattelusta selviää mm. se, mitä radikaali traditionalismi on, mihin verkkolehti Sarastus pyrkii, millainen joukko lehteä toimittaa, mikä Suomen poliittisessa tilanteessa nykyään mättää ja mistä länsimaiden perikadossa on kyse. Hännikäinen kertoo myös tulevaisuuden suunnitelmistaan ja seuraavasta kirjastaan. Mesikämmenen oli luonnollisesti kysyttävä hiukan myös miehen ajatuksia Pekka Siitoimesta.

Hyvä naiset ja herrat, Timo Hännikäinen puhuu!

– – –

Pohjustusta

Olet runoilija, esseisti, kääntäjä ja kriitikko. Kerro taustastasi niille, jotka eivät siitä tiedä. Millainen mies on Timo Hännikäinen?

Olen syntynyt vuonna 1979 Padasjoella, Päijät-Hämeessä. Helsingissä olen asunut kohta 20 vuotta. Olen ”puolivapaa” kirjailija, eli maksan vuokrani ja laskuni tekemällä osan vuodesta puolipäivätöitä koulun iltavahtimestarina, muu toimeentulo tulee apurahoista ja kirjoituspalkkioista. Olen julkaissut seitsemän omaa teosta ja kääntänyt muun muassa Oscar Wilden, Charles Simicin ja Robert Louis Stevensonin tuotantoa. Olen naimisissa ja puolison lisäksi ruokakuntaan kuuluu cockerspanieliuros. Harrastukset vaihtelevat, tällä hetkellä lähinnä sydäntä ovat vinyylilevyjen keräily ja pienriistanmetsästys.

Tunnetuin teoksesi lienee vuonna 2009 ilmestynyt Ilman (Savukeidas), joka kertoo naisen puutteesta. Mitä tuumaat tuosta kirjastasi ja sen kautta saaneestasi huomiosta nyt, viitisen vuotta teoksen ilmestyttyä? Luetko vanhoja tekstejäsi? Mihin teoksiisi olet tyytyväisin ja miksi?

Ilman oli minulle jonkinlainen läpimurtoteos, joka kaiken synnyttämänsä julkisuuden lisäksi sai erittäin hyvät arvostelut. Useimmat kirjaa käsitelleet tosin keskittyivät siihen seksinpuute-aiheeseen, eivätkä huomioineet läpiseksualisoituneen kulttuurin analyysia, joka oli kirjan varsinainen pointti. Julkisuusrumban otin eräänlaisena kokeiluna, oli kiinnostavaa kokea kertarysäyksellä se median ja julkisuuden maailma, johon harva suomalainen kirjailija pääsee tai joutuu koko urallaan. Mutta olen ihan tyytyväinen, että sitä kesti vain aikansa. En ole mikään karismaattinen esiintyjä tai mediapersoona, mieluummin kirjoitan kuin puhun. Itse kirjaan olen yhä tyytyväinen, vaikka olenkin kyllästynyt puhumaan siitä julkisesti. Se vangitsee aika hyvin tietyn elämänvaiheen tunnot ja ajatukset. Enää en pystyisi kirjoittamaan sellaista teosta, niin moni asia on muuttunut niin ulkoisessa kuin sisäisessä elämässä. Omaa tuotantoa jälkikäteen lukiessa huomioikin yleensä sellaiset asiat, jotka nykyään tekisi eri lailla tai joista oma näkemys on muuttunut johonkin suuntaan. Se on oikeastaan hyvä asia: uskon, että ajattelun ja tuotannon pitää olla elävä ja ristiriitainen kokonaisuus, ei mikään valmis suljettu systeemi.

Kirjojesi lisäksi sinut tunnetaan nykyään myös verkkolehti Sarastuksesta ja radikaalista traditionalismista. Mitä kautta, miksi ja milloin sinusta tuli traditionalisti? Mistä radikaalissa traditionalismissa on kyse?

Traditionalismilla tai radikaalilla traditionalismilla viitataan usein sellaisiin filosofeihin kuten René Guenon ja Julius Evola, joiden ajattelussa uskonnollinen mystiikka oli keskeisellä sijalla. Itse käytän termiä laajemmin. Sarastuksen yhteydessä traditionalismi on käytännössä löyhä yleisnimitys sellaiselle oikeistolaiselle ajattelulle, joka poikkeaa sekä liberaalista talousoikeistosta että valtavirran konservatiivisuudesta. Tällainen ajattelu suuntaa kritiikkinsä käytännössä koko valistuksen ja Ranskan vallankumouksen perintöön. Se näkee yhteiskunnan pikemminkin orgaanisena kokonaisuutena kuin yksilöiden välisenä abstraktina sopimuksena. Vähintäänkin yhteiskuntasopimuksen piiriin pitäisi kuulua myös menneet ja tulevat sukupolvet, eivät ainoastaan elävät. Traditionalismissa politiikan keskipiste ja ihmistä viime kädessä määrittävä tekijä on identiteetti. Identiteetillä on lukuisia ulottuvuuksia, jotka muodostuvat vastakohtaisuuksien ja rajojen puitteissa: paikallinen, historiallinen, sukupuolinen, uskonnollinen, sivilisationistinen, jne. Esimerkiksi minä olen yhtä aikaa helsinkiläinen, suomalainen, eurooppalainen ja valkoinen mies, ja jokainen näistä ominaisuuksista kiinnittää minut tiettyyn kohtalonyhteyteen muiden kaltaisteni kanssa. Ei ole olemassa yhtä ja jakamatonta ”ihmiskuntaa” yhteisine tavoitteineen, vaan eri ryhmillä on omat intressinsä, jotka voivat myös joutua konfliktiin keskenään. Minulle traditionalismi on paikallisen ja kansallisen puolustamista globaalia vastaan.

Minulle traditionalismi on paikallisen ja kansallisen puolustamista globaalia vastaan.

Poliittisia kantoja Sarastuksen piiristä löytyy joka lähtöön, kristitystä konservatiivista jonkinlaiseen fasistiin. Osa kirjoittajista, mukaanlukien minä itse, ei edes halua määritellä itseään kovin tarkasti poliittisessa mielessä, vaan löytää ja yhdistelee ideoita monista ajatussuuntauksista. Se, mikä minut on johtanut tällaisen suuntauksen piiriin, onkin sitten mutkikkaampi kysymys. Perinteen merkitys inhimillisessä kokemuksessa ja Euroopan olemus ovat oikeastaan aina kiinnostaneet minua. Varsinkin kirjailijantyöni kautta tunnen lujaa yhteenkuuluvuutta siihen monisyiseen ja ristiriitaiseen traditioon, jonka muodostavat pakanallinen antiikki, kristillinen keskiaika ja uudempi tieteellinen ajattelu. Olen sielultani eurooppalainen ihminen.

Mitä suomalaisuus merkitsee sinulle? Mikä maamme ja kulttuurimme menneisyydessä on säilyttämisen arvoista ja miksi? Millaisia ovat suomalaisen psyyken valoisat ja pimeät puolet?

Suomalaisuutta on oikeastaan mahdoton ymmärtää ottamatta huomioon maantieteellistä sijaintia ja ilmasto-olosuhteita. Maantieteellisesti Suomi on rajamaa Euroopan ja Venäjän välissä, vähän samaan tapaan kuin vaikkapa Baltian maat ja Ukraina. Reuna-alueilla syntyy omanlaistaan kulttuuria ja mentaliteettia, joka poikkeaa keskuksista. Mentaliteettiamme ovat muokanneet myös ankarat ilmasto-olot. Kirjailija Marko Tapion mukaan kamppailu kylmyyttä ja pimeyttä vastaan on muovannut eräänlaisen arktisen persoonallisuustyypin, joka on säilynyt nykyaikaan saakka. Suomalainen on sitkeä, vakaa ja kestää vastoinkäymiset hammasta purren. Mutta samalla meissä on ajoittainen taipumus äärimmäisyyksiin, jotka voivat saada hyvinkin traagisia muotoja. Suomessa on käyty Euroopan mittakaavassa poikkeuksellisen verinen sisällissota, juoppous on yleistä ja itsemurhiakin esiintyy paljon. Toisaalta tämä taipumus on purkautunut myös hienona taiteena ja kirjallisuutena, ja uskon myös talvisodan puolustushengen ilmentäneen sitä.

Halveksiiko suomalainen kulttuuriväki omaa kansallista perintöään? Jos näin on, niin mistä se kertoo?

Tavallaan tällaista halveksuntaa on esiintynyt aina. 1800-luvulla suuri osa sivistyneistöstä piti suomen kieltä liian karkeana kulttuurin ja kirjallisuuden kieleksi. 1920-luvulla Tulenkantajat pitivät suomalaista kulttuurielämää takapajuisena ja ihailivat romanttiseen tyyliinsä kaikkea modernia ja ”keskieurooppalaista”. Tämä on itse asiassa perifeerinen ilmiö, rajamaiden kirous. Reuna-alueilla helposti ajatellaan, että oma kulttuuriperintö on liian haurasta ja kaikki arvokas tulee keskuksista. Jos kirjallinen kulttuuri on nuori, kuten Suomessa, se vain lisää tällaista asennoitumista. Sen käytännön seurauksiin kuuluvat ulkomaisten vaikutteiden omaksuminen sellaisinaan, suodattamatta, sen sijaan että sovellettaisiin niitä täkäläiseen perinteeseen. Taidehistoriassa keskitytään lähinnä tarkastelemaan, miten erilaiset kansainväliset suuntaukset, kuten vaikkapa romantiikka, funktionalismi ja postmodernismi, ovat tulleet Suomeen. Toisaalta meillä on kaikkina aikoina ollut sellaisiakin taiteilijoita, jotka ovat vakavissaan tutkineet paikalliseen identiteettiin nojaavan taiteen mahdollisuuksia ja pyrkineet luomaan kansallisia muotoja ulkomaisille vaikutteille. Heihin sopisi kiinnittää enemmän huomiota. Kulttuurielämä kaipaisi jonkinlaista etnofuturistista otetta.

Oletko ateisti, agnostikko tai joitain muuta?

Henkilökohtaisesti uskon, ettei historialla ole suuntaa eikä elämällä muuta tarkoitusta kuin ne, jotka yksilöt ja yhteisöt sille antavat. En odota mitään tämän elämän jälkeen, paitsi kenties länsimaisen kulttuurin ja omien ajatusteni säilymistä. En kuitenkaan suosittele tällaista katsomusta kenellekään – se olisi turhaa, sillä kyseessä on pikemminkin sisäsyntyinen kokemus kuin opittu ajattelutapa. Joillakin on kyky uskoa jumaliin, joillakin toisilla ei, ja tämän kohtalon kanssa on elettävä.

En lainkaan väheksy uskontoja: se olisi sama kuin väheksyisi ihmislajia, sillä ihminen on jotenkin asetuksellisesti uskonnollinen olento. Elämästä tekee elämisen arvoista tunne kuulumisesta itseään ja pieniä kuvioitaan suurempaan kokonaisuuteen, ja uskonto lienee yleisin tapa saavuttaa tällainen tunne. Harva pärjää ilman uskontoa tai jotakin sen korviketta. Jos nämä lapselliset uusateistit, Richard Dawkins opetuslapsineen, todella käsittäisivät kuinka ankara paikka maailma ilman korkeamman voiman ohjausta on, he juoksisivat hädissään ensimmäisen vastaantulevan new age -gurun syliin. Niinpä he ottavatkin korvikeuskonnoksi humanismin, biologisen reduktionismin tai edistysajattelun, joka on pelkkä kristillisen eskatologian maallistunut versio. Uskonnottomuus sopii niille, jotka kestävät pohjimmiltaan nihilististä maailmaa, jossa ihmistä varten ei ole mitään suurta suunnitelmaa.

Suosikkialkoholijuomasi?

Miedoista paras on brittiläinen Old Rosie -siideri. Väkevistä parhaita ovat viskit, skottilaisista Laphroaig ja irlantilaisista Jameson.

– – –

Sarastus ja radikaali traditionalismi

Verkkolehti Sarastus aloitti toimintansa syyskuussa 2012. Miksi tällaiselle verkkolehdelle oli tarvetta, miten se maastoutuu suhteessa maamme nykyiseen kulttuuriin ja poliittiseen ilmapiiriin? Mihin Sarastus pyrkii, mikä on sen raison d’être?

moderniamaailmaaSarastuksen tarkoitus on toimia poliittisista puolueista ja järjestöistä riippumattomana ajatushautomona, joka tuo esiin traditionalistisia ja kansallismielisiä näkökulmia politiikkaan ja kulttuuriin. Suomesta puuttuu tämäntyyppinen ajattelun perinne, tai ainakin se on katkennut, sillä 1960-luvulta saakka älymystö on ollut leimallisesti vasemmistolaista ja vasemmistolla on ollut käsissään aloite melkein kaikessa kulttuurianalyysissa ja yhteiskuntakritiikissä. Poliittisen mielipiteen heilahdukset eivät ole muuttaneet tätä tilannetta. Jos halutaan yhteiskunnallista muutosta, sen täytyy tapahtua ensin ihmisten mielissä, ja tässä suhteessa akateeminen maailma, kulttuurielämä ja media, nykyään yhä enemmän myös sosiaalinen media, ovat ratkaisevassa roolissa.

Sarastuksen tarkoitus on toimia poliittisista puolueista ja järjestöistä riippumattomana ajatushautomona, joka tuo esiin traditionalistisia ja kansallismielisiä näkökulmia politiikkaan ja kulttuuriin.

Missä ja kenen tai keiden toimesta idea Sarastuksen aloittamiselle alkoi? Milloin idea Sarastuksesta nousi ensimmäisen kerran ilmaan?

Ajatus tämäntyyppisestä julkaisusta oli putkahdellut kansallismielisissä ympyröissä jo pidemmän aikaa, mutta konkreettisia suunnitelmia ei ollut. Kesällä 2012 otin sähköpostitse yhteyttä joukkoon luotettuja samanmielisiä ihmisiä, joiden tiesin olevan myös näkemyksellisiä kirjoittajia, ja ehdotin verkkojulkaisun perustamista. Pidimme pari yhteistapaamista ja jatkoimme suunnittelua sähköpostitse. Syyskuuhun mennessä olimme päässeet yksimielisyyteen suurista linjoista, luoneet lehden ulkoasun ja laatineet ensimmäiset kirjoitukset.

Kerro Sarastuksen toimittajakunnasta. Kuinka erilaista väkeä verkkolehden toimittajista löytyy? Esiintyykö toimittajakunnan kesken vahvaa ideologista kädenvääntöä verkkolehden sisällön suhteen vai luoviutuvatko asiat omalla painollaan jaetuttujen traditionaalisten lähtökohtien kautta?

Toimituskunta on pysynyt suurin piirtein samana, mutta vakituisia avustajia on ilmaantunut suhteellisen lyhyessä ajassa kiitettävä määrä. Suurin osa ei ole ammattikirjoittajia, mutta monella on esimerkiksi yliopistotaustaa ja sitä kautta kokemusta asiatekstin laatimisesta. Toimitus- ja avustajakunta jakaantuu eri puolille Suomea, ja yhteistyötä tehdään internetin välityksellä. Kuten jo aiemmin totesin, Sarastusta toimittaa poliittisesti kirjava joukko, jota yhdistävät tietyt yleiset periaatteet. Poliittisista eroavaisuuksista ja lehden linjasta syntyy silloin tällöin toimituksen sisäistä debattia, mutta sitä on aina käyty hyvässä hengessä. Sarastus on loppujen lopuksi varsin avoin erilaisille näkemyksille, ainoastaan silkan huuhaan kuten ilmastodenialismin ja holokaustinkiistämisen olemme päättäneet pitää lehden ulkopuolella.

Millaista yhteydenpitoa ja yhteistyötä Sarastuksella on muiden samanhenkisten ihmisten ja ryhmien kanssa Suomen rajojen ulkopuolelta?

Sarastus on julkaissut käännöksiä artikkeleista, jotka ovat alunperin ilmestyneet muun muassa amerikkalaisissa Alternative Right- ja Counter Currents -verkkolehdissä, ruotsalaisella Motpol-sivustolla, erilaisissa ranskalaisissa julkaisuissa, jne. Tällä tavoin lehti on tullut tunnetuksi samanhenkisten keskuudessa myös ulkomailla, ja toimituskunnan jäsenet ovat jonkin verran yhteydessä ulkomaisiin kirjoittajiin. Tiettyä kiinnostusta Suomea kohtaan on herännyt tämän takia. Amerikkalainen kirjailija Jack Donovan, jota haastattelin alkuvuodesta Sarastukseen, kirjoitti myöhemmin facebook-sivuillaan, että hänen mielestään Suomi on paras maa, koska suomalaiset lukijat lähettävät hänelle jatkuvasti täkäläisten neofolk-yhtyeiden levyjä ja muuta kiinnostavaa tavaraa.

Miten Sarastukseen on yleisesti ottaen suhtauduttu eri piireissä? Onko Sarastuksen osakseen saama huomio yllättänyt millään tapaa?

Jo sivuston tilastoja seuratessa huomaa, että lehteä lukevat varsin monet. Päivittäinen kävijämäärä on keskimäärin reilun tuhannen luokkaa ja tähän mennessä suosituinta kirjoitusta on jaettu facebookissa noin 500 kertaa. Olen myös havainnut, että sitä lukevat monet sellaisetkin, jotka eivät lehden aatemaailmaa allekirjoita. En tiedä, onko se yllättävää. Traditionalismi ja ”uusi oikeisto” ovat Suomessa melko uusia juttuja, joten on tavallaan luonnollista että ne herättävät kiinnostusta. Huvittavimpia ovat oikeastaan Sarastuksen herättämät ristiriitaiset reaktiot eri leireissä. Vasemmisto on yrittänyt lyödä meihin natsileimaa, ja eräällä uusnatsien sivustolla meitä on taas sanottu ”siionistien peiteoperaatioksi” tai joksikin vastaavaksi. Kai tämäkin on merkki siitä, että olemme osanneet tehdä jotain oikein.

Miten tunnetusti vasemmistohenkinen kirjallisuuspiiri ja siihen kuuluvat ystäväsi ovat suhtautuneet oikeistoradikaaleihin ystäviisi ja Sarastus-verkkolehteen?

Suhtautuminen vaihtelee, mutta onhan se selvää, ettei maineeni sillä suunnalla ole yleisesti ottaen kovin hyvä. Välillä kustantajaltani on kyselty, miksei minua kieltäydytä julkaisemasta – ja ironista kyllä, kyselijät ovat yleensä sellaisia jotka muuten väittävät olevansa kaikkea ilmaisunvapauden rajoittamista vastaan. Sinänsä minua ei liikuta moinen, sillä minulla on edelleen riittävästi julkaisukanavia ja lukijoita. En ole erityisen aktiivinen kirjallisuuspiireissä, koska ne ovat hirvittävän sisäsiittoisia porukoita, joissa ihmiset seurustelevat lähes pelkästään saman alan tyyppien kanssa ja uskovat tekevänsä jotakin merkittävää, vaikka heidän touhuistaan on kiinnostunut vain kourallinen kollegoita. Minulle on vakiintunut sieltä muutama luotettu ystävä, joiden kanssa tulen hyvin toimeen ja joita tapaan melko säännöllisesti, mutta kirjallisuusväen kissanristiäisissä minua näkee harvoin.

Mitä mieltä olet Suomen poliittisesta nykytilanteesta? Mikä nykytilanteessa mättää eniten ja mitkä asiat siihen ovat syynä? Millaisia mahdollisia valopilkkuja nykytilanteessa on? Millaisena näet maamme poliittisen tulevaisuuden?

Suomen poliittinen tilanne muistuttaa monessa mielessä tyypillisen eurooppalaisen teollisuusmaan tilannetta, vaikka erojakin on. Meillä on matala syntyvyys ja ylisuureksi paisunut julkinen talous. Perheet ja muut pysyvät tukirakenteet hajoavat, ruumiillisen työn arvostus on matala, demografisia ja taloudellisia ongelmia yritetään ratkaista maahanmuutolla, joka lähinnä synnyttää uusia ongelmia. Talouskriisi ei ole iskenyt meihin erityisen lujaa, mutta toisaalta olemme tuskin vielä nähneet sen pahinta vaihetta.

Tämänhetkisten ongelmien taustalla on pitkälti suurten ikäluokkien rakentama yhteiskunta, joka perustuu arvoliberalismille ja ensi sijassa aineelliseksi ymmärretylle hyvinvoinnille.

Tämänhetkisten ongelmien taustalla on pitkälti suurten ikäluokkien rakentama yhteiskunta, joka perustuu arvoliberalismille ja ensi sijassa aineelliseksi ymmärretylle hyvinvoinnille. Sen nimissä kansallisomaisuutta on myyty ulkomaille yleisen kulutusjuhlan rahoittamiseksi, ihmisiä on ylikoulutettu työttömiksi ja jätetty tulevien sukupolvien maksettavaksi massiivinen valtionvelka. Suurten ikäluokkien niin sanotut ”pehmeät arvot” loivat hirmuisen kovan yhteiskunnan, jossa yhteisvastuuta ei tunneta ja jokainen odottaa saavansa valtiolta enemmän kuin itse antaa. Rikkaat eivät enää halua maksaa veroja eivätkä köyhät tehdä töitä. Verojen maksu ja työnteko ovat jääneet keskiluokan harteille, ja keskiluokan kapinahenki alkaa näkyä muun muassa perussuomalaisten suosion kasvussa.

Valopilkkuna nyky-Suomessa näen sen, ettei tänne ole vielä kehittynyt sellaisia suuria maahanmuuttajakeskittymiä kuin vaikkapa Ruotsiin tai Ranskaan. Toisaalta Suomella on maantieteellisen sijaintinsa takia toinen ongelma: Venäjä suhtautuu meihin kuin omaan takapihaansa ja saattaa tulevaisuudessa käyttää täällä asuvia venäläisiä ulkopoliittisen painostuksen välineenä, kuten se on tehnyt Baltiassa ja Ukrainassa. Venäjän imperialistiset haaveet ovat ainakin lyhyellä tähtäimellä vakavin ulkoinen uhka Suomelle. Tarja Halosen presidenttikaudella tätä tosiseikkaa yritettiin kaikin keinoin peittää näkyvistä. Nyt unesta ollaan hiljalleen heräämässä, toivon ettei se tapahdu liian myöhään.

Millaisessa Suomessa Timo Hännikäinen haluaisi elää? Millainen olisi ihanteellinen tilanne Suomessa nykyään? Mitkä asiat olisivat toisin?

En mielelläni rakentele yhteiskuntautopioita, koska yhteiskunta on aina elävä kokonaisuus eikä mikään ideaali voi sellaisenaan toteutua. Jos takertuu liian tiukasti kuvaan ihanneyhteiskunnasta, todellisuuden lainalaisuudet unohtuvat helposti. Joitakin yleisiä linjoja mielessäni toki on.

Ihanne-Suomeni olisi sellainen, missä osa valtion nykyisistä tehtävistä olisi paikallisyhteisöillä ja ihmiset olisivat riippuvaisempia toisistaan kuin valtiokoneistosta. Ihmisillä olisi runsaasti yhteyksiä erilaisiin itsenäisesti toimiviin instituutioihin liikuntakerhoista osuuskuntiin ja muihin taloudellista toimintaa harjoittaviin organisaatioihin. Oppisopimuskoulutusta ja vastaavia järjestelyjä tuettaisiin jotta ihmisten olisi helppo työskennellä käytännön ammateissa. Pienyrittäjien asema olisi vahva. Valtio tukisi ja suojelisi paikallisyhteisöjä mutta puuttuisi niiden varsinaiseen toimintaan harvoin. Euroopan ulkopuolelta suuntautuva maahanmuutto olisi vähäistä ja tiukasti kontrolloitua. Sen sijaan opiskelija-, tiede- ja kulttuurivaihtoa olisi runsaasti ja siihen kannustettaisiin. Yksi valtiovallan tärkeistä tehtävistä olisi luonnonvarojen varjelu ja ekometsätalouden kaltaisten kestävien mallien tukeminen luonnonvarojen käytössä. Maanpuolustukseen panostettaisiin, ja vakinaisen armeijan lisäksi maassa olisi suojeluskuntien tapaisia paikallistason maanpuolustusjärjestöjä kuten Virossa.

Onko Suomi mielestäsi vielä itsenäinen? Miksi on tai ei ole?

Tiukassa mielessä Suomi on ollut itsenäinen ainoastaan 1920- ja 30-luvuilla. Silloin maa oli taloudellisesti omavarainen ja meillä oli itsenäinen ulkopolitiikka. Tämä kausi päättyi talvisotaan, jonka jälkeen tuli liittolaisuus Saksan kanssa, sitten YYA-aika ja lopulta EU:n jäsenyys. Ensimmäisen tasavallan kaltainen itsenäisyys ei tietenkään olisi enää nykyään mahdollista. Kansainvälinen politiikka ei perustu sopimuksien noudattamiselle, vaan se on taistelua. Suuret kansakunnat taistelevat vallasta ja pienet olemassaolosta. Niinpä pieni maa ei pysty sooloilemaan kovin pitkään, vaan sen on etsittävä vahvoja liittolaisia. Samalla on kuitenkin osattava luovia erilaisten valtablokkien välissä ja säilytettävä henkinen ja kulttuurinen itsenäisyys, joka on minusta se itsenäisyyden olennaisin muoto.

Mitä mieltä olet EU:sta? Pitäisikö Suomen erota EU:sta? Pitäisikö Suomen ottaa markka takaisin käyttöön?

Yhdistynyt Eurooppa ei ole lainkaan huono idea, mutta valitettavasti EU lähti jo varhaisvaiheessaan toteuttamaan sitä väärällä tavalla. Unionia luotaessa Robert Schuman kannatti ajatusta mannereurooppalaisesta konfederaatiosta, joka kunnioittaa jäsenmaidensa historiallisia ja kulttuurisia juuria ja jolla on vahva itsenäinen puolustus. Valitettavasti voitolle pääsi Jean Monet’n visio, jossa EU on talouspainotteinen liitto, jolla ei ole tarkkoja kulttuurisia tai maantieteellisiä rajoja. Sillä ei ole periaatteellisia estoja laajentua ei-eurooppalaisten kansojen keskuuteen ja puolustuksessaan se tukeutuu Yhdysvaltoihin. Tällaisena EU on kaikkien kansallisten ja paikallisten identiteettien vihollinen.

EU:sta eroaminen tuottaisi tällä hetkellä Suomelle enemmän haittaa kuin hyötyä, mutta nykyisen linjan vastaisten poliittisten voimien niin täällä kuin muualla Euroopassa pitäisi pyrkiä uudistamaan liittoa sisältäpäin.

Radikaalin traditionalismin kannattaminen tuntunee tuulimyllyjä vastaan taistelemiselta – vai onko näin? Onko traditionalismi idealistista eskapismia suhteessa vääjäämättömään suuntaan, johon maailma menee?

Maailma ei etene vääjäämättömään suuntaan kuin aikansa. Liberalismin ja globalisaation maailma pitää itseään ikuisena, mutta niin kaikki tuhoutuneet imperiumit ovat pitäneet. Itse uskon, että elämme jonkinlaista siirtymäkautta. Kirjailija Anthony Burgess laati romaanissaan The Wanting Seed hahmotelman historian kolmivaiheisesta syklistä. Syklin alussa vallitsee malli, jossa laki, järjestys ja perinnäistavat ovat kaiken ydin. Kun tällainen järjestys on pysynyt vakaana riittävän kauan, aletaan kuvitella että ihminen on pohjimmiltaan hyvä ja kykenee pelkän järkensä avulla luomaan ihanneyhteiskunnan. Kun tämä malli kaatuu omaan mahdottomuuteensa, siirrytään välivaiheeseen jota leimaa kaaoksen ja tyrannian vuorottelu ja kaikkinainen epävakaus. Lopulta konservatiivinen järjestys palaa ja sykli alkaa alusta. Jos Burgessin hahmotelma vastaa todellisuutta, olemme tällä hetkellä siirtymässä sekasortoiseen välivaiheeseen. Silloin niillä, jotka pyrkivät pitämään vanhaa perinneainesta hengissä ja luomaan uutta, on tärkeä rooli. He ovat kuin munkkeja, jotka vaalivat antiikin sivistystä luostareissaan Rooman valtakunnan hajoamisen jälkeisinä levottomina aikoina. Kuten Alain de Benoist sanoi: ”He elävät pimeydessä mutteivät kuulu pimeyteen, vaan kamppailevat sytyttääkseen valon uudelleen.”

Maailma ei etene vääjäämättömään suuntaan kuin aikansa. Liberalismin ja globalisaation maailma pitää itseään ikuisena, mutta niin kaikki tuhoutuneet imperiumit ovat pitäneet.

Onko traditionalismin suosio nousussa vai onko se pysynyt suurin piirtein saman kokoisen pienehkön joukon tapana katsoa maailmaa ja elää siinä? Voiko traditionalismi edes nousta suurempaan suosioon, onko se luonteeltaan vääjäämättä kulttuurisessa marginaalissa?

Ainakin sitä kohtaan tunnetaan enemmän kiinnostusta. Liberaali ja vasemmistolainen ylivalta henkisessä elämässä on jatkunut niin kauan, että se on rappeutunut opittujen iskulauseiden toistamiseksi. Silloin vastakkaiset näkökulmat tuntuvat automaattisesti raikkailta. En katsoisi, että traditionalismi edes pyrkii suuren yleisön suosioon, sillä kyseessä ei ole mikään yhtenäinen ideologia vaan pikemminkin monia ajatussuuntia sisältävä virtaus – vähän samaan tapaan kuin ”konservatiivinen vallankumous” 1920-luvun Saksassa. Sekin oli aatteellisesti kirjava, epäyhtenäinen ja elitistinen liike, mutta vaikutti laajalti oman aikansa poliittiseen ilmapiiriin.

Millaisia sisäisiä jännitteitä, ristiriitoja tai haasteita traditionalisti joutuu maailmankatsomuksensa vuoksi nykymaailmassa omassa elämässään kohtaamaan? Miten traditionalisti tasapainoilee suhteessaan uuteen ja vanhaan teknologiaan, individualismiin ja kollektiivisuuteen, yms.? Millaisissa asioissa olet joutunut tekemään käytännöllisiä tai muunlaisia kompromissejä suhteessa traditionalistisiin periaatteisiisi?

Tämä on tietysti hyvä kysymys jokaiselle, joka elää omista arvoistaan poikkeavassa yhteiskunnassa. Toisaalta ratkaisu ei ole monimutkainen: on vain asetettava asiat tärkeysjärjestykseen ja mietittävä, mitä todella tarvitsee elääkseen arvokkaasti. Jos ei tavoittele suuria omaisuuksia, virallisia tunnustuspalkintoja ja yleistä hyväksyntää, on aivan mahdollista elää loukkaamatta vakavasti periaatteitaan. Järjestelmää voi käyttää hyödykseen ottamalla siltä sen mitä tarvitsee ja samalla työskentelemällä jonkin paremman rakentamiseksi. Minusta ei esimerkiksi ole järkevää boikotoida jotakin tarvitsemaansa tuotetta sen takia, ettei pidä sitä valmistavasta yrityksestä. Julius Evola kehotti ratsastamaan tiikerillä, kunnes se väsyy juoksemaan. Toisaalta ei myöskään kannata valittaa median turruttavaa vaikutusta ja kulttuurin kaupallisuutta, jos itse menee virran mukana. On hyvin helppoa olla katsomatta televisiota ja haalimatta merkkituotteita, mielekkäämpää tekemistä löytyy yllin kyllin.

Jos ottaa spengleriläisen käsityksen kulttuurin elinkaaresta tosiasiana, kuten traditionalistit ilmeisesti universaalisti ottavat, niin tarkoittaako se sitä, että traditionalismiin liittyy aina sisäänkirjoitettuna kulttuuripessimismi? Ovatko traditionalistit pessimistejä? Mikä on traditionalismin positiivinen anti nykykulttuurin kokonaisuudessa?

perikatoSpengler katsoi kaikkien korkeakulttuurien käyvän läpi tietyt kehitysvaiheet ja lopulta kuolevan. Pessimistinä häntä on pidetty siksi, että hän katsoi itse elävänsä kuihtumisen vaihetta. Spengler tarkoitti länsimaisella kulttuurilla noin vuodesta 500 jKr. meidän päiviimme saakka jatkunutta kulttuurikokonaisuutta, esimerkiksi antiikin kulttuuri oli hänen mielestään aivan oma kokonaisuutensa. ”Perikato” ei tarkoittanut hänelle mitään täydellistä tuhoa, vaan yhden korkeakulttuurin kuihduttua uusi alkaa itää. Jotkut sen piirteet myös siirtyvät uuteen kulttuuriin ja saavat siellä uudenlaisia muotoja. Esimerkiksi kristinusko syntyi jo antiikissa, mutta se säilyi antiikin kulttuurin kuoltua ja siitä tuli Spenglerin tarkoittaman länsimaisen kulttuurin pohjakivi. Minusta ei ole hedelmällistä vain surra oman kulttuurimme ilmiöiden rappeutumista ja varjella vanhoja muotoja, vaan on katsottava myös eteenpäin ja etsittävä kaikkea sellaista, mikä voisi elää oman korkeakulttuurimme yli ja toimia kokoavana voimana uudessa. Tämän takia Sarastus on minusta hyvä nimi lehdelle, siinä on eteenpäin katsova henki. Ellei Euroopan supistuva väestö kokonaan tai suurimmaksi osaksi korvaudu afrikkalaisilla ja aasialaisilla, eurooppalaisuus säilyy ja löytää uusia ilmenemismuotoja tulevaisuudessa.

Millainen on tyypillinen suomalainen traditionalisti?

Sellaista tuskin on olemassakaan.

– – –

Pekka Siitoin

Koska tämä on Mesikämmenen blogi, niin kysytään sinulta myös edesmenneestä valtakunnanjohtajasta. Mitä mieltä olet hänestä?

Pekka oli kokonaistaideteos, kansanomaisemmin sanottuna elämäntaiteilija. Hän teki itsestään jonkinlaisen performanssin. Arvostan häntä, koska hän oli niin vapaa kaikesta itsesensuurista. Hänen julkiset esiintymisensä olivat loistavaa viihdettä.

Miten arvioit Pekan roolin 70-luvun Suomessa? Miten merkittävä Pekan rooli oli Kekkosen ja Neuvostoliiton kritiikissä maassamme? Oliko Pekka todellinen ja vakavasti otettava poliittinen vastavoima, vai esitettiinkö hänet paisutettuna uhkana kommunistien toimesta, puhtaasti poliittisin tarkoitusperin?

Minusta Pekka oli eräänlainen YYA-Suomen pimeä alitajunta. Hän teki kaikkea, mikä silloin oli kiellettyä tai epäkorrektia, ja kaiken lisäksi aivan äärimmäisellä ja karnevalistisella tavalla. En tiedä pitääkö tarina paikkansa, mutta olen kuullut että Pekan kotipihalla Naantalissa liehunut hakaristilippu näkyi paikkaan, jota Kekkonen ja muut sen ajan merkittävät poliitikot käyttivät huvilana.

On huvittavaa lukea, miten vasemmistolehdistö aikoinaan uutisoi Pekan ja hänen aatetovereittensa tekemisistä. Otsikoissa maalailtiin vakavaan sävyyn fasismin uuden nousun uhkaa, vaikka kyseessä oli aivan marginaalinen joukko eksentrikkoja. Samaan tyyliinhän kirjoitellaan nykyään ”äärioikeiston noususta”, vaikka joku uusnatsismi on Suomessa varsin vähäpätöinen ilmiö.

Pekka mielletään nykyään lähinnä ronskin humoristisena spektaakkelina, jossa yhdistyi rivologia, hengentieteet ja politiikka. Jos unohdetaan Pekan auraa vahvasti värittävä huumori ja koomisuus, niin mitä mieltä olet Pekan eläessään esittämistä poliittisista näkemyksistä? Missä määrin niissä oli jotain, mistä mahdollisesti olet samaa mieltä?

En oikeastaan pidä Pekkaa poliittisena hahmona, vaan pikemminkin showmiehenä ja arvokkaan kylähulluperinteen modernina jatkajana. Hänen sukulaissielujaan tässä mielessä ovat muun muassa Sigurd Wettenhovi-Aspa ja Ior Bock, joista on tullut kiinteä osa suomalaista folklorea.

Jos Kursiivin iskua ei olisi tapahtunut ja Pekka ei olisi saanut siitä vankilatuomiota, miten arvelet Pekan myöhempien vaiheiden menneen? Olisiko Pekka saanut rekisteröityä puolueensa virallisesti, olisiko Pekan homma pysynyt vakavammin otettavana ja noususuhdanteisena?

En tiedä, tavoitteliko Pekka vakavissaan kansansuosiota. Jos joku haluaisi oikeasti edistää natsi-ideologiaa, hän ottaisi aivan toisenlaisen lähestymistavan kuin Naantalin kaduilla koppalakki päässä saapastellut mies, joka hirtti muuminuken, uskoi yhdessä edellisistä elämistään olleensa ranskalainen aatelismies ja julisti olevansa ”kivenkova rasisti, sadisti ja fasisti.” Pekalle tärkeintä oli show. Uskon hänen pikemminkin eläneen jotakin eriskummallista fantasiaa kuin tavoitelleen poliittista uskottavuutta.

Radikaaliksi traditionalistiksi kehittymisesi tuo etäisesti mieleen Pekan poliittisen radikalisoitumisen 70-luvulla – samaan hengenvetoon on toki todettava, että teidän kahden välillä eroja löytyy hyvin paljon. Ennen kuin Pekka radikalisoitui, hän oli tullut tunnetuksi valokuvausliikkeestään, Aino Kassisen ykkösoppilaana olemisestaan, yms. sosiaalisesti varsin hyväksytystä ja arvotetustakin toiminnasta. Ennen julkista profiloitumistasi radikaaliksi traditionalistiksi olit tullut tunnetuksi arvostettuna kirjailijana, kääntäjänä ja mm. kulttuurilehti Kerberoksen päätoimittajana. Kun Pekan poliittinen profiili radikalisoitui, hän menetti ystäviään ja hänen ja perheensä elämä vaikeutui. Onko elämäsi vaikeutunut sitten julkisen profiloitumisesi traditionalistina, oletko menettänyt ystäviä? Onko maailmankatsomuksellinen kehityksesi antanut uutta näkökulmaa Pekkaan?

Jotkut tuttavat ja kollegat ovat vieraantuneet minusta sen jälkeen kun olen ”tullut kaapista” näissä asioissa, mutten sanoisi elämäni vaikeutuneen. Minulle on tärkeintä se että voin tehdä työtäni, ei se, olenko väleissä kaikkien kanssa. Mitä Pekkaan tulee, hänkään tuskin ahdistui huonosta maineestaan vaan pikemminkin nautti siitä. Mutta hänen perheellään oli varmasti kovin vaikeaa. Isän valtakunta -dokumenttia katsoessani totesin, ettei hänen lapsiaan ainakaan käy kateeksi.

Missä määrin Pekka oli mielestäsi traditionalisti?

Ehkä hänen okkultismiharrastuksestaan voisi löytyä yhtymäkohtia vaikkapa Evolaan, joka oli kovin kiinnostunut magiasta. En tunne sitä puolta kovin tarkkaan. Natsismi puolestaan on monella tapaa aika kaukana traditionalismista, vaikka yhtymäkohtiakin löytyy. Esimerkiksi natsien ihailu keskitettyä totalitaarista valtiota kohtaan ja rotumystiikka ovat vieraita useimmille traditionalisteille.

– – –

Assosiaatiot

Mitä seuraavat asiat tuovat sinulle mieleen? Voit vastata yhdellä sanalla tai pidemmin.

Pentti Linkola.

Suomalaisen luonnonsuojelun suurmies ja erinomainen asiaprosaisti.

H.P. Lovecraft.

Ensimmäinen kirjallinen ihastukseni. Loi oman mytologiansa, mikä ei ole vähäinen saavutus.

Liberalismi.

Tarkoitti alunperin poliittista ja taloudellista vapautta, nykyään voi tarkoittaa mitä tahansa.

Multikulturalismi.

Kyvyttömyyttä ymmärtää, mitä kulttuuri tarkoittaa.

Hipsterit.

Varoittava esimerkki siitä, mitä tapahtuu kun ironia muuttuu retorisesta keinosta elämäntavaksi.

Kestävä kehitys.

Talouskasvu-uskovaisten saivartelua.

Poliittinen korrektius.

Sensuurilla on monta nimeä.

Islam.

Juutalaisuuden ja kristinuskon outo äpärälapsi.

Porno.

Korvannut seksin länsimaissa.

Tom of Finland.

Siitoin-postimerkki olisi ollut parempi.

Perussuomalaiset.

Poliittinen sillisalaatti, josta löytyy niin viisaita kuin idiootteja.

Jussi Halla-aho.

Suoraselkäinen poliitikko, tosin reagoi liian herkästi lehdistön kirjoitteluun.

Kokoomus.

Plutokraattien puolue.

Vihreät.

Liberaaleja, jotka haluavat kieltää kaiken.

Rasismi.

Tarkoitti alunperin rotusortoa, nykyään voi tarkoittaa mitä tahansa.

Skinheadit.

Onko heitä enää Suomessa?

Natsi-Saksa.

Valtiomuotoinen yritys yhdistää estetiikka ja politiikka.

Helsingin Sanomat.

Painettua internettiä.

Suomen Sisu.

Kansallismielinen keskustelukerho, josta nousi myöhemmin poliittisia vaikuttajia.

Kansallinen vastarinta.

Vanhoissa natseissa oli enemmän tyyliä kuin uusissa.

Vasemmisto.

Puolusti aiemmin työtä pääomaa vastaan, nykyään puolustaa työtä vieroksuvia.

Metsästys.

Ihmisen alkuperäisin elinkeino.

Käsin kirjoitetut kirjeet.

Käyneet valitettavan harvinaisiksi. Merkittävien henkilöiden valittuja sähköposteja lienee turha julkaista.

Neofolk.

Kiinnostavin 1970-luvun jälkeen syntynyt musiikin tyylilaji. Death In Junen ja Blood Axisin levyt soivat kotonani ahkerasti.

Sananvapaus Suomessa.

Siitä tingitään aina kun joku käyttää sitä.

Suomen oikeuslaitos.

Luotan siihen yhä vähemmän.

Kuolemantuomio.

Rehellinen ja suvereeni vallankäytön muoto.

Tasa-arvo.

Käsitteellinen mahdottomuus. Arvo perustuu erolle.

Feministit.

Uskovat, että naisen tulee tehdä mitä huvittaa ja miehen mitä nainen sanoo.

Pussy Riot.

Minun marttyyrini on Dominique Venner eikä Pussy Riot.

Cheek.

Vihaan rappia, esittivätpä sitä minkä väriset tahansa.

Venäjä.

Suomalais-ugrilaisten kansojen historiallinen vihollinen, joka on tuottanut hienoa kirjallisuutta.

Yhdysvallat.

Atlantin takainen öykkäri, jonka aseita Eurooppa tällä hetkellä valitettavasti tarvitsee.

NATO.

Kannatan Suomen jäsenyyttä. Pienen kansakunnan edustajana on pakko olla pragmaattinen.

Sauna.

Siitä minä nautin.

– – –

Tulevaisuus

kaliyugaElämmekö Kali Yugan aikakautta? Onko länsimaiden perikato käsillä? Jos elämme Kali Yugaa, mitä merkkejä tästä on nähtävissä?

Yksi selvä rappion merkki on se, ettei tulevaisuudenuskoa enää tapaa. Valtavirran poliittiset toimijat kyllä teeskentelevät optimismia, mutta kukaan ei tunnu tosissaan uskovan siihen. Ihmiset vain toivovat hiljaa mielessään, ettei romahdus tapahdu heidän elinaikanaan. Toisaalta pitää muistaa, että perikato harvemmin tarkoittaa nopeaa ja täydellistä luhistumista. Rooman valtakunnastakin romahti vain länsipuoli, Bysantti porskutti vielä täydet tuhat vuotta. Rapistuvat kulttuurit voivat sinnitellä hämmästyttävän pitkään.

Yksi selvä rappion merkki on se, ettei tulevaisuudenuskoa enää tapaa. Valtavirran poliittiset toimijat kyllä teeskentelevät optimismia, mutta kukaan ei tunnu tosissaan uskovan siihen.

Millaisia tulevaisuudensuunnitelmia sinulla on? Mitä seuraava kirjasi tulee käsittelemään?

Minulla on valmisteilla esseekirja, jonka olisi tarkoitus ilmestyä ensi keväänä. Se on tietyllä tavalla jatkoa Ilman-kirjalle, sillä sen keskipisteessä on suomalainen mies ja mies yleensä. Käsittelen siinä ”miehen metafysiikkaa” eli sitä, mitä maskuliinisuus pohjimmiltaan on kulttuurisista muuttujista riisuttuna. Samalla käyn läpi sitä, miten moderni yhteiskunta on oikeastaan naisten intressejä varten rakennettu. Lyhyesti sanottuna, Otto Weininger kohtaa Fight Clubin. Lisäksi minulla on tekeillä romaani ja suomennosvalikoima Jack Londonin asiaproosaa.

Millaisia tulevaisuudensuunnitelmia on verkkolehti Sarastuksella? Miltä Sarastuksen tulevaisuus näyttää? Pysyykö Sarastus pelkästään verkkolehtenä, vai onko sille mietitty myös traditionaalisempaa paperilehti-formaattia?

Sarastus tuskin ainakaan kovin pian siirtyy paperilehdeksi, mutta toimitus on suunnitellut parhaiden kirjoitusten julkaisemista säännöllisin väliajoin jonkinlaisena vuosikirjana. Muutakin pienimuotoista julkaisutoimintaa on ideoitu. Olemme aloittaneet Spenglerin Ihminen ja tekniikka -teoksen julkaisemisen suomeksi ”jatkokertomuksena” Sarastuksessa, ja suomennos olisi tarkoitus julkaista myöhemmin myös kirjana.

Mikä tekee sinut onnelliseksi?

Mielenkiintoisten ihmisten seura. Joskus he ovat eläviä ihmisiä, joskus taas taiteilijoita ja filosofeja joiden kanssa keskustelen heidän teostensa välityksellä.

– – –

Mesikämmen kiittää Timo Hännikäistä haastattelusta!

– – –

Aiheeseen liittyen:

Hännikäisen blogi Marginalia. [Marginalia vanhassa osoitteessaan].

Hännikäinen Wikipediassa.

Hännikäisen kirjailijasivu Facebookissa.

Hännikäisen haastattelu Kuiskaus pimeässä-lehdessä.

Hännikäisen haastattelu Hommalla: Timo Hännikäinen: Ikkunat auki Impivaaraan.

Juhani Karilan juttu Helsingin Sanomissa: Esseisti Hännikäinen: Tasa-arvo on liian pitkällä. Esseisti Timo Hännikäinen radikalisoitui.

City-lehden juttu Hännikäisestä ja hänen 2009 ilmestyneestä kirjastaan Ilman (Savukeidas, 2009).

Hännikäinen puhumassa kirjastaan Ilman Maria-ohjelmassa.

Hännikäinen Perttu Häkkisen haastateltavana Ylen Suomalainen mies-sarjassa 2012.

Täyslaidallinen humanismia vastaan. Hännikäisen kirjan Ihmisen viheliäisyydestä (Savukeidas, 2011) arvio Elonkehässä.

Verkkolehti Sarastus.

Verkkolehti Sarastus Facebookissa.

 

Read Full Post »

nalle1Mesikämmen lähestyi turkulaistunutta Nalle Östermania tukulla kysymyksiä. Nalle vastaili. Tästä haastattelusta löydät vastauksen mm. siihen, mistä provokatiivisen musiikkitoimittajan mielestä rockissa viime kädessä on kyse, mikä Nallea inspiroi kirjoittamaan, mitä Nalle tuumaa Pekka Siitoimesta ja mikä Nallen mielestä  suomalaisessa musiikkibisneksessä mättää. Nalle Österman puhuu!

– – –

Pohjustusta

Jos tämä haastattelu voisi tapahtua missä ja koska tahansa, menneisyydessä, nykyisyydessä tai tulevaisuudessa, oikeassa tai kuvitteellisessa maailmassa, missä tämä haastattelu tehtäisiin?

Sanoisin, että olen sen verran tyytyväinen elämään Turussa tällä hetkellä, että en tahtoisi olla missään muualla. Olisiko tätä haastattelua tällöin edes tehty? Toki voisi olla mukavaa makoilla aurinkorannalla vaikkapa Havaijilla jääkylmä mansikkamargarita kädessä, mutta kauneutta löytyy äärettömästi myös Aurajoen varrelta.

Kuka olet ja mitä teet? Mitä kuuluu?

Ainakin olen ylioppilas sekä Suomen arvostelijain liiton jäsen. Journalistiliitosta sain lähtöpassit maksamattomien jäsenmaksujen seurauksena. Jotenkin tuntui vaan turhalta maksaa jäsenmaksuja hampaattomille edunvalvontajärjestöille. Joten en maksanut.

Musiikkijuttuja olen tehnyt noin 25 vuotta erilaisiin suomalaisiin lehtiin, kuten Rumba, Soundi, Suosikki, Tuhma, Johnny Kniga, Hymy, HBL, Suomi Finland Perkele ja Turkulainen, viimeiset 3-4 vuotta aika lailla päätoimisesti.

Hyvää kuuluu noin muuten. Hieman väsymys tosin painaa, koska tulin viettäneeksi viime viikon pitkälti Helsingissä Rock The Beach -festarin takia.

Mitä sinulla on tällä hetkellä päälläsi?

Harmaa Sodom-yhtyeen t-paita, siniset farkut joiden alla turkoosit, mustilla tähdillä varustetut bokserit, jaloissa mustat tennissukat.

Oletko ateisti, agnostikko vai jonkin sortin uskovainen?

Joskus nuorempana ajattelin olevani agnostikko, nykyään uskon sattuman, kohtalon ja henkisen tasapainon muodostamaan pyhään kolminaisuuteen sekä intuition johdatukseen.

Ketä äänestit viime vaaleissa?

Hmm, mitkä vaalit olivat viimeksi? Juu, Turun kunnallisvaaleissa äänestin Li Anderssonia, koska koin eniten sielujen sympatiaa hänen ajatustensa kanssa. Niin taisi kokea muutama muukin, sillä hänestähän tuli Turun seudun äänikuningatar.

Presidentinvaaleissa äänestin ensimmäisellä kierroksella Paavo Arhinmäkeä, toisella kierroksella “vihreää homoa” (lainaus Teemu Bergmanin Pää Kii -yhtyeen kappaleesta Ees jotain positiivist), koska Kokoomusta en ole koskaan äänestänyt enkä äänestä.

Paljonko sinulle on kertynyt levyjä, kasetteja, yms. tallenteita kokoelmiisi?

Hankala sanoa, sillä minulla ei ole koskaan ollut tapana pitää tarkkaa kirjaa ja luetteloida asioita, se olkoon historioitsijoiden tehtävä. Arviolta 1000 vinyyliä, 1000 c-kasettia ja 4-5000 cd-levyä lienee aika lähellä totuutta.

Jos sinun olisi pakko luopua tuosta kokoelmastasi, mutta saisit kuitenkin jättää itsellesi 10 levyä tms. tallennetta, mitä nuo tallenteet olisivat?

Aaa, listaustopikki. Kyllä minä voisin tuosta kokoelmasta luopua sopivaan hintaan, en ole materialisti. Pikemminkin olen laiska, sillä en jaksa enkä halua luetteloida ja laittaa äänitteitä jonnekin myyntiin. Ja verkostahan suuri osa noista äänitteistä löytyy helposti erilaisista musiikkipalveluista.

Mutta koska olisin tylsä ihminen, mikäli jättäisin vastaukseni tällaiseksi, täytynee minun keksiä 10 sellaista levyä, jotka voisin pakata selkäreppuun. Lista tuskin on tällainen, mikäli se tapahtuisi reaalitodellisuudessa, mutta jotain osviittaa se saattaa antaa.

1) Slayer: Reign In Blood
2) Steen1: Salaliittoteoria
3) Problems?: Suora lähetys
4) Pää Kii: Pää Kii
5) Dingo: Parhaat
6) Andy McCoy: Building on Tradition
7) Riistetyt: HC Revival
8) Hortto Kaalo: 20 Suosikkia
9) Carnage: Dark Recollections
10) Misfits: Misfits (kokoelma)
11) The Fishfaces: Lovesongs for Hyenas
12) Venom: Welcome to Hell / Black Metal / At War With Satan

Oho, katsohan, näitä nimikkeitä tulikin 14! Menköön, tapoihini ei kuulu kunnioittaa sääntöjä.

Mistä rockissa on viimekädessä oikein kyse?

Asenteesta, intohimosta, kapinoinnista, rajojen rikkomisesta, fiiliksistä ja ennen kaikkea hyvästä musiikista.

– – –

Kirjoittaminen

Olet vuosien varsilla kirjoittanut paljon ja moniin eri julkaisuihin. Mistä toimittajan urasi alkoi? Mistä syntyi kipinä juttujen kirjoittamiseen? Mikä oli ensimmäinen tekemäsi juttu? Entä viimeisin?

Lähtökohtaisesti sanoisin, että intohimosta musiikkiin. Pikkulapselle musiikki oli siisteintä ikinä. Näin ja koin häivähdyksen tuosta samasta tunteesta toukokuussa Kööpenhaminan Tivolissa sijaitsevassa Hercegovina-ravintolassa, missä pieni tyttölapsi alkoi riemuiten taputtaa käsillään ja pomppia tasajalkaa, kun ravintolan mustalaisorkesteri alkoi soittaa tiputanssia tytölle ja hänen perheelleen. Tunnistin siinä itseni.

En koskaan tietoisesti suunnitellut mitään musiikkitoimittajan uraa, se vain tapahtui. Koska tykkäsin pikkupoikana musiikista, janosin sitä aina vain enemmän. Ja koska diggailuni alkoi suuntautua metallimusiikkiin (syytän siitä isääni, joka oli ostanut kotiimme Black Sabbathin Sabotage-levyn “tutkimusmielessä”), aloin osallistua Helsingin Radio Cityssä pyörivän Hevitaivas-ohjelman kilpailuihin, missä palkintoina oli useimmiten äänilevyjä, asusteita ja konserttilippuja. Ilmeisesti osallistujien joukko ei ollut kovinkaan kummoinen, sillä tunnuin voittavan miltei joka kerta.

Tätä kautta tutustuin ohjelmaa juontaneeseen Rumba-lehden avustajaan Zeus Mattilaan noin 13-14 -vuotiaana. Kerran kysäisin sitten ohimennen Zeulta, onko hän kenties menossa eräälle keikalle Käpylän Vuoritaloon katsomaan bändejä. Esiintyjinä oli tuolloin muistaakseni ainakin Protected Illusion, Metallic Toaster ja Terrific Verdict. Kun hän vastasi kieltävästi ehdotin, että voisin itse kirjoittaa arvion. Tässä sitä ollaan.

Viimeisimmät jutut ovat olleet reportaasit Ruotsin Malmössä järjestetyistä Euroviisuista Lehtiyhtymän lehtiin (mm. Turkulainen) ja verkkosivustoille. Tosin tämän kirjoitettuani olen kirjoittanut haastattelut muun muassa Hannu Leidenistä, Saija Tuupasesta, Ismo Alangosta, Kari Peitsamosta, Timo Tolkista, Xysman Jani Muurisesta sekä moottorisahajonglööri Juha Kurvisesta.

Mihin lehtiin tai mille foorumeille kirjoitat nykyään juttuja?

Suosikin verkkosivut olivat pitkään paras työnantajani, mutta lehden ajauduttua manan majoille lakkautettiin verkkosivutkin. Onneksi Turkulainen-lehti otti yhteyttä ja tarjosi koeluontoisesti kirjoitushommia. Toistaiseksi kyseessä on vasta kahden kuukauden määräaikainen pesti, mutta toivon sen jatkuvan, sillä tykkään kirjoittaa 5-100 -vuotiaalle lukijakunnalle – olivathan ensimmäiset itse lukemani sanat peräisin ilmaisjakelulehdestä 5-vuotiaana! Hartain haaveeni on, että joku kirjoittamani juttu opettaa jonkun pikkulapsen jossakin lukemaan.

Äsken kirjoitin ensimmäisen juttuni Alibiin – 25 vuotta ensimmäisen lehtijuttuni jälkeen – joka on luonnollisesti aika kova juttu. Suomalaisiin musiikkilehtiin olen viime aikoina kirjoittanut vähemmän, sillä ne eivät oikein tarjoa enää haasteita. Sitä paitsi parempia suomalaisia musiikkijuttuja lukee nykyään naistenlehdistä, Imagesta – tai Alibista. Ja blogeista.

Foorumeille en juurikaan enää kirjoita, Facebook ajaa saman asian paremmin. Twitterin koen sekavaksi.

Miksi kirjoitat? Mitkä asiat inspiroivat sinua kirjoittamaan? Miten syntyy hyvä juttu? Entä huono?

Kun aloitin naivistisena nuorukaisena, oli johtotähtenäni tiedonvälitys. Kukaan muu ei tuntunut tuolloin kirjoittavan tai ymmärtävän death metallista tai grind coresta mitään, ainakaan “valtavirtamusamedioissa”. Ainakaan Zeus Mattila. Sitten pieneen poikaan, ainoaan lapseen iski angsti ja ahdistus, kun nimimerkkien suojista alettiin kirjoittaa Rumban kirjeosastolle pilkkakirjeitä.

Kun vielä television sketsiohjelma vielä teki pitkätukkaisesta hevihönöstä karikatyyrin, varustaen tyypin mukaelmalla sukunimestäni, katkesi kamelin selkä. Elämässäni on noilta ajoilta n. 1½ vuoden mittainen aukko, jolta en muista mitään. Suljin itseni ja mieleni 17-19 -vuotiaana. Kai sitä voi masennukseksikin kutsua. Ei silloin mitään diagnooseja kuitenkaan annettu.

Monta vuotta ainoa turvani ja henkireikäni oli alkoholi ja humala. Se oli ainoa tunne, mikä vuosien ajan teki elämästä elämisen arvoista, kun muut naureskelivat ja potkivat päähän. Lohtua yksinäisyyteen. Rohkeutta elää ja olla. Siltä se ainakin tuntui, kun vanhemmilta ei saanut tukea eikä ollut siskoja tai veljiä. Ilman viinaa olisin varmasti tappanut itseni. Vuosien ajan viina oli paras ystäväni. Onneksi ei enää.

Nyt vastasin johonkin ihan muuhun kuin kysymykseesi. Mitkä inspiroivat? Viina. Elämänkokemukset. Kriisit. Vitutus. Tunteet. Rakkaus. Omistautuminen. Henkiset ja hengelliset tutkimukset. Naiset. Uhkapelit. Hevoset. Elokuvat. Autot. Uskonnot. Laulut. Jukeboksit. Julkiset liikennevälineet. Nykyään käytän kirjoittamista terapiamuotona, jottei minun tarvitsisi enää kokea menneisyyden traumoja enää uudelleen.

Hyvä juttu syntyy repimällä itsensä vereslihalle ja olemalla rehellinen. Huono juttu syntyy ilman intohimoa.

Jos sinun pitäisi valita kolme parasta yksittäistä koskaan kirjoittamaasi juttua, mitkä ne olisivat?

Lukijat valitsevat, en minä. Haluan ajatella, että parhaat jutut ovat vasta edessä. Kerro sinä!

Ketkä ovat mielestäsi nykyään Suomen parhaimmat toimittajat tai kirjailijat?

Aloin tehdä tähän jo listaa kunnes päätin jättää kommentoimatta. Mielestäni aika monille luovan työn tekijälle tulee urallaan kausia, jolloin he joko ylittävät tai alittavat itsensä, niin myös minulle. Siksi on väärin lähteä nimeämään henkilöitä ja heidän saavutuksiaan. Niitä aletaan kuitenkin tutkia kunnolla vasta heidän kuolemansa jälkeen – kuten sinäkin hyvin Mesikämmen-blogin ylläpitäjänä tiedät.

Kirjoitat ihmisiä mielistelemättä. Tämä luonnollisesti ihastuttaa ja vihastuttaa. Kerran eräs rock-muusikko jopa pahoinpiteli sinut tekstisi takia. Mistä ihmisten negatiiviset reaktiot teksteisihisi kertovat? Nuoleeko keskiverto kotimainen rock-journalismi artistien tai kustantajien persettä?

Mitä tulee tuohon pahoinpitelyyn, niin mielestäni se kertoo enemmän kyseisen henkilön luonteesta kuin kirjoituksistani. Juuri luin muuten lehdestä, että häntä epäillään jälleen vastaavanlaisesta teosta. No, siinä tulee sitten harrastukselle hintaa ainakin, kun joutuu maksamaan tuhansia euroja väkivallanhimostaan, pilaten samalla kaverisuhteet.

Suomalainen rockjournalismi on vuonna 2013 suurimmaksi osaksi täyttä paskaa. Ei siis ihme, jos ja kun lehdet menettävät lukijoitaan. Välillä löytää yksittäisiä valopilkkuja, mutta enemmän hyvin toimitettuja suomalaisia musiikkijuttuja löytää todellakin naistenlehdistä tai Imagesta. Se ei ole pelkästään tylsää, se on huolestuttavaa. Ja tämä on taas seurausta siitä, kun ollaan liian läheisissä väleissä, eikä uskalleta. Lopputuloksena haaleaa muniinpuhaltelua, joka saa lukijat siirtymään mielenkiintoisempiin aiheisiin. Asenteesta, intohimosta, kapinoinnista, rajojen rikkomisesta, fiiliksistä ja ennen kaikkea hyvästä musiikista on myös hyvä rockjournalismi tehty!

Sain äskettäin kuulla, että eräs tuttu kirjoittaja oli pahoinpidelty erään metallitähden toimesta sen vuoksi, koska oli kirjoittanut kriittisen keikka-arvostelun artistin päihtyneestä esiintymisestä. Jos omista ala-arvoisisista esiintymisistä seuranneita arvosteluja aletaan parempien esiintymisten sijasta korvata väkivallalla kriitikoita kohtaan, kannattaa varmaankin katsoa peiliin. Mitä nämä sekakäyttäjät eivät tietystikään tee.

Entä millaista saamasi positiivinen palaute on? Jos rockmuusikot ovat tulleet sinua kännissä lyömään, niin tulevatko toiset myös halailemaan?

Kun palasin kirjoittamiseni alkulähteille, eli rehelliseen tiedonvälittämiseen, olen saanut suurimmaksi osaksi parasta mahdollista palautetta – eli vilpittömiä kiitoksia lukijoilta. Välillä myös ilmaista viinaa. On mukavaa, kun voi katsoa itseään peiliin. Kun olin levy-yhtiöitä nuoleskeleva ihmisraunio, en voinut. Paradoksaalisesti se oli aikaa, jolloin bisnes taputti. Fuck that. Olen mieluummin ihminen kuin sätkynukke.

2010-luvulla olen saanut enemmän positiivista palautetta lukijoilta kun 20 aiempana vuotena yhteensä. Kai se kertoo jostakin.

Olet tavannut toimittajan urasi aikana paljon ihmisiä. Ketkä ovat olleet hyvässä tai pahassa mieleenjääneimmät kotimaiset ja ulkomaiset artistit joita olet haastatellut tai joihin olet muuten törmännyt? Ketä sellaista henkilöä haluaisit haastatella, jota et ole vielä tavannut tai haastatellut?

Kuulostat ihan Anna-Kaisa Hermuselta, kun menin sössöttämään hänelle Cafe Romassa Helsingin Kalevankadulla n. 17 vuotta sitten. “Kuten tiedät, olen elämäni aikana tavannut toimittajan urani aikana paljon ihmisiä, hyvin harva on tehnyt minuun vaikutuksen. Mutta sinä, Nalle, sinä olet tehnyt.” Seuraavaksi tunsin Anna-Kaisan kielen kiemurtelevan suussani.

Kuten mitkä tahansa läheiset lapset, en oikein halua laittaa juttujani tai haastateltaviani paremmuusjärjestykseen. Sellainen fiilis tulee, kun joutuu miettimään mitalisijoja. Koska olisin ankea jätkä, jos jättäisin vastaamisen tähän, heitän muutaman nimen:

1) Jussi Hakulinen. Ensikohtaaminen oli ikimuistoinen: Jussi myöhästyi junasta ja oli kuusi tuntia myöhässä. Parempi niin. Säntillisesti laadittu haastatteluaikataulu heitti häränpyllyä ja tilanne muuttui. Istahdimme juttelemaan kuuden jälkeen Hotelli Pasilaan ja löysimme itsemme Bar Loosesta valomerkin aikaan puoli neljältä aamuyöstä. Jussin viimeiset sanat taksimatkan aikana olivat: “Jos mä en ehdi tai jaksa tehdä elämäkertaani, voisitsä tehdä sen?”

2) Andy McCoy. Aina yhtä arvaamaton Andy on kiehtova ja välillä pelottavakin persoona. Yllätyksiä ja tarinoita täynnä oleva mestari, joka palkitsee parhaimmillaan lyömättömillä legendoilla.

3) Ozzy Osbourne. Ensi kertaa päädyin juttuetäisyydelle Ozzyn kanssa 15-vuotiaana Helsingin Inter-Continental -hotellissa järjestetyssä lehdistötilaisuudessa. Ozzy oli selvästi sekaisin, vaikka oli pari viikkoa aiemmin Okej-lehdestä lukemani haastattelun perusteella raitistunut. Toinen Ozzy-haastis Tukholmassa Ozzmosis-levyn aikaan 1990-luvulla sujui jo paremmin: kun taaempana istunut norjalainen kyseli Ozzyn sota-aiheisista lauluista kuten War Pigs, päätimme valokuvaajamme Jussi “Lord” Heikkisen kanssa korkata kaljat. Ozzy ymmärsi heti, mistä oli kyse. Tämän jälkeen hän vastasi 15-20 hengen lehdistötilaisuudessa vain minun ja Lordin kysymyksiin.

Ikimuistoisia haastateltavia on ollut vuosien mittaan niin paljon, että olisi ikävä jättää listaus tähän. Hienoja juttutuokioita on ollut muun muassa Pate Mustajärven, Rane Raitsikan, Olli Lindholmin, Pertti Neumannin, Jenni Vartiaisen, Kauko Röyhkän, Pate Mustajärven, Rammsteinin, Steen1:n, Tompa Lindbergin, Nicke Anderssonin, Timo Tolkin, Anssi Kelan, Kerry Kingin, Kirk Hammetin, Dee Sniderin, Jani Lanen, Paradise Lostin Gregor Mackintoshin, Wildheartsin Gingerin, Trey Azagthothin, Lehtivihreät-yhtyeen, Vesku Jokisen, Maija Moision, Tauskin, Joel Hallikaisen, Martina Aitolehden ja Niklas Kvarforthin kanssa.

Kuka on tällä hetkellä Suomen turhin julkkis? Entä aliarvostetuin? Valovoimaisin?

En tiedä, onko turhia julkkiksia olemassakaan, kaikki täyttävät tavalla tai toisella jonkun tyhjiön. Otetaan esimerkiksi vaikka Tuksu, jonka oletetaan turhan julkkiksen kriteerit täydellisesti. Vaan jos Tuksu olisi turha, ei kukaan häntä seuraisi eikä hänen keikoillaan käytäisi. Aliarvostettu julkkis taas on mielestäni sellainen, joka ei saa riittävästi julkisuutta vaikka ansaitsisi. Mutta onko tuolloin kyse julkkiksesta laisinkaan? Valovoimaisimmaksi täytynee kutsua sellaista, joka saa eniten julkisuutta osakseen tietyssä ajassa. Näkyvyyden perusteella Suomen valovoimaisimmat julkkikset ovat Johanna “Tuksu” Tukiainen ja Tauno “Tauski” Peltonen. Eikä siinä mitään, kertoohan se jotakin myös meistä suomalaisista ja maamme julkkiskulttuurista.

Like julkaisi 2011 kirjasi Härmägeddon: Vuoteni suomirockissa. Onko sille tulossa jatkoa tai onko sinulla nykyään muita kirjasuunnitelmia?

Olen oppinut sen, että elämäni ei koskaan toteudu suunnitelmieni mukaan. Siksi olen lakannut suunnittelemasta mitään. Mahdollisesti uusia kirjoja ei tule, sillä minulla ei ole varaa kirjoittaa sellaisia. Kun kirjoitin tekstejä Rumba-lehden blogiin – mistä syntyi Härmägeddön – oli tililläni 17 000 euroa, millä olin ajatellut juoda itseni hengiltä. Näin ei tapahtunut, vaan syntyi kirja. Enää ei ole niitä rahoja. Kun olen yrittänyt kirjoittaa kirjaa, tuli ahdistusta ja masennusta. Näin ollen en jaksa vaivata päätäni tällaisilla asioilla enää. Aika näyttäköön. Jos taloudelliset resurssit antavat myöten, niin sitten. Tällaisia olosuhteita ei kuitenkaan näy tällä hetkellä valitettavasti näköpiirissä – ainakaan apurahojen muodossa. Taloudellisessa epävarmuudessa ei synny vapautunutta tekstiä.

– – –

Soittaminen

Kirjoittamisen lisäksi olet ansioitunut myös muusikkona. Kirjoitit hiljakkoin suurta kohua herättäneen tekstin ”bänditouhut on ihan perseestä”. Sen perusteella et ole ryhtymässä bänditouhuihin uudelleen ainakana aivan heti – onko näin?

Tuo blogikirjoitus oli eräänlainen testi ja kokeilu aiheesta, jota olin ja olen joskus pyöritellyt. Voin todeta, että tuo kirjoitus onnistui siinä suhteessa loistavasti. Ajatus siinä oli, että kun haastatteluissa, artikkeleissa ja elämäkerroissa pyritään usein näyttämään asioita positiivisessa valossa. Päätin tarkastella bänditoimintaa vaihteeksi toisenlaisesta näkökulmasta.

Voivathan musiikkihommat olla ihan mukaviakin, tuon kirjoituksen myötä toin vain toisenlaisen näkökulman esille. Ilmeisesti en olisi saanut kirjoittaa niin. Tulee mieleen uskovaiset, joiden mielestä Jeesusta ja Jumalaa ei sovi häpäistä. Joillekin bändihommat sopivat varmasti, minulle ei. Turhaa haaskata aikaa sellaiseen, joka aiheuttaa angstia, vitutusta, ahdistusta ja masennusta. Minulla oli helvetin hauskaa noita kirjoituksia rustaillessani.

Yllättikö edellämainitun bänditouhu-tekstin saama vastaanotto? Mistä jutun saamat reaktiot kertoivat?

En minä tiedä, mistä reaktiot kertovat. Pitäisi kysyä niiltä, jotka reagoivat. Mikä vituttaa? Rehellisyys? Vilpittömyys? Todellisuus? Yö-yhtyeen Olli Lindholm on yhtyeensä verkkosivujen vieraskirjassa todennut hänen äitinsä joskus opettaneen Pikku-Ollille, että “totuudenpuhujalle ei löydy yösijaa”. Itse taas en arvosta teeskentelyä ja valehtelua. Minun äitini taasen opetti minulle, että “rehellisyys maan perii”.

Jos kuitenkin päätyisit bändiin, niin millaisesta musiikista olisi kyse?

Eräänä heikkona hetkenä suunnittelin bändiä, jossa yhdistyisi muun muassa Laibach, Doors, Primal Scream, Joy Division ja LCD Soundsystem – joitakin nimiä pudottaakseni – kunnes päätin hylätä ajatuksen. Tiedän liian hyvin, mitä siitä seuraisi. Mutta jos joku on niin mielenvikainen, että haluaa buukata jonkun bändini joskus jonnekin keikalle, olen luonnollisesti käytettävissä. Tuolloin järjestäjä saa vain varautua pulittamaan kuusinumeroisen summan euroina keikkapalkkiona. Sillä rahalla voisi kirjoittaa muutaman kirjan. Mielummin istun kotona kaivamassa napaa tai rapsuttamassa koiraani kuin kärsimässä keikkareissulla ilman kunnollista korvausta. Se maailma on jo nähty.

Missä bändissä jossa olet vaikuttanut on meininki ollut vähiten perseestä?

Kaikissa bändeissä on ollut hyviä ja huonoja hetkiä. Yleensä hyviä hetkiä on ollut enemmän sellaisissa, mitä vähemmän aikaa ne ovat olleet kasassa. Siksi ymmärrän Teemu Bergmania, Ismo Alankoa, Dave Lindholmia ja Kari Peitsamoa, jotka hajoittavat bändinsä tasaisin väliajoin.

– – –

Musiikkiteollisuus

Olet kirjoittanut varsin kriittisesti suomalaisesta musiikkiteollisuudesta. Mikä suomalaisessa musiikkiteollisuudessa nykyään mättää ja miksi? Ketkä tilanteeseen ovat pääsyylliset? Mikä tilanteeseen olisi ratkaisuksi?

Luultavasti musiikkiteollisuus on aina toiminut samalla tavalla. Sen ymmärtäminen – valaistuminen – muutti kuitenkin suhtautumistani vallitsevaan todellisuuteen. Tajuntani laajeni ja ymmärsin, miksi musiikkiteollisuuden tekopyhän ja kaksinaamaisen luonteen. Musiikkibisneksessä on hirveästi kirjoittamattomia lakeja ja sääntöjä, joita ei sovi rikkoa, mikäli haluaa pysyä “inessä skenessä”. Taas rock ja punk ovat aina kehottaneet rajojen rikkomiseen. Härmägeddön oli seurausta turhautumisesta musiikkibisnekseen ja kirjoittamisen ilon löytymisestä uudelleen.

Jos nyt ajatellaan lyhyesti, mikä Nalle Östermanin mielestä mättää suomalaisessa musiikkiteollisuudessa, niin esimerkiksi seuraavat: 1) formaattiradioiden tiettyjen laulujen voimasoitto, 2) samalla (hitti)kaavalla sävelletyt tyhjänpäiväiset laulut, 3) massojen manipulaatio (tv-ohjelmat, joissa vain majoreiden (Sony, Warner, EMI, Universal) esiintyjiä), 4) johtavien festivaalien yksipuolinen ohjelmisto, 5) rohkeuden puute suomalaisessa musiikkilehdistössä, 6) musiikin riskittömyys, 7) tuotteistaminen, 8) ylenpalttinen hypetys tyhjästä, 9) levy-yhtiöiden rohkeuden puute, 10) kaavoihin kangistuminen.

Hymyssä minulla oli vajaan kahden vuoden ajan oma musapalsta – Pop Korni – jonne haastattelin vajaat 100 kotimaista artistia. Se lakkautettiin vuodenvaihteessa 2011-2012, koska lukijatutkimusten mukaan lehden lukijoita eivät musiikkijutut kiinnostaneet. Ihmekös tuo, kun lukijoille joutui liian paljon tarjoamaan kakkosvaihtoehtoja. Tuon palstan puitteissa olin kuitenkin joutunut taistelemaan isojen levy-yhtiöiden (Sony, Warner, EMI, Universal) kanssa hyvistä artisteista palstalle. Konsensus tuntui olevan, etteivät heidän artistinsa ole käytettävissä. Sitä ei kuitenkaan koskaan sanottu yleensä suoraan, vaan vedottiin artistin kiireisiin.

Sinänsä nurinkurista, että nämä samat toimijat usein valittavat levymyynnin hiipumista sekä kohujournalismia. No, väännän rautalangasta: jos ei saada hyvää ja kivaa juttua, jää ainoaksi vaihtoehdoksi paskajuttu. Ja jos levymyynnit hiipuvat Suomessa, voi vain katsoa peiliin, jos on esimerkiksi varaa ylenkatsoa n. 350 000 maksukykyisen lukijan kiinnostusta suomalaisiin artisteihin.

Paras ratkaisu on keskittyä omaan henkiseen hyvinvointiin.

Millainen kotimaisen musiikkiteollisuuden tilanne on verrattuna muihin pohjoismaihin, tai maailmalle yleensä? Tilanne lienee pääpiirteissään aika lailla sama kaikkialla nykyään?

Ainakin ulkomailla, kuten Ruotsissa ja Englannissa, tehdään parempia musiikkilehtiä. Musiikkiteollisuuden tilaan ulkomailla en osaa sen kummemmin ottaa kantaa, mutta samat isot toimijathan jyräävät myös maailmalla. Ja heidän nykyisten strategioiden perusteella tuntuu, että heille sopisi vallan hyvin kriittisen musiikkilehdistön alasajo. Hehän saavat massat puolelleen jo kaupallisilla radio- ja televisiokanavilla. Mihin he tarvitsevat kriittistä lehdistöä? Sehän vain sotkee heidän markkinointiponnistuksensa.

– – –

Turku

Muutit parisen vuotta sitten Helsingistä Turkuun? Mistä muuttopäätös syntyi?

Puolisoni sai opiskelupaikan syksyllä 2011 Turun yliopistolta Kotimaisen kirjallisuuden laitokselta. Koska puolisollani oli muutto edessä, päädyin miettimään, onko Helsingissä mitään, mikä pakottaisi minut jäämään synnyinkaupunkiini. Totesin, että ei. Rakkauden tähden ihminen voi tehdä käsittämättömiäkin tekoja – kuten muuttaa esimerkiksi Turkuun.

Miten ystävät, tutut, puolitutut ja muut reagoivat muuttoosi? Mistä nämä reaktiot mielestäsi kertoivat?

En minä kohdannut mitään suurempia reaktioita, ainakaan kasvotusten. Tiedä sitten, mitä selkäni takana on jupistu. En tiedä, mistä reaktioiden puuttumattomuus kertoo: ehkä siitä, ettei kukaan uskalla sanoa ajatuksiaan minulle päin naamaa.

Olet nyt asunut jo jonkun aikaa Turussa. Onko kaupunki vastannut odotuksiasi? Miten olet viihtynyt? Miltä Turku vaikuttaa Helsinkiin verrattuna?

Onneksi en antanut negatiivisten ennakkoluulojeni vaikuttaa ratkaisuuni vaan uskaltauduin heittäytyä rakkaani matkaan. Ehkä ennakkoluuloni olivat ehtineet syntyä niiden vierailujen myötä, kun olin vieraillut Turussa stadilaisena törppönä, joka odotti Turulta samankaltaisia elämyksiä kuin Helsingiltä. Vaan kun tulin Turkuun ennakkoluulottomana asukkina, löysin henkisen kodin – ainakin näin neljänkymmenen kynnyksellä.

Minulla oli odotuksia, mutta ne olivat negatiivisia. Ne ovat kaikonneet tyystin. Turku on yllättänyt minut iloisesti, ottamalla minut tervetulleena vastaan. Omalta osaltani olen yrittänyt suhtautua vastaanottooni nöyrästi ja kiitollisesti, kunniallisesti käyttäytyen. Kannattaako Turkua ja Helsinkiä verrata? En tiedä. Tässä ajassa Turun älyllisyys ja henkisyys puhuttelee minua enemmän kuin Helsingin rahvaanomaisuus ja pinnallisuus.

Mitä ovat Turun ja Helsingin hyvät ja huonot puolet?

Hyvät puolet Turussa: Luonto, rauha, luovuus, Aurajoen varsi, pääkirjasto, Kauppahalli, Hammer Open Air -festivaali, Turun Klubi, ravintola Dennis, pyöräilytiet, mielenrauha, henkisyys, sivistyneisyys, akateemisuus, aurinko, lämpötilat, koirapuistot, terassien aukiolo pikkutunneille asti, yleinen siisteys, julkinen liikenne, välimatkat, joukkoliikennevälineiden kahden tunnin mittainen vaihto-oikeus, Kylmä Sota -yhtye, Humalistonkadun kebabin kanarullat.

Hyvät puolet Helsingissä: Tapahtumatarjonta, Suomenlinna, Combat Rock Shop, Rock The Beach -festivaali, lähiöiden ostoskeskukset, ravintola Du Dii Kalliossa, Bar Molotow, Tavastia-klubi, Lepakkomies, Pää Kii -yhtye, The Heartburns -yhtye, Kontulan divari.

Huonot puolet Turussa: Kapeat piirit, ihmiset eivät uskaltaudu oman mukavuusalueensa ulkopuolelle (paitsi ehkä Ruisrockissa), itsevarmuuden puute, rohkeus, ruuvikauppojen puute keskusta-alueella, vanhojen puutalojen mystiset tulipalot/tuhopoltot.

Huonot puolet Helsingissä: Pinnallisuus, selkäänpuukotus, sekakäyttäjät, nilkit ja hörhöt yleisissä liikennevälineissä, joukkoliikennevälineiden yhden tunnin mittainen vaihto-oikeus, yleinen ahdistuneisuus, teeskentely, sievistely, näätäily, terassien aukiolo vain iltakymmeneen asti, yleinen roskaisuus ja siivottomuus, masennus, alakulo, ahdistus, stressi, kiire, välimatkat.

– – –

Pekka Siitoin

Koska tämä on Mesikämmenen blogi, niin kysytään vielä, mitä ajatuksia sinussa herättää edesmennyt valtakunnanjohtaja Pekka Siitoin?

Lämpimiä ajatuksia. Pekka Siitoin oli väkevä kansallinen provokaattori, jolla tuntui olevan toimissaan myös pilkettä silmakulmassa. Miehen seikkailut ruotsinlaivalla 1990-luvulla ovat pyörineet näyttöpäätteelläni lukemattomat kerrat. Niiden rinnalla parhaat suomalaiset sketsiohjelmatkin kalpenevat.

Mesikämmen on kirjoittanut mm. aiheesta Pekka Siitoin ja rock ‘n’ roll. Kun nyt ollaan asiantuntijan kanssa juttusilla, niin oliko Pekka mielestäsi rock?

Pekka oli erittäin rohkea ja rock, johtihan Pekan tie jopa vankilaan rajujen rokkareiden Elvis Presleyn, Johnny Cashin, Irwin Goodmanin, Sex Pistolsin, GG Allinin, Matti Nykäsen, Mötley Crüen Tommy Leen ja O.S.S.Y.-yhtyeen Tero Erosen tavoin. Joukko on värikäs ja tunteita herättävä, aivan kuten Pekkakin.

Sinulla on kokoelmissasi äskettäin CD:nä uudelleenjulkaistu Siitoin-tallenne Nauravat natsit. Millaisen arvion levystä annat?

Ehkä tuollainen 2½-3 tähteä viidestä on sopiva arvosana. Siitäkin syystä, että Pekan rooli äänitteellä on loppujen lopuksi kovin vähäinen. Odotin levyltä enemmän. Tietysti levyn julkaisu on äärimmäinen kulttuuriteko, sen sisältö jättää vain toivomisen varaa. Kenties Pekan seuraava levytys olisi voinut olla viiden tähden täysosuma? Sitä emme taida enää koskaan saada tietää.

– – –

Lopuksi

Mikä on voimaeläimesi?

Tähän minun pitäisi tietysti vastata, että mesikämmen, mutta se saattaisi olla turhan itsestäänselvä vastaus. Sitten ajattelin, että oma koira antaa minulle voimaa aamuisin, kun se iloisena pomppaa sängyn reunalle herättelemään. Siitä tulee aina niin hyvälle tuulelle! Mutta voiko sitäkään pitää voimaeläimenä? En tiedä, siksi tein verkossa testin, jossa tutkittiin leikkimielisesti, minkä eläimen sielu minulla on. Tuon testin seurauksena sain tietää, että sieluni on hyökkäävän sakaalin. Valitsen voimaelämekseni siis sakaalin. Se kuulostaa heviltä ja rankalta.

Millaisia suunnitelmia Nalle Östermanilla on tulevaisuuden suhteen?

Sain juuri opiskelupaikan ammattikorkeakoulusta, joten ainakin kouluun olen suuntaamassa. Helsingissä moinen olisi tuskin tullut kyseeseen. Minulla ei ole tapana enää suunnitella hirveästi asioita. Kuten sanottu, ne eivät kuitenkaan koskaan toteudu sellaisenaan, joten se suunnittelu tuntuu menevän hukkaan. Minä vain oleilen, löhöilen, ulkoilutan koiraamme ja liidän sinne minne sattuu huvittamaan (ja mihin likviditeetti antaa myöten).

Mikä tekee sinut onnelliseksi?

Oman koiran hymyilevät kasvot. Vaimoni onnellisuus. Hauskat löydöt osto- ja myyntiliikkeessä. Onnistunut kirjoitus. Hyvä ruoka. Mukava illanvietto ystävien seurassa. Hyvä musiikki. Uudet musiikilliset löydöt (esimerkiksi Grave Mistake -levy-yhtiön artistit). Erinomaiset konsolipelit. Viihdyttävät ja ajatuksia herättävät elokuvat. TV-sarja Smash. Peter Dolvingin Facebook-päivitykset. Blod Eld Död -kirja ruotsalaisesta äärimetallista. Kaunis sää. Lämpimät kesäpäivät. Ajatuksia herättävät maalaukset. Tasapaino. Mielenrauha. Rakkaus.

– – –

Mesikämmen kiittää Nalle Östermania haastattelusta!

– – –

Aiheeseen liittyen:

Nalle Österman Facebookissa.
Härmägeddön-kirjan sivut Facebookissa.
Rocktoimittajan päiväkirja.
Rumbablogit.

Read Full Post »

Mesikämmen kirjoitti jonkin aikaa sitten takakannen tekstin Sami Haaviston kirjaan Blood, Boobs and 10 year hell of making movies. Suomifilmin alamaailma. Tuo teksti käy hyvin myös Haaviston ja Blood Ceremonyn esittelystä, jos mies ja hänen luotsaamansa elokuvaryhmä ei ole entuudestaan tuttu.

Tämä kirja on dokumentti suomalaisesta underground-kauhuelokuvakulttuurista, sen suurimmasta ja äänekkäimmästä edustajasta Blood Ceremony films:stä sekä sen pääperkeleestä, Sami Haavistosta. Elämästään Addams Familyä tehnyt Haavisto on pistänyt Blood Ceremonyn 10 ensimmäistä vuotta läpi lihamyllystä ja lopputuloksena on mehukkaasti ja sopivan vinksahtaneella huumorintajulla kerrottuna, millaista on ollut raivata itselleen paikka suomalaisen elokuvamaailman pimeille ja kalmanhajuisille rajamaille. Sellaisena tämä dokumentti kertoo mielettömän tee-se-itse-tarinan tekemisen riemuineen, vastoinkäymisineen ja monine kummallisine käänteineen.

Kirjassaan Haavisto ei säästä mitään eikä ketään, vaan kertoo hienostelematta, mitä matkan varrella on tapahtunut. Matka hullusta ideasta ja sohvalla parissa tunnissa lyijykynällä paperille riivitystä ensimmäisestä käsikirjoituksesta (Desire of the Innocent Blood, 2002) aina Eileen Dalyn kaltaisen kulttinäyttelijän saamiseen elokuvaan (The Curse of the Witches Blood, 2012) asti on ollut pitkä. Haavisto ja hänen legioonansa ovat puskeneet tuon matkan aivan omaan tyyliinsä kaupallisuudesta, yleisön hyväksynnästä, Suomen elokuvasäätiöstä, uskovaisten rukoushyökkäyksestä, tai yleisistä moraalirajoista välittämättä. Kaikki on kuitenkin tehty rakkaudesta kauhuun.

Teos on 440-sivuinen järkäle, joka on sen aihepiiristä kiinnostuneille hyvin mielenkiintoista ja hilpeääkin luettavaa. Vaikka sivuja kirjassa on paljon, menee niiden lukeminen kuin siivillä, sillä sen verran hyvin tarina kulkee ja vie lukijan mukanaan. Mesikämmen suosittelee tätä suomalaisen filmimaailman Hollywood Babylonia lämpimästi.

Seuraavassa haastattelussa Sami kertoo kauhun lisäksi mm. kirjan kirjoittamisesta, ihanteellisista tisseistä, veren erotiikasta, luovuudesta, aikaansaamisesta, Suomen elokuvasäätiöstä, Blood Ceremonyn monista eri projekteista purkkilihoineen, pian ensi-iltansa saavasta The Curse of the Witches Blood-elokuvasta, yksityisyrittäjyydestä, sekä kommentoi Suomen presidentinvaalien 2012 toista kierrosta.
– – –

10 vuotta veriseremoniaa

Onnittelut ensimmäisestä kirjastasi. Kauanko kirjan kirjoittamiseen meni? Kerro jotain kirjoitusprosessista.

Kiitos, kiitos! Kirjoittamiseen meni noin puolitoista vuotta… Koska aika on ainoa asia mitä ei ole koskaan tarpeeksi, niin kirjoittaminen kärsi aluksi nimenomaan aikaresurssien puutteesta. Homma eteni hitaasti (mutta varmasti) jäähallien kahviloissa kirjoittaen, samalla kun vanhin poikani kävi jääkiekkotreeneissään. Se, että pystyy sulkemaan muun maailman helposti ulkopuolelle ja keskittymään vain siihen, mitä on tekemässä, on kullanarvoinen taito silloin, kun ympärillä kahisee kymmeniä ”toppapukuja” jotka mölisevät jääkiekosta.

Loppujen lopuksi tämä aika ei ollut riittävä kirjan viimeistelyyn, joten irtisanouduin silloisen työnantajani palveluksesta pitämään sapattivuotta ja kirjoittamaan kirjan loppuun. Joskus vaan pitää tehdä ratkaisuja, vaikka ne eivät olisi kovin järkeviä, jos palo jonkun asian toteuttamiseen on kova!

Kirjasi nimi antaa ymmärtää, että olet tissi/kankku-akselilla enemmän tissimiehiä, pitääkö tämä paikkaansa?

Itseasiassa ei pidä, vaan asia menee vähän toisinpäin, mutta tuo nimi on varmasti sopivampi ja ennen kaikkea myyvempi, kuin jos puhuisimme pakaroista tai majavista, hehe!

Miten tärkeitä tissit ovat Blood Ceremonyn elokuvissa?

Jokainen elokuvamme sisältää sopivassa määrin erotiikkaa. Mielestäni kauhu ja erotiikka kulkevat käsi kädessä, koska tämä elokuvan genre yleensäkin kulkee hieman rähjäisemmillä sivukujilla pääkatuja ja kirkkaita valoja vältellen. Blood Ceremonyn elokuvissa, varsinkin vampyyrielokuvissa erityisesti, veren erotiikalla on suuri merkitys ja se on tärkeässä roolissa. Siihen nivoutuu pureman jälkeinen kliimaksi, joka jätetään häveliäästi pois lähes kaikista vampyyrielokuvista (ja nyt en puhu paskatwilighteistä, joissa pidellään söpösti kädestä kiinni ja ynähdetään pikkuisen, kun hampaat kohtaavat kaulan). Ja kun puhutaan verenerotiikasta, niin mikä olisikaan kauniimpaa vampyyrikohtauksessa, kuin kirkkaan punainen elämänneste joka valuu kauniille rinnoille ja siitä noroina vatsalle ja muulle osalle vartaloa.

Ja jos jatkosta puhutaan, niin Blood Ceremonyn elokuvissa on myös tulevissa tuotannoissa graafisuudella suuri merkitys. Haluan kuitenkin korostaa sitä, että puhumme kauhusta ja kauhuerotiikasta, emme aikuisviihteestä – haluan että elokuviamme myydään mieluummin Anttiloissa kuin Hot Lips-myymälöissä (nythän niitä ei myydä juuri missään…)

Millaiset ovat täydelliset rinnat?

Pitäisikö heittää tähän jotain soopaa että kaikki rinnat ovat kauniita, jotta kaikki feministiemakot pysyisivät tyytyväisinä ja miettisivät, että onpa siinä hyvä ihminen? Sorry to say, mutta näinhän se ei mene… Suuret tai pienet, sillä ei niin väliä, kunhan ovat kiinteät ja sopivan pyöreät. Ehkäpä kaikkein kauneimmat ovat sellaiset greipin kokoiset. Kyllä, mieluummin sellaiset, kuin luonnottoman isot jauhosäkit. hmm… Valokatkaisijatkaan eivät ole koskaan olleet muodissa, tiedäthän sellaiset pyöreät levyt rappujen seinillä 2mm reunuksella, jonka keskellä on se kytkin… Meneepä hankalaksi. Kaikkihan liittyy kuitenkin kokonaisuuteen ja niiden kantajaan, eli sopusuhtaiset kantajaansa nähden ovat kauniit, irrallisinahan ne näyttäisivät aika hassuilta.

Millaista palautetta olet kirjasta saanut? Onko räväkkä kieli, poliittisesti epäkorrektit huomiot siellä täällä, sekä suorat sanat mm. Suomen elokuvasäätiöstä saaneet ihmisiä ärtyneeksi? Miten muut indieryhmät ovat kirjaan suhtautuneet?

Sitä mukaa kun kirjaa on tilattu, niin esim. naamakirjassa on ystäväluku vähentynyt suorassa suhteessa ja elokuvaryhmässä käynyt jäsenkato, hahaa! Itse asiassa palaute kirjasta on ollut pelottavan hyvää ja sen rehellistä kieliasua on kehuttu. Siinä ei olla kaunisteltu asioita ja ne sanotaan niin, kuin sanoisin ne oikeastikin. Kyllähän se aina jotain henkilöä vituttaa, kun käyttää esim. sanaa ”neekeri”, mutta kun se sana sopii vaan niin helvetin paljon paremmin kyseiseen lauseeseen, kuin jos se korvattaisiin sanalla ”Afrikan alkuperäisasukas, joka on ihon väriltään hieman tummempi kuin eurooppalainen veljensä ja jotka ovat tasa-arvoisia keskenään ihon väristään huolimatta.

Elokuvasäätiön mielipide ei kiinnosta paskaakaan, koska elokuvasäätiötä ei kiinnosta paskaakaan suomalaisen elokuvan tukeminen. Heitä kiinnostaa ainoastaan se, että he varmistavat oman toimintansa jatkumisen tukemalla elokuvaa, joka tuo sataprosenttisen varmasti heidän yhteiskunnaltaan saamansa rahat takaisin kassakirstuun – toimintaa, jota voisi verrata rahanpesuun ja järjestäytyneeseen rikollisuuteen. Tästä kerrotaan lisää kirjassa ja tasatakseni verenpaineitani, siirryn seuraavaan kysymykseen…

Oletko itse tyytyväinen kirjaan?

Olen, olen siihen helvetin tyytyväinen. Ainoa asia mitä olisin voinut tehdä toisin, on että olisin voinut kirjoittaa helposti 900 -sivuisen järkäleen 440 –sivuisen sijaan, sillä tarinoita jäi nyt vielä niin paljon kertomatta.

Teoksesi lienee maassamme ensimmäinen laatuaan. Kuvaat siinä mm. hyvin yksityiskohtaisesti indie-elokuvantekoon liittyviä haasteita, joita riittää. Mitä luulet, saako kirjasi lukeminen potentiaalisia uusia indie-elokuvantekijöitä innostumaan elokuvanteosta, vai tappaako se sen sortin halut monilta saman tien?

Niiltä henkilöiltä, joilta se tappaa innon lähteä tekemään elokuvaa, olisi sen innon tappanut mikä tahansa asia. 90% ihmisistä asettaa joka tapauksessa koko elämänsä ajan eteensä keinotekoisia esteitä, joiden avulla he voivat vanhana perustella sitä, miksi heiltä jäi niin monia asioita tekemättä. Mutta ne henkilöt, jotka lähtevät tekemään elokuvaa luettuaan kirjan, osaavat todennäköisesti suhtautua asioihin realistisesti ja välttää jopa pahimpia sudenkuoppia. Kaaostahan se tulee olemaan joka tapauksessa, mutta hyvä niin – kammottavista epäonnistumisista tulee hyviä tarinoita ja kun synnytyskivut ovat kovat, niin luomustaan rakastaa paljon enemmän, kuin jos koko prosessi olisi ollut luonnottoman helppo.

Tarjosit kirjaa alunperin muutamalle kustantajalle, mutta päädyit lopulta kuitenkin julkaisemaan kirjan itse – miksi näin? Kenelle kirjaa tarjosit, ehtivätkö he kommentoimaan teostasi jotenkin ennen kuin päätit julkaista teoksen itse?

Nimillä ei enää tässä vaiheessa ole merkitystä, sillä he missasivat tämän tilaisuuden jahkailullaan. Kirja todellakin lähti muutamalle kustantajalle, jotka tuntuivat olevan siitä hyvin kiinnostuneita. Julkaisua kuitenkin venytettiin ja venytettiin ja uskoisin sen syyksi sitä, että he halusivat odottaa seuraavaa ensi-iltaamme. Tämä lähinnä siitä syystä, että he näkisivät tuleeko siitä menestys ja sitä kautta saataisiin lisää huomioarvoa kirjalle. Halusin itse kirjan kuitenkin joulumarkkinoille ja myytäväksi ensi-illan yhteyteen, joten päätin pistää homman itse eteenpäin. Ensi-illassa kirjalle on kuitenkin paikalla 500 potentiaalista ostajaa, joten miksi missata tilaisuus. Olen tottunut elämässäni siihen, että muiden varaan ei voi aina laskea. Jos joku homma jää kanittamaan paikoilleen, silloin täytyy itse astua ohjaimiin ja laittaa homma rokkaamaan! Taitoin siis kirjan itse nippuun, painatin sen ja hoidin myyntiin, enkä ole katunut päätöstäni.

Kirja painaa täsmälleen 666 grammaa. Onko tämä hauskaa sattumaa vai valitsitko paperilaadun ja koon todella huolella?

Veikkaanpa, että ystävälläni ja toverillani, eli Wanhalla vihtahousulla on tässä asiassa sormensa pelissä. Hepulla löytyy sopivasti huumorintajua toisin kuin virkaveljillään, hehe!

Olet ollut jo ennen elokuvien tekoa ja kirjan kirjoittamista luova, ainakin tauluja maalaamalla. Kerrotko tästä, mihin olet luovuutesi kanavoinut ennen elokuvia ja Blood Ceremonyn muita projekteja? Harrastatko edelleenkin maalausta kaiken muun luovuutesi ohella?

Kanavoin hulluutta maalaamalla, piirtämällä sarjakuvia, tekemällä omituisia veistoksia kipsistä ja ties mistä materiaaleista. Tein näitä asioita ennen elokuvan tekoa, niiden aikana ja tänä päivänäkin. Elokuvan teko on kuitenkin niin kokonaisvaltaista puuhaa, että harvoin jää aikaa näille muille asioille, mutta kun sopiva hetki tulee, niin on aika kaivaa esiin taas maalausteline. Näissä muissakin tavoissa toteuttaa itseään ja kanavoida alitajuntaa heijastuvat samat aiheet kuin elokuvissani. Tavallaan kaikki tavat luoda tukevat kokonaisuutta ja vievät sitä eteenpäin – sinne minne tässä ollaan matkalla, ei kukaan vielä osaa sanoa, mutta useinhan matka onkin mielenkiintoisempi kuin itse päämäärä.

Mitä kaikkia sivuprojekteja Blood Ceremonyllä on ollut ja on nykyään?

Pari elokuvaa on jäänyt vielä toteuttamatta erilaisten resurssipulien johdosta. Lisäksi yksi TV-sarja junnaa paikoillaan. Siispä on hyvä ottaa pari projektia näiden lisäksi mukaan, jotta kaaos olisi täydellinen! Kutsun tätä itse vyörytystaktiikaksi. Kun on riittävän monta projektia menossa eteenpäin kerrallaan, niin valmista syntyy ihan pakostakin. Jos joku prokkis jää jumiin hetkeksi, niin viedään toista eteenpäin. Kun toinen hyytyy, niin ponkaistaan toiseen virtaa. Aikaahan tämä vie, mutta yhtäkkiä huomaat, että samaan aikaan julkaistaan kirja, pidetään elokuvan ensi-iltaa, saatetaan TV sarja esittelyyn jne… Tekeminen on tärkeää ja tämän kaltainen työskentely sopii minulle. Miljoona projektia ilmassa ja tulosta tulee paljon. Koko ajan tapahtuu eikä pääse mädäntymään sohvanpohjalle.

Ymmärtääkseni Blood Ceremonyltä saa lähitulevaisuudessa purkkilihatuotetta – Pitääkö tämä paikkansa? Jos pitää, niin millaisesta lihasta on kyse ja mistä liha on hankittu? Ruskeasannan hautausmaalta?

Tästä olen vielä ihan hissunkissun, sillä Burkelle & Harelle tulee antaa työrauha materiaalien hankkimisen vuoksi…

Koska markkinoille tulee Blood Ceremonyn kuukautissuojia?

Blood Ceremony stringejähän meillä on jo myynnissä, mutta että kuukautissuojia… Hauska ajatus. Pieniä siivekkäitä, lepakonmuotoisia vertaimeviä otuksia, jotka lentävät noin metrin korkeudessa ja kukaan ei edes näe niitä katukuvassa, hahaha!

Kävit äskettäin puhumassa Tiedostamon tilaisuudessa luovuudesta. Miten tilaisuus meni? Mikä oli esitelmäsi keskeinen sanoma?

Olen itse väärä henkilö sanomaan kuinka tilaisuus meni. Sitä pitäisi kysyä enemmänkin yleisöltä. No, kukaan ei poistunut kesken, joten kai sekin on yksi mittari. Itse asiassa tilaisuuden aihe koski luovuuden kanavoimista teoiksi. Olen hiton huono teorioimaan mistään, varsinkaan niin abstraktista asiasta kuin luovuudesta, jonka voi käsittää hyvin erilaisilla tavoilla. Siksipä puhuin siitä, kuinka voittaa keinotekoisia esteitä, jotka ovat usein itsestään lähtöisin ja kuinka saada prokkiksiin virtaa. Jos yksikin kuulija sai aiheesta potkua ja sitä kautta jotain keskeneräistä tai vielä aloittamatonta asiaa eteenpäin, niin silloin koen onnistuneeni.

Olet toiminnan miehiä. Miten tärkeää Blood Ceremonyssä, tai mielestäsi aivan yleensä, on liike, into, uusien projektien luonti ja niiden suhteen muiden ihmisten innostaminen ja niihin mukaan saaminen jos jotain haluaa saada konkreettisesti myös aikaiseksi? Ovatko Blood Ceremonylle kyräilevät muut maamme indieyrittäjät laiskoja ideoiden pyörittäjiä, jotka eivät lopulta saa mitään aikaiseksi?

Sinäpä sen sanoit, laiskojen lisäksi myös saamattomia vetelyksiä, hehe! No, korjataan vähän, sillä laiska on väärä sana. Monilla ihmisillä riittää kyllä ideoita ja visioita erilaisiin projekteihin, mutta heiltä puuttuu selkäruoto ja boolssit ideoiden saattamiseksi loppuun saakka. Sitten taas maristaan resurssipulaa ja ties keksitään ties mitä tekosyitä epäonnistumisilleen. Tämä pätee kaikkiin. Suurin osa ihmisistä puhuu ja puhuu, mutta kun tulee tekojen aika, niin sitten on aika hiljaista… Se, että Blood Ceremony saa projektinsa maaliin, johtuu pitkälti ihmisistä. Varmasti myös sillä on osansa, että innostamme toinen toisiamme ja annamme myös virheille sijaa. Täydellisyyteenhän me pyrimme, niin kuin kaikki, jotka tekevät tätä taiteen muotoa. Mutta se mikä erottaa meidät muista, on se että emme anna virheiden tai resurssipulan rajoittaa tekemistämme. Teemme niin hyvää materiaalia, kuin se silläkin hetkellä on mahdollista. Se mitä ei ole käytössä, sitä on turha itkeä! Näitä itkijöitä piisaa ja heidät on helppo tunnistaa – monta kertaa näkee jo alkumetreillä, tuleeko jokin tuotanto koskaan onnistumaan, kun kuuntelee hetken sen tekijöitä. Liike on tärkeää, tuli ja liike, jos siteerataan armeijatermejä!

Uusien ihmisten mukaantulo on myös todella tärkeää. Siinä on varmasti myös yksi syy, miksi olemme edelleen hengissä yli 10 vuoden jälkeen. Blood Ceremony ei ole tukahtunut sisäsiittoisuuteen, mikä on koitunut monen muun elokuvaryhmän kohtaloksi. Ihmisiä tulee ja menee elämäntilantteidensa mukaan. Uudet ihmiset tuovat uutta virtaa ja ideoita. Näin se homma rokkaa!

Mitä mieltä olet norjalaisesta Død snø-elokuvasta? Mahtaisiko edesmenneestä maamme Valtakunnanjohtajasta saada hyvän natsivampyyrielkuvan?

Helposti saisi! ”Valtakunnanjohtajan” perikunnalla saattaisi olla tosin sanansa sanottavana aiheeseen, hehe! Natseja, muumeja ja vampyyrejä Naantalissa – siinäpä vasta elokuvan ainekset! Olen katsonut myös Wirkolan mainion zombierainan ja olihan se ihan viihdyttävä, vaikkakin liikaa venytetty elokuva. Tiivistämällä hiukan loppua se olisi saattanut olla jopa loistavakin, mutta nyt se syyllistyi monen elokuvan perisyntiin, eli että ei osattu lopettaa ajoissa.

Ovatko Twilight-tyyppiset uudet vampyyrielokuvat rikos ihmisyyttä vastaan?

Vampyyrielokuvat? Überkaupallista paskaa ne ovat, jotka ovat suunnattu vain ja ainoastaan todella typerien teinien lompakkojen tyhjentämistä varten. Jos niistä elokuvista pitää, niin sitten on ansainnut menettää rahansa! Twilight, hyrrrr, hyi saatana!

Parhaat vampyyrielokuvat top 10?

Mahdotonta listata. Lista muuttuu vähän väliä, mutta nakataan nyt joitain esimerkkejä, eikä missään järjestyksessä. Roman Polanskin Dance of the Vampires, Jean Rollinin verenerotiikalla kyllästetyt mestariteokset, joista esimerkkinä vaikkapa Living Dead Girl. Hammer elokuvista vaikkapa Twins of evil, josta jotenkin vaan kumpuaa se kaikki loisto ja gotiikka, joka on ominaista tuon aikakauden brittiläiselle vampyyrielokuvalle. Nääh, liian vaikeaa…

– – –

Tulevaisuus

Koska kirjallesi on tulossa jatkoa? Seuraavan kymmenen vuoden päästä vai jo aiemmin?

Tarinoita olisi jo nyt yhden kirjan verran. Uskoisin että viiden vuoden kuluessa näemme toisenkin opuksen ilmestyvän, kunhan vaan saa revittyä jostain aikaa sen kirjoittamiselle.

Onko Blood Ceremonyllä tarkoituksena jatkaa kirjojen julkaisutoimintaa?

Ehdottomasti! Blood Ceremony Books tulee haalimaan okkultismia, noituutta, vasemman käden polkua, satanismia ja saatananpalvontaa käsitteleviä teoksia, sekä luonnollisesti kauhukirjallisuutta julkaistakseen niitä näiden kirjojen ystäville. Jos nurkissasi lojuu käsikirjoituksia jotka etsivät kustantajaa, niin ei muuta kuin yhteyttä tännepäin – hoidetaan ne pöytälaatikoista kansien väliin ja kauppojen hyllyille!

Milloin seuraava Blood Ceremony-elokuva, The Curse of the Witches Blood, ilmestyy? Kerro tuosta elokuvasta.

Elokuva on tällä hetkellä jälkituotantovaiheessa, joten muiden suomalaisten elokuvantekijöiden onneksi emme kerinneet mukaan Jussi-gaalaan, haha! Näillä näkymin ensi-ilta on maalis-, huhtikuussa. Kyseessä on synkeä tarina perheen kirouksesta ja elokuva sisältää itselleni rakkaita elementtejä, kuten sumuisia hautausmaita, aavemaisia kartanoita, noituutta, vampyyreitä ja tiettyä tunnelmaa, joka on nykyelokuvita ajat sitten kadonnut (lukuun ottamatta Tim Burtonin elokuvia). Kyseessä on kauhuelokuva, jossa on vahvoja elementtejä goottilaisesta kerronnasta ja pimeyden kauneudesta, jota ikävä kyllä niin harva käsittää ja ymmärtää sen väärin.

Elokuvan yhtä pääosaa esittää brittinäyttelijätär Eileen Daly ja hänen kanssaan työskentely oli yksi suuri unelmani ja haaveeni. Myös toinen suuri haaveeni meinasi toteutua ja oli hyvin hilkulla, että myös Ingrid Pitt olisi ollut mukana elokuvassamme, mutta aikataulut menivät ikävästi ristiin ja nythän niitä on enää mahdotonta paikkailla (R.I.P.). Joka tapauksessa rooleissa on mahtavia kotimaisia näyttelijöitä/näyttelijättäriä ja tulemme näkemään todella hyytäviä suorituksia jotka eivät jätä katsojia kylmäksi. Elokuvaa on mahdotonta tiivistää muutamaan riviin, mutta jos vielä jotain siitä haluan sanoa, niin se on todellinen harppaus taas kerran eteenpäin ryhmämme tuotannossa ja olen siitä helvetin ylpeä!

Onko The Curse of the Witches Bloodin jälkeen seuraavaan elokuvaan jo ideaa? Jos on, niin miten pitkällä valmistelut yms. tuon elokuvan suhteen jo ovat?

Ajatus ja tarinan runko ovat valmiina ja käsikirjoitusta aletaan työstämään mahdollisimman pian. Saattaa olla, että toteutan tässä välissä myös kokeellisemman elokuvan. Tämä siksi, että haluan todistaa itselleni, että on mahdollista tehdä elokuva lyhyemmässäkin ajassa, kuin kahdessa vuodessa – jopa 6 kuukaudessa! Sen jälkeen voisi taas tarttua megalomaaniseen eepokseen, joka syö elämästä kaksi vuotta. Tätä koitosta varten ollaan jo valmistauduttu pitkän aikaa hankkimalla lavasteita, pukuja ja proppeja.

Olet päättänyt äskettäin alkaa yksityisyrittäjäksi. Miten päädyit tähän ratkaisuun? Millaista liikettä alat pyörittää, missä, milloin? Mitä on myynnissä?

Halusin toteuttaa elämäntapamuutoksen. Hypätä pois oravanpyörästä, jossa olen pinkonut viimeiset 15 vuotta. Jatkossa elämä tulee olemaan taloudellisesti haastavampaa, mutta uskoisin myös, että onnellisempaa. Tämän muutoksen myötä haluan tehdä entistä enemmän näitä taiteellisia projekteja ja käyttää niihin sen ajan, jolloin juoksin ennen solmio kaulassa kiristäen neuvottelusta toiseen. Tähän mennessä en ole kaivannut takaisin qvartaalioravanpyörään…

Mutta takaisin itse yritykseen ja liikkeeseen. Ideana on avata oma tatuointistudio, jonka yhteydessä toimii Horror-Shop myymälä. Myymälässä myydään kauhuaiheisia t-paitoja, kauhuleffoja, musiikkia (metallia, horror punkkia, psychobillyä jne jne) sekä kaikkea friikkiä, kuten kutistettuja päitä (joita olen alkanut tuomaan maahan Ecuadorista), VooDoo nukkeja, kirjoja, noituutta, kirouksia ja muuta mukavaa.

Uskoisin, että tuonkaltaisessa liikkeessä viihtyisin loppuelämäni. Sopivan synkeä ympäristö, saa piirtää työkseen, kuunnella pitkin päivää hyvää musiikkia ja tutustua uusiin mahtaviin ihmisiin ja kuulla heidän elämäntarinoitaan. Tällä hetkellä etsin sopivaa liiketilaa putiikilleni ja odotan kärsimättömästi, että pääsen sen mahdollisimman pian avaamaan.

Onko presidenttiehdokas Pekka Haavisto sinulle sukua? Aiotko äänestää presidentinvaalien toisella kierroksella? Kuka olisi paras presidentti Suomelle, jos ei jompi kumpi toisen kierroksen ehdokkaista?

Jos kahdesta paskasta pitää valita vähemmän huono vaihtoehto, niin äänestän Saulia. Pekkaa en voisi kuuna päivänä äänestää, sillä ViherVasemistolaiset ovat saattamassa tätä maata perikatoon yltiöhumanistisella maailmankatsomuksellaan, joka perustuu naiviin typeryyteen ja lapselliseen uskoon ihmisten hyvyydestä. Onhan Niinistö täysi huijari ja kelmi, joka ajaa ainoastaan ja vain omien sidosryhmiensä etuja, mutta parempi sekin, kuin ehdokas, jonka selkäruodossa on luoda Suomeen Malmön kaltaisia lähiöitä, jotka todistavat epäonnistunutta maahanmuutto/pakolaispolitiikkaa irvokkaasti kirkuen.

Jos saisin vapaasti valita Suomelle presidentin, niin uskon että sellainen löytyisi kyllä tietystä leiristä, joskaan hän ei olisi Soini. Soinin kiihkokristillisyys hipoo ja samoja sväärejä, kuin Päivi Räsäsen, joka elää omassa pikku LaaLaaLandiassaan…

Mikä tekee sinut onnelliseksi?

Perhe ja vapaus toteuttaa niitä luovia/taiteellisia asioita, jotka koen itselleni tärkeiksi. Tällä hetkellä olen hyvin onnellinen, onnellisempi kuin pitkään aikaan. Havahduin jopa siihen yhtenä päivänä, että ei ole yhtään asiaa joka vituttaisi?!? Onkohan tämä paha ajatellen luovuutta? Tuskin, kyllä siellä sisälläni asuu vielä sellaisia perkeleitä, että niiden voimalla saadaan aikaan rujoa jälkeä ja hurmetta valkokankaalle, kirjojen sivuille, maalauskankaalle ja ties mille alustalle perkele!

– – –

Kiitos haastattelusta, Sami!

Aiheeseen liittyen:

Blood Ceremonyn sivut.

Blood Ceremony Facebookissa.

Blood Ceremony Magazine Facebookissa.

Blood Ceremonyn Horror Shop, josta teosta Blood, Boobs, and 10 year hell of making Movies. Suomifilmin alamaailma saa tilattua.

Diary of the Mad Man. Sami Haaviston blogi.

Read Full Post »

Ensimmäinen Mesikämmenen posti ilmestyi tähän blogiin 30.11. 2007. Vuosipäivä!

Read Full Post »