Feeds:
Posts
Comments

Posts Tagged ‘Kenneth Anger’

blutleuchte

I made an interview with Gerhard Hallstatt earlier this year. Among other things I asked Gerhard about his book Blutleuchte. If you want to have a good introduction to the following brief book review, I recommend you to read the interview.

Blutleuchte is a compilation of Gerhard Hallstatt’s writings from the 90’s. The texts appeared originally in Gerhard’s pre-internet era Aorta and Ahnstern publications, which were ”home-made bi-lingual booklets done with typewriter, copying machine, and stapler”, to quote Ph.D. Joscelyn Godwin who wrote foreword to the book. Twenty nine issues of Aorta and Ahnstern were published altogether.

The 324-page book is a nice, stylish hardcover, not a product of ”kitchen-table industry” like the original publications. The English edition of the book, published by :AJNA:, is printed on soft recycled paper with wine red and chestnut brown text. Binding is in red cloth and on the front cover there is a duo-tone inset photo. The book contains sixteen pages of b/w-photos from Gerhard’s archives.

The book’s description contains the following info on its contents:

– – –

photoplates2Foreword by Joscelyn Godwin

Lucifer Rising: Kenneth Anger

Konnersreuth- Therese Neumann and her bleeding stigmata.

Night of the Stigmata- the pagan drums of Calanda.

Anubis- focusing on one art performance of Joseph Bueys.

Schwarzkogler- of the Aktionists, including an interview with Hermann Nitsch.

Karl Maria Wiligut.

Katharsis- The Search for Otto Rahn.

Castel del Monte.

Corneliu Codreanu.

The Blue Light: Leni Riefenstahl.

Montsegur- the Cathar caste.

Z’ev- rhythmajik; with an interview.

Storm Songs- Gardner, Clutterbuck and the witches who kept Hitler from attacking Great Britian.

Blutleuchte- Alfred Schuler and his cult of the Blutleuchte.

Leonora- Max Ernst’s lover and muse.

Angizia.
Fidus.
Mithras.
photoplates3Blood Axis- with an interview with Michael Moynihan.

Oskorei- the article that originally appeared in Lords of Chaos, including an interview with Varg Vikernes.

Viktor Schauberger- “green visionary”, “technosophical revolutionary”, flying disc pioneer.

Lucifer Rising- an interview with Kenneth Anger.

Baptism of Fire- Ernst Jünger.

Hidden World.

Heidnat : Heathan Homeland.

Brown Magic- a scatological piece.

Field of Force- crop circles.

Feathered Dreams- a psychdelic journey brough on my “narrische Schwammerln”.

Andreas Epp- flying discs, UFO’s, BMW and strange alliances after WWII.

Blutleuchte should be viewed as a meta-historical compendium. The book becomes a romantic vision of Gerhard’s own personal take on many topics that have inspired many and grown into popular themes within the industrial, neo-folk, heathen and black metal underworlds.

Gerhard’s research, along with magical-mystery tours to various cultic sites and interviews with prime players in the world of art, music and culture, culminate in a passionate narrative drawn from primary documents, heretical and sacred writings, philosophical treatises, psychotropic experimentations, and experiential learning.

The book works through Gerhard’s enthusiasms for various persons and movements, religious sites, architectural accomplishments, natural mysteries, celebratory festivals and scientific advancements.

– – –

Throughout the book there is a strong and evident current against what Gerhard calls Panzermaterialismus. He explains the word in a footnote: “Panzermaterialismus – A word I invented. There used to be the term Panzerkommunismus – for communists conquering the world not with ideology but with the power of tanks. Panzer means tank. It is a metaphor for a brutal capitalism/materialism”.

Gerhard is an artist who seeks beyond the mere material, evident reality. The articles reflects this in fine descriptions of subjective experience in Gerhard’s search. The articles are a fascinating record of a romantic, esoterically inclined seeker. Those who share this spark with Gerhard will find this book very inspiring. Those who are familiar with Gerthard’s music will get a whole new dimension to it with what this book contains.

This is a unique and beautiful book. I highly recommend it.

photoplates

– – –

Related:

Write with blood: Gerhard Hallstatt speaks!

Aorta mail-order in Facebook.

Blutleuchte in Facebook.

Blutleuchte reviewed by Gangleri.

Read Full Post »

saatanallinenraamattuAnton LaVeyn Saatanallinen Raamattu on lajissaan klassikko, oli teoksesta sitten mitä mieltä tahansa.

Nyt jo kuopattu pienkustantamo Voimasana julkaisi kirjan kovakantisena laitoksena suomeksi vuonna 2007. Opus on nykyään keräilyharvinaisuus. Huutonetissä teosta on myyty, silloin harvoin kun sitä siellä on näkynyt, n. 70 euron hintaan. Todennäköisesti hinta ei tule tuosta laskemaan jatkossakaan.

Teoksen suomenkielisessä versiossa on Peter Gilmoren standardiesipuheen lisäksi kotimaisten Wookin ja Tapio Kotkavuoren esipuheet. Molemmat herrat ottivat osaa myös kirjan käännöksen oikolukuun.

Mesikämmen kysyi ukoilta, josko heidän esipuheensa voisi nyt muutaman vuoden jälkeen julkaista blogissa – niiden perään kun on kyseltykin aika ajoin. Molempien vastaus oli myöntävä, joten Mesikämmen saa ylpeänä esittää nämä tekstit ensikertaa netissä kirjoittajien luvalla kaikelle kansalle.

Kuten itse kirjassa, niin myös tässä blogissa julkaistaan ensin Kotkavuoren esipuhe. Huomenna taas on vuorossa Wookin esipuhe Summa Theologia Diabolicae.

– – –

Tulen ajan aamunkoitteessa

Melko pian erään Noitien Työpajani oppilaan, kolumnisti Merla Zellerbachin, aviomies teki jotain hyvin merkittävää. Hänen nimensä oli Fred Goerner ja häneltä oli juuri julkaistu kirja nimeltä The Search for Amelia Earhart. Fred sanoi, että minun pitäisi kirjoittaa raamattu. Hän oli varma, että se löytäisi kustantajan. ”Hetkinen”, sanoin. ”En ole kirjailija, en ole koskaan ollut, eikä minulla ole koskaan ollut sen suuntaisia pyrkimyksiäkään.” ”Ei se mitään, älä huoli”, sanoi Fred. ”Sinä pystyt siihen.” Hän esitteli minut kirjalliselle edustajalleen, Mike Hamilburgille, joka puolestaan lähetti erään miehen tapaamaan minua. Hänen nimensä oli Peter Mayer, ja hän oli dynaaminen uusi toimittaja Avon Booksissa. Puhuttuamme hieman, Peter kysyi minulta: ”Miten pian saisit sen valmiiksi?” Kuten kaikki muukin elämässäni, myös tämä oli kutakuinkin odottamatonta. En ollut koskaan aikaisemmin kirjoittanut kirjaa, saati sitten raamattua. Varsinkaan johonkin sovittuun aikatauluun. ”Kerrot vain miten asia on”, Peter jatkoi. ”Hyvin se menee”. Ja niin minä kirjoitin. Loppu on historiaa.

– Anton LaVey (1)

Millaiseen maailmaan Saatanallinen Raamattu syntyi? Millainen oli se kulttuurinen ilmapiiri, Zeitgeist, mistä se nousi ja mistä se alkoi vaikuttaa? Suurin osa tämän teoksen nykyisistä lukijoista eivät olleet edes pilke vanhempiensa silmäkulmissa kun markkinoille ilmestyi tämä (post)modernin magian ja maagisen maailmankatsomuksen eräs tunnetuin klassikko. Siksi lienee paikallaan hieman valottaa edellä mainittuja teemoja, sekä muita teoksen syntyyn ja taustaan liittyviä asioita, joita ei yleensä tarpeeksi tunneta tai muisteta. Ne kuitenkin antavat syvyyttä ja kontekstia LaVeyn mestariteokselle, ja sellaisina ehkäisevät teoksen lukijaa sortumasta 6. saatanalliseen syntiin – perspektiivin puutteeseen (2).

1960-luku oli suurten muutosten aikaa. Jotain aivan uutta ja mullistavaa oli alkamassa ja sen jonkin kosketus tuntui olevan jo aivan nurkan takana. Vuosikymmenen läpi puhalsivat tuulet, jotka tulivat perustavalla tapaa muuttamaan ihmisten käsitystä itsestään ja maailmasta, niin fyysisesti, sosiaalisesti kuin psyykkisestikin. Joinakin historiallisina viitepisteinä näistä asioista käyköön mm. rotumellakat Detroitissa ja Los Angelesissa, Bobby ja John F. Kennedyn sekä Martin Luther Kingin salamurhat, kylmä sota, yhdysvaltalaisten kommunismin pelko, Sikojenlahden ja Kuuban kriisit, Vietnamin sodan vastainen ”flower power” hippiliike, ”vapaa seksi”, ehkäisypilleri, feminismi, psykedeeliset huumeet ja mielenlaajentaminen, ennennäkemätön rock-musiikin hyökyaalto radioasemien ja vinyylisten single-levyjen kautta, Woodstock-festivaali, the Beatles, the Doors, transistoriradiot, Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton välinen kilpajuoksu avaruuteen ja kuuhun, Charles Manson ja hänen ”perheensä” isku hippiliikkeen idealistiseen kuplaan, sekä Berliinin muurin nouseminen kolmeksikymmeneksi vuodeksi Itä- ja Länsi-Saksan välille.

Suomeen monet näiden asioiden aallot rantautuivat lievemmässä muodossa kuin ne muualla maailmalla velloivat, mutta yhtä kaikki, ajan henkeen myös meillä kuului poliittisuus, radikalismi ja rakennemuutos. Se oli aikaa, jolloin Suomesta rakennettiin ns. hyvinvointivaltiota (3). Vapaa-aika lisääntyi, lauantaista tuli sunnuntain lisäksi vapaapäivä. Ihmiset muuttivat maalta kaupunkeihin. Keski-oluen myynti vapautui. Matkailu lisääntyi. Toisin kuin Yhdysvalloissa, Suomessa älymystö oli selkeästi kallellaan vasemmistoon päin ja rienasi tältä pohjalta 40- ja 50-lukulaisia arvoja sekä yhdysvaltalaista kapitalismia. Vanhanpiianvero poistui maassamme 1968. Seksuaalisuus oli kuuma aihe myös meillä. M.A. Numminen ja Viisi Vierasta Miestä -yhtye ja Visuaalinen Varietee aiheuttivat Jyväskylässä 1966 skandaalin pilkkaamalla vallitsevia sukupuolinormeja. Taideteollisen korkeakoulun opiskelijat saivat kiss in -tapahtumallaan, jossa mukana oli fallospatsaita ja sukupuolivalistusoppaiden teksteihin pohjautuvia jenkkoja, paikalle kaksi poliisiautoa. Pentti Saarikosken, itseoikeutetun suomalaisen 60-luvun personifioituman, käännös Henry Millerin Kravun Kääntöpiiristä takavarikoitiin yleisen moraalin vastaisena. Olivatko nämä tuoreen ”Saatanallisen Ajan” merkkejä pohjoisessa maassamme? Anton LaVey olisi varmaankin sanonut ”kyllä” (4). Uusi ja vanha aika ottivat yhteen, ja uuden ajan edustajat tiesivät olevansa niskan päällä ja nauroivat vanhalle polvelle, joka teki itsestään naurettavan yrittäessään lamaantuneena pitää kiinni vanhoista arvoistaan ja tavoistaan. Suuntaa ei voinut pysäyttää.

Astrologit paikansivat 1960-luvun ns. Vesimiehen ajan aamunkoittona, ja hipit ja new age -liike laajemminkin yhtyivät näkemykseen riemuiten. Ehkä tunnetuimpiin tämän ”rauhaa, rakkautta, ja harmoniaa” -näkemyksen esiintuojiin populaarikulttuurissa kuului 1967 Yhdysvalloissa syntynyt Hair-musikaali, jonka avauslaulussa Vesimies lauletaan tämä on Vesimiehen ajan aamunkoitto! Laajemmin, Vesimiehen ajan voi tiivistää viittaavan muutokseen perinteisistä uskonnoista ja normeista huomattavasti yksilöpainotteisempaan aikaan ja siihen liittyvään solidaarisuuteen. Mielenkiintoisesti kyllä, ja asian luonteelle osuvastikin, tähän yksilöllisyyden, rauhan, rakkauden ja harmonian aikaan kuului paljon myös kasvukipuisen länsimaisen kulttuurin erilaisia enemmän tai vähemmän väkivaltaisia ilmentymiä.

Yhdysvaltain länsirannikon liberaalista San Franciscosta muodostui pian koko hippiliikkeen ja tämän vasta alkaneen Vesimiehen ajan kehto. Haigh Asburyn kaupunginosaan virtasi nuoria pitkähiuksisia idealisteja kokemaan, jakamaan ja viemään eteenpäin tämän useimmiten kannabiksentuoksuisen ja sateenkaarenväreillä maalatun liikkeen ilosanomaa. Mutta samaan aikaan kun Jefferson Airplane jammasi suomalaisian sukujuuria omaavan kitaristinsa Jorma Kaukosen kera Haigh Asburyssä kappaletta White Rabbit, tapahtui Richmondin alueella, osoitteessa 6114 California Street, jotain aivan muuta.

Anton Szandor LaVey (1930-1997) ei pukeutunut sateenkaarenvärisiin tie-dye-vaatteisiin sen enempää kuin hänellä oli pitkiä hiuksiakaan. Hän pukeutui diabolisen herrasmiesmäisesti, hän oli maalannut talonsa mustaksi, ajanut päänsä kaljuksi, alkanut pitää lemmikkieläimenään Togare-nimistä leijonaa sekä johtanut kotonaan kokoontuvaa ryhmää nimeltä the Magic Circle (5). Tämän ryhmän puitteissa oltiin esitelmöity erilaisista esoteerisista aiheista sekä suoritettu rituaaleja, jotka eivät ehkä aivan kertoneet hippien maailmankuvasta. Näiden asioiden lisäksi LaVey oli 36-vuotiaana, Walpurinyönä vuonna 1966, perustanut the Magic Circlen pohjalta Saatanan Kirkon, joka sai kasvavassa määrin huomiota niin Yhdysvalloissa kuin muuallakin maailmalla.

LaVey näki kotikaupungissaan vellovat hipit ja näihin läheisesti liittyvän new age -liikeen yksinkertaisena ja naiivina vastareaktiona vielä edellisillä vuosikymmenillä toisella tapaa kukoistaneelle konservatiiviselle moraalille ja täten tietysti myös kristinuskolle. ”Tony” näki hippiliikkeessä pohjimmiltaan hyvin paljon samaa kuin kristinuskossa, eikä ollut tyytyväinen kumpaankaan (6). Seksuaalisuuden nostaminen pöydälle oli tosin jotain, mikä omalla tavallaan yhdisti Saatanan Kirkkoa hippiliikkeeseen eräänä keskeisen tärkeäksi nähtynä keskustelun kulmana (7).

California Streetin mustan talon omistaja oli värikäs persoona, jolla oli sekä karismaa ja poikkeuksellisia ajatuksia että kiehtovan eksentrinen koti. Hän veti puoleensa monenlaisia ihmisiä, jotka vaikuttivat ratkaisevalla tavalla hänen roolinsa kehittymiseen sellaiseksi länsimaisen magian erääksi ikoniksi, jollaisena hänet nykyään tunnetaan. Kuten LaVey vuonna 1998 postuumisti julkaistussa viimeisessä teoksessaan Satan Speaks! totesi, tapahtumat hänen elämässään tapasivat olla odottamattomia. Nämä tapahtumat eivät rajoittuneet vain pieniin, yhdentekeviin asioihin. Jokseenkin yllättävä oli ollut jo Saatanan Kirkon perustaminenkin, johon hänet sai ryhtymään mies nimeltä Edward M. Webber (8), joka kuului the Magic Circleen ja jolla oli kokemusta kirkkojen ja voittoa tavoittelemattomien organisaatioiden taloudellisista ja julkisista velvoitteista. Samaan tapaan myös Saatanalinen Raamattu sai alkunsa kutakuinkin odottamattomien käänteiden kautta, kuten tämän esipuheen alussa olevasta LaVey-sitaatista selviää. Ja samoin kuin Saatanan Kirkosta, myös Saatanallisesta Raamatusta tuli luova synteesi jostain omasta ja jostain lainatusta.

Saatanallinen Raamattu näki päivänvalon joulukuussa 1969 Avon Booksin julkaisemana, kolme vuotta Saatanan Kirkon perustamisen jälkeen. LaVeyn mustan talon sisällä oltiin varmastikin sitä ennen moneen kertaan kirjoitettu ja vanhaan tyyliin käsin ja perinteisellä kirjoituskoneella korjailtu teoksen käsikirjoitusta. Tässä prosessissa LaVeyn ruotsalaisia sukujuuria omaava avovaimo ja Saatanan Kirkon ensimmäinen ylipapitar Diane Hegarty esitti tärkeää osaa. Hänen nimensä ei ole turhaan jo tästä syystä teoksen omistussivulla.

Kirjan teksti on pysynyt muuttumattomana ensimmäisestä painoksestaan asti, muutamia poikkeuksia lukuunottamatta. Muutoksiin kuuluvat ensimmäisen painoksen omistussivu, joka on sittemmin poistettu (9), sekä kirjan englanninkielinen esipuhe (10), joka vuonna 2005 vaihtui kolmanteen versioonsa.

LaVey lainasi ja mukaili teokseensa huomattavan määrän niin Ragnar Redbeardia (11), Ayn Randia (12) kuin John Deetäkin (13). Kaikki tämä on toki räätälöyty vilpittömän luovasti LaVeyn ainutlaatuisesta omasta näkemyksestä käsin. Tämän asian yhteydessä sopii mainita, että sekään ei haittaa, että LaVeyn henkilöhistoriakin on laajalti hänen itsensä eri aineksista räätälöimää tarinaa. Kyky yksilön tahtoa maailmassa toteuttavaan myytin luontiin nivoutui itse asiassa oleellisella tavalla LaVeyn henkilökohtaiseen maagiseen filosofiaan, ja tältä pohjalta faktuaalinen tarttuminen vaikkapa hänen henkilöhistoriaansa ei sellaisenaan ole välttämättä osuvaa kritiikkiä häntä kohtaan (14). Saatanallisen Raamatun suhteen voidaan myös huomioida, että kaikkien uskontojen perustajat ovat aina omilla luovilla tavoillaan inspiroituneesti yhdistelleet uutta ja vanhaa oman näkemyksensä mukaisesti. LaVey maalasi teoksellaan väkevän ja häpeilemättömästi yksilöä korostavan lähtökohdan moniin elämän ja olemassaolon kysymyksiin ja vetoaa sen vuoksi yhä edelleenkin uusiin lukijoihin. Kuten Nietzsche, LaVey ei liiemmin argumentoinut, eikä ollut valtavan systemaattinenkaan, vaan usein lähinnä sanoi miten asiat hänen mielestään olivat. Ja hän onnistui tässä sanallisena taiteilijana loistavasti – ei mitenkään vaatimattomammin kuin esittämällä modernin satanismin edelleen yleisesti hyväksytyt perusteet niin sen filosofian kuin magiankin lähtökohdissa.

Ennen Saatanan Kirkkoa ja Saatanallista Raamattua länsimaisessa maagisessa kulttuurissa oli toki ollut yksilöitä ja ideoita, joiden voi myös nähdä monin eri tavoin resonoivan erittäin vahvasti yksilöllisyyden käsitteen kanssa (15). Mutta kukaan näistä 1900-luvun puoliväliin mennessä jo kuolleista suurista nimistä ei ollut formuloinut magiaa niin dramaattisesti yksilöä painottaen kuin LaVey, tai tuonut siihen sellaisia uusia elementtejä kuin hän (16). Koskaan aiemmin magiaa ja siihen liittyvää maailmankuvaa ei ollut nähty materialistisena ja hedonistisena. Käsitys magiasta ennen Saatanallista Raamattua oli ollut selkeästi transsendenttisesti virittynyttä, tavalla tai toisella tekemisissä fyysisen maailman lisäksi – ja ehkä ennen kaikkea – sen ylittävien olemassaolon ulottuvuuksien ja entiteettien kanssa. Saatanan Kirkon ylipapin maaginen filosofia on oleellisesti immanenttia, tähän maailmaan pohjautuvaa ja siihen suuntautuvaa. Magialla on tässä materialistisessa maailmankuvassa paikkansa, koska materialistiseen maailmankaikkeuteen kuuluu myös asioita, jotka ylittävät järjen selityskyvyn. LaVeyn maagista filosofiaa värittää läpikotaisin käsitys lihaan sidotusta yksilöllisestä egosta ja sen vastaisesta kollektiivisesta, henkisestä ja sosiaalisesta illuusiosta, sekä näihin liittyvästä moniulotteisesta kudelmasta nautintoa ja tuskaa, indulgenssia ja pidättyväisyyttä. Maagisen filosofiansa LaVey kiteytti edellä mainittuun käsitteeseen indulgenssi (17), mitä hän myös piti Saatanan Kirkosta alkaneen Saatanan Ajan avainsanana.

Saatanan Kirkon ja Saatanallisen Raamatun vaikutus länsimaiseen kulttuuriin on vaikuttava. Hyvän lähtökohdan asian pohtimiseksi saa jo siitä, että teoksen ensimmäisen kerran ilmestyessä Saatanan Kirkko oli edelleen selkeästi kohtuullisen pieni San Franciscon alueen ilmiö, eikä Kirkolla ollut tuolloin kuin reilusti alle 100 jäsentä (18). Sittemmin Saatanallisessa Raamatussa esitetyt ajatukset ovat vaikuttaneet suoraan ja epäsuorasti miljooniin ihmisiin ympäri länsimaista maailmaa. LaVeyn teos on vaikuttanut aina modernin satanismin käsitteestä epäsuorasti myös moniin muihin länsimaisen kulttuurin alueisiin, joita on vaikeampi osoittaa suoraan. Se, missä määrin suurinta osaa ihmisiä länsimaisessa kapitalistisessa maailmassa nykyään ohjaillaan heidän erilaisten halujensa pohjalta, on vahva argumentti Saatanallisen Raamatun 9 Saatanallisen julkilausuman ja siten myös Saatanan Ajan olemassaolon puolesta. Saatanallisen Raamatun kantta koristava Bafometin sinetti (19) on nykyään kaikkialla länsimaissa tunnistettu ja satanismiin itsestäänselvästi liitetty symboli. Taide eri muodoissaan on ylipäätään aluetta, josta Saatanallisen Raamatun vaikutus on varmastikin helpointa löytää. Tämän voi nähdä dramaattisesti jo Roman Polanskin vuonna 1968 julkaistussa elokuvassa Rosemaryn Painajainen (20), jossa Saatanan lapsi syntyy maailmaan ”1966 – vuonna 1 Saatanan aikaa”, Anno Satanis. LaVeyn taidemaailmaan tekemä vaikutus ei ole yllättävää, sillä hänen omaan ajatteluunsa vaikuttaneet ihmiset olivat huomattavassa määrin väkeviä mielikuvia tuottavia taiteilijoita hekin (21). Kaiken tämän pohjalta LaVeyn Saatanan Kirkon ylipapin tittelin lisäksi hänen itse itselleen antama status Saatanan Ajan ja sen sanan Maaguksena, eli hieman yksinkertaistaen sanansaattajana, ei näytä lainkaan mahtipontiselta liioittelulta.

Saatanallinen Raamattu on aiemmin käännetty mm. saksaksi, ranskaksi, tsekiksi ja ruotsiksi. Se on ollut ensimmäisestä ilmestymisvuodestaan asti jatkuvasti saatavilla Avon Booksin helposti tunnistettavana pokkariversiona (22). Voimasanan nyt julkaisema suomenkielinen versio ilmestyy n. yhdeksän vuotta LaVeyn kuoleman jälkeen, n. 40 vuotta Saatanan Kirkon perustamisen jälkeen ja n. 37 vuotta itse tämän teoksen ensimmäisen julkaisun jälkeen. Sellaisena teos mielenkiintoisella tavalla sijoittuu LaVeyn käsitykseen ajasta ja siihen liittyvistä yhdeksän vuoden sykleistä.

Vesimiehen ajan sijaan LaVey näki, että vuonna 1966 alkoi Jään Ajan jälkeen syklisesti Tulen Aika, jota hallitsee ihminen/Saatana. LaVeyn maagisessa aikakäsityksessä yhtä 9 vuoden periodia hallitsee toiminta, jota seuraa yhdeksän vuoden periodi reaktiota edelliseen. Yksi tällainen 18 vuoden yksikkö vastaa ”Työskentelyä”. Yhdeksän Työskentelyä vastaa Ajanjaksoa (162 vuotta), yhdeksän Ajanjaksoa taas Aikaa (1458 vuotta). Yhdeksän Aikaa vastaa LaVeyn mukaan Aikakautta (13122 vuotta) (23). Saatanallisen Raamatun suhteen Työskentelyjä on tähän mennessä ollut kaksi, ja kolmas on juuri alkanut. Tämä tarkoittaa LaVeyn maagisessa ajan määrittelyssä erittäin dynaamista kautta – kolmas Työskentely kokonaisena merkitsee aktiivisempaa aikaa kuin toinen, ja sen lisäksi juuri alkanut uusi yhdeksän vuoden jakso on myös aktiivinen. Satanisteille tämä ja tämän käännöksen paikantuminen tähän aikaan lienee siis merkityksellistä.

Käsissäsi ei ole ainoastaan satanismin vaan myös (post)modernin länsimaisen magian klassikko laajemminkin. Se vastaan länsimaisessa maagisessa perinteessä vaikutukseltaan kutakuinkin Descartesin Meditaatioiden vaikutusta länsimaiseen filosofiaan, siirtymistä vanhan ajan filosofiasta peruuttamattomasti uuteen, radikaalimmin yksilöpainotteiseen ja järkeen perustuvaan aikaan. Teos on kuluneiden vuosikymmenien aikana osoittanut jatkuvan voimansa, jättäen jälkensä valtavaan määrään kirjasta ajattelun aihetta ja inspiraatiota ammentaneisiin lukijoihin. Epäilemättä teos tulee edelleen olemaan monille portti Vesimiehen ajan pimeälle puolelle, Tulen Aikaan, radikaaliin tähän maailmaan sijoittuvaan individualismiin. Ilman epäilystäkään teos oli tähän asiaan ensimmäinen Avain laatuaan, ja sellaisena suunnannäyttäjänä sen historiallista asemaa eivoi viedä pois, eikä mitätöidä.

Contra stupido,

Tapio Kotkavuori

Talvipäivänseisauksena, Turussa, 06 CE.

– – –

Viitteet:

(1) Teoksessaan Satan Speaks!, s. 5. Feral House, 1998 CE. Suom. Tapio Kotkavuori.

(2) Kts. Blance Barton, The Secret Life of a Satanist, kappale The Nine Satanic Sins, jossa LaVey listaa yhdeksän ”saatanallista syntiä”, ja niistä kuudennessa kehoittaa satanisteja ”pitämään aina mielessä laajemman sosiaalisen ja historiallisen perspektiivin”. Feral House, 1990.

(3) Myös Yhdysvaltojen politiikassa tehtiin samalla vuosikymmenellä merkittäviä päätöksiä tähän suuntaan, mm. sairausvakuutuksen suhteen, joka astui maan lakiin presidentti Lyndon B. Johnssonin toimesta 1965. Tämä on mielenkiintoista ajankuvaa, kun miettii vaikkapa sitä, mitä LaVey kirjoittaa Jumalasta ja sairausvakuutuksesta tämän kirjan kappaleessa ETSINTÄKUULUTUS: Jumala – Elävänä tai kuolleena!

(4) Kts. Tämän kirjan kappale Muutamia todisteita uudesta saatanallisesta ajasta.

(5) ”Maaginen piiri”. Ryhmään kuului suuri määrä erilaisia ihmisiä, mm. elokuvaohjaaja Kenneth Anger ja antropologi Michael Harner.

(6) Kts. Tämän kirjan kappale Saatanallinen seksi.

(7) Hyvänä esimerkkinä tästä on mm. Ray Laurentin tekemä ensimmäinen dokumentti Saatanan Kirkosta: Satanis, The Devil’s Mass vuodelta 1969.

(8) Kts. Ray laurentin dokumenti Satanis, the Devil’s Mass, sekä Michael A. Aquino, The Church of Satan.

(9) Kiitoslistassa oli 19 erityistesti mainittua ja 20 muuten kunnianarvoiseksi mainittua henkilöä. Nämä tärkeimmät 19 henkilöä olivat (LaVeyn esittämässä järjestyksessä) Bernardio Nogara, Karl Haushofer, Grigory Yefimovitch Rasputin, Sir Basel Zaharoff, Allesandro Cagliostro, Barnabas Saul, Ragnar Redbeard, William Mortenssen, Hans Brick, Max Reinhardt, Orrin Klapp, Fritz Lang, Friedrich Nietzsche, William Claude Dukinfield, Phineas Taylor Barnum, Hans Poelzig, Reginald Marsh, Wilheim Reich, Mark Twain. Listaan kuului myös ”Yhdeksän tuntematonta miestä”, sekä Togare, hänen lemmikkileijonansa. Myös tämä kirjan täydentäjän, The Satanic Ritualsin, kiitoslista on poistettu teoksen nykyisistä painoksista. Kiitoslistojen poistamissyynä voi arvella olevan LaVeyn halu pitää ajatteluunsa vaikuttaneet tahot piilossa – ja näin ylläpitää häneen liittyvää myyttisyyttä ja sen voimaa. Kts. Asiasta Stephen Flowers, Lords of the Left-Hand Path: A History of Spiritual Dissent. Rûna-Raven Press, 1997.

(10) Saatanallisen Raamatun esipuheet vuoteen 2006 mennessä: 1969-1972: Burton H. Wolfe, 1972-1976: Michael A. Aquino, 1976-2005: Burton Wolfe (päivitetty versio), 2005 -: Peter H. Gilmore. Näistä Aquinon esipuhe löytyy hänen teoksensa The Church of Satan liitteistä.

(11) Kts. tämän kirjan kappale Saatanan Kirja.

(12) Kts. tämän kirjan Yhdeksän saatanallista julkilausumaa.

(13) Kts. tämän kirjan Eenokin Avaimet.

(14) Myytin voima magiassa on suuri, ja tämän tietäen LaVey myös erittäin onnistuneesti rakensi omaa imagoaan. Lukija voi pohtia asiaa mm. tässä teoksessa esitetyn ”pienemmän magian” perspektiivistä (kts. tämän kirjan kappale Saatanallisen magian teoria ja käytäntö). Eräs LaVeyn myytin valottaja on ollut Lawrence Wright Rollings Stone -lehden syyskuun 1991 numerossa.

(15) Mm. Crowley ja Gregorius kuuluivat heihin. Jo lähtökohtaisesti koko maagista länsimaista kulttuuria voidaan pitää yksilöpainotteisena, koska maagikko on siinä perustavalla tapaa vapaa agentti, joka operoi erilaisten olemassaolon ulottuvuuksien kanssa kysymättä siihen lupaa sen enempää kristilliseltä kirkolta kuin muultakaan itsensä ulkopuolisilta auktoriteeteilta.

(16) 1960-luvun taitetta edeltäneitä maagikoita voidaan pitää länsimaisen maagisen renessanssin ensimmäisen vaiheen edustajina, sen jälkeisiä maagikoita sen toisen vaiheen edustajina.

(17) Kts. kappale Indulgenssia – EI pakkoa.

(18) Kirkolla oli ollut jäseniä vuonna 1968 vain 50-60. Kts. Aquino Michael A, The Church of Satan.

(19) Bafometin sinetti ei kuitenkaan saanut alkuaan Saatanan Kirkon kautta, vaan se löytyy kirjallisuudesta jo vuodelta 1897, Stanislas de Guaitan kirjoittamasta teoksta La Clef de la Magie Noire.

(20) LaVey oli elokuvaan ”tekninen neuvonantaja”. Hänen väitettiin myös näytelleen siinä lyhyen kohtauksen Saatanana.

(21) LaVeyn esteettisyyden painotus hänen filosofiassaan tulee esiin hyvin mm. hänen listaamissaan Yhdeksässä saatanallisessa synnissä: niistä viimeinen on esteettisyyden puute. Tämä tietysti on loogista LaVeyn filosofian materialistisen luonteen kanssa. Kts. asiasta Saatanan Kirkon julkaisu The Cloven Hoof, 1987, tai Blanche Bartonin The Secret Life of a Satanist, Feral House, 1990.

(22) University Press julkaisi teoksesta vuonna 1972 kovakantisen version, joka nykyään on keräilyharvinaisuus.

(23) Kts. LaVeyn The Satanic Rituals, kappale The Unknown Known. Avon Books, 1972. Olen kääntänyt Eran vastaamaan Ajanjaksoa, Agen Aikaa, ja Epochin Aikakautta.

– – –

Aiheeseen liittyen:

Kun Tabe Slioor Anton LaVeyn tapasi.

Anton LaVeyn saatanalliset elokuvat (osa 1, 2, 3, 4, 5, 6).

Boyd Rice speaks!

Boyd Rice: An Embodiment of the Wolf’s Hook.

Church of Satan is dead.

Larry Wessel speaks!

Might is Right eli voiman filosofia.

Kenneth Anger, valkokankaan kapinallinen maagikko (osa 1, 2, 3, 4, 5, 6).

Setin Temppelin Otto Varjonen puhuu!

Mitä Pekka Siitoin sanoi Anton LaVeystä ja satanismin historiasta?

Luciferin arkkipiispan nauru.

Read Full Post »

Anton LaVey ja Jayne Mansfield.

Erääseen suureen Hollywood-nimeen LaVey sentään oikeasti tutustui – Jayne Mansfieldiin. Tämä suuri nimi myös kuului Saatanan kirkkoon, ja hänen väitetään sanoneen satanismia ”Khalil Gibraniksi, jossa on munaa”. LaVeyn ja Mansfieldin ystävyys kesti noin vuoden verran, päättyen näyttelijättären traagiseen kuolemaan vuonna 1967. Kuvailut heidän suhteestaan vaihtelevat. LaVeyn mukaan Mansfield oli seksuaalinen masokisti, kun taas Mansfieldin elämänkerran kirjoittaja May Mannin mukaan LaVey hyvin aggressiivisesti halusi Mansfieldin huomiota, mennen tässä välillä niin pitkälle, että se välillä pelotti näyttelijätärtä. Niin tai näin, varmaa kuitenkin on, että Mansfieldin lakimies Sam Brody ei pitänyt LaVeystä hitusen vertaa. Miesten välille kehittyikin riita, minkä pohjalta LaVey kirosi Brodyn, sanoen tämän kuolevan kirouksen vuoksi vuoden kuluessa. Näin myös tapahtui. Brodyn hengen vieneessä auto-onnettomuudessa tosin kuoli myös Mansfield.

Vasta vuosia tapahtuman jälkeen LaVey alkoi kertoa, että Mansfield olisi joutunut osaksi kirousta sattumalta. Tämä olisi tapahtunut niin, että leikatessaan sanomalehdestä kuvaa Marilyn Monroesta, LaVey olisi samalla leikannut sivun toisella puolella olleesta Mansfieldin kuvasta kaulan poikki – ja näin maagisesti sattumalta liittänyt Mansfieldin Broadyn kiroukseen. Kohtalokkaassa autokolarissa Mansfieldiltä kirjaimellisesti irtosikin pää.

LaVeyn elokuvapiirien tuttavuuksien suhteen on tietysti muistettava myös Kenneth Anger, omalla tavallaan menestynyt valkokankaan maagikko ja revittelevien Hollywood Babylon-paljastuskirjojen röyhkeä kirjoittaja. Tästä Hollywoodiin viha-rakkaussuhdetta potevasta ohjaajasta oli Blood Ceremony-lehdessä nr. 4 syväluotaava artikkelini nimeltä Kenneth Anger, valkokankaan kapinallinen maagikko. Tämän lisäksi myös nyt käsillä olevasta numerosta löytyy ohjaajan haastattelu. Jätän tämän vuoksi Angerin ja LaVeyn suhteen tarkemman kuvailun tässä yhteydessä sikseen ja suosittelen lukijaa tutustumaan edellämainittuihin artikkeleihin.

Kun miettii Anton LaVeyn elämää, siihen kuuluvia myyttisiä ulottuvuuksia, voittoja ja tappioita, tragediaa, sekä maagisia käsityksiä, tulee helposti mieleen, että siinä on todellakin saatanallisen hienon elokuvan ainekset. Ja kun miettii, kuinka suuresti LaVey elokuvista nautti ja kuinka suurta roolia ne hänen maailmankuvansa muodostumisessa esittivät, ei todellakaan ole kaukaa haettua sanoa, että hänen elämänsä oli kuin suurta kosmista elokuvaa, jota hän tietyissä rajoissa ohjasi ja jossa hän myös itse näytteli pääroolia.

Kuollut urkuri "Mustassa talossa".

Ehkä on vain ajan kysymys, että joku tekee Anton Szandor LaVeyn elämästä elokuvan – kauhuelokuvan. Viime vuonna Aleister Crowleystä, toisesta värikkäästä, vahvapersoonaisesta ja edesmenneestä maagikosta ilmestyi varsin onnistunut kauhuelokuva nimeltään Chemical Wedding. Tuossa Julian Doylen ohjaamassa elokuvassa Crowley inkarnoitui nuoruusvuosiensa yliopistomaisemaan ja jatkoi siitä, mihin viime kerralla jäi… Samaan tapaan, myös Anton LaVeyn elämästä saisi varmasti onnistuneen elokuvan. Se voisi olla nimeltään vaikkapa The Abominable Dr. LaVey Resurrects (mukaillen aikoinaan kaavaillun kolmannen Dr. Phibes elokuvan nimeä) ja se voisi alkaa vaikkapa seuraavalla siteerauksella Saatanallisesta raamatusta:

Jos henkilö on ollut elinvoimainen koko elämänsä ja taistellut maallisen olemassaolonsa loppuun asti, juuri tämä ego on se, joka kieltäytyy kuolemasta, jopa sen majoittaneen lihan hävittyä. Lapset ovat ihailtavia pakottavan elämänhalunsa vuoksi. Hyvä esimerkki tästä on pikkulapsi, joka kieltäytyy menemästä vuoteeseen kun on tekeillä jotakin jännittävää, ja kun hänet laitetaan vuoteeseen, hän hiipii alas portaita kurkistelemaan verhojen välistä. Tämä lapsenkaltainen elinvoimaisuus antaa satanistille mahdollisuuden kurkistaa pimeyden ja kuoleman verhojen välistä ja pysyä monin sitein kiinni elämässä.

[Tämä on artikkelin osa 6/6. Artikkeli julkaistiin kokonaisuudessaan ensimmäisen kerran Blood Ceremony -lehdessä 4/2009. Voit ostaa lehden täältä.

Read Full Post »

Seawolf. Wolf Larsenille ei vittuilla.

The Sea Wolf (1941)

Tässä Michael Curtizin ohjaamassa draama- ja seikkailuelokuvassa näyttelee Edward G. Robinson, joka oli eräs LaVeyn monista suosikkinäyttelijöistä, ja jonka useita rooleja LaVey piti saatanallisina. The Sea Wolf, joka pohjautuu Jack  Londonin saman nimiseen kirjaan, lienee ollut näistä elokuvista LaVeylle tärkein. Hän sanoi elokuvasta ja Robinsonin näyttelemästä roolista siinä seuraavaa: ”The Sea Wolf:ssa Wolf Larsen (Robinson) häpäisee ainoastaan sellaisia ihmisiä, jotka ovat jo itse häpäisseet itseään, hän on brutaali vain sellaisille, ketkä tietävät vain brutaalin toimintatavan, hän vaanii sellaisia, ketkä ansaitsevat tulevansa vaanituiksi. Näin toimiessaan, Robinson on täysin saatanallinen hahmo”. Jokainen, joka on lukenut LaVeyn Saatanallisen Raamatun ja sen yhdeksän saatanallista julkilausumaa, huomaa, että Robinsonin hahmo kyseisessä elokuvassa noudattaa tarkalleen LaVeyn julkilausumissa esitettyä etiikkaa. Wolf Larsen osoittaa ystävällisyyttä vain niille, ketkä sen ansaitsevat, hän kostaa kohtaamiaan vääryyksiä toisen posken kääntämisen sijaan, eikä hän lankea psyykkisten vampyyrien ansoihin. LaVey listasi useissa yhteyksissä myös monia muita suosikkielokuviaan, joissa Robinson näytteli: Key Largo, Hell on Frisco Bay, Little Caesar, ja The Night Has a Thousand Eyes.

The Ganster (1947)

Tämä elokuva, jonka ohjasi Gordon Wiles, oli eräs LaVeyn film noir-suosikkeja. LaVey sanoi tästä elokuvasta itse näin: ”Tämä on pieni ja pienelle huomiolle jäänyt elokuva, sellaisena melkein unohdettu. Se alkaa ja loppuu saatanallisella julkilausumalla, ja katsoja tietää, että pääosan henkilö, jota näyttelee Barry Sullivan, on tuhoon tuomittu mies. Tämä ei ole mikään Legs Diamond tai Al Capone-tarina, vaan psykologinen tarina gangsterista, joka on kenties liian sivistynyt, sensitiivinen ja ystävällinen ollakseen armoton gangsteri. Hän on noussut slummeista ainoaan rooliin johon hän kohtalonsa vuoksi on voinut päätyä. Hän on kuin Lucifer, langennut enkeli, joka huomaa olevansa olosuhteiden uhri.”

Wise Blood (1952)

Tässä John Hustonin ohjaamassa tragikomediassa tulee hyvin esiin LaVeyn näkemys typeryydestä ja typeristä  ihmisistä. Muistutuksena mainittakoon, että typeryys on ensimmäinen ja siis pahin LaVeyn listaamista saatanallisista synneistä, ja että eräs LaVeyn ahkerasti viljelemä asiaan liittyvä sitaatti oli W.C. Fieldsiltä lainattu sosiaalirealistinen toteamus, että ”joka minuutti syntyy ääliö”. LaVey sanoi Wise Blood:sta itse näin:”Ohjaaja John Huston on osoittanut, että hänellä on saatanallista visiota monissa elokuvissaan. Eräs, joka niistä minun silmissäni nousee ylitse muiden, ja mikä Hustonille itselleen merkitsi eräänlaista satiirista kritiikkiä, on Wise Blood. Se perustuu Flannery O’Connorin kirjaan erään nuorukaisen seikkailuista, joita hän kokee palattuaan armeijasta etelävaltion kotiinsa ja perustettuaan ”Jeesuksen Kristuksen kirkon ilman Kristusta”. Elokuvan tarinan kertominen ei tee elokuvalle mitään oikeutta – kammottavan yksityiskohtaiset hahmot ovat se seikka, mikä tekee elokuvasta sen, mikä se on. Ne ovat tuskallisen realistisia: käsittämättömän typeriä, intensiivisiä ja traagisia! Elokuvassa ei ole ensimmäistäkään ihmistä, keneen haluaisit samaistua. Harry Dean Stanton tekee loistavan roolisuorituksen sokeana huijaripastorina, jonka tytär on likimain vajaaälyinen – mutta niin ovat kyllä lähes kaikki muutkin elokuvan hahmot. Karmeinta on, että jotkut ihmiset ketkä katsovat tämän elokuvan, eivät tajua siinä olevaa vitsiä – he ajattelevat, että elokuvan hahmot ovat sellaisia, millaisia kaikkien oletetaan oikeastikin olevan! Elokuva on hienosti tehty, Hustonin kyky kuvata kaikki nuo surulliset ja typerät ihmiset juuri sellaisina, jollaisia he todella ovat, on hyvin saatanallinen! Elokuva on todella misantropinen. Se on niin realistinen, että se on lähes surrealistinen”.

Rosemary’s baby (1967)

Rosemary's baby.

Roman Polanskin ohjaama, Ira Levinin samannimiseen romaaniin pohjautuva kauhuelokuva syntyi maailmaan, jossa Saatanan Kirkko oli vuoden ikäinen. LaVey sanoi tätä elokuvaa, jossa Saatanan lapsi syntyy maailmaan, ”parhaaksi mainokseksi satanismille sitten inkvisition”. Elokuva olikin LaVeylle ja hänen kirkolleen mitä mainioin onnenpotku, sillä sen kautta Saatanan kirkko sai medialta enemmän huomiota kuin koskaan aiemmin. Elokuvassa tehty maininta ”vuodesta yksi” ei ollut tulosta yhteistyöstä LaVeyn tai hänen perustamansa kirkon kanssa, mutta monille asia varmasti toi kuitenkin mieleen Saatanan kirkon. LaVey väitti, että hän olisi näytellyt elokuvassa Mia Farrowin raskaaksi tehnyttä paholaista, ja että hän olisi ollut elokuvassa myös teknisenä neuvonantajana. Kumpikaan väite ei kuitenkaan pidä paikkaansa. LaVeyn ainut virallinen yhteys elokuvaan oli, että hänet pyydettiin elokuvan julkistamistilaisuuteen San Franciscon Marina theateriin pr-mielessä – minne hän sitten näyttävästi saapuikin kaapuun pukeutuneena, kahden avustajan saattamana.

LaVeyn Zeena-tytär on ollut niiden joukossa, ketkä ovat osoittaneet LaVeyn väitteitä elokuvan suhteen vääriksi. Zeena julkaisi kumppaninsa Nikolas Schrekin kanssa vuonna 1988 tekstin nimeltä Anton LaVey: Legend and Reality. Muiden asioiden ohessa siinä mainitaan Rosemary’s Babystä seuraavaa: Polanskyn läheinen ystävä Gene Gutowski (elokuvan alkuperäinen tuottaja) sanoi, ettei elokuvalla ollut teknistä neuvonantajaa. LaVey ei myöskään koskaan edes tavannut Polanskia. Elokuvan tuottaja William Castle ei myöskään mainitse LaVeytä sanallakaan mm. elämänkerrassaan. Kukaan muukaan elokuvan teossa mukana ollut ei ole koskaan maininnut LaVeystä tuon elokuvan suhteen sanallakaan. Mia Farrowin kuuluisan paholaiskohtauksen sijaisnäyttelijän isä muisteli myöhemmin, että hyvin hoikka ammattitanssija näytteli paholaiskohtauksen pieneen kumipukuun pukeutuneena. Muutamaa vuotta myöhemmin tuo samainen puku päätyi Studio One Producktionille Louisvillessä, Kentuckyssä, jossa sitä käytettiin pienen budjetin kauhuelokuvassa nimeltä Asylum of Satan. Tri Michael Aquino, joka tuolloin vielä kuului Saatanan kirkkoon ja oli tuohon elokuvaan teknisenä neuvonantajana, tarkasti puvun paikan päällä ja totesi, että 90-kiloinen ja 180 cm pitkä LaVey ei olisi millään voinut survoa itseään tuohon pukuun. Asylum of Satanissa kyseiseen pukuun pukeutui naisnäyttelijä.

Invocation of my Demon Brother (1969)

Anton LaVey Kenneth Angerin elokuvassa Invocation of my Demon Brother.

Tähän väliin LaVeyn ystävältä, Saatanan kirkossa jo perustamisaikoina mukana olleelta Kenneth Angeriltä tuli ulos eräänlainen maaginen taide-elokuva, jossa LaVey aivan oikeasti (toisin kuin Rosemary’s Baby:ssä) näytteli lyhyen roolin Saatanana. Tarinan mukaan tämä lyhytelokuva syntyi materiaalista, jonka olisi pitänyt olla alun alkaen Angerin elokuvassa Lucifer Rising. Soundtrackin elokuvaan teki moog-syntesisaattorilla Mick Jagger.

Satanis, the Devil’s Mass (1970)

Kuva dokumentista "Satanis, the Devil's Mass". Harva meistä kykenee olemaan muovisarvet päässä vakuuttava.

Vuonna 1968 Murgenstrumm Records julkaisi LaVeyltä ja hänen kirkoltaan LP:n The Satanic Mass, mitä tammikuussa 1970 seurasi Avon booksin kustantamana Saatanallisen raamatun ensimmäinen pokkariversio. Myöhemmin samana vuonna ilmestyi Pierre Laurentin tekemä legendaarinen dokumentti Satanis, the Devil’s Mass, joka käsitteli LaVeytä ja tämän kirkkoa. Dokumentti on hyvin mielenkiintoinen ja hilpeä katsaus alkuaikojen Saatanan kirkkoon. Se pitää sisällään muutamia sittemmin legendaarisiksi tulleita rituaalikohtauksia ja LaVeyn haastattelupätkiä (joita on monet kerrat toistettu useissa muissa dokumenteissa), kuin myös erinäisiä tahattoman koomisia talking heads-haastatteluja. Tupakkaa ketjupolttava vanhempi satanistinainen on myös varsin pirteää katsottavaa ja kuultavaa, samoin kuin myös LaVeyn kotona kokoontunut masturbaatiosta puhuva, ketjupolttava ja lievästi humalaisen oloinen seurakunta. Oma pieni huvittava yksityiskohtansa elokuvassa on myös nuori, Woody Allenilta vielä tuolloin näyttänyt Isaac Bonewits, joka sittemmin erosi Saatanan kirkosta näkemyksellisistä syistä johtuen ja joka tämän jälkeen on luonut itselleen uraa melko tunnettuna uuspakanana. Satanis-dokumentissa Bonewits veti pisteet kotiin pyytämällä LaVeytä, joka rituaalitilanteessa esitti Saatanaa, siunaamaan hänen peniksensä suuremmaksi ja kestävämmäksi. Ja LaVeyhän siunasi sen. Myöhemmin, erottuaan kirkosta, Bonewits vuonna 1994 kirjoitti esseessään ”Satanic Adventure”, että LaVey ei osannut käyttää magiaa. Tästä voi ehkä päätellä, että Satanis-dokumentin peniksensiunaus ei sitten toiminutkaan. Tough luck.

Anton LaVey "hanging out".

Witchcraft ’70 (1970)

Witchcraft '70

Tämä Yhdysvalloissa ilmestynyt dokumentti pohjautui Luigi Scattinin Euroopassa julkaistuun dokumenttiin Angeli Bianchi, Angeli Neri. Siinä, missä dokumentin eurooppalainen versio Saatanan kirkkoa kohtaan oli asiallinen, oli dokumentin amerikkalainen versio kaikkea muuta: siinä oli hölmön moralistinen kerronta, dokumenttiin oli tungettu mukaan perättömiä väitteitä eläinuhreista, verijuhlista ja taloudellisesta hyväksikäytöstä. LaVey oli dokumentissa neuvonantajana jaesiintyi myös cameona eräässä rituaalissa, joka oli kuvattu hänen kotonaan San Franciscossa.

Dokumentissa esiintyi myös kirkon Louisvillen alueella toiminut Nineweh Grotto, joka oli aiemmin samana vuonna ollut esillä myös Arthur Lyonsin tuolloin julkaistussa kirjassa The Second Coming: Satanism in America (myöhempi versio kirjasta kulkee nimellä Satan Wants You). Dokumentin arvio Saatanan kirkon julkaisussa The Cloven Hoof oli ymmärrettävistä syistä melkoisen kriittinen.

Seuraavan vuoden puolella julkaistiin LaVeyn toinen kirja The Compleat Witch: or What to do when Virtue Fails (myöhemmin teos nimettiin muotoon The Satanic Witch). Vaikka teoksen nimi mielenkiintoisesti linkittyykin Witchcraft 70’s-dokumenttiin, ei sillä ollut sen kanssa kuitenkaan mitään tekemistä.

[Tämä on artikkelin osa 3/6. Osan 4/6 voit lukea täältä. Artikkeli julkaistiin kokonaisuudessaan ensimmäisen kerran Blood Ceremony -lehdessä 4/2009. Voit ostaa lehden täältä.

Read Full Post »

Kenneth Anger Hollywoodissa.

Vaikka Anger on tehnyt itsestään huomattavan undergroundnimen, tulee hänen elämäntarinaansa seurattuaan mieleen, että hän ei ole ehkä täysin löytänyt omaa genreään, tai että – tai jopa – ainakaan hän ei ole löytänyt genreä, jossa hän olisi täysin sinut itsensä kanssa. Mies tuntuu jossain määrin katkeralta, niin Hollywoodille, kuin monelle muullekin taholle, kuten tulee hyvin esiin vaikkapa Sanjiv Bhattacharyan hänestä 2004 tekemästä haastattelusta The Guardianiin. Kenties hänen ottamansa taiteilijasukunimi oli enne tästä kaikesta. Epäilemättä mies on toteuttanut maagisen oppi-isänsä Do What Thou Wilt -ohjetta (minkä voi tulkita muotoon ”tee mitä todella tahdot, kunhan se palvelee elämääsi ja sitä mitä syvimmiltäsi olet”), mutta tämä ei tunnu tehneen miehestä kuitenkaan aivan onnellista. Kenties Anger on ottanut sydämeensä myös toisen Crowleyn opinkappaleen, jonka mukaan menestys on todiste siitä, että on seurannut tahtoaan. Vaikka Crowleyn tarkoittama ”menestys” ei tarkoitakaan menestysteologian mukaista menestystä maailmassa sinällään, ei Angerille tunnu riittävältä se, mitä hän on saavuttanut.

Kenties tämä David Lynchiä edeltävä unenomaisen-elokuvan sanansaattaja voisi saada hieman sielunrauhaa muistamalla, mitä edesmennyt Ordo Templi Orientisin johtohahmo, Hymaneus Beta X°, sanoi hänestä vuonna 1990: ”Kenneth Anger on pitkään tukenut Theleman Lakia – jos sanoisi sekä hänen taiteessaan että elämässään, tehtäisiin asiassa täysin tarpeeton rajanveto. Hänen elokuvansa ja elämänsä ovat aivan erityisenlaisia ‘maagisia tilintekoja’. Kukaan toinen elokuvantekijä ei ole saanut filmille rituaalin olemusta kuten Anger on”. Tunnustusta Anger on saanut myös muilta kuin maagisilta kollegoiltaan – hänelle on myönnetty kunniatohtorin arvo Pasadenan muotoilun taidekorkeakoulussa, ja hänen elokuviaan on näytetty ympäri maailmaa eri festivaaleilla ja niitä ovat tunnustaneet ja palkinneet mm. Festival du Film Maudit, Los Angelesin Elokuvakriitikot, San Franciscon kansainvälinen Elokuvafestivaali, Mar del Plata Elokuvafestivaali, sekä Amerikan Elokuvainstituutti.

Niille, ketkä ovat kiinnostuneita seuraamaan Angerin jatkuvia teemoja hänen elokuvissaan, on hyvä avainkäsite hänelle tärkein myyttinen hahmo – Lucifer, valontuoja. Crowleyn perustamaa Theleman uskontoa tuntevat voivat panna merkille, että Anger on suoraan sanonut hänen kuvaamansa Luciferin olevan sama entiteetti kuin Aiwaz, jonka Aleister Crowley koki inspiroineen hänet kirjoittamaan Theleman perustustekstin, Lain Kirjan, vuonna 1904. Valon tematiikka on läsnä jo Angerin ensimmäisestä tunnetusta elokuvastaan alkaen, kuten hän on itsekin vihjannut. Monissa Angerin elokuvissa on juuri valo tärkeänä elementtinä läsnä. Elokuvien hahmo etsii usein jonkinlaista ”valoa” – ja löytää sen, usein tässä prosessissa hän myös kuolee, mutta aina samalla transformoituu. Anger ei tee tätä useinkaan itsestään selvästi, vaan vain vihjaa siihen. Mutta niille, keitä asian maaginen ja symbolinen ulottuvuus kiinnostaa, tämä kenties avaa monia hänen elokuviaan ns. ”uuteen valoon”.

Toinen yleinen teema Angerin elokuvissa on ritualistinen erilaisten voimien ja elementtien kutsuminen, ja niiden elokuvan loppua kohti nouseva intensiteetti. Angerin elokuvat kuvaavat rituaaleja, ja myös ovat hänen mukaansa rituaaleja – niiden on tarkoitettu tuottavan tietynlaisen vaikutuksen katsojan tajuntaan. Ja jos valo on Angerille tärkeä elementti, on siitä loogisena jatkeena myös värit. Tässä Anger seuraa selkeästi Crowleyn käsityksiä värien maagisista merkityksistä, ominaisuuksista ja käytöstä. Asiaan voi perehtyä tarkemmin mm. Crowleyn Tarot-symboliikkaakin koskettavan The Book of Thoth:n kautta, tai Deborah Allisonin kirjoittamasta erinomaisesta Senses of Cineman artikkelista Magick in Theory and Practise: Ritual Use of Color in Kenneth Anger’s Invocation of my Demon Brother.

Elokuussa 2007 Anger kertoi tekevänsä eturauhassyövän vuoksi kuolemaa. Hän ennusti kuolevansa lokakuun 31., eli Pyhäinpäivän aaton, Halloweenin, yönä 2008. Nimekkäiden maagikoiden lähihistoriaa tarkastellen tämä sattuu olemaan sama ajankohta, jolloin edellä mainittu Angerin ystävä, Anton LaVey, kuoli 1997. Jos tämä ennuste toteutuu, tulee Anger jakamaan LaVeyn elämän kanssa vielä enemmän kuin jo edellä käsiteltiin. Tämän artikkelin kirjoittamisen aikaan, syyskuussa 2008, ohjaajalegenda oli kuitenkin vielä elossa, reilu kuukausi ennen ennustamaansa kuolinhetkeään. Täysin poissuljettuna ei voi pitää sitäkään mahdollisuutta, että kyseinen ilmoitus on ollut mustaa huumoria. Angerin maagisen oppi-isän, Crowleyn ajatukset ovat hyvin usein puettu huumoriin, ja lavastipa hän kerran Portugalissa kirjailija Fernando Pessoan avustuksella itsemurhankin. Anger on ollut elämässään samantapainen Crowleyn kanssa jo muutenkin, eikä tässä asiassa samoilla jäljillä olo välttämättä yllättäisi.

Anger julisti kuolemastaan kollegansa, ohjaajan ja okkultistin, Curtis Harringtonin muistotilaisuudessa, jossa hän häiriköi huutelemalla kyseenalaisia kommentteja näyttelijä Jack Larsonin (50-luvun Teräsmies-elokuvien tähti) muistopuheen päälle. Anger ilmoitti sairastamisestaan ja tulevasta kuolemastaan aivan tilaisuuden lopussa, ilmoittaen samalla myös, että tapahtumaan pääsevät valitettavasti vain kutsutut vieraat. On Anger elossa tai ei tämän artikkelin ilmestyessä, on kohtuullisen varmaa kuitenkin se, että Suomessa emme Kenneth Angeriä enää elävänä näe. Hän vieraili maassamme Tampereen lyhytelokuvajuhlilla 1998 esittelemässä töitään, eikä myöhemmin Disinfo.com:n konferenssissa, New Yorkissa vuonna 2000 antamiensa kommenttien perusteella saanut Suomesta erityisen hyvää kuvaa:

Kävin äskettäin Suomessa, ja kaikki suomalaiset kävelit ympäriinsä kännykät kiinni korvissaan… he kokevat olevansa eristyksissä siellä Pohjolassa… tiedättehän, siellä on pimeää suurimman osan vuotta, ja hyvin kylmää, pimeää… He ovat värittömiä ihmisiä… heillä on melkein valkoiset silmät, hyvin vaaleat siniset silmät, ja tuhkan vaaleat hiukset, heillä ei ole hiustensa värissä edes yhtään keltaista kuten ruotsalaisilla. Heidän ihonsa on eräällä lailla herkkusienen-valkoinen… ei heillä siellä solariumeja ole… mitkä kyllä aiheuttavatkin syöpää. Kaipa heillä ihan hyvin menee, mutta he kaikki kävelevät ympäriinsä ja näyttävät puhuvan itsekseen, tiedättehän, silmät lasittuneina… tätä tapahtuu nykyään ympäri maailmaa, mikä on tietysti ihmisistä itsestään kiinni. Ehkä se on heistä hyvä asia. Kännykät ovat täysin päätyneet tällaiseen asemaan joissakin maissa, kuten Suomessa.

Ehkä tähän mielikuvaan vaikutti se, että Anger on hyvin teknologiakriittinen. Tai ehkä miehelle, jolle valo on tärkeä elementti, oli Suomen pimeys yksinkertaisesti liikaa…

Kenneth Anger.

[Tämä on artikkelin osa 6/6. Artikkeli on julkaistu kokonaisuudessaan alun perin Blood Ceremony -elokuvalehdessä 4/2008. Voit ostaa lehden täältä.

Read Full Post »

Kenneth Anger.

Maagisen lyhdyn kantaman tuolle puolen

Kenneth Angerin näkemyksessä hänen elokuvansa ovat magiaa, tietynlaista maagista operointia maailmassa. Hän myös nimesi ensimmäiset yhdeksän virallista säilynyttä elokuvaansa kuuluvan ns. ”taikalyhdyn piiriin” – mikä hänen mukaansa omalla tavallaan osoitti hänen elokuvamagiansa tarkoituksen ja voiman. Tässä hän saattaa olla kohtuullisen nuoren numeromaagisen perinteen lapsi – lähihistoriasta tulee mieleen eritoten Saatanan Kirkon perustajan, Anton LaVeyn (1930-1997) teoksessaan The Satanic Rituals esittämä teoria yhdeksän vuoden (ja sen kerronnaisten) ajanjaksoista. Anger on saattanut monen muun tapaan tulkita LaVeyn tarkoittavan yhdeksän yksikön muodostamia prosesseja ylipäätään.

Jos tämä pitää paikkansa, se toisaalta hieman yllättää, koska se ei ole crowleylaisen kabbalistista numerologiaa. Sellaista Angerilta voisi ehkä enemmän odottaa, ja sellaista hän on harjoittanutkin erityisesti Thelema-sanan numerologisen arvon, 93, kanssa. Toisaalta asia ei taas yllättäisi, kun tietää, että Anger oli LaVeyn ystävä jo 60-luvulla ennen tämän Saatanan Kirkon perustamista. Tuohon aikaan Anger kuului LaVeyn ns. Taikapiirin, josta myöhemmin muodostui Saatanan Kirkko. Anger myös eli LaVeyn ja tämän perheen kanssa jonkun aikaa 80-90-luvulla, ja mm. otti osaa ensimmäiseen viralliseen saatanalliseen hautajaisseremoniaan (Anger löytyy jopa valokuvattuna tästä Blanche Bartonin kirjassa The Secret Life of a Satanist). Jotain Angerin hyvistä suhteista LaVeyhin kertoo myös se, että LaVey vilahti jo 1969-vuoden Invocation of my Demon Brother:ssa.

Anger ei koskaan ole puhunut maailmankatsomuksessaan satanismista, vaikka hänen on jopa arveltu olevan Saatanan Kirkon papin asemassa. Ja toisesta kulmasta katsoen, Anton LaVey ei myöskään koskaan puhunut erityisen positiivisesti Crowleyn filosofiasta. Päinvastoin. Hän immanentin materialistisen maailmankuvan kannattajana aina aivan avoimesti halveksi Crowleytä tämän maailmankatsomuksen transsendenttisten ulottuvuuksien vuoksi. Tätä kautta Angerin ja LaVeyn ystävyyssuhde meneekin jossain määrin mielenkiintoiseen valoon. Ei toki sinällään ole ennenkuulumatonta, että erilaisen maailmankatsomuksen omaavat ihmiset olisivat silti olleet hyviä ystäviä keskenään. LaVeyn ja Angerin tapauksessa asiasta tekee mielenkiintoisen lähinnä se, että asiasta ei ole missään yhteydessä ollut mitään mainintaa. Varmaa on, että Angerilla ja LaVeyllä oli Mansonin ”perheen” murhien aikaan ainakin hieman hampaidenkiristelyäkin keskenään – LaVey ei varmaankaan pitänyt siitä, että Saatanan Kirkkoon assosioitaisiin murhaajia, mitä myös tapahtui, ja jotka linkitettiin asiaan Angerin kautta. Ilmeisesti oli kuitenkin niin, että kyseiset miehet jakoivat niin vahvasti tietynlaisen asenteen suhteessa yleiseen länsimaiseen kulttuuriin, että maailmankatsomukselliset ristiriidat eivät päässeet heidän ystävyyssuhdettaan häiritsemään. Tätä voi pitää pienenä ihmeenä, kun molempien tiedetään olevan melkoisen temperamenttisia. Jos oikein häijysti miettii, voi tietysti spekuloida silläkin vaihtoehdolla, että he tiesivät toisistaan paljon sellaista, mitä he eivät halunneet juoruttavan kaikelle maailmalle, ja he osaltaan pysyivät tämänkin vuoksi hyvissä väleissä. Kyseisten herrojen olevan kyseessä, ei tämä vaihtoehto asiantilasta tunnu lainkaan mahdottomalta.

Anton LaVey.

Tietyssä määrin näyttää myös siltä, että miesten sosiaalis-kulturaaliset kohtalotkin yhtyvät – LaVey kuoli erittäin köyhänä, ja Angerin kohtalo näyttää hyvin samanlaiselta. Molemmilla on mainetta, mutta ei juuri muuta. Kenneth Anger elää tätä nykyä kohtuullisen kyseenalaisessa Kalifornialaisessa lähiössä vuokralla, ja hän tuntuu olevan jälleen rahapulassa – ellei hän ole ollut siinä tilassa lähes aina. Eräälle ranskalaiselle filmiryhmälle antamassaan haastattelussa muutama vuosi sitten hän totesi asian tiimoilta osuvasti: “Eräs asia missä en ole koskaan ollut hyvä – eikä muuten ollut Crowleykaan – on Merkuriuksen kutsuminen rahan saantia varten. Olemme molemmat olleet siinä aivan surkeita. Joten olen aina ollut eräänlainen boheemi marginaali-taiteilija… marginaalimpi kuin haluaisin olla, koska tiedän, mitä kaikkea olisi mahdollista tehdä hieman suuremmalla budjetilla”.

Alulla olleesta crowleylaisesta Gnostic Mass-elokuvasta Anger koetti saada Ordo Templi Orientisiltä muutama vuosi sitten 50 000 dollaria etukäteistä tekijänpalkkiota. Tähän päivään mennessä hän ei ole saanut asiasta sopimusta. Jollain lailla luulisi, että oman uskonnollisen maailmankatsomuksensa vuoksi Anger ohjaisi ja tuottaisi kyseisen dokumentin jo jossain määrin rakkaudesta asiaan, vaikka ilmaiseksi ei tekisikään. Vaikka Gnostic Mass jäänee idean asteelle, on Anger kuitenkin muutama vuosi sitten kuvannut The Man We Wanted To Hang-elokuvan (2002), joka dokumentoi Lontoossa olleen Crowleyn maalausnäyttelyn sisältöä vähäeleisen hienosti.

Anger ei tehnyt elokuvan elokuvaa noin kahteenkymmeneen vuoteen vuoden 1980-jälkeen. Lucifer Rising todennäköisesti vei miehestä halut koettaa tehdä elokuvaa vähään aikaan, mikä ei kaiken siihen liittyvän vastoinkäymisen jälkeen ole kyllä ihmekään. Vuoden 2000 jälkeen Anger on kuitenkin alkanut ohjaajana taas aktiiviseksi, ja häneltä on tullut jälleen useampikin lyhytelokuva. Jo mainitun Crowleyn näyttelyelokuvan lisäksi Angerilta on tällä vuosituhannella tullut mm. kolme hänelle melko uudentyyppistä elokuvaa: Tupakoinnin vastainen Don’t smoke that cigarette! (2000), alkuperäisen Mikki-Hiiri-hahmon muistoa kunnioittava Mouse Heaven (2004) sekä laulaja-laulunkirjoittaja Elliott Smithin muistoa kunnioittava Elliott’s Suicide (2004). Tämän lisäksi mies on ansioitunut mm. tekemällä Italian televisioon dokumenttisarjan Aleister Crowleystä. Hän esiintyi myös Nik Sheehanin Brian Gysinistä ja Dreammachine:stä kertovassa dokumentissä FLicKeR. Vuonna 2006 Angerin urasta tuli Eljo Gelminin ohjaama dokumenttielokuva Anger Me. Tästä vuotta myöhemmin Fantoma julkaisi Angerin elokuvia ensimmäistä kertaa DVD:llä, kahden kokoelmaboksin muodossa. Kirjallisesti Angerilla on ollut pitkään työn alla Hollywood Babylon III, mikä nykyvaiheessaan saattaa olla vain kustantamista vailla. Samaa teemaa myötäillen Anger kirjoitti David Frasierin kirjaan Suicide in Entertainment Industry (2002) esipuheen.

[Tämä on artikkelin osa 5/6. Osan 6/6 voit lukea täältä. Artikkeli on julkaistu kokonaisuudessaan alun perin Blood Ceremony -elokuvalehdessä 4/2008. Voit ostaa lehden täältä.

Read Full Post »

Jimmy Page Lucifer Risingissa.

Totuus siitä, miksi Anger ja Page riitautuivat, saattaa kuitenkin olla jossain määrin toinen kuin Anger on antanut ymmärtää. Jimmy Page ja hänet asian tiimoilta tuntevat tahot kun ovat antaneet ymmärtää, että Page toimitti Angerille musiikin tarvittavan mittaisena ja ajallaan, sekä olisi tämän päälle antanut Angerin asua Pagen kotona, ynnä käyttää tämän omia filmineditointi tiloja – ja laitteita elokuvan valmistamiseen. Pagen mukaan oli ainoastaan perfektionistisesta ja saamattomasta Angerista itsestään kiinni, että elokuva olisi valmistunut ajallaan. Kuultuaan, että Anger olisi uhannut yhteistyön katkaistuaan vielä kirota Pagen asian tiimoilta, tämä totesi vain, että on menettänyt paljon kunnioituksestaan Angeria kohtaan. Ohjaajan käytös oli kitaristista järjetöntä ja ilkeää, laittaen Angerin Hollywood Babylonin hänelle täysin uuteen valoon peilinä Angerin häijystä ja oikukkaasta luonteesta. Oudosti katkenneen yhteistyön takana Page epäili olevan Angerin elokuvan rahoituskiemuroita, aivan kuten Beausoleil oli aiemmin epäillyt oman yhteistyönsä katketessa Angerin kanssa.

Kun elokuvaan oli lopulta saatu näyttelijät ja sitä oli jo hyvä määrä kuvattu niin Englannissa, Egyptissä, Saksassa ja Yhdysvalloissa, päätyi filmi useaksi vuodeksi takavarikoiduksi. Tämän jälkeen vielä taloudelliset vaikeudet vaikuttivat elokuvan tekemiseen, minkä vuoksi se lopullisessa vuoden 1980 muodossaan on huomattavasti lyhyempi kuin Anger alun perin suunnitteli. Suunnitellun 93 minuutin sijaan elokuvasta tuli vain 30 minuuttinen.

Lucifer Rising.

Vastoinkäymisistä huolimatta Angerilla oli elokuvan tekemisessä lopulta hivenen onneakin matkassa. Hän sai sen tekemiseen jonkin verran taloudellista tukea Englannista, ja omien sanojensa mukaan egyptiläisen virkamiehen (joka Angerin tavoin kuului Ordo Templi Orientisiin) myötämielisellä avustuksella hän sai luvan kuvata elokuvaa niin Sphinksin luona kuin muissakin yleensä jopa suurempien elokuvatahojen pääsemättömissä historiallisissa Egyptin kohteissa. Näiden asioiden lisäksi Anger sai Lucifer Risingiin myös hyvän näyttelijäkaartin (Marianne Faithfull, Myriam Gibril, Leslie Huggins ja Sir Francis Rose), ja Bobby Beausoleilin kanssa välit paranivat vuosien varrella siinä määrin, että tämä teki 1976 vankilassa elokuvaan soundtrackin, jota on myös kiitelty (se on tiettävästi edelleen ainut vankilassa elokuvaan tehty soundtrack). Myös 1966 San Franciscossa elokuvaan alun perin kuvattu materiaali, mitä Angerilla oli kymmenisen minuuttia (oli sitä sitten varastettu enemmän tai ei) päätyivät myöhemmin kiiteltyyn elokuvaan Invocation of my Demon Brother (1969). Soundtrackin siihen teki Moog-syntetisaattorilla Mick Jagger, joka myöhemmin 1970-luvulla kieltäytyi Luciferin roolista Angerin elokuvaan.

Lucifer Rising.

Lucifer Rising:n piti Angerin vuonna 1973 elokuvaohjaaja Jonas Mekasille Village Voice:n antaman haastattelun mukaan korostaa Luciferia langenneena enkelinä, John Miltonin jalossa Kadotettu Paratiisi-mielessä. Tämä ei elokuvan lopullisessa versiossa tule alleviivattuna kuitenkaan esiin, mikä saattaa johtua juuri siitä, että Anger joutui lopulta tekemään elokuvastaan huomattavasti aiottua lyhyemmän. Samassa haastattelussa esiintuotu elokuvan metaforisuus sen sijaan tulee esiin erinomaisesti. Elokuva korostaa luonnonvoimia, elementtejä, niiden esiin kutsua ja niiden juhlintaa. Tämä elementaarinen ulottuvuus on ehkä selvimmin läsnä aivan elokuvan alussa, joka sijoittuu Egyptiin. Robert Haller toteaa aiemmin mainitussa monografiassaan Angerista, että Lucifer Rising ei ole kerronnaltaan lineaarinen, vaan assosiatiivinen, kooten mielikuvia voimasta, joka on hallinnut elämää kautta historian. Hän näkee elokuvan olevan myös ennen kaikkea transformaatiota korostava, ei niinkään apokalyptinen, kuten sen jotkut ovat nähneet. Holler kirjoittaa Lucifer Rising:sta lisäksi, että ”se, mitä Anger on antanut meille on visio rakkaudesta, ei mistään tuomiopäivästä. Anger on antanut meille julistuksen siitä, että transformaatio ja transsendentti voi olla meidän”. Tässä näkyy Angerin elokuvien maaginen ulottuvuus jälleen hyvin. Hänen elokuvansa eivät ole vain irrallisia tarinoita, vaan tarkoituksellista maagista valkokankaalla operointia, pyrkimystä vaikuttaa omalla visiollaan ja tahdollaan maailmaan.

[Tämä on artikkelin osa 4/6. Osan 5/6 voit lukea täältä. Artikkeli on julkaistu kokonaisuudessaan alun perin Blood Ceremony -elokuvalehdessä 4/2008. Voit ostaa lehden täältä.

Read Full Post »

Older Posts »