Feeds:
Posts
Comments

Posts Tagged ‘kaupallisuus’

Timo Hännikäinen puhuu!

timohannikainen

Kansallinen, traditionalistinen, radikaali. Nämä määreet kuvaavat Timo Hännikäistä ja verkkolehti Sarastusta hyvin. Monipuolinen ja tuottelias Hännikäinen on älykäs ja rohkea mies, jolla on mielenkiintoisia ja syväluotaavia ajatuksia kulttuurista. Mesikämmen tuumasi, että miestä pitää jututtaa.

Seuraavasta haastattelusta selviää mm. se, mitä radikaali traditionalismi on, mihin verkkolehti Sarastus pyrkii, millainen joukko lehteä toimittaa, mikä Suomen poliittisessa tilanteessa nykyään mättää ja mistä länsimaiden perikadossa on kyse. Hännikäinen kertoo myös tulevaisuuden suunnitelmistaan ja seuraavasta kirjastaan. Mesikämmenen oli luonnollisesti kysyttävä hiukan myös miehen ajatuksia Pekka Siitoimesta.

Hyvä naiset ja herrat, Timo Hännikäinen puhuu!

– – –

Pohjustusta

Olet runoilija, esseisti, kääntäjä ja kriitikko. Kerro taustastasi niille, jotka eivät siitä tiedä. Millainen mies on Timo Hännikäinen?

Olen syntynyt vuonna 1979 Padasjoella, Päijät-Hämeessä. Helsingissä olen asunut kohta 20 vuotta. Olen ”puolivapaa” kirjailija, eli maksan vuokrani ja laskuni tekemällä osan vuodesta puolipäivätöitä koulun iltavahtimestarina, muu toimeentulo tulee apurahoista ja kirjoituspalkkioista. Olen julkaissut seitsemän omaa teosta ja kääntänyt muun muassa Oscar Wilden, Charles Simicin ja Robert Louis Stevensonin tuotantoa. Olen naimisissa ja puolison lisäksi ruokakuntaan kuuluu cockerspanieliuros. Harrastukset vaihtelevat, tällä hetkellä lähinnä sydäntä ovat vinyylilevyjen keräily ja pienriistanmetsästys.

Tunnetuin teoksesi lienee vuonna 2009 ilmestynyt Ilman (Savukeidas), joka kertoo naisen puutteesta. Mitä tuumaat tuosta kirjastasi ja sen kautta saaneestasi huomiosta nyt, viitisen vuotta teoksen ilmestyttyä? Luetko vanhoja tekstejäsi? Mihin teoksiisi olet tyytyväisin ja miksi?

Ilman oli minulle jonkinlainen läpimurtoteos, joka kaiken synnyttämänsä julkisuuden lisäksi sai erittäin hyvät arvostelut. Useimmat kirjaa käsitelleet tosin keskittyivät siihen seksinpuute-aiheeseen, eivätkä huomioineet läpiseksualisoituneen kulttuurin analyysia, joka oli kirjan varsinainen pointti. Julkisuusrumban otin eräänlaisena kokeiluna, oli kiinnostavaa kokea kertarysäyksellä se median ja julkisuuden maailma, johon harva suomalainen kirjailija pääsee tai joutuu koko urallaan. Mutta olen ihan tyytyväinen, että sitä kesti vain aikansa. En ole mikään karismaattinen esiintyjä tai mediapersoona, mieluummin kirjoitan kuin puhun. Itse kirjaan olen yhä tyytyväinen, vaikka olenkin kyllästynyt puhumaan siitä julkisesti. Se vangitsee aika hyvin tietyn elämänvaiheen tunnot ja ajatukset. Enää en pystyisi kirjoittamaan sellaista teosta, niin moni asia on muuttunut niin ulkoisessa kuin sisäisessä elämässä. Omaa tuotantoa jälkikäteen lukiessa huomioikin yleensä sellaiset asiat, jotka nykyään tekisi eri lailla tai joista oma näkemys on muuttunut johonkin suuntaan. Se on oikeastaan hyvä asia: uskon, että ajattelun ja tuotannon pitää olla elävä ja ristiriitainen kokonaisuus, ei mikään valmis suljettu systeemi.

Kirjojesi lisäksi sinut tunnetaan nykyään myös verkkolehti Sarastuksesta ja radikaalista traditionalismista. Mitä kautta, miksi ja milloin sinusta tuli traditionalisti? Mistä radikaalissa traditionalismissa on kyse?

Traditionalismilla tai radikaalilla traditionalismilla viitataan usein sellaisiin filosofeihin kuten René Guenon ja Julius Evola, joiden ajattelussa uskonnollinen mystiikka oli keskeisellä sijalla. Itse käytän termiä laajemmin. Sarastuksen yhteydessä traditionalismi on käytännössä löyhä yleisnimitys sellaiselle oikeistolaiselle ajattelulle, joka poikkeaa sekä liberaalista talousoikeistosta että valtavirran konservatiivisuudesta. Tällainen ajattelu suuntaa kritiikkinsä käytännössä koko valistuksen ja Ranskan vallankumouksen perintöön. Se näkee yhteiskunnan pikemminkin orgaanisena kokonaisuutena kuin yksilöiden välisenä abstraktina sopimuksena. Vähintäänkin yhteiskuntasopimuksen piiriin pitäisi kuulua myös menneet ja tulevat sukupolvet, eivät ainoastaan elävät. Traditionalismissa politiikan keskipiste ja ihmistä viime kädessä määrittävä tekijä on identiteetti. Identiteetillä on lukuisia ulottuvuuksia, jotka muodostuvat vastakohtaisuuksien ja rajojen puitteissa: paikallinen, historiallinen, sukupuolinen, uskonnollinen, sivilisationistinen, jne. Esimerkiksi minä olen yhtä aikaa helsinkiläinen, suomalainen, eurooppalainen ja valkoinen mies, ja jokainen näistä ominaisuuksista kiinnittää minut tiettyyn kohtalonyhteyteen muiden kaltaisteni kanssa. Ei ole olemassa yhtä ja jakamatonta ”ihmiskuntaa” yhteisine tavoitteineen, vaan eri ryhmillä on omat intressinsä, jotka voivat myös joutua konfliktiin keskenään. Minulle traditionalismi on paikallisen ja kansallisen puolustamista globaalia vastaan.

Minulle traditionalismi on paikallisen ja kansallisen puolustamista globaalia vastaan.

Poliittisia kantoja Sarastuksen piiristä löytyy joka lähtöön, kristitystä konservatiivista jonkinlaiseen fasistiin. Osa kirjoittajista, mukaanlukien minä itse, ei edes halua määritellä itseään kovin tarkasti poliittisessa mielessä, vaan löytää ja yhdistelee ideoita monista ajatussuuntauksista. Se, mikä minut on johtanut tällaisen suuntauksen piiriin, onkin sitten mutkikkaampi kysymys. Perinteen merkitys inhimillisessä kokemuksessa ja Euroopan olemus ovat oikeastaan aina kiinnostaneet minua. Varsinkin kirjailijantyöni kautta tunnen lujaa yhteenkuuluvuutta siihen monisyiseen ja ristiriitaiseen traditioon, jonka muodostavat pakanallinen antiikki, kristillinen keskiaika ja uudempi tieteellinen ajattelu. Olen sielultani eurooppalainen ihminen.

Mitä suomalaisuus merkitsee sinulle? Mikä maamme ja kulttuurimme menneisyydessä on säilyttämisen arvoista ja miksi? Millaisia ovat suomalaisen psyyken valoisat ja pimeät puolet?

Suomalaisuutta on oikeastaan mahdoton ymmärtää ottamatta huomioon maantieteellistä sijaintia ja ilmasto-olosuhteita. Maantieteellisesti Suomi on rajamaa Euroopan ja Venäjän välissä, vähän samaan tapaan kuin vaikkapa Baltian maat ja Ukraina. Reuna-alueilla syntyy omanlaistaan kulttuuria ja mentaliteettia, joka poikkeaa keskuksista. Mentaliteettiamme ovat muokanneet myös ankarat ilmasto-olot. Kirjailija Marko Tapion mukaan kamppailu kylmyyttä ja pimeyttä vastaan on muovannut eräänlaisen arktisen persoonallisuustyypin, joka on säilynyt nykyaikaan saakka. Suomalainen on sitkeä, vakaa ja kestää vastoinkäymiset hammasta purren. Mutta samalla meissä on ajoittainen taipumus äärimmäisyyksiin, jotka voivat saada hyvinkin traagisia muotoja. Suomessa on käyty Euroopan mittakaavassa poikkeuksellisen verinen sisällissota, juoppous on yleistä ja itsemurhiakin esiintyy paljon. Toisaalta tämä taipumus on purkautunut myös hienona taiteena ja kirjallisuutena, ja uskon myös talvisodan puolustushengen ilmentäneen sitä.

Halveksiiko suomalainen kulttuuriväki omaa kansallista perintöään? Jos näin on, niin mistä se kertoo?

Tavallaan tällaista halveksuntaa on esiintynyt aina. 1800-luvulla suuri osa sivistyneistöstä piti suomen kieltä liian karkeana kulttuurin ja kirjallisuuden kieleksi. 1920-luvulla Tulenkantajat pitivät suomalaista kulttuurielämää takapajuisena ja ihailivat romanttiseen tyyliinsä kaikkea modernia ja ”keskieurooppalaista”. Tämä on itse asiassa perifeerinen ilmiö, rajamaiden kirous. Reuna-alueilla helposti ajatellaan, että oma kulttuuriperintö on liian haurasta ja kaikki arvokas tulee keskuksista. Jos kirjallinen kulttuuri on nuori, kuten Suomessa, se vain lisää tällaista asennoitumista. Sen käytännön seurauksiin kuuluvat ulkomaisten vaikutteiden omaksuminen sellaisinaan, suodattamatta, sen sijaan että sovellettaisiin niitä täkäläiseen perinteeseen. Taidehistoriassa keskitytään lähinnä tarkastelemaan, miten erilaiset kansainväliset suuntaukset, kuten vaikkapa romantiikka, funktionalismi ja postmodernismi, ovat tulleet Suomeen. Toisaalta meillä on kaikkina aikoina ollut sellaisiakin taiteilijoita, jotka ovat vakavissaan tutkineet paikalliseen identiteettiin nojaavan taiteen mahdollisuuksia ja pyrkineet luomaan kansallisia muotoja ulkomaisille vaikutteille. Heihin sopisi kiinnittää enemmän huomiota. Kulttuurielämä kaipaisi jonkinlaista etnofuturistista otetta.

Oletko ateisti, agnostikko tai joitain muuta?

Henkilökohtaisesti uskon, ettei historialla ole suuntaa eikä elämällä muuta tarkoitusta kuin ne, jotka yksilöt ja yhteisöt sille antavat. En odota mitään tämän elämän jälkeen, paitsi kenties länsimaisen kulttuurin ja omien ajatusteni säilymistä. En kuitenkaan suosittele tällaista katsomusta kenellekään – se olisi turhaa, sillä kyseessä on pikemminkin sisäsyntyinen kokemus kuin opittu ajattelutapa. Joillakin on kyky uskoa jumaliin, joillakin toisilla ei, ja tämän kohtalon kanssa on elettävä.

En lainkaan väheksy uskontoja: se olisi sama kuin väheksyisi ihmislajia, sillä ihminen on jotenkin asetuksellisesti uskonnollinen olento. Elämästä tekee elämisen arvoista tunne kuulumisesta itseään ja pieniä kuvioitaan suurempaan kokonaisuuteen, ja uskonto lienee yleisin tapa saavuttaa tällainen tunne. Harva pärjää ilman uskontoa tai jotakin sen korviketta. Jos nämä lapselliset uusateistit, Richard Dawkins opetuslapsineen, todella käsittäisivät kuinka ankara paikka maailma ilman korkeamman voiman ohjausta on, he juoksisivat hädissään ensimmäisen vastaantulevan new age -gurun syliin. Niinpä he ottavatkin korvikeuskonnoksi humanismin, biologisen reduktionismin tai edistysajattelun, joka on pelkkä kristillisen eskatologian maallistunut versio. Uskonnottomuus sopii niille, jotka kestävät pohjimmiltaan nihilististä maailmaa, jossa ihmistä varten ei ole mitään suurta suunnitelmaa.

Suosikkialkoholijuomasi?

Miedoista paras on brittiläinen Old Rosie -siideri. Väkevistä parhaita ovat viskit, skottilaisista Laphroaig ja irlantilaisista Jameson.

– – –

Sarastus ja radikaali traditionalismi

Verkkolehti Sarastus aloitti toimintansa syyskuussa 2012. Miksi tällaiselle verkkolehdelle oli tarvetta, miten se maastoutuu suhteessa maamme nykyiseen kulttuuriin ja poliittiseen ilmapiiriin? Mihin Sarastus pyrkii, mikä on sen raison d’être?

moderniamaailmaaSarastuksen tarkoitus on toimia poliittisista puolueista ja järjestöistä riippumattomana ajatushautomona, joka tuo esiin traditionalistisia ja kansallismielisiä näkökulmia politiikkaan ja kulttuuriin. Suomesta puuttuu tämäntyyppinen ajattelun perinne, tai ainakin se on katkennut, sillä 1960-luvulta saakka älymystö on ollut leimallisesti vasemmistolaista ja vasemmistolla on ollut käsissään aloite melkein kaikessa kulttuurianalyysissa ja yhteiskuntakritiikissä. Poliittisen mielipiteen heilahdukset eivät ole muuttaneet tätä tilannetta. Jos halutaan yhteiskunnallista muutosta, sen täytyy tapahtua ensin ihmisten mielissä, ja tässä suhteessa akateeminen maailma, kulttuurielämä ja media, nykyään yhä enemmän myös sosiaalinen media, ovat ratkaisevassa roolissa.

Sarastuksen tarkoitus on toimia poliittisista puolueista ja järjestöistä riippumattomana ajatushautomona, joka tuo esiin traditionalistisia ja kansallismielisiä näkökulmia politiikkaan ja kulttuuriin.

Missä ja kenen tai keiden toimesta idea Sarastuksen aloittamiselle alkoi? Milloin idea Sarastuksesta nousi ensimmäisen kerran ilmaan?

Ajatus tämäntyyppisestä julkaisusta oli putkahdellut kansallismielisissä ympyröissä jo pidemmän aikaa, mutta konkreettisia suunnitelmia ei ollut. Kesällä 2012 otin sähköpostitse yhteyttä joukkoon luotettuja samanmielisiä ihmisiä, joiden tiesin olevan myös näkemyksellisiä kirjoittajia, ja ehdotin verkkojulkaisun perustamista. Pidimme pari yhteistapaamista ja jatkoimme suunnittelua sähköpostitse. Syyskuuhun mennessä olimme päässeet yksimielisyyteen suurista linjoista, luoneet lehden ulkoasun ja laatineet ensimmäiset kirjoitukset.

Kerro Sarastuksen toimittajakunnasta. Kuinka erilaista väkeä verkkolehden toimittajista löytyy? Esiintyykö toimittajakunnan kesken vahvaa ideologista kädenvääntöä verkkolehden sisällön suhteen vai luoviutuvatko asiat omalla painollaan jaetuttujen traditionaalisten lähtökohtien kautta?

Toimituskunta on pysynyt suurin piirtein samana, mutta vakituisia avustajia on ilmaantunut suhteellisen lyhyessä ajassa kiitettävä määrä. Suurin osa ei ole ammattikirjoittajia, mutta monella on esimerkiksi yliopistotaustaa ja sitä kautta kokemusta asiatekstin laatimisesta. Toimitus- ja avustajakunta jakaantuu eri puolille Suomea, ja yhteistyötä tehdään internetin välityksellä. Kuten jo aiemmin totesin, Sarastusta toimittaa poliittisesti kirjava joukko, jota yhdistävät tietyt yleiset periaatteet. Poliittisista eroavaisuuksista ja lehden linjasta syntyy silloin tällöin toimituksen sisäistä debattia, mutta sitä on aina käyty hyvässä hengessä. Sarastus on loppujen lopuksi varsin avoin erilaisille näkemyksille, ainoastaan silkan huuhaan kuten ilmastodenialismin ja holokaustinkiistämisen olemme päättäneet pitää lehden ulkopuolella.

Millaista yhteydenpitoa ja yhteistyötä Sarastuksella on muiden samanhenkisten ihmisten ja ryhmien kanssa Suomen rajojen ulkopuolelta?

Sarastus on julkaissut käännöksiä artikkeleista, jotka ovat alunperin ilmestyneet muun muassa amerikkalaisissa Alternative Right- ja Counter Currents -verkkolehdissä, ruotsalaisella Motpol-sivustolla, erilaisissa ranskalaisissa julkaisuissa, jne. Tällä tavoin lehti on tullut tunnetuksi samanhenkisten keskuudessa myös ulkomailla, ja toimituskunnan jäsenet ovat jonkin verran yhteydessä ulkomaisiin kirjoittajiin. Tiettyä kiinnostusta Suomea kohtaan on herännyt tämän takia. Amerikkalainen kirjailija Jack Donovan, jota haastattelin alkuvuodesta Sarastukseen, kirjoitti myöhemmin facebook-sivuillaan, että hänen mielestään Suomi on paras maa, koska suomalaiset lukijat lähettävät hänelle jatkuvasti täkäläisten neofolk-yhtyeiden levyjä ja muuta kiinnostavaa tavaraa.

Miten Sarastukseen on yleisesti ottaen suhtauduttu eri piireissä? Onko Sarastuksen osakseen saama huomio yllättänyt millään tapaa?

Jo sivuston tilastoja seuratessa huomaa, että lehteä lukevat varsin monet. Päivittäinen kävijämäärä on keskimäärin reilun tuhannen luokkaa ja tähän mennessä suosituinta kirjoitusta on jaettu facebookissa noin 500 kertaa. Olen myös havainnut, että sitä lukevat monet sellaisetkin, jotka eivät lehden aatemaailmaa allekirjoita. En tiedä, onko se yllättävää. Traditionalismi ja ”uusi oikeisto” ovat Suomessa melko uusia juttuja, joten on tavallaan luonnollista että ne herättävät kiinnostusta. Huvittavimpia ovat oikeastaan Sarastuksen herättämät ristiriitaiset reaktiot eri leireissä. Vasemmisto on yrittänyt lyödä meihin natsileimaa, ja eräällä uusnatsien sivustolla meitä on taas sanottu ”siionistien peiteoperaatioksi” tai joksikin vastaavaksi. Kai tämäkin on merkki siitä, että olemme osanneet tehdä jotain oikein.

Miten tunnetusti vasemmistohenkinen kirjallisuuspiiri ja siihen kuuluvat ystäväsi ovat suhtautuneet oikeistoradikaaleihin ystäviisi ja Sarastus-verkkolehteen?

Suhtautuminen vaihtelee, mutta onhan se selvää, ettei maineeni sillä suunnalla ole yleisesti ottaen kovin hyvä. Välillä kustantajaltani on kyselty, miksei minua kieltäydytä julkaisemasta – ja ironista kyllä, kyselijät ovat yleensä sellaisia jotka muuten väittävät olevansa kaikkea ilmaisunvapauden rajoittamista vastaan. Sinänsä minua ei liikuta moinen, sillä minulla on edelleen riittävästi julkaisukanavia ja lukijoita. En ole erityisen aktiivinen kirjallisuuspiireissä, koska ne ovat hirvittävän sisäsiittoisia porukoita, joissa ihmiset seurustelevat lähes pelkästään saman alan tyyppien kanssa ja uskovat tekevänsä jotakin merkittävää, vaikka heidän touhuistaan on kiinnostunut vain kourallinen kollegoita. Minulle on vakiintunut sieltä muutama luotettu ystävä, joiden kanssa tulen hyvin toimeen ja joita tapaan melko säännöllisesti, mutta kirjallisuusväen kissanristiäisissä minua näkee harvoin.

Mitä mieltä olet Suomen poliittisesta nykytilanteesta? Mikä nykytilanteessa mättää eniten ja mitkä asiat siihen ovat syynä? Millaisia mahdollisia valopilkkuja nykytilanteessa on? Millaisena näet maamme poliittisen tulevaisuuden?

Suomen poliittinen tilanne muistuttaa monessa mielessä tyypillisen eurooppalaisen teollisuusmaan tilannetta, vaikka erojakin on. Meillä on matala syntyvyys ja ylisuureksi paisunut julkinen talous. Perheet ja muut pysyvät tukirakenteet hajoavat, ruumiillisen työn arvostus on matala, demografisia ja taloudellisia ongelmia yritetään ratkaista maahanmuutolla, joka lähinnä synnyttää uusia ongelmia. Talouskriisi ei ole iskenyt meihin erityisen lujaa, mutta toisaalta olemme tuskin vielä nähneet sen pahinta vaihetta.

Tämänhetkisten ongelmien taustalla on pitkälti suurten ikäluokkien rakentama yhteiskunta, joka perustuu arvoliberalismille ja ensi sijassa aineelliseksi ymmärretylle hyvinvoinnille.

Tämänhetkisten ongelmien taustalla on pitkälti suurten ikäluokkien rakentama yhteiskunta, joka perustuu arvoliberalismille ja ensi sijassa aineelliseksi ymmärretylle hyvinvoinnille. Sen nimissä kansallisomaisuutta on myyty ulkomaille yleisen kulutusjuhlan rahoittamiseksi, ihmisiä on ylikoulutettu työttömiksi ja jätetty tulevien sukupolvien maksettavaksi massiivinen valtionvelka. Suurten ikäluokkien niin sanotut ”pehmeät arvot” loivat hirmuisen kovan yhteiskunnan, jossa yhteisvastuuta ei tunneta ja jokainen odottaa saavansa valtiolta enemmän kuin itse antaa. Rikkaat eivät enää halua maksaa veroja eivätkä köyhät tehdä töitä. Verojen maksu ja työnteko ovat jääneet keskiluokan harteille, ja keskiluokan kapinahenki alkaa näkyä muun muassa perussuomalaisten suosion kasvussa.

Valopilkkuna nyky-Suomessa näen sen, ettei tänne ole vielä kehittynyt sellaisia suuria maahanmuuttajakeskittymiä kuin vaikkapa Ruotsiin tai Ranskaan. Toisaalta Suomella on maantieteellisen sijaintinsa takia toinen ongelma: Venäjä suhtautuu meihin kuin omaan takapihaansa ja saattaa tulevaisuudessa käyttää täällä asuvia venäläisiä ulkopoliittisen painostuksen välineenä, kuten se on tehnyt Baltiassa ja Ukrainassa. Venäjän imperialistiset haaveet ovat ainakin lyhyellä tähtäimellä vakavin ulkoinen uhka Suomelle. Tarja Halosen presidenttikaudella tätä tosiseikkaa yritettiin kaikin keinoin peittää näkyvistä. Nyt unesta ollaan hiljalleen heräämässä, toivon ettei se tapahdu liian myöhään.

Millaisessa Suomessa Timo Hännikäinen haluaisi elää? Millainen olisi ihanteellinen tilanne Suomessa nykyään? Mitkä asiat olisivat toisin?

En mielelläni rakentele yhteiskuntautopioita, koska yhteiskunta on aina elävä kokonaisuus eikä mikään ideaali voi sellaisenaan toteutua. Jos takertuu liian tiukasti kuvaan ihanneyhteiskunnasta, todellisuuden lainalaisuudet unohtuvat helposti. Joitakin yleisiä linjoja mielessäni toki on.

Ihanne-Suomeni olisi sellainen, missä osa valtion nykyisistä tehtävistä olisi paikallisyhteisöillä ja ihmiset olisivat riippuvaisempia toisistaan kuin valtiokoneistosta. Ihmisillä olisi runsaasti yhteyksiä erilaisiin itsenäisesti toimiviin instituutioihin liikuntakerhoista osuuskuntiin ja muihin taloudellista toimintaa harjoittaviin organisaatioihin. Oppisopimuskoulutusta ja vastaavia järjestelyjä tuettaisiin jotta ihmisten olisi helppo työskennellä käytännön ammateissa. Pienyrittäjien asema olisi vahva. Valtio tukisi ja suojelisi paikallisyhteisöjä mutta puuttuisi niiden varsinaiseen toimintaan harvoin. Euroopan ulkopuolelta suuntautuva maahanmuutto olisi vähäistä ja tiukasti kontrolloitua. Sen sijaan opiskelija-, tiede- ja kulttuurivaihtoa olisi runsaasti ja siihen kannustettaisiin. Yksi valtiovallan tärkeistä tehtävistä olisi luonnonvarojen varjelu ja ekometsätalouden kaltaisten kestävien mallien tukeminen luonnonvarojen käytössä. Maanpuolustukseen panostettaisiin, ja vakinaisen armeijan lisäksi maassa olisi suojeluskuntien tapaisia paikallistason maanpuolustusjärjestöjä kuten Virossa.

Onko Suomi mielestäsi vielä itsenäinen? Miksi on tai ei ole?

Tiukassa mielessä Suomi on ollut itsenäinen ainoastaan 1920- ja 30-luvuilla. Silloin maa oli taloudellisesti omavarainen ja meillä oli itsenäinen ulkopolitiikka. Tämä kausi päättyi talvisotaan, jonka jälkeen tuli liittolaisuus Saksan kanssa, sitten YYA-aika ja lopulta EU:n jäsenyys. Ensimmäisen tasavallan kaltainen itsenäisyys ei tietenkään olisi enää nykyään mahdollista. Kansainvälinen politiikka ei perustu sopimuksien noudattamiselle, vaan se on taistelua. Suuret kansakunnat taistelevat vallasta ja pienet olemassaolosta. Niinpä pieni maa ei pysty sooloilemaan kovin pitkään, vaan sen on etsittävä vahvoja liittolaisia. Samalla on kuitenkin osattava luovia erilaisten valtablokkien välissä ja säilytettävä henkinen ja kulttuurinen itsenäisyys, joka on minusta se itsenäisyyden olennaisin muoto.

Mitä mieltä olet EU:sta? Pitäisikö Suomen erota EU:sta? Pitäisikö Suomen ottaa markka takaisin käyttöön?

Yhdistynyt Eurooppa ei ole lainkaan huono idea, mutta valitettavasti EU lähti jo varhaisvaiheessaan toteuttamaan sitä väärällä tavalla. Unionia luotaessa Robert Schuman kannatti ajatusta mannereurooppalaisesta konfederaatiosta, joka kunnioittaa jäsenmaidensa historiallisia ja kulttuurisia juuria ja jolla on vahva itsenäinen puolustus. Valitettavasti voitolle pääsi Jean Monet’n visio, jossa EU on talouspainotteinen liitto, jolla ei ole tarkkoja kulttuurisia tai maantieteellisiä rajoja. Sillä ei ole periaatteellisia estoja laajentua ei-eurooppalaisten kansojen keskuuteen ja puolustuksessaan se tukeutuu Yhdysvaltoihin. Tällaisena EU on kaikkien kansallisten ja paikallisten identiteettien vihollinen.

EU:sta eroaminen tuottaisi tällä hetkellä Suomelle enemmän haittaa kuin hyötyä, mutta nykyisen linjan vastaisten poliittisten voimien niin täällä kuin muualla Euroopassa pitäisi pyrkiä uudistamaan liittoa sisältäpäin.

Radikaalin traditionalismin kannattaminen tuntunee tuulimyllyjä vastaan taistelemiselta – vai onko näin? Onko traditionalismi idealistista eskapismia suhteessa vääjäämättömään suuntaan, johon maailma menee?

Maailma ei etene vääjäämättömään suuntaan kuin aikansa. Liberalismin ja globalisaation maailma pitää itseään ikuisena, mutta niin kaikki tuhoutuneet imperiumit ovat pitäneet. Itse uskon, että elämme jonkinlaista siirtymäkautta. Kirjailija Anthony Burgess laati romaanissaan The Wanting Seed hahmotelman historian kolmivaiheisesta syklistä. Syklin alussa vallitsee malli, jossa laki, järjestys ja perinnäistavat ovat kaiken ydin. Kun tällainen järjestys on pysynyt vakaana riittävän kauan, aletaan kuvitella että ihminen on pohjimmiltaan hyvä ja kykenee pelkän järkensä avulla luomaan ihanneyhteiskunnan. Kun tämä malli kaatuu omaan mahdottomuuteensa, siirrytään välivaiheeseen jota leimaa kaaoksen ja tyrannian vuorottelu ja kaikkinainen epävakaus. Lopulta konservatiivinen järjestys palaa ja sykli alkaa alusta. Jos Burgessin hahmotelma vastaa todellisuutta, olemme tällä hetkellä siirtymässä sekasortoiseen välivaiheeseen. Silloin niillä, jotka pyrkivät pitämään vanhaa perinneainesta hengissä ja luomaan uutta, on tärkeä rooli. He ovat kuin munkkeja, jotka vaalivat antiikin sivistystä luostareissaan Rooman valtakunnan hajoamisen jälkeisinä levottomina aikoina. Kuten Alain de Benoist sanoi: ”He elävät pimeydessä mutteivät kuulu pimeyteen, vaan kamppailevat sytyttääkseen valon uudelleen.”

Maailma ei etene vääjäämättömään suuntaan kuin aikansa. Liberalismin ja globalisaation maailma pitää itseään ikuisena, mutta niin kaikki tuhoutuneet imperiumit ovat pitäneet.

Onko traditionalismin suosio nousussa vai onko se pysynyt suurin piirtein saman kokoisen pienehkön joukon tapana katsoa maailmaa ja elää siinä? Voiko traditionalismi edes nousta suurempaan suosioon, onko se luonteeltaan vääjäämättä kulttuurisessa marginaalissa?

Ainakin sitä kohtaan tunnetaan enemmän kiinnostusta. Liberaali ja vasemmistolainen ylivalta henkisessä elämässä on jatkunut niin kauan, että se on rappeutunut opittujen iskulauseiden toistamiseksi. Silloin vastakkaiset näkökulmat tuntuvat automaattisesti raikkailta. En katsoisi, että traditionalismi edes pyrkii suuren yleisön suosioon, sillä kyseessä ei ole mikään yhtenäinen ideologia vaan pikemminkin monia ajatussuuntia sisältävä virtaus – vähän samaan tapaan kuin ”konservatiivinen vallankumous” 1920-luvun Saksassa. Sekin oli aatteellisesti kirjava, epäyhtenäinen ja elitistinen liike, mutta vaikutti laajalti oman aikansa poliittiseen ilmapiiriin.

Millaisia sisäisiä jännitteitä, ristiriitoja tai haasteita traditionalisti joutuu maailmankatsomuksensa vuoksi nykymaailmassa omassa elämässään kohtaamaan? Miten traditionalisti tasapainoilee suhteessaan uuteen ja vanhaan teknologiaan, individualismiin ja kollektiivisuuteen, yms.? Millaisissa asioissa olet joutunut tekemään käytännöllisiä tai muunlaisia kompromissejä suhteessa traditionalistisiin periaatteisiisi?

Tämä on tietysti hyvä kysymys jokaiselle, joka elää omista arvoistaan poikkeavassa yhteiskunnassa. Toisaalta ratkaisu ei ole monimutkainen: on vain asetettava asiat tärkeysjärjestykseen ja mietittävä, mitä todella tarvitsee elääkseen arvokkaasti. Jos ei tavoittele suuria omaisuuksia, virallisia tunnustuspalkintoja ja yleistä hyväksyntää, on aivan mahdollista elää loukkaamatta vakavasti periaatteitaan. Järjestelmää voi käyttää hyödykseen ottamalla siltä sen mitä tarvitsee ja samalla työskentelemällä jonkin paremman rakentamiseksi. Minusta ei esimerkiksi ole järkevää boikotoida jotakin tarvitsemaansa tuotetta sen takia, ettei pidä sitä valmistavasta yrityksestä. Julius Evola kehotti ratsastamaan tiikerillä, kunnes se väsyy juoksemaan. Toisaalta ei myöskään kannata valittaa median turruttavaa vaikutusta ja kulttuurin kaupallisuutta, jos itse menee virran mukana. On hyvin helppoa olla katsomatta televisiota ja haalimatta merkkituotteita, mielekkäämpää tekemistä löytyy yllin kyllin.

Jos ottaa spengleriläisen käsityksen kulttuurin elinkaaresta tosiasiana, kuten traditionalistit ilmeisesti universaalisti ottavat, niin tarkoittaako se sitä, että traditionalismiin liittyy aina sisäänkirjoitettuna kulttuuripessimismi? Ovatko traditionalistit pessimistejä? Mikä on traditionalismin positiivinen anti nykykulttuurin kokonaisuudessa?

perikatoSpengler katsoi kaikkien korkeakulttuurien käyvän läpi tietyt kehitysvaiheet ja lopulta kuolevan. Pessimistinä häntä on pidetty siksi, että hän katsoi itse elävänsä kuihtumisen vaihetta. Spengler tarkoitti länsimaisella kulttuurilla noin vuodesta 500 jKr. meidän päiviimme saakka jatkunutta kulttuurikokonaisuutta, esimerkiksi antiikin kulttuuri oli hänen mielestään aivan oma kokonaisuutensa. ”Perikato” ei tarkoittanut hänelle mitään täydellistä tuhoa, vaan yhden korkeakulttuurin kuihduttua uusi alkaa itää. Jotkut sen piirteet myös siirtyvät uuteen kulttuuriin ja saavat siellä uudenlaisia muotoja. Esimerkiksi kristinusko syntyi jo antiikissa, mutta se säilyi antiikin kulttuurin kuoltua ja siitä tuli Spenglerin tarkoittaman länsimaisen kulttuurin pohjakivi. Minusta ei ole hedelmällistä vain surra oman kulttuurimme ilmiöiden rappeutumista ja varjella vanhoja muotoja, vaan on katsottava myös eteenpäin ja etsittävä kaikkea sellaista, mikä voisi elää oman korkeakulttuurimme yli ja toimia kokoavana voimana uudessa. Tämän takia Sarastus on minusta hyvä nimi lehdelle, siinä on eteenpäin katsova henki. Ellei Euroopan supistuva väestö kokonaan tai suurimmaksi osaksi korvaudu afrikkalaisilla ja aasialaisilla, eurooppalaisuus säilyy ja löytää uusia ilmenemismuotoja tulevaisuudessa.

Millainen on tyypillinen suomalainen traditionalisti?

Sellaista tuskin on olemassakaan.

– – –

Pekka Siitoin

Koska tämä on Mesikämmenen blogi, niin kysytään sinulta myös edesmenneestä valtakunnanjohtajasta. Mitä mieltä olet hänestä?

Pekka oli kokonaistaideteos, kansanomaisemmin sanottuna elämäntaiteilija. Hän teki itsestään jonkinlaisen performanssin. Arvostan häntä, koska hän oli niin vapaa kaikesta itsesensuurista. Hänen julkiset esiintymisensä olivat loistavaa viihdettä.

Miten arvioit Pekan roolin 70-luvun Suomessa? Miten merkittävä Pekan rooli oli Kekkosen ja Neuvostoliiton kritiikissä maassamme? Oliko Pekka todellinen ja vakavasti otettava poliittinen vastavoima, vai esitettiinkö hänet paisutettuna uhkana kommunistien toimesta, puhtaasti poliittisin tarkoitusperin?

Minusta Pekka oli eräänlainen YYA-Suomen pimeä alitajunta. Hän teki kaikkea, mikä silloin oli kiellettyä tai epäkorrektia, ja kaiken lisäksi aivan äärimmäisellä ja karnevalistisella tavalla. En tiedä pitääkö tarina paikkansa, mutta olen kuullut että Pekan kotipihalla Naantalissa liehunut hakaristilippu näkyi paikkaan, jota Kekkonen ja muut sen ajan merkittävät poliitikot käyttivät huvilana.

On huvittavaa lukea, miten vasemmistolehdistö aikoinaan uutisoi Pekan ja hänen aatetovereittensa tekemisistä. Otsikoissa maalailtiin vakavaan sävyyn fasismin uuden nousun uhkaa, vaikka kyseessä oli aivan marginaalinen joukko eksentrikkoja. Samaan tyyliinhän kirjoitellaan nykyään ”äärioikeiston noususta”, vaikka joku uusnatsismi on Suomessa varsin vähäpätöinen ilmiö.

Pekka mielletään nykyään lähinnä ronskin humoristisena spektaakkelina, jossa yhdistyi rivologia, hengentieteet ja politiikka. Jos unohdetaan Pekan auraa vahvasti värittävä huumori ja koomisuus, niin mitä mieltä olet Pekan eläessään esittämistä poliittisista näkemyksistä? Missä määrin niissä oli jotain, mistä mahdollisesti olet samaa mieltä?

En oikeastaan pidä Pekkaa poliittisena hahmona, vaan pikemminkin showmiehenä ja arvokkaan kylähulluperinteen modernina jatkajana. Hänen sukulaissielujaan tässä mielessä ovat muun muassa Sigurd Wettenhovi-Aspa ja Ior Bock, joista on tullut kiinteä osa suomalaista folklorea.

Jos Kursiivin iskua ei olisi tapahtunut ja Pekka ei olisi saanut siitä vankilatuomiota, miten arvelet Pekan myöhempien vaiheiden menneen? Olisiko Pekka saanut rekisteröityä puolueensa virallisesti, olisiko Pekan homma pysynyt vakavammin otettavana ja noususuhdanteisena?

En tiedä, tavoitteliko Pekka vakavissaan kansansuosiota. Jos joku haluaisi oikeasti edistää natsi-ideologiaa, hän ottaisi aivan toisenlaisen lähestymistavan kuin Naantalin kaduilla koppalakki päässä saapastellut mies, joka hirtti muuminuken, uskoi yhdessä edellisistä elämistään olleensa ranskalainen aatelismies ja julisti olevansa ”kivenkova rasisti, sadisti ja fasisti.” Pekalle tärkeintä oli show. Uskon hänen pikemminkin eläneen jotakin eriskummallista fantasiaa kuin tavoitelleen poliittista uskottavuutta.

Radikaaliksi traditionalistiksi kehittymisesi tuo etäisesti mieleen Pekan poliittisen radikalisoitumisen 70-luvulla – samaan hengenvetoon on toki todettava, että teidän kahden välillä eroja löytyy hyvin paljon. Ennen kuin Pekka radikalisoitui, hän oli tullut tunnetuksi valokuvausliikkeestään, Aino Kassisen ykkösoppilaana olemisestaan, yms. sosiaalisesti varsin hyväksytystä ja arvotetustakin toiminnasta. Ennen julkista profiloitumistasi radikaaliksi traditionalistiksi olit tullut tunnetuksi arvostettuna kirjailijana, kääntäjänä ja mm. kulttuurilehti Kerberoksen päätoimittajana. Kun Pekan poliittinen profiili radikalisoitui, hän menetti ystäviään ja hänen ja perheensä elämä vaikeutui. Onko elämäsi vaikeutunut sitten julkisen profiloitumisesi traditionalistina, oletko menettänyt ystäviä? Onko maailmankatsomuksellinen kehityksesi antanut uutta näkökulmaa Pekkaan?

Jotkut tuttavat ja kollegat ovat vieraantuneet minusta sen jälkeen kun olen ”tullut kaapista” näissä asioissa, mutten sanoisi elämäni vaikeutuneen. Minulle on tärkeintä se että voin tehdä työtäni, ei se, olenko väleissä kaikkien kanssa. Mitä Pekkaan tulee, hänkään tuskin ahdistui huonosta maineestaan vaan pikemminkin nautti siitä. Mutta hänen perheellään oli varmasti kovin vaikeaa. Isän valtakunta -dokumenttia katsoessani totesin, ettei hänen lapsiaan ainakaan käy kateeksi.

Missä määrin Pekka oli mielestäsi traditionalisti?

Ehkä hänen okkultismiharrastuksestaan voisi löytyä yhtymäkohtia vaikkapa Evolaan, joka oli kovin kiinnostunut magiasta. En tunne sitä puolta kovin tarkkaan. Natsismi puolestaan on monella tapaa aika kaukana traditionalismista, vaikka yhtymäkohtiakin löytyy. Esimerkiksi natsien ihailu keskitettyä totalitaarista valtiota kohtaan ja rotumystiikka ovat vieraita useimmille traditionalisteille.

– – –

Assosiaatiot

Mitä seuraavat asiat tuovat sinulle mieleen? Voit vastata yhdellä sanalla tai pidemmin.

Pentti Linkola.

Suomalaisen luonnonsuojelun suurmies ja erinomainen asiaprosaisti.

H.P. Lovecraft.

Ensimmäinen kirjallinen ihastukseni. Loi oman mytologiansa, mikä ei ole vähäinen saavutus.

Liberalismi.

Tarkoitti alunperin poliittista ja taloudellista vapautta, nykyään voi tarkoittaa mitä tahansa.

Multikulturalismi.

Kyvyttömyyttä ymmärtää, mitä kulttuuri tarkoittaa.

Hipsterit.

Varoittava esimerkki siitä, mitä tapahtuu kun ironia muuttuu retorisesta keinosta elämäntavaksi.

Kestävä kehitys.

Talouskasvu-uskovaisten saivartelua.

Poliittinen korrektius.

Sensuurilla on monta nimeä.

Islam.

Juutalaisuuden ja kristinuskon outo äpärälapsi.

Porno.

Korvannut seksin länsimaissa.

Tom of Finland.

Siitoin-postimerkki olisi ollut parempi.

Perussuomalaiset.

Poliittinen sillisalaatti, josta löytyy niin viisaita kuin idiootteja.

Jussi Halla-aho.

Suoraselkäinen poliitikko, tosin reagoi liian herkästi lehdistön kirjoitteluun.

Kokoomus.

Plutokraattien puolue.

Vihreät.

Liberaaleja, jotka haluavat kieltää kaiken.

Rasismi.

Tarkoitti alunperin rotusortoa, nykyään voi tarkoittaa mitä tahansa.

Skinheadit.

Onko heitä enää Suomessa?

Natsi-Saksa.

Valtiomuotoinen yritys yhdistää estetiikka ja politiikka.

Helsingin Sanomat.

Painettua internettiä.

Suomen Sisu.

Kansallismielinen keskustelukerho, josta nousi myöhemmin poliittisia vaikuttajia.

Kansallinen vastarinta.

Vanhoissa natseissa oli enemmän tyyliä kuin uusissa.

Vasemmisto.

Puolusti aiemmin työtä pääomaa vastaan, nykyään puolustaa työtä vieroksuvia.

Metsästys.

Ihmisen alkuperäisin elinkeino.

Käsin kirjoitetut kirjeet.

Käyneet valitettavan harvinaisiksi. Merkittävien henkilöiden valittuja sähköposteja lienee turha julkaista.

Neofolk.

Kiinnostavin 1970-luvun jälkeen syntynyt musiikin tyylilaji. Death In Junen ja Blood Axisin levyt soivat kotonani ahkerasti.

Sananvapaus Suomessa.

Siitä tingitään aina kun joku käyttää sitä.

Suomen oikeuslaitos.

Luotan siihen yhä vähemmän.

Kuolemantuomio.

Rehellinen ja suvereeni vallankäytön muoto.

Tasa-arvo.

Käsitteellinen mahdottomuus. Arvo perustuu erolle.

Feministit.

Uskovat, että naisen tulee tehdä mitä huvittaa ja miehen mitä nainen sanoo.

Pussy Riot.

Minun marttyyrini on Dominique Venner eikä Pussy Riot.

Cheek.

Vihaan rappia, esittivätpä sitä minkä väriset tahansa.

Venäjä.

Suomalais-ugrilaisten kansojen historiallinen vihollinen, joka on tuottanut hienoa kirjallisuutta.

Yhdysvallat.

Atlantin takainen öykkäri, jonka aseita Eurooppa tällä hetkellä valitettavasti tarvitsee.

NATO.

Kannatan Suomen jäsenyyttä. Pienen kansakunnan edustajana on pakko olla pragmaattinen.

Sauna.

Siitä minä nautin.

– – –

Tulevaisuus

kaliyugaElämmekö Kali Yugan aikakautta? Onko länsimaiden perikato käsillä? Jos elämme Kali Yugaa, mitä merkkejä tästä on nähtävissä?

Yksi selvä rappion merkki on se, ettei tulevaisuudenuskoa enää tapaa. Valtavirran poliittiset toimijat kyllä teeskentelevät optimismia, mutta kukaan ei tunnu tosissaan uskovan siihen. Ihmiset vain toivovat hiljaa mielessään, ettei romahdus tapahdu heidän elinaikanaan. Toisaalta pitää muistaa, että perikato harvemmin tarkoittaa nopeaa ja täydellistä luhistumista. Rooman valtakunnastakin romahti vain länsipuoli, Bysantti porskutti vielä täydet tuhat vuotta. Rapistuvat kulttuurit voivat sinnitellä hämmästyttävän pitkään.

Yksi selvä rappion merkki on se, ettei tulevaisuudenuskoa enää tapaa. Valtavirran poliittiset toimijat kyllä teeskentelevät optimismia, mutta kukaan ei tunnu tosissaan uskovan siihen.

Millaisia tulevaisuudensuunnitelmia sinulla on? Mitä seuraava kirjasi tulee käsittelemään?

Minulla on valmisteilla esseekirja, jonka olisi tarkoitus ilmestyä ensi keväänä. Se on tietyllä tavalla jatkoa Ilman-kirjalle, sillä sen keskipisteessä on suomalainen mies ja mies yleensä. Käsittelen siinä ”miehen metafysiikkaa” eli sitä, mitä maskuliinisuus pohjimmiltaan on kulttuurisista muuttujista riisuttuna. Samalla käyn läpi sitä, miten moderni yhteiskunta on oikeastaan naisten intressejä varten rakennettu. Lyhyesti sanottuna, Otto Weininger kohtaa Fight Clubin. Lisäksi minulla on tekeillä romaani ja suomennosvalikoima Jack Londonin asiaproosaa.

Millaisia tulevaisuudensuunnitelmia on verkkolehti Sarastuksella? Miltä Sarastuksen tulevaisuus näyttää? Pysyykö Sarastus pelkästään verkkolehtenä, vai onko sille mietitty myös traditionaalisempaa paperilehti-formaattia?

Sarastus tuskin ainakaan kovin pian siirtyy paperilehdeksi, mutta toimitus on suunnitellut parhaiden kirjoitusten julkaisemista säännöllisin väliajoin jonkinlaisena vuosikirjana. Muutakin pienimuotoista julkaisutoimintaa on ideoitu. Olemme aloittaneet Spenglerin Ihminen ja tekniikka -teoksen julkaisemisen suomeksi ”jatkokertomuksena” Sarastuksessa, ja suomennos olisi tarkoitus julkaista myöhemmin myös kirjana.

Mikä tekee sinut onnelliseksi?

Mielenkiintoisten ihmisten seura. Joskus he ovat eläviä ihmisiä, joskus taas taiteilijoita ja filosofeja joiden kanssa keskustelen heidän teostensa välityksellä.

– – –

Mesikämmen kiittää Timo Hännikäistä haastattelusta!

– – –

Aiheeseen liittyen:

Hännikäisen blogi Marginalia. [Marginalia vanhassa osoitteessaan].

Hännikäinen Wikipediassa.

Hännikäisen kirjailijasivu Facebookissa.

Hännikäisen haastattelu Kuiskaus pimeässä-lehdessä.

Hännikäisen haastattelu Hommalla: Timo Hännikäinen: Ikkunat auki Impivaaraan.

Juhani Karilan juttu Helsingin Sanomissa: Esseisti Hännikäinen: Tasa-arvo on liian pitkällä. Esseisti Timo Hännikäinen radikalisoitui.

City-lehden juttu Hännikäisestä ja hänen 2009 ilmestyneestä kirjastaan Ilman (Savukeidas, 2009).

Hännikäinen puhumassa kirjastaan Ilman Maria-ohjelmassa.

Hännikäinen Perttu Häkkisen haastateltavana Ylen Suomalainen mies-sarjassa 2012.

Täyslaidallinen humanismia vastaan. Hännikäisen kirjan Ihmisen viheliäisyydestä (Savukeidas, 2011) arvio Elonkehässä.

Verkkolehti Sarastus.

Verkkolehti Sarastus Facebookissa.

 

Read Full Post »

Loputon Gehennan liekki

381970

Muistan hyvin, kun Loputon Gehennan liekki-dokumentin traileri pullahti loppuvuodesta 2011 YouTubeen. Provokatiivisuudessaan ja koomisuudessaan traileri keräsi dokumentille jo muutamassa päivässä järisyttävän paljon huomiota ja siitä keskusteltiin aina iltapäivälehtien surkuhupaisia foorumeita myöten. ”Vittu mä vihaan punkkia!”-pläjäystä näki toisteltavan sosiaalisessa mediassa tämän tästä.

Osa black metal-genressä mukana olevista ei diggaillut trailerista sen Uuno Turhapuro-ulottuvuuksien vuoksi juuri yhtään. Monet genren ulkopuoliset taas pitivät juuri tästä dokumentin ulottuvuudesta. Elokuvaa jäätiin odottamaan suurella mielenkiinnolla, jotkut loputtoman koomista pakettia toivoen, jotkut genren naurettavaksi tekemistä peläten, jotkut taas yksinkertaisesti avoimin mielin.

Sami Kettusen dokumentti, joka sai ensi-iltansa 2011 Night visions-elokuvafestivaaleilla, oli ilmestyessään välitön klassikko. Kyseessä on ensimmäinen kotimaista black metallia käsittelevä dokumenttielokuva.

Loputon Gehennan liekki pureutuu aiheeseensa monien kentän tunnettujan tekijöiden haastattelujen kautta. Lopputuloksena syntyy kuva black metalista elämäntapana, siihen liittyvistä erilaisista painotuksista, kulmista, ideologisista ulottuvuuksista, koko kakun moniulotteisuuksista. Osa haastatelluista on kameran edessä avoimesti omalla naamallaan, osa anonyymimmin vastavalossa, osa humoristisesti humalassa oluttölkki kädessä, osa kuolemanvakavasti selvinpäin, osa poliittisesti epäkorrekteja näkemyksiä laukoen, osa kaikesta politiikasta irtisanoutuen. Puhtaasti provokatiivisen humoristisesta paketista ei ole kyse, kuten trailerin perusteella jotkut arvelivat tai pelkäsivät. Tässä on syvyyttä.

Sanaisen arkkunsa elokuvassa avaavat seuraavat henkilöt: Lord Satanachia (Azazel), Victor ja Wrath (Enochian Crescent, True Black Dawn), Molestor Kadotus (Anal Blasphemy, Musta Kappeli, Hammer of Hate), Nuclear Holocausto Vengeance (Beherit), Demonos Sova (Barahtrum), Satanic Tyrant Werwolf (Satanic Warmaster), Sargeist, Spellgoth ja Shatraug (Horna), Mikko A. (Clandestine Blaze, Northern Heritage), BlackGoat (Goatmoon), Kaosbringer (Neutron Hammer), Stormheit, Kalma ja Narqath (Azaghal), Johannes Nefastos, sekä Serpent (Imperium.net).

Dokumenttia on kritisoitu useimmiten siitä, että sen kesto on vain 52 minuuttia – aiheesta kun olisi saanut helposti pidemmänkin. Monia muitakin tärkeitä genren nimiä olisi dokumenttiin voinut sisällyttää. Toisinaan kritiikkiä on kuullut siitä, että dokumentissa ei ole juurikaan itse alan musiikkia. Itseäni tämä ei haitannut, sillä alan musiikkiin voi kuka tuhansa tutustua nopeasti internetin kautta, kun taas genren maailmankuvaan pureutuvia kotimaisia videohaastatteluja ei ihan yhtä helposti tule vastaan. Kolmanneksi on kritisoitu elokuvan puolivälin tienoilla olevaa rituaaliskenaariota, jota on pidetty liian pitkänä ja muusta dokumentista hivenen irrallisena. Tässä olen sikäli samoilla linjoilla, että kyseistä rituaaliskenaariota olisi ollut hyvä kontekstualisoida hiukan paremmin suhteessa black metaliin liitettyyn satanismiin. Noin muuten Kettusen ratkaisu antaa haastateltujen kuljettaa dokumenttia omalla painollaan eteenpäin toimii kautta dokumentin varsin hyvin.

Dokumentin ansiot ovat kiistattomat. Sen kautta saa varsin hyvän katsauksen genrestä ja sen moniulotteisuudesta, vaikka louhintavaraa jääkin. Haastatteluissa on käsitelty mm. seuraavia aiheita: Mitä kautta löysin black metallin, black metaliin liitetty aate, ensimmäiset kuullut bändit, ensimmäiset omat bändit, death metallin ja black metallin suhde toisiinsa genren alkuaikoina Suomessa, 90-luvun alku, tape trading-skene, millaisia keikat olivat alkuaikoina, miten alkuaikoina sai tehdä enemmän töitä äänitteiden leviämisen eteen jne. kuin nykyään, kirkonpoltot ja niihin suhtautuminen, alkuaikojen levyjen soundit, black metal ideologisesti, suhde kaupallisuuteen ja julkisuudessa olemiseen, distrot ja lafkat, aito underground vs. esille pääsemisen vuoksi tehdyt kompromissit, synkkä energia, mystisyys, okkultismi, satanismi, mitä black metal merkitsee eri ihmisille, suomalainen mytologia ja suomalaisuus black metalissa, suhde uskontoihin yleensä, juutalaisuus, kristinusko, islam, NSBM, hautakivien potkiminen, genren pioneerien rikosrekisterit, Antifa, keikoista, kommelluksista ja porttikielloista, suomalaisen genren ominaispiirteistä, black metallin suosion tilasta ja tulevaisuudesta, naisen asemasta black metal-skenessä.

Mainion paketin jo useampaan kertaan katsoneena ei voi muuta kuin suositella sitä kaikille aihepiiristä kiinnostuneille ja toivoa, että Loputon Gehennan liekki vol. 2 ilmestyisi joku päivä.

Dokumentissa on bonuksena Sami Kettusen tekemä 21 minuutin dokumentti Romua, ruiskeita, rutinaa, joka käsittelee kotimaista melumusiikkia, sen skeneä. Muutama sana tästä dokumentista löytyy Loputon Gehennan liekki-dokumentin siteerauksien jälkeen alta.

 – – –

Siteerauksia Loputtomasta Gehennan liekistä:

Clipboard03

Mä haluun kaikille vaan tuhoa, kuolemaa ja tuskaa, pimeyttä.

(…) Ja sit mä aloin kuuntelee sillon Bathoryä, tiekkö, Celtic Frost, niin se oli vaan että vittu fuck ass, saatana, sen jälkeen sit lähti, tää on mun juttu!

(…) Islamin uskonto, se on ihan perseestä. Siis se on ihan, jumalauta, nehän tappelee siellä keskenään koko ajan. Ihan perkele, vitun ählämit, saatana. Tappakoon toisensa. Se ei mua kiinnosta vittu pätkääkään. Saatana, vittu, nussikoon saatana äitiänsä ja mummoo, vittu.

(…) Mä oon kristinuskon vastainen. Kyllähän mä totta kai haluisin et kirkot palais. Mutta se on Suomessa niin helvetin vaikeeta.

Vittu mä vihaan punkkia! – Lord Satanachia

Clipboard06

Jotenkin tykkäsin niistä 80-90-luvun vaihteen jutuista siinä mielessä et se ei ollut se musiiki mikä määritteli vaan aate, ton asian. Nykyään tuntuu et se on muuttunu, et se on mukamas tietynlainen genre vaikka se on nimenomaan se aate, mikä määrittelee – Wrath

Clipboard23

Kuunneltiin paskaa musaa ja tehtiin ite parempaa.

(…) Paljonko tästä on aikaa…? Rikos on vanhentunu! No ni! No meikä, semmonen lavallinen veripulloja, potkasin yleisöön… voi vittu kun sitä lens sitä verta! – Demonos Sova

Clipboard04

Mut se että sä olet tuolla valtavirran rajamailla ja tuot sanomaa julki, se tarkottaa et sulla on niitä nuoria, uusia käännynnäisiä tähän, joka pystyis niinkun kyseenalaistamaan sen totuuden mitä valtiovalta ja yleinen tää normisto sulle pumppaa. Sen tähden mun mielestä on melkeinpä velvollisuus olla tuolla ulkona ja tuoda julki sitä sanomaa. Et ehkä, en sano että mikä on niinku porttiteoria tai kynnysteoria vaan siellä voi olla hc-tavaraakin suoraan ihmisten naaman edessä, että, se on kivisempi tie kun se, että pysyisit undergroundissa. Mun mielestä se on suhteellisen helppoa olla tavallaan haastamatta koskaan, että jos sä oot suljetussa piirissä, kaikki tuntee sut, teet uuden julkasun toisensa perään, niin jee jee, hyvä meininki, kukaan koskaan ees joudu kyseenalaistuksi tai haastetuksi millään tavalla, mut sitku meet sinne niin sut haastetaan paitsi omien joukosta myös sieltä valtavirrasta, niin sitte joutuu asettaa itsensä ristituleen. Aina kovimmassa paineessa hioutuu parhaimmat timantit, että siinä mielessä itellä on usko siihen, et kantsii käydä heittää kaikki peliin niin sanoakseni.

(…) Tietyl taval sitä ollaan sodassa, miehittävää uskontoa vastaan kumminkin, että on onks ne nyt rikoksia millä mittapuulla jos halutaan tuhota vastustajan symboleita. Et, moni nuori soturi on tehny näit juttuja ja mikäs siinä. Siin on aikanaan miekkalähteyksellä tuotu Suomeen kristinuskoa ja meiän vanhat uskomukset pantu kasaan niin mun mielestä se on ihan reiluu viel nykypäivänäki sitten, jos pienet terroristisolut pistää vastaan tätä meininkiä – Victor

Clipboard24

Harhaluulo, että pitäis tehä kompromissejä sen takia, että vois saada suurempaa näkyvyyttä tai vaikutusta ihmisiin, niin se on täysin niinku valheellista, koska monet bändit on jo todistanu nyt sen, että ei tarvita kymmenienkään tuhansien levyjen myyntiä, sitä, et sun tarttis tehä yhtään kompromissiä tai yhtään kirjottaa, pyytää anteeks keneltäkään mitä sä sanot vaan kun sä tarpeeks kauan vaan painat, niin ei se vaadi sitä että sun pitää antaa periks vaan kyl se muu maailma antaa periks ennemmin – Satanic Tyrant Werwolf

Clipboard05

Saatanallisuus on se peruslähtökohta, mistä liikutaan. Asiat jotka menee liian kauas siitä saatanallisesta lähtökohdasta, niin sillon kun se unohdetaan kokonaan ja keskitytään johonkin muuhun, niin sillon mun mielestä puhutaan jostain ihan muusta kuin black metallista, joka niinkun black metal, on määritelmä, sitä et on saatanallista metallia – Molestor Kadotus

Clipboard13

Saatana on Saatana ja se on niinku ultimaatumi paha. Se on tietysti aina se ylimmäinen.

Black metal, jollekin ei vittu maistu se, niin painukoon vittuun – BlackGoat

Clipboard17

Jos sitäkin miettii et mitä black metal on, niin ohan se niin erilaisia asioita, että tota, toisille se voi olla pelkästään tätä goat-metal-osastoa ja toisille se saattaa olla lähenpänä luontomystiikkaa ja kaikkea siihen liitoksissa olevaa, että tota kyllä mä näkisin sen mieluummin rikkautena tämän että siinä samassa kentässä pystyy operoimaan justiinsa nää tällaset yhtyeet jotka nojaa pidemmän päälle vaikka siihen omaan kansaan, oman kansan historiaan ja kaikkeen siihen liittyvään ja sitten tosiaan nämä, jotka pohjaa tosiaan sitten enempi tähän, ehkä perinteisiin black metal-teemoihin.

(…) Nuorisolla on aikaa ja voimaa ja aktiivisia nuoria niin nuorelle tekevälle sattuu, että tota, aina välillä joku jossain roihahtaa ja jotain kaatuu et, en mä sano et se väärin on, missään nimessä, että, että, mut onhan se totta et siin on sitten seki puoli et siin on tää yhteisöllinen vaikutus sit siihen kirkkoon, et kyllähän jos kirkko palaa jossain niin sehän tuo kristillistä porukkaa vaan lähemmäs toisiaan.

(…) No, totta kai siis aina on paikkansa sillekin taistelulle sitä (kristinuskoa) vastaan ja kirkko on omalla osallaan esimerkiks edesauttaa monikulttuurisuutta ja muita arvoja jotka ei niinku oo hyviä, et kyllä siinä sitä pahaa on edelleen siinä kristinuskossa, mutta siltikin mä näkisin asian niin, et mieluummin mä rintamalla olisin kristityn suomalaisen rinnalla taistelemassa muslimeita vastaan, kun päinvastoin, esimerkiks – Stormheit.

Clipboard18

Sen ainakin pystyy sanomaan et ei tää mikään kuoleva luonnonvara ole. Et selekeesti on sitä… no, minnekä se liekki katoais, kyllä se palaa niinku loputon Gehennan liekki – Spellgoth

Clipboard12

Se on helppo sanoo, ei oo olemassa semmosta brutaalia black metallia tyyliin Australia-black metal tai jenkki joku havohei-osasto, ni ei sille vaan oo olemassa naisfaniryhmää. Et sit on olemassa semmonen melodinen, poppiin päin hintahtava black metalli mikä vetoaa myös naisiin, tai et siel on kynsilakassa olevii jätkii niin se aina vetoaa naisiin, mutta, se on mun mielestä yksiselitteinen asia, että black metal on ytimessään miesten musiikkia ja se ei oo mikään tasa-arvo kysymys eikä mikään tämmönen, että naisilla on oikeus johonkin vaan, se on miesten musiikkia ja piste – Mikko A.

Lopuksi vielä bonuksena kommentti dokumentista Jouko Piholta:

Mesikämmenen blogi pyysi minulta kommenttia koskien “Loputon Gehennan liekki” -dokumenttia. On hiukan hankalaa kirjoittaa kommenttia, kun on voinut nähdä vain 59 sekunnin trailerin. Mutta ehkäpä jo trailerin alussa jonkun black metallistin julkituoma filosofia tiivistää kaiken: “Saatanallisuus on peruslähtökohta.” Saatanallisuus on myös loppukohta, kun saatananpalvojat joutuvat kuolemansa jälkeen samaan paikkaan kuin Saatanakin eli helvetin tuliseen järveen. Siellä ei enää lauleta bassoja rymistellen Saatanan kunniaa, vaan vaikerretaan hampaita kiristellen suuressa tuskassa ja rikinkatkuisten myrkyllisten kaasujen vaivaamina hirveässä pimeydessä. Mutta sitä saa mitä tilaa.

– – –

Romua, ruiskeita ja rutinaa

Loputon Gehennan liekki-dokumentin bonuksena löytyy 21 minuutin dokumentti suomalaisesta melumusiikista, sen skenestä. Kuten DVD:ltä löytyvä pidempikin dokumentti, myös sen perästä löytyvä meludokumentti on lajissaan ensimmäinen kotimainen laatuaan.

Äänessä dokumentilla ovat: Mikko A. (Grunt, Freak Animal), Pentti Dassum (Umpio), Pasi ja Tiina (Aunt Mary, Bizarre Uproar), Jonte Storm (U.N.D., WoUNDead), Toni Myöhänen (STROM.ec., Eleczema), Niko (Manic/Depression), Pekka PT (Gelsomina, Sick Seed), Tommi Keränen (Rulla, Keränen), Ilkka Vekka (Haare), Jussi (Golden Rain) ja Basse (Halthan).

Haastatteluissa käsitellään mm. seuraavia aiheita: miksi kuunnella melua?, voimaelektroniikka 80-luvun alussa, miten nopeasti meluskenessä on tapahtunut muutosta, meluskenen alkuajoista, vaikutteista, instrumenteista, kontaktimikeistä, neliraitureista, c-kasettiformaatista, live-esiintymisistä ja niiden innostavuudesta sekä ekstaattisuudestakin, keikkojen yleisömääristä, pahennusta aiheuttaneista jutuista livenä, kituvat hiiret, jyrsijät, runkkaaminen, viiltely, ”perusnöyryytys”, ”fasistiset arvot”, ihmisoikeudet, ”vihamielinen sanoma”, genren julkaisujen painosmäärät, julkaisujen spesiaalisuus paskaisine Raamatun sivuineen kaikkineen, Suomi-skenen arvostuksesta maailmalla ja Suomi-skenestä yleensä.

Kuten Loputon Gehennan liekki, myös Romua, ruiskeita ja rutinaa on varsin informatiivinen ja hulppeakin paketti. Meludokumentin suurin heikkous on sama kuin black metal-dokumentissa: Molemmat ovat liian lyhyitä.

 – – –

Siteerauksia Romua, ruiskeita, rutinasta:

Joutuu itelleen jollain tavalla selittämään, et minkä takia kuuntelis musiikkia, kun taas muut joutuu keksimään tekosyitä et minkä takia ne kuuntelee melua et mikä siitä tekee kuuntelemisen arvoista, niin ite nykysellään välil miettii et minkä takia jaksaa kuunnella jotain perusrumpukomppia tai minkä takia joku kitara on mielenkiintonen soitin kun siin roikkuu vaan muutama kieli mitä rämpytellään.

(…) Perinteinen tämmönen industrial-musiikin lähestymistapa on se, että taiteilija esittää provosoivat materiaalit suoraan yleisölle ja se on, oletetaan et yleisö on siinä määrin aktiivinen et ne ei oo siel ottamassa vastaan mitään saarnaa eikä ne oo kuuntelemassa että joku kertoo niille miten asiat on – Mikko A.

Clipboard37

Mie tykkään sellasest käsintehdyst meiningist, että joku, upottautuu siihen sellaseen melun tekemiseen ja nimenomaan siis se, että sitte tehään käsin. Kyl mie ymmärrän että tietokoneit käytetään sun muuta näin, ajat muuttuu ja kaikkee ja ihmiset tykkää sellasest soundista, mut tykkään että se tehään… käsin. Nauhalle. Voihan sen tietty nauhottaa monel muullakin taval mut, käsintehtyy, ehdottomasti. Sen nyt voi käsittää ihan miten tahansa, mut ihan pelkkää hiirennaksuttelua en niin ite välitä siitä, ehkä nyt joissain bändeis – Niko

Sen miten soitan, niin varsinkin livenä on, jollain tavalla koitan et homma ei oo enää hanskassa, täysin. Ja mutta että se on siis semmosta niinku tämmöstä peräruiskeen tavalla innostavaa, tota niin, vääntömomenttia – Tommi Keränen

Clipboard41

Se jotenkin lähti se, tuli semmonen idea et tota, tai semmonen visio et tota, et sais jotenki… niinku perse ja sielt tulee paskaa. Sitä ruvettiin pyörittelee. Vedettiin Tiinan perseeseen (…) Se näyttää jotenkin paljon paremmalta kun se tulee naisihmisen pyllystä tulee se tuote – Pasi

Mä jätän sen natsipervoilun muille, koska tota, siihen on tekijänsä ja ne on alallaan hyviä – Ilkka Vekka

Tekstit käsittelee rakkauden ongelmia ja tämmöstä, vähän semmosta turhautuneisuutta rakkauden kentässä, et miten sä käyttäydyt jos vaikka oot tosi rakastunut johonki ihmiseen ja sä et saa mitään vastakaikua ja siitä sitte edespäin, mihin se saattaa sit mennä jos tykkäät liikaa jostain ja sit toinen sanoo sulle et ei käy mut sä silti tykkäät ja haluut viedä tätä parisuhdetta eteenpäin, vaikka toinen osapuoli ei oliskaan mukana. Et ku sitä rakkautta ei sit löydykään vastaikkaisesta sukupuolesta nii totta kai sä sit katot pornoo ja vedät käteen – Jussi

Clipboard44

Sanotaan näin et se on muutaman vuoden sisällä, se on noussu ihan helvetin hyvin, siis silleen niinku että porukka on enemmän yhteyksissä, sanotaan 4-5-vuotta sitten ei ollu mitään semmosta Suomi-skeneä. Ja nytte Suomi-skene on tunnettu ulkomailla, itse asiassa sehän on ihan vitun arvostettuu tällä hetkellä – Basse

Clipboard38

Trendiä ei seurailla samaan tapaan ku ulkomailla, tai Amerikassa ehkä lähinnä – Pekka PT

Kyllä täällä on aina ollu tosi omat kuviot, ja siitä tosi ylpee – Pentti Dassum

– – –

Aiheeseen liittyen:

Osta DVD täältä.

Rokumentti NettiTV – Haastattelussa ohjaaja Sami Kettunen (Loputon Gehennan liekki).

Imperium.net: Sami Kettunen, Loputon Gehennan Liekki -dokumentti.

Read Full Post »

Mesikämmen kirjoitti jonkin aikaa sitten takakannen tekstin Sami Haaviston kirjaan Blood, Boobs and 10 year hell of making movies. Suomifilmin alamaailma. Tuo teksti käy hyvin myös Haaviston ja Blood Ceremonyn esittelystä, jos mies ja hänen luotsaamansa elokuvaryhmä ei ole entuudestaan tuttu.

Tämä kirja on dokumentti suomalaisesta underground-kauhuelokuvakulttuurista, sen suurimmasta ja äänekkäimmästä edustajasta Blood Ceremony films:stä sekä sen pääperkeleestä, Sami Haavistosta. Elämästään Addams Familyä tehnyt Haavisto on pistänyt Blood Ceremonyn 10 ensimmäistä vuotta läpi lihamyllystä ja lopputuloksena on mehukkaasti ja sopivan vinksahtaneella huumorintajulla kerrottuna, millaista on ollut raivata itselleen paikka suomalaisen elokuvamaailman pimeille ja kalmanhajuisille rajamaille. Sellaisena tämä dokumentti kertoo mielettömän tee-se-itse-tarinan tekemisen riemuineen, vastoinkäymisineen ja monine kummallisine käänteineen.

Kirjassaan Haavisto ei säästä mitään eikä ketään, vaan kertoo hienostelematta, mitä matkan varrella on tapahtunut. Matka hullusta ideasta ja sohvalla parissa tunnissa lyijykynällä paperille riivitystä ensimmäisestä käsikirjoituksesta (Desire of the Innocent Blood, 2002) aina Eileen Dalyn kaltaisen kulttinäyttelijän saamiseen elokuvaan (The Curse of the Witches Blood, 2012) asti on ollut pitkä. Haavisto ja hänen legioonansa ovat puskeneet tuon matkan aivan omaan tyyliinsä kaupallisuudesta, yleisön hyväksynnästä, Suomen elokuvasäätiöstä, uskovaisten rukoushyökkäyksestä, tai yleisistä moraalirajoista välittämättä. Kaikki on kuitenkin tehty rakkaudesta kauhuun.

Teos on 440-sivuinen järkäle, joka on sen aihepiiristä kiinnostuneille hyvin mielenkiintoista ja hilpeääkin luettavaa. Vaikka sivuja kirjassa on paljon, menee niiden lukeminen kuin siivillä, sillä sen verran hyvin tarina kulkee ja vie lukijan mukanaan. Mesikämmen suosittelee tätä suomalaisen filmimaailman Hollywood Babylonia lämpimästi.

Seuraavassa haastattelussa Sami kertoo kauhun lisäksi mm. kirjan kirjoittamisesta, ihanteellisista tisseistä, veren erotiikasta, luovuudesta, aikaansaamisesta, Suomen elokuvasäätiöstä, Blood Ceremonyn monista eri projekteista purkkilihoineen, pian ensi-iltansa saavasta The Curse of the Witches Blood-elokuvasta, yksityisyrittäjyydestä, sekä kommentoi Suomen presidentinvaalien 2012 toista kierrosta.
– – –

10 vuotta veriseremoniaa

Onnittelut ensimmäisestä kirjastasi. Kauanko kirjan kirjoittamiseen meni? Kerro jotain kirjoitusprosessista.

Kiitos, kiitos! Kirjoittamiseen meni noin puolitoista vuotta… Koska aika on ainoa asia mitä ei ole koskaan tarpeeksi, niin kirjoittaminen kärsi aluksi nimenomaan aikaresurssien puutteesta. Homma eteni hitaasti (mutta varmasti) jäähallien kahviloissa kirjoittaen, samalla kun vanhin poikani kävi jääkiekkotreeneissään. Se, että pystyy sulkemaan muun maailman helposti ulkopuolelle ja keskittymään vain siihen, mitä on tekemässä, on kullanarvoinen taito silloin, kun ympärillä kahisee kymmeniä ”toppapukuja” jotka mölisevät jääkiekosta.

Loppujen lopuksi tämä aika ei ollut riittävä kirjan viimeistelyyn, joten irtisanouduin silloisen työnantajani palveluksesta pitämään sapattivuotta ja kirjoittamaan kirjan loppuun. Joskus vaan pitää tehdä ratkaisuja, vaikka ne eivät olisi kovin järkeviä, jos palo jonkun asian toteuttamiseen on kova!

Kirjasi nimi antaa ymmärtää, että olet tissi/kankku-akselilla enemmän tissimiehiä, pitääkö tämä paikkaansa?

Itseasiassa ei pidä, vaan asia menee vähän toisinpäin, mutta tuo nimi on varmasti sopivampi ja ennen kaikkea myyvempi, kuin jos puhuisimme pakaroista tai majavista, hehe!

Miten tärkeitä tissit ovat Blood Ceremonyn elokuvissa?

Jokainen elokuvamme sisältää sopivassa määrin erotiikkaa. Mielestäni kauhu ja erotiikka kulkevat käsi kädessä, koska tämä elokuvan genre yleensäkin kulkee hieman rähjäisemmillä sivukujilla pääkatuja ja kirkkaita valoja vältellen. Blood Ceremonyn elokuvissa, varsinkin vampyyrielokuvissa erityisesti, veren erotiikalla on suuri merkitys ja se on tärkeässä roolissa. Siihen nivoutuu pureman jälkeinen kliimaksi, joka jätetään häveliäästi pois lähes kaikista vampyyrielokuvista (ja nyt en puhu paskatwilighteistä, joissa pidellään söpösti kädestä kiinni ja ynähdetään pikkuisen, kun hampaat kohtaavat kaulan). Ja kun puhutaan verenerotiikasta, niin mikä olisikaan kauniimpaa vampyyrikohtauksessa, kuin kirkkaan punainen elämänneste joka valuu kauniille rinnoille ja siitä noroina vatsalle ja muulle osalle vartaloa.

Ja jos jatkosta puhutaan, niin Blood Ceremonyn elokuvissa on myös tulevissa tuotannoissa graafisuudella suuri merkitys. Haluan kuitenkin korostaa sitä, että puhumme kauhusta ja kauhuerotiikasta, emme aikuisviihteestä – haluan että elokuviamme myydään mieluummin Anttiloissa kuin Hot Lips-myymälöissä (nythän niitä ei myydä juuri missään…)

Millaiset ovat täydelliset rinnat?

Pitäisikö heittää tähän jotain soopaa että kaikki rinnat ovat kauniita, jotta kaikki feministiemakot pysyisivät tyytyväisinä ja miettisivät, että onpa siinä hyvä ihminen? Sorry to say, mutta näinhän se ei mene… Suuret tai pienet, sillä ei niin väliä, kunhan ovat kiinteät ja sopivan pyöreät. Ehkäpä kaikkein kauneimmat ovat sellaiset greipin kokoiset. Kyllä, mieluummin sellaiset, kuin luonnottoman isot jauhosäkit. hmm… Valokatkaisijatkaan eivät ole koskaan olleet muodissa, tiedäthän sellaiset pyöreät levyt rappujen seinillä 2mm reunuksella, jonka keskellä on se kytkin… Meneepä hankalaksi. Kaikkihan liittyy kuitenkin kokonaisuuteen ja niiden kantajaan, eli sopusuhtaiset kantajaansa nähden ovat kauniit, irrallisinahan ne näyttäisivät aika hassuilta.

Millaista palautetta olet kirjasta saanut? Onko räväkkä kieli, poliittisesti epäkorrektit huomiot siellä täällä, sekä suorat sanat mm. Suomen elokuvasäätiöstä saaneet ihmisiä ärtyneeksi? Miten muut indieryhmät ovat kirjaan suhtautuneet?

Sitä mukaa kun kirjaa on tilattu, niin esim. naamakirjassa on ystäväluku vähentynyt suorassa suhteessa ja elokuvaryhmässä käynyt jäsenkato, hahaa! Itse asiassa palaute kirjasta on ollut pelottavan hyvää ja sen rehellistä kieliasua on kehuttu. Siinä ei olla kaunisteltu asioita ja ne sanotaan niin, kuin sanoisin ne oikeastikin. Kyllähän se aina jotain henkilöä vituttaa, kun käyttää esim. sanaa ”neekeri”, mutta kun se sana sopii vaan niin helvetin paljon paremmin kyseiseen lauseeseen, kuin jos se korvattaisiin sanalla ”Afrikan alkuperäisasukas, joka on ihon väriltään hieman tummempi kuin eurooppalainen veljensä ja jotka ovat tasa-arvoisia keskenään ihon väristään huolimatta.

Elokuvasäätiön mielipide ei kiinnosta paskaakaan, koska elokuvasäätiötä ei kiinnosta paskaakaan suomalaisen elokuvan tukeminen. Heitä kiinnostaa ainoastaan se, että he varmistavat oman toimintansa jatkumisen tukemalla elokuvaa, joka tuo sataprosenttisen varmasti heidän yhteiskunnaltaan saamansa rahat takaisin kassakirstuun – toimintaa, jota voisi verrata rahanpesuun ja järjestäytyneeseen rikollisuuteen. Tästä kerrotaan lisää kirjassa ja tasatakseni verenpaineitani, siirryn seuraavaan kysymykseen…

Oletko itse tyytyväinen kirjaan?

Olen, olen siihen helvetin tyytyväinen. Ainoa asia mitä olisin voinut tehdä toisin, on että olisin voinut kirjoittaa helposti 900 -sivuisen järkäleen 440 –sivuisen sijaan, sillä tarinoita jäi nyt vielä niin paljon kertomatta.

Teoksesi lienee maassamme ensimmäinen laatuaan. Kuvaat siinä mm. hyvin yksityiskohtaisesti indie-elokuvantekoon liittyviä haasteita, joita riittää. Mitä luulet, saako kirjasi lukeminen potentiaalisia uusia indie-elokuvantekijöitä innostumaan elokuvanteosta, vai tappaako se sen sortin halut monilta saman tien?

Niiltä henkilöiltä, joilta se tappaa innon lähteä tekemään elokuvaa, olisi sen innon tappanut mikä tahansa asia. 90% ihmisistä asettaa joka tapauksessa koko elämänsä ajan eteensä keinotekoisia esteitä, joiden avulla he voivat vanhana perustella sitä, miksi heiltä jäi niin monia asioita tekemättä. Mutta ne henkilöt, jotka lähtevät tekemään elokuvaa luettuaan kirjan, osaavat todennäköisesti suhtautua asioihin realistisesti ja välttää jopa pahimpia sudenkuoppia. Kaaostahan se tulee olemaan joka tapauksessa, mutta hyvä niin – kammottavista epäonnistumisista tulee hyviä tarinoita ja kun synnytyskivut ovat kovat, niin luomustaan rakastaa paljon enemmän, kuin jos koko prosessi olisi ollut luonnottoman helppo.

Tarjosit kirjaa alunperin muutamalle kustantajalle, mutta päädyit lopulta kuitenkin julkaisemaan kirjan itse – miksi näin? Kenelle kirjaa tarjosit, ehtivätkö he kommentoimaan teostasi jotenkin ennen kuin päätit julkaista teoksen itse?

Nimillä ei enää tässä vaiheessa ole merkitystä, sillä he missasivat tämän tilaisuuden jahkailullaan. Kirja todellakin lähti muutamalle kustantajalle, jotka tuntuivat olevan siitä hyvin kiinnostuneita. Julkaisua kuitenkin venytettiin ja venytettiin ja uskoisin sen syyksi sitä, että he halusivat odottaa seuraavaa ensi-iltaamme. Tämä lähinnä siitä syystä, että he näkisivät tuleeko siitä menestys ja sitä kautta saataisiin lisää huomioarvoa kirjalle. Halusin itse kirjan kuitenkin joulumarkkinoille ja myytäväksi ensi-illan yhteyteen, joten päätin pistää homman itse eteenpäin. Ensi-illassa kirjalle on kuitenkin paikalla 500 potentiaalista ostajaa, joten miksi missata tilaisuus. Olen tottunut elämässäni siihen, että muiden varaan ei voi aina laskea. Jos joku homma jää kanittamaan paikoilleen, silloin täytyy itse astua ohjaimiin ja laittaa homma rokkaamaan! Taitoin siis kirjan itse nippuun, painatin sen ja hoidin myyntiin, enkä ole katunut päätöstäni.

Kirja painaa täsmälleen 666 grammaa. Onko tämä hauskaa sattumaa vai valitsitko paperilaadun ja koon todella huolella?

Veikkaanpa, että ystävälläni ja toverillani, eli Wanhalla vihtahousulla on tässä asiassa sormensa pelissä. Hepulla löytyy sopivasti huumorintajua toisin kuin virkaveljillään, hehe!

Olet ollut jo ennen elokuvien tekoa ja kirjan kirjoittamista luova, ainakin tauluja maalaamalla. Kerrotko tästä, mihin olet luovuutesi kanavoinut ennen elokuvia ja Blood Ceremonyn muita projekteja? Harrastatko edelleenkin maalausta kaiken muun luovuutesi ohella?

Kanavoin hulluutta maalaamalla, piirtämällä sarjakuvia, tekemällä omituisia veistoksia kipsistä ja ties mistä materiaaleista. Tein näitä asioita ennen elokuvan tekoa, niiden aikana ja tänä päivänäkin. Elokuvan teko on kuitenkin niin kokonaisvaltaista puuhaa, että harvoin jää aikaa näille muille asioille, mutta kun sopiva hetki tulee, niin on aika kaivaa esiin taas maalausteline. Näissä muissakin tavoissa toteuttaa itseään ja kanavoida alitajuntaa heijastuvat samat aiheet kuin elokuvissani. Tavallaan kaikki tavat luoda tukevat kokonaisuutta ja vievät sitä eteenpäin – sinne minne tässä ollaan matkalla, ei kukaan vielä osaa sanoa, mutta useinhan matka onkin mielenkiintoisempi kuin itse päämäärä.

Mitä kaikkia sivuprojekteja Blood Ceremonyllä on ollut ja on nykyään?

Pari elokuvaa on jäänyt vielä toteuttamatta erilaisten resurssipulien johdosta. Lisäksi yksi TV-sarja junnaa paikoillaan. Siispä on hyvä ottaa pari projektia näiden lisäksi mukaan, jotta kaaos olisi täydellinen! Kutsun tätä itse vyörytystaktiikaksi. Kun on riittävän monta projektia menossa eteenpäin kerrallaan, niin valmista syntyy ihan pakostakin. Jos joku prokkis jää jumiin hetkeksi, niin viedään toista eteenpäin. Kun toinen hyytyy, niin ponkaistaan toiseen virtaa. Aikaahan tämä vie, mutta yhtäkkiä huomaat, että samaan aikaan julkaistaan kirja, pidetään elokuvan ensi-iltaa, saatetaan TV sarja esittelyyn jne… Tekeminen on tärkeää ja tämän kaltainen työskentely sopii minulle. Miljoona projektia ilmassa ja tulosta tulee paljon. Koko ajan tapahtuu eikä pääse mädäntymään sohvanpohjalle.

Ymmärtääkseni Blood Ceremonyltä saa lähitulevaisuudessa purkkilihatuotetta – Pitääkö tämä paikkansa? Jos pitää, niin millaisesta lihasta on kyse ja mistä liha on hankittu? Ruskeasannan hautausmaalta?

Tästä olen vielä ihan hissunkissun, sillä Burkelle & Harelle tulee antaa työrauha materiaalien hankkimisen vuoksi…

Koska markkinoille tulee Blood Ceremonyn kuukautissuojia?

Blood Ceremony stringejähän meillä on jo myynnissä, mutta että kuukautissuojia… Hauska ajatus. Pieniä siivekkäitä, lepakonmuotoisia vertaimeviä otuksia, jotka lentävät noin metrin korkeudessa ja kukaan ei edes näe niitä katukuvassa, hahaha!

Kävit äskettäin puhumassa Tiedostamon tilaisuudessa luovuudesta. Miten tilaisuus meni? Mikä oli esitelmäsi keskeinen sanoma?

Olen itse väärä henkilö sanomaan kuinka tilaisuus meni. Sitä pitäisi kysyä enemmänkin yleisöltä. No, kukaan ei poistunut kesken, joten kai sekin on yksi mittari. Itse asiassa tilaisuuden aihe koski luovuuden kanavoimista teoiksi. Olen hiton huono teorioimaan mistään, varsinkaan niin abstraktista asiasta kuin luovuudesta, jonka voi käsittää hyvin erilaisilla tavoilla. Siksipä puhuin siitä, kuinka voittaa keinotekoisia esteitä, jotka ovat usein itsestään lähtöisin ja kuinka saada prokkiksiin virtaa. Jos yksikin kuulija sai aiheesta potkua ja sitä kautta jotain keskeneräistä tai vielä aloittamatonta asiaa eteenpäin, niin silloin koen onnistuneeni.

Olet toiminnan miehiä. Miten tärkeää Blood Ceremonyssä, tai mielestäsi aivan yleensä, on liike, into, uusien projektien luonti ja niiden suhteen muiden ihmisten innostaminen ja niihin mukaan saaminen jos jotain haluaa saada konkreettisesti myös aikaiseksi? Ovatko Blood Ceremonylle kyräilevät muut maamme indieyrittäjät laiskoja ideoiden pyörittäjiä, jotka eivät lopulta saa mitään aikaiseksi?

Sinäpä sen sanoit, laiskojen lisäksi myös saamattomia vetelyksiä, hehe! No, korjataan vähän, sillä laiska on väärä sana. Monilla ihmisillä riittää kyllä ideoita ja visioita erilaisiin projekteihin, mutta heiltä puuttuu selkäruoto ja boolssit ideoiden saattamiseksi loppuun saakka. Sitten taas maristaan resurssipulaa ja ties keksitään ties mitä tekosyitä epäonnistumisilleen. Tämä pätee kaikkiin. Suurin osa ihmisistä puhuu ja puhuu, mutta kun tulee tekojen aika, niin sitten on aika hiljaista… Se, että Blood Ceremony saa projektinsa maaliin, johtuu pitkälti ihmisistä. Varmasti myös sillä on osansa, että innostamme toinen toisiamme ja annamme myös virheille sijaa. Täydellisyyteenhän me pyrimme, niin kuin kaikki, jotka tekevät tätä taiteen muotoa. Mutta se mikä erottaa meidät muista, on se että emme anna virheiden tai resurssipulan rajoittaa tekemistämme. Teemme niin hyvää materiaalia, kuin se silläkin hetkellä on mahdollista. Se mitä ei ole käytössä, sitä on turha itkeä! Näitä itkijöitä piisaa ja heidät on helppo tunnistaa – monta kertaa näkee jo alkumetreillä, tuleeko jokin tuotanto koskaan onnistumaan, kun kuuntelee hetken sen tekijöitä. Liike on tärkeää, tuli ja liike, jos siteerataan armeijatermejä!

Uusien ihmisten mukaantulo on myös todella tärkeää. Siinä on varmasti myös yksi syy, miksi olemme edelleen hengissä yli 10 vuoden jälkeen. Blood Ceremony ei ole tukahtunut sisäsiittoisuuteen, mikä on koitunut monen muun elokuvaryhmän kohtaloksi. Ihmisiä tulee ja menee elämäntilantteidensa mukaan. Uudet ihmiset tuovat uutta virtaa ja ideoita. Näin se homma rokkaa!

Mitä mieltä olet norjalaisesta Død snø-elokuvasta? Mahtaisiko edesmenneestä maamme Valtakunnanjohtajasta saada hyvän natsivampyyrielkuvan?

Helposti saisi! ”Valtakunnanjohtajan” perikunnalla saattaisi olla tosin sanansa sanottavana aiheeseen, hehe! Natseja, muumeja ja vampyyrejä Naantalissa – siinäpä vasta elokuvan ainekset! Olen katsonut myös Wirkolan mainion zombierainan ja olihan se ihan viihdyttävä, vaikkakin liikaa venytetty elokuva. Tiivistämällä hiukan loppua se olisi saattanut olla jopa loistavakin, mutta nyt se syyllistyi monen elokuvan perisyntiin, eli että ei osattu lopettaa ajoissa.

Ovatko Twilight-tyyppiset uudet vampyyrielokuvat rikos ihmisyyttä vastaan?

Vampyyrielokuvat? Überkaupallista paskaa ne ovat, jotka ovat suunnattu vain ja ainoastaan todella typerien teinien lompakkojen tyhjentämistä varten. Jos niistä elokuvista pitää, niin sitten on ansainnut menettää rahansa! Twilight, hyrrrr, hyi saatana!

Parhaat vampyyrielokuvat top 10?

Mahdotonta listata. Lista muuttuu vähän väliä, mutta nakataan nyt joitain esimerkkejä, eikä missään järjestyksessä. Roman Polanskin Dance of the Vampires, Jean Rollinin verenerotiikalla kyllästetyt mestariteokset, joista esimerkkinä vaikkapa Living Dead Girl. Hammer elokuvista vaikkapa Twins of evil, josta jotenkin vaan kumpuaa se kaikki loisto ja gotiikka, joka on ominaista tuon aikakauden brittiläiselle vampyyrielokuvalle. Nääh, liian vaikeaa…

– – –

Tulevaisuus

Koska kirjallesi on tulossa jatkoa? Seuraavan kymmenen vuoden päästä vai jo aiemmin?

Tarinoita olisi jo nyt yhden kirjan verran. Uskoisin että viiden vuoden kuluessa näemme toisenkin opuksen ilmestyvän, kunhan vaan saa revittyä jostain aikaa sen kirjoittamiselle.

Onko Blood Ceremonyllä tarkoituksena jatkaa kirjojen julkaisutoimintaa?

Ehdottomasti! Blood Ceremony Books tulee haalimaan okkultismia, noituutta, vasemman käden polkua, satanismia ja saatananpalvontaa käsitteleviä teoksia, sekä luonnollisesti kauhukirjallisuutta julkaistakseen niitä näiden kirjojen ystäville. Jos nurkissasi lojuu käsikirjoituksia jotka etsivät kustantajaa, niin ei muuta kuin yhteyttä tännepäin – hoidetaan ne pöytälaatikoista kansien väliin ja kauppojen hyllyille!

Milloin seuraava Blood Ceremony-elokuva, The Curse of the Witches Blood, ilmestyy? Kerro tuosta elokuvasta.

Elokuva on tällä hetkellä jälkituotantovaiheessa, joten muiden suomalaisten elokuvantekijöiden onneksi emme kerinneet mukaan Jussi-gaalaan, haha! Näillä näkymin ensi-ilta on maalis-, huhtikuussa. Kyseessä on synkeä tarina perheen kirouksesta ja elokuva sisältää itselleni rakkaita elementtejä, kuten sumuisia hautausmaita, aavemaisia kartanoita, noituutta, vampyyreitä ja tiettyä tunnelmaa, joka on nykyelokuvita ajat sitten kadonnut (lukuun ottamatta Tim Burtonin elokuvia). Kyseessä on kauhuelokuva, jossa on vahvoja elementtejä goottilaisesta kerronnasta ja pimeyden kauneudesta, jota ikävä kyllä niin harva käsittää ja ymmärtää sen väärin.

Elokuvan yhtä pääosaa esittää brittinäyttelijätär Eileen Daly ja hänen kanssaan työskentely oli yksi suuri unelmani ja haaveeni. Myös toinen suuri haaveeni meinasi toteutua ja oli hyvin hilkulla, että myös Ingrid Pitt olisi ollut mukana elokuvassamme, mutta aikataulut menivät ikävästi ristiin ja nythän niitä on enää mahdotonta paikkailla (R.I.P.). Joka tapauksessa rooleissa on mahtavia kotimaisia näyttelijöitä/näyttelijättäriä ja tulemme näkemään todella hyytäviä suorituksia jotka eivät jätä katsojia kylmäksi. Elokuvaa on mahdotonta tiivistää muutamaan riviin, mutta jos vielä jotain siitä haluan sanoa, niin se on todellinen harppaus taas kerran eteenpäin ryhmämme tuotannossa ja olen siitä helvetin ylpeä!

Onko The Curse of the Witches Bloodin jälkeen seuraavaan elokuvaan jo ideaa? Jos on, niin miten pitkällä valmistelut yms. tuon elokuvan suhteen jo ovat?

Ajatus ja tarinan runko ovat valmiina ja käsikirjoitusta aletaan työstämään mahdollisimman pian. Saattaa olla, että toteutan tässä välissä myös kokeellisemman elokuvan. Tämä siksi, että haluan todistaa itselleni, että on mahdollista tehdä elokuva lyhyemmässäkin ajassa, kuin kahdessa vuodessa – jopa 6 kuukaudessa! Sen jälkeen voisi taas tarttua megalomaaniseen eepokseen, joka syö elämästä kaksi vuotta. Tätä koitosta varten ollaan jo valmistauduttu pitkän aikaa hankkimalla lavasteita, pukuja ja proppeja.

Olet päättänyt äskettäin alkaa yksityisyrittäjäksi. Miten päädyit tähän ratkaisuun? Millaista liikettä alat pyörittää, missä, milloin? Mitä on myynnissä?

Halusin toteuttaa elämäntapamuutoksen. Hypätä pois oravanpyörästä, jossa olen pinkonut viimeiset 15 vuotta. Jatkossa elämä tulee olemaan taloudellisesti haastavampaa, mutta uskoisin myös, että onnellisempaa. Tämän muutoksen myötä haluan tehdä entistä enemmän näitä taiteellisia projekteja ja käyttää niihin sen ajan, jolloin juoksin ennen solmio kaulassa kiristäen neuvottelusta toiseen. Tähän mennessä en ole kaivannut takaisin qvartaalioravanpyörään…

Mutta takaisin itse yritykseen ja liikkeeseen. Ideana on avata oma tatuointistudio, jonka yhteydessä toimii Horror-Shop myymälä. Myymälässä myydään kauhuaiheisia t-paitoja, kauhuleffoja, musiikkia (metallia, horror punkkia, psychobillyä jne jne) sekä kaikkea friikkiä, kuten kutistettuja päitä (joita olen alkanut tuomaan maahan Ecuadorista), VooDoo nukkeja, kirjoja, noituutta, kirouksia ja muuta mukavaa.

Uskoisin, että tuonkaltaisessa liikkeessä viihtyisin loppuelämäni. Sopivan synkeä ympäristö, saa piirtää työkseen, kuunnella pitkin päivää hyvää musiikkia ja tutustua uusiin mahtaviin ihmisiin ja kuulla heidän elämäntarinoitaan. Tällä hetkellä etsin sopivaa liiketilaa putiikilleni ja odotan kärsimättömästi, että pääsen sen mahdollisimman pian avaamaan.

Onko presidenttiehdokas Pekka Haavisto sinulle sukua? Aiotko äänestää presidentinvaalien toisella kierroksella? Kuka olisi paras presidentti Suomelle, jos ei jompi kumpi toisen kierroksen ehdokkaista?

Jos kahdesta paskasta pitää valita vähemmän huono vaihtoehto, niin äänestän Saulia. Pekkaa en voisi kuuna päivänä äänestää, sillä ViherVasemistolaiset ovat saattamassa tätä maata perikatoon yltiöhumanistisella maailmankatsomuksellaan, joka perustuu naiviin typeryyteen ja lapselliseen uskoon ihmisten hyvyydestä. Onhan Niinistö täysi huijari ja kelmi, joka ajaa ainoastaan ja vain omien sidosryhmiensä etuja, mutta parempi sekin, kuin ehdokas, jonka selkäruodossa on luoda Suomeen Malmön kaltaisia lähiöitä, jotka todistavat epäonnistunutta maahanmuutto/pakolaispolitiikkaa irvokkaasti kirkuen.

Jos saisin vapaasti valita Suomelle presidentin, niin uskon että sellainen löytyisi kyllä tietystä leiristä, joskaan hän ei olisi Soini. Soinin kiihkokristillisyys hipoo ja samoja sväärejä, kuin Päivi Räsäsen, joka elää omassa pikku LaaLaaLandiassaan…

Mikä tekee sinut onnelliseksi?

Perhe ja vapaus toteuttaa niitä luovia/taiteellisia asioita, jotka koen itselleni tärkeiksi. Tällä hetkellä olen hyvin onnellinen, onnellisempi kuin pitkään aikaan. Havahduin jopa siihen yhtenä päivänä, että ei ole yhtään asiaa joka vituttaisi?!? Onkohan tämä paha ajatellen luovuutta? Tuskin, kyllä siellä sisälläni asuu vielä sellaisia perkeleitä, että niiden voimalla saadaan aikaan rujoa jälkeä ja hurmetta valkokankaalle, kirjojen sivuille, maalauskankaalle ja ties mille alustalle perkele!

– – –

Kiitos haastattelusta, Sami!

Aiheeseen liittyen:

Blood Ceremonyn sivut.

Blood Ceremony Facebookissa.

Blood Ceremony Magazine Facebookissa.

Blood Ceremonyn Horror Shop, josta teosta Blood, Boobs, and 10 year hell of making Movies. Suomifilmin alamaailma saa tilattua.

Diary of the Mad Man. Sami Haaviston blogi.

Read Full Post »