Feeds:
Posts
Comments

Posts Tagged ‘Judith Case’

Only in America. Autoleffa saatanallisella konseptilla: The Car.

The Car (1978)

Elliot Silversteinin kauhuelokuva, jossa pääosassa on omaa elämäänsä elävä ja muille päänvaivaa aiheuttava paholaisauto, oli elokuva,  jossa LaVey sai jälleen nimensä lopputeksteihin taiteellisena neuvonantajana. LaVey sanoi itse tästä elokuvasta seuraavaa: ”…tämä on toinen aidosti diabolinen elokuva, josta todella sain myös maininnan lopputeksteihin. Elokuvan auto oli muokattu erään oman autoni mukaan, aina moottorin ääntä myöten. Tämä on niitä elokuvia, joita on hyvin tyydyttävää katsoa. Kun vertaa elokuvan suhteellisen arvottomia uhreja ilkeänoloiseen, dramaattiseen ja mysteeriseen autoon, niin yleisö tuppaa kääntymään näistä kahdesta auton puolelle”.

Death Scenes (1989)

Anton LaVey The Washington Postin kannessa.

Kahdeksankymmentäluvun puolivälin jälkeen LaVey nousi useammin esiin talonsa uumenista. Huhtikuun 23. 1986 The Washington Post julkaisi LaVeystä näyttävästi artikkelin. Tämä oli aikaa, jolloin 80-luvun uusnoitavaino erityisesti satanisteja vastaan oli Yhdysvalloissa kuumimmillaan. Näihin aikoihin LaVey myös erosi toisesta vaimostaan Dianesta ja alkoi olla Blance Bartonin kanssa, joka myös auttoi häntä nostamaan Saatanan kirkon uudelleen aktiivisemmaksi. LaVey kuitenkin itse pysytteli enimmäkseen taka-alalla, omassa universumissaan. Tähän LaVeyn elämän ajanjaksoon sijoittuu myös Nick Bougasin ja F.B. Vincenzon kirjoittama dokumentti Death Scenes, jossa käydään läpi vanhoja, poliisien 40- ja 50-luvuilla ottamia verisiä ja tylyjä rikospaikkakuvia läpi. LaVey oli dokumentin isäntä ja kertova ääni, käyden tyynesti läpi sen hurmeista tarinaa. Jokseenkin samaan sarjaan meni myös samana vuonna julkaistu Nicholas Schreckin ohjaama dokumentti Charles Manson Superstar, johon LaVey on merkitty tutkimusavustajaksi. Omalta osaltaan LaVeyn kasvavasta kyynisyydestä ja misantropisuudesta, ”tri phibesmäisyydestä”, kertovat hänen osallistumisensa tämänkaltaisiin projekteihin. Kirjallisesti LaVeyn uusi, dekadentti linja nosti ensikerran päätään esseessä nimeltä ”Misantropia”, jonka hän kirjoitti 1989 julkaistuun, Bob Blackin ja Adam Parfreyn toimittamaan esseekokoelmaan Rants and Incendiary Tracts: Voices of Desperate Illuminations 1558-Present! Tätä seurasi pian toinen samanhenkinen essee ”Invisible War” Parfreyn vuotta myöhemmin(1990) toimittaan teokseen Apocalypse Culture.

Anton LaVey: Minne helvettiin putosi etuhammas?

Speak of the Devil (1995)

Death Scenesiin osallistumisen jälkeen LaVeyn tuotoksia alkoi pitkästä aikaa ilmestyä enemmänkin. Ja niitä tulikin muutaman vuoden sisään melko paljon. Feral Housen kautta 1992 ilmestyi kirja nimeltä The Devil’s Notebook. Ero LaVeyn aiempiin kirjoihin oli huomattava. Siinä missä aiemmat kirjat käsittelivät magiaa ja olivat miltonilaisen jaloja saatanallisuudessaan, käänsi The Devil’s Notebook lehden, jonka myötä teksti oli muuntunut eräänlaiseksi dekadentiksi yhteiskuntakritiikiksi. Misantropinen ja jopa hyvin lohduton tunnelma on läsnä myös 90-luvun puolivälin tienoilla julkaistuilla LaVeyn urkumusiikkilevyillä Answer Me/Honolulu Baby 7” (1993), Strange Music, 10″, sekä Satan Takes a Holiday CD:llä (1995).

Vuonna 1995 Nick Bougasin ja Adam Parfreyn ohjaama dokumentti LaVeystä heijastaa samaa linjanmuutosta. Vaikka 1993 LaVeylle ja Blanche Bartonille syntynyt poikalapsi Satan Xerxes LaVey oli varmastikin tuonut vanhalle kärttyisälle äijälle jossain määrin uutta iloa elämään, oli hän kuitenkin äänensävyltään jokseenkin toinen mies kuin vaikka vuoden 1969 dokumentissa Satanis. Dokumentissa LaVey puhuu yhden etuhampaansa menettäneenä mm. huumorintajustaan, maailmansodista, amerikkalaisesta pop-musiikista, keinotekoisten kumppaneiden eduista oikeisiin ihmisiin nähden, ja hän myös tietysti soittaa urkujaan. Dokumentti jäi LaVeyn viimeiseksi esiintymikseksi missään elokuvassa, ja hän kuoli paria vuotta myöhemmin sydänsairauteen, lokakuun 29, 1997. Häneltä julkaistiin tämän jälkeen vielä postyymisti kirja Satan Speaks!, joka jatkoi samoilla synkeän humoristisilla ja misantropisilla linjoilla kuin hänen edellinen kirjansa.

Hollywoodin lumoissa

Hollywoodilla ei tässä yhteydessä tarkoiteta vain kaupunkia sinällään, vaan elokuvan maailmaa yleensä, jota LaVey omin preferensseineen rakasti. LaVeyn linkki Hollywoodiin alkoi vuonna 1967 julkisen saatanallisen hääseremonian järjestämisestä kirjailija John Raymondille ja Judith Caselle, jolloin paikalla oli myös musta näyttelijä ja laulaja Barbara McNair. Vuosien varrella LaVey väitti olleensa ystävä mm. Kim Novakin, Christopher Leen, Laurence Harveyn ja Keenan Wynnin kanssa. Nämä väitteet näyttävät kaikki suuresti liioitelluilta, mutta ainakin Christoper Leen hän näistä näyttelijöistä oikeasti tapasi – tapaaminen tosin oli täydellinen katastrofi.

Good old days: Michael A. Aquino, Sammy Davis Jr, Anton LaVey.

70-luvun alkupuolella San Franciscon alueella kuvattiin TV-sarjaa nimeltä Poor Devil, jossa sekä Sammy Davis Jr. että Christopher Lee esiintyivät. LaVeyt pitivät sarjasta kovasti, ja koska Davis osoitti olevansa hyvin myötämielinen Saatanan kirkolle, myönnettiin hänelle asian vuoksi kirkon kunniajäsenyys. Davis oli asiasta otettu ja jatkoi kirkon ihailuaan julkisesti. LaVeyt näkivät tämän hienona pr:nä ja melko lailla samaan kyytiin päättivät antaa kunniajäsenyyden myös Christopher Leelle. Näiden tapahtumien mainingeissa Davis järjesti Leelle ja LaVeylle yksityisen tapaamisen. Siitä, mitä näiden kahden jättiläisen tapaamisessa täsmälleen tapahtui, ei ole kunnolla selvyyttä. Ilmeistä LaVeyn vaiteliaisuuden suhteen asiasta oli, että heidän kemiansa eivät olleet tavalla tai toisella kohdanneet ollenkaan. Tämä on selvää myös melko pian tuon kohtaamisen jälkeen Leen antamasta haastattelusta National Enquirer-lehdelle vuonna 1974, jossa hän suurin sanoin varoitti mustan magian vaaroista:

Olen täysin varma, että maailmassa on nykyään tuhansia ja tuhansia ihmisiä, jotka aktiivisesti käyttävät mustaa magiaa saadakseen sitä, mitä he haluavat. Olen varma, että he ovat vastuussa monista hirveistä asioista, joita maailmassa tapahtuu, kuten sodista Lähi-Idässä, tapoista Pohjois-Irlannissa, öljykriisistä, poliittisesta korruptiosta, kommunismista, kuin myös pörssin huonosta tilasta (…) Musta magia näyttelee niin voimakasta roolia yhteskunnassamme, että rehellisesti sanottuna pelkään tulevaisuuden puolesta (…) Mustaan magiaan liittyy kirkonkaltainen hierarkia johtajineen, joita kiinnostaa muiden hallitseminen. Pohjan perimmäisenä on ihmisiä, jotka tulevat huijatuksi mukaan paholaisen palvontaan koska he ovat yksinäisiä, epävarmoja, tai turhautuneita ja he ajattelevat, että palvomalla paholaista he saavat itselleen tyydyttävämmän elämän (…) Roolini kauhuelokuvissa on tuonut minulle kontakteja ihmisiin, jotka ovat lisänneet tietojani okkulttisesta tiedosta. Koen, että on velvollisuuteni taivutella ihmisiä pois mustasta magiasta. Mielestäni elokuvani palvelevat tätä päämäärää näyttämällä pahuuden todellisen kauhun. Elokuvieni moraali on, että ilkeys on hirvittävää ja että hyvä voittaa aina lopulta. Muistakaa, että kun sanasta ”good” otetaan pois ”o”, saadaan God, ja kun sanaan ”evil” lisätään ”d”, saadaan ”Devil”.

Ei liene ihme, että tämän jälkeen Saatanan kirkon suhde Christopher Leehen alkoi hiipua…  Kuuluisin näyttelijä, kenet LaVey väitti tunteneensa Hollywoodista, oli tietenkin Marilyn Monroe. LaVey itseasiassa väitti Bartonin kirjassa The Secret Life of a Satanist, että hänellä olisi ollut lyhyt suhde Monroen kanssa 1948. Myytin mukaan LaVey olisi tuolloin soittanut urkuja Los Angelesissa sijaitsevassa burleski-teatteriassa nimeltä Mayan, ja tavannut siellä nuoren stripparin nimeltä Marilyn Monroe. Tämän jälkeen heillä myytin mukaan oli kiihkeä suhde ennen Monroen suureen suosioonsa nousua. LaVey väitti tietäneensä, että Monroe päätyi strippaamaan saadakseen vuokransa maksetuksi. LaVey myös esitteli vierailijoilleen Monroen alastonkuvakalenteria, jossa oli omistuskirjoistus ”Tony, kuinka monta kertaa tämän oletkaan nähnyt! Rakkaudella, Marilyn”.

Monroen läheinen Robert Slatzer ja hänen agenttinsa vuodelta 1948, Harry Lipton ovat kuitenkin osoittaneet tämän tarinan olleen hölynpölyä. Tuohon aikaan Lipton maksoi Monroen kulut, vuokran mukaanlukien. Mayanteatterin ohjaaja Paul Valentine taas on kertonut, että kyseinen teatteri ei ole koskaan ollut burleski-teatteri ja ettei sen tiloissa ole koskaan esiintynyt sen enempää Monroe kuin LaVeykään. Ja mitä tulee LaVeyn Monroenakukalenteriin, on LaVeyn entinen vaimo Diane myöntänyt tehneensä siinä olevan ”omistuskirjoituksen”. Tämän lisäksi LaVeyn entinen julkisten asioiden hoitaja Edward Webber on sanonut, että LaVey oli tunnustanut hänelle, ettei hän koskaan tavannut Monroea.

[Tämä on artikkelin osa 5/6. Osan 6/6 voit lukea täältä. Artikkeli julkaistiin kokonaisuudessaan ensimmäisen kerran Blood Ceremony -lehdessä 4/2009. Voit ostaa lehden täältä.

Read Full Post »