Feeds:
Posts
Comments

Posts Tagged ‘Jack London’

Kustantamo Vuohi Julkaisut on tehnyt kulttuuriteon julkaisemalla Ragnar Redbearding klassikon Might is Right suomeksi. Jos teos ei ole entuudestaan tuttu, niin teokseen suomentajan kirjoittama esipuhe valaisee opuksen sisältöä ja historiaa hyvin:

– – –

“Tämä kirja on törkeä. Se loukkaa nykyisen poliittisen korrektiuden ilmapiirissä keskivertoa länsimaalaista lukijaansa kuin peukaloon saatu vasaranisku. Siinä missä Friedrich Nietzsche (joka kuoli kymmenen vuotta tämän kirjan ensijulkaisun jälkeen) keskittyi rienaamaan lähinnä kristinuskoa, laajensi Redbeard rienaamisen spektriä uskonnon lisäksi myös politiikkaan, sosiologiaan, biologiaan, sekä kaikkeen mahdolliseen näiden väliltä. Ja siinä missä Nietzschestä on tullut reilussa sadassa vuodessa yleisesti hyväksyttyä ja myös melko suosittua luettavaa, ei samaa voi sanoa Redbeardista. Hänen kirjansa on tuskin kärsinyt vuosien varrella inflaatiota, mitä tulee sen räjähdysarvoon – asiantila on päinvastoin. Redbeardin kirja on nykymaailmassa törkeämpi kuin se kirjailijan elinaikana koskaan oli. Kuuluisa amerikkalainen historioitsija James J. Martin sanoi teoksesta kerran, että se on ”epäilemättä eräs palopommimaisin koskaan tai missään kirjoitetuista teoksista”.

Nietzschen suosion kasvu länsimaissa viimeisen sadan vuoden aikana suhteutuu osaltaan selvästi yleiseen länsimaisen kulttuurin sekularisaatioon ja siihen liittyvään individualismin kasvuun. Uskonto ja tietynlainen kollektivismi menetti tuona aikana valtaansa kyseenalaistamattomana auktoriteettina ja kulttuurin osana. ”Maallistumisen” kanssa käsi kädessä ovat tuona aikana tietysti kasvaneet länsimaisen ihmisarvon ja oikeustajun käsitteet ja muodot – jopa siinä määrin, että nykyinen ns. poliittinen korrektius menee usein jopa naurettavuuksiin asti herkkänahkaisuudessaan ja ”sensitiivisyydessään”. Jos Redbeard eläisi meidän aikanamme, hän epäilemättä sanoisi, että sekulaari humanismi on ottanut uskonnon ja tietynlaisen alueellisen yhtenäiskulttuurin paikan kyseenalaistamattoman totuuden äänitorvena länsimaisessa maailmassa. Redbeardin teoksen kasvanut räjähdysarvo johtuukin suurelta osalta juuri sekulaarin humanismin naamalle sylkemisestä. Asiaa on nykylukijan kuitenkin hieman kontekstualisoitava.

Voiman filosofia ilmestyi ensimmäisen kerran hieman ennen 1900-luvun taitetta. Tuohon aikaan orjuus oli vasta hiljan lakkautettu Yhdysvalloissa ja yleinen mielipide oli edelleen hyvin rasistinen. Kirjan asiaan liittyvät törkeydet onkin oleellista lukea tätä ajankuvaa vasten ja miettien, mitkä meidän omana aikanamme pitämät asiat voivat näyttää sadan vuoden päästä moraalisesti vähintään kyseenalaisilta. Omana aikanaan Redbeardin mielipiteet rotuasioista eivät olleet aivan niin radikaaleja, kuin miltä ne meistä nyt kuulostavat. Kirjan rasistiset ja myös nykyperspektiivistä katsoen seksistiset näkemykset pohjautuivat viimekädessä tuolloin vielä hyvin vallankumoukselliseen ja tuoreeseen ajatteluun – darwinismiin. Charles Darwinin evoluutioteorian pohjalta kehittyi pian tuohon aikaan suosittu sosiaalidarwinismi, jonka mukaan yhteiskunnan kehitys perustuu samankaltaiseen luonnonvalintaan, kuin minkä nähdään toteutuvan eläin- ja kasvikunnassa. Sosiaalidarwinismin perustajana pidetyn Herbert Spencerin nimi vilahteleekin silloin tällöin tämän teoksen sivuilla – joka siis myöskin nyt lukeutuu sosiaalidarwinismin kultaiseen kirjastoon.

Voiman Filosofian ydinajatus on, että perinteiset ihmisoikeudet ja luonnonoikeudet ovat virheellisiä, ja että moraalisesti oikeutetuista asioista päättää viime kädessä voima tai fyysinen mahti – ja että näin tulee ihmisen evoluution kannalta ollakin, koska vain siten ihmiskunta pysyy luonnonvalinnan kamppailussa elinvoimaisena ja kehittyvänä. Teos peräänkuuluttaa tietynlaista vahvaa yksilöllisyyttä, rohkeutta, kumartelemattomuutta, aloitteellisuutta, itseriittoisuutta, elinvoimaisuutta, konfliktin ylevöittävää vaikutusta ja yleisesti ottaen tietynlaista ”kunniallista selkärankaa elämän taistelussa”.

Redbeardin esittämä kriittisyys pankkiireja, veronkerääjiä ja holhoavia hallituksia kohtaan tuntuu paikoitellen päätähuimaavan ajankohtaiselta ja pelottavan osuvalta, jopa profeetalliselta. Tämä osa-alue kirjan keskeisistä linjanvedoista on epäilemättä monelle teoksen lukijoista sen ajankohtaisin. Maailmassa, joka on huimaa vauhtia globalisoitunut, globalisoituu yhä lisää ja jossa yhä yleisemmin puhutaan ”uudesta maailmanjärjestyksestä” ja siihen liittyvästä ”yhteisestä maailmanhallituksesta”, tuntuvat Redbeardin kriittiset sanat tarjoavan lukijalleen paljon ajattelemisen aihetta. Tällaisille ajatuksille löytyykin nykyään yhä kasvava määrä kannattajia niin Yhdysvalloista kuin Euroopasta.

Mutta kuka oikein oli ”Ragnar Redbeard”, joka tämän rienaavan kirjan aikoinaan kirjoitti? Pseudonyymin takana on arvuuteltu olevan joko australialaisen Arthur Desmondin (1859–1929) tai amerikkalaisen Jack Londonin (1876–1916). Kummankin kirjailijan kohdalla heidän tunnetut poliittiset mielipiteensä olivat enemmän tai vähemmän erilaisia siitä, mitä Voiman filosofiassa esitetään – ja tämä on saanut monet epäilemään, että teos on ollut vain (kumpaa sitten kirjailijaksi onkaan arveltu) satiiria sosiaalidarwinismista. Jack Londonin tutkijat ovat aina pitäneet hyvin epätodennäköisenä, että London olisi ollut tekstin takana. London oli poliittisilta näkemyksiltään hyvin vahvasti sosialisti. Desmond taas oli tunnettu vallankumouksellisuudestaan ja jotkut hänen julkisesti esittämänsä poliittiset ajatukset olivat hyvin samanlaisia Voiman filosofian sisältöön nähden. Nykyisen tietämyksen valossa näyttääkin selvältä, että Arthur Desmond oli arvoituksellinen ”Ragnar Redbeard”. Erityisen vakuuttavanoloisen esityksen asiasta on tehnyt historioitsija Darrell W. Conder kirjassaan I Beheld Desmond as Lightening Fall – to Chicago! The Story of Arthur Desmond, ‘Ragnar Redbeard’ and ‘Might is Right’.

Desmond, joka oli australialainen anarkisti, runoilija ja kirjailija, oli myös Uudessa-Seelannissa poliitikkona, ennen kuin hän muutti Yhdysvaltoihin 1800-luvun lopussa. Häneen liitetään Redbeardin lisäksi myös seuraavat pseudonyymit kirjailijanimet: Arthur Uing, Richard Thurland, Desmond Dilg ja Gavin Gowrie.

Jack Londonia teoksen kirjoittajaksi ehdottaneista kuuluisin lienee Anton LaVey (1930-1997), edesmennyt Saatanan kirkon perustaja. LaVey itse sumeilematta kopioi teokseensa Saatanallinen Raamattu huomattavia pätkiä lähes suoraan Voiman filosofiasta. Tämä on nähtävissä erityisesti LaVeyn kirjan kappaleessa ”Saatanan kirja”. Anton LaVeyn ja Saatanan kirkon mainitseminen Ragnar Redbeardin yhteydessä on hyvin perusteltua myös siksi, että huomattava määrä, ellei peräti suurin osa Voiman filosofian nykylukijoita on löytänyt teoksen nimen omaan Anton LaVeyn tekstien kautta. LaVey myös kirjoitti esipuheen M.H.P. & CO:n vuonna 1996 julkaisemaan versioon teoksesta.

Nyt käsillä oleva suomenkielinen laitos ilmestyy 120 vuotta kirjan ensijulkaisun jälkeen. Jokainen, joka kirjan lukee, tulee varmasti huomaamaan, että sen ruuti ei ole kostunut ajan saatossa lainkaan. Oli teoksen sisällöstä sitten mitä mieltä tahansa, tarjoaa se joka tapauksessa harvinaisen väkevää peilipintaa oman maailmankuvan tarkasteluun. Turhaan ei Voiman filosofiaa pidetäkään alansa klassikkona.”

– – –

Kirjan kustantajan sivuilta löytyy seuraavaa infoa:

Might Is Right on yksi kiintanalaisimmista teoksista joita on koskaan kirjoitettu. Se on ollut julkaisukiellossa moneen kertaan eri maissa ja vaikuttanut moniin tärkeisiin ihmisiin historian aikana. Itse Anton Lavey kopioi pätkiä teoksesta omaan kirjaansa Saatanallinen Raamattu. Tämä 1800-luvun lopulla kirjoitettu teos saa vihdoinkin ensimmäistä kertaa päivänvalon suomen kielellä.”

Kirjan Sisällys:

SUOMENTAJAN ALKUSANAT

KAPPALE I: JOHDANTO
Pahuuden elävät voimat ovat löydettävissä nykypäivän moraalisista ideaaleista.

KAPPALE II: IKONINSÄRKIJÄ
Kristillinen etiikka syytettynä. Jeesus, todellinen Pahuuden ruhtinas – maailman Mefistofeles – orjien kuningas.

KAPPALE III: HEILUVA VERKKO!
Verkon heilunta. Valtion alus, merirosvolaiva. ”Kaikki ihmiset on luotu tasa-arvoisiksi” on räikeä maanikon oppi.

KAPPALE IV: IHMINEN ON LIHANSYÖJÄ!
Lihansyöjä-ihminen. Ideaalinen eläin, tuhoava soturi – ei mikään ristiinnaulittu puuseppä. ”Moraaliset periaatteet” ovat säännöksiä orjille.

KAPPALE V: IHMISYYDEN KESKEINEN PÄÄMÄÄRÄ
Ihmisyyden keskeinen päämäärä – maallinen menestys. Itsesuojelu, luonnon ensimmäinen laki. Helvetti ottaa omakseen voitetut – epäonnistuneet.

KAPPALE VI: RAKKAUS, NAISET JA SOTA
Rakkaus, naiset ja sota. Naaraat rakastavat parhaiten tappelevia uroksia. Seksuaalinen valinta ja armottoman konfliktin välttämättömyys.

KAPPALE VII: NYKYPÄIVÄN LOGIIKKA

Luonnon maailma on sodan maailma; luonnollinen ihminen on soturi; luonnon laki on hammasta ja kynttä. Kaikki muu on erhettä. Kaikkialla vallitsevat taistelun olosuhteet. Olemme syntyneet alituiseen konfliktiin. Se on perintömme, aivan kuten se oli aiempien sukupolvien perintö. Tämä ”taistelun olosuhde” saatetaan naamioida pyhimys Fransiskuksen fraaseihin tai Kropotkinin tai Tolstoin pehmeisiin ja petollisiin oppeihin, mutta siltikään sitä ei voi kukaan ihminen tai ihmisten heimo välttää. Siellä se on ja siellä se säilyy, ja jokaisen ihmisen täytyy ottaa se huomioon (vaikka hän sitä välttäisi). Se hallitsee kaikkea; se määrittää kaikkea; se vallitsee kaikissa asioissa ja päättää kaikista niistä, jotka kuvittelevat poliisivoimin varustettuja populaatioita, kansainvälisesti säädeltyjä rauhallisuuksia ja valtioiden organisoimaa teollistuneisuutta niin iloisiksi, siunatuiksi ja jumalallisiksi.

– – –

Teosta saa tilattua mm. seuraavista paikoista: No Sign of Life, Vuohi julkaisut, Horror Shop.

Read Full Post »

Seawolf. Wolf Larsenille ei vittuilla.

The Sea Wolf (1941)

Tässä Michael Curtizin ohjaamassa draama- ja seikkailuelokuvassa näyttelee Edward G. Robinson, joka oli eräs LaVeyn monista suosikkinäyttelijöistä, ja jonka useita rooleja LaVey piti saatanallisina. The Sea Wolf, joka pohjautuu Jack  Londonin saman nimiseen kirjaan, lienee ollut näistä elokuvista LaVeylle tärkein. Hän sanoi elokuvasta ja Robinsonin näyttelemästä roolista siinä seuraavaa: ”The Sea Wolf:ssa Wolf Larsen (Robinson) häpäisee ainoastaan sellaisia ihmisiä, jotka ovat jo itse häpäisseet itseään, hän on brutaali vain sellaisille, ketkä tietävät vain brutaalin toimintatavan, hän vaanii sellaisia, ketkä ansaitsevat tulevansa vaanituiksi. Näin toimiessaan, Robinson on täysin saatanallinen hahmo”. Jokainen, joka on lukenut LaVeyn Saatanallisen Raamatun ja sen yhdeksän saatanallista julkilausumaa, huomaa, että Robinsonin hahmo kyseisessä elokuvassa noudattaa tarkalleen LaVeyn julkilausumissa esitettyä etiikkaa. Wolf Larsen osoittaa ystävällisyyttä vain niille, ketkä sen ansaitsevat, hän kostaa kohtaamiaan vääryyksiä toisen posken kääntämisen sijaan, eikä hän lankea psyykkisten vampyyrien ansoihin. LaVey listasi useissa yhteyksissä myös monia muita suosikkielokuviaan, joissa Robinson näytteli: Key Largo, Hell on Frisco Bay, Little Caesar, ja The Night Has a Thousand Eyes.

The Ganster (1947)

Tämä elokuva, jonka ohjasi Gordon Wiles, oli eräs LaVeyn film noir-suosikkeja. LaVey sanoi tästä elokuvasta itse näin: ”Tämä on pieni ja pienelle huomiolle jäänyt elokuva, sellaisena melkein unohdettu. Se alkaa ja loppuu saatanallisella julkilausumalla, ja katsoja tietää, että pääosan henkilö, jota näyttelee Barry Sullivan, on tuhoon tuomittu mies. Tämä ei ole mikään Legs Diamond tai Al Capone-tarina, vaan psykologinen tarina gangsterista, joka on kenties liian sivistynyt, sensitiivinen ja ystävällinen ollakseen armoton gangsteri. Hän on noussut slummeista ainoaan rooliin johon hän kohtalonsa vuoksi on voinut päätyä. Hän on kuin Lucifer, langennut enkeli, joka huomaa olevansa olosuhteiden uhri.”

Wise Blood (1952)

Tässä John Hustonin ohjaamassa tragikomediassa tulee hyvin esiin LaVeyn näkemys typeryydestä ja typeristä  ihmisistä. Muistutuksena mainittakoon, että typeryys on ensimmäinen ja siis pahin LaVeyn listaamista saatanallisista synneistä, ja että eräs LaVeyn ahkerasti viljelemä asiaan liittyvä sitaatti oli W.C. Fieldsiltä lainattu sosiaalirealistinen toteamus, että ”joka minuutti syntyy ääliö”. LaVey sanoi Wise Blood:sta itse näin:”Ohjaaja John Huston on osoittanut, että hänellä on saatanallista visiota monissa elokuvissaan. Eräs, joka niistä minun silmissäni nousee ylitse muiden, ja mikä Hustonille itselleen merkitsi eräänlaista satiirista kritiikkiä, on Wise Blood. Se perustuu Flannery O’Connorin kirjaan erään nuorukaisen seikkailuista, joita hän kokee palattuaan armeijasta etelävaltion kotiinsa ja perustettuaan ”Jeesuksen Kristuksen kirkon ilman Kristusta”. Elokuvan tarinan kertominen ei tee elokuvalle mitään oikeutta – kammottavan yksityiskohtaiset hahmot ovat se seikka, mikä tekee elokuvasta sen, mikä se on. Ne ovat tuskallisen realistisia: käsittämättömän typeriä, intensiivisiä ja traagisia! Elokuvassa ei ole ensimmäistäkään ihmistä, keneen haluaisit samaistua. Harry Dean Stanton tekee loistavan roolisuorituksen sokeana huijaripastorina, jonka tytär on likimain vajaaälyinen – mutta niin ovat kyllä lähes kaikki muutkin elokuvan hahmot. Karmeinta on, että jotkut ihmiset ketkä katsovat tämän elokuvan, eivät tajua siinä olevaa vitsiä – he ajattelevat, että elokuvan hahmot ovat sellaisia, millaisia kaikkien oletetaan oikeastikin olevan! Elokuva on hienosti tehty, Hustonin kyky kuvata kaikki nuo surulliset ja typerät ihmiset juuri sellaisina, jollaisia he todella ovat, on hyvin saatanallinen! Elokuva on todella misantropinen. Se on niin realistinen, että se on lähes surrealistinen”.

Rosemary’s baby (1967)

Rosemary's baby.

Roman Polanskin ohjaama, Ira Levinin samannimiseen romaaniin pohjautuva kauhuelokuva syntyi maailmaan, jossa Saatanan Kirkko oli vuoden ikäinen. LaVey sanoi tätä elokuvaa, jossa Saatanan lapsi syntyy maailmaan, ”parhaaksi mainokseksi satanismille sitten inkvisition”. Elokuva olikin LaVeylle ja hänen kirkolleen mitä mainioin onnenpotku, sillä sen kautta Saatanan kirkko sai medialta enemmän huomiota kuin koskaan aiemmin. Elokuvassa tehty maininta ”vuodesta yksi” ei ollut tulosta yhteistyöstä LaVeyn tai hänen perustamansa kirkon kanssa, mutta monille asia varmasti toi kuitenkin mieleen Saatanan kirkon. LaVey väitti, että hän olisi näytellyt elokuvassa Mia Farrowin raskaaksi tehnyttä paholaista, ja että hän olisi ollut elokuvassa myös teknisenä neuvonantajana. Kumpikaan väite ei kuitenkaan pidä paikkaansa. LaVeyn ainut virallinen yhteys elokuvaan oli, että hänet pyydettiin elokuvan julkistamistilaisuuteen San Franciscon Marina theateriin pr-mielessä – minne hän sitten näyttävästi saapuikin kaapuun pukeutuneena, kahden avustajan saattamana.

LaVeyn Zeena-tytär on ollut niiden joukossa, ketkä ovat osoittaneet LaVeyn väitteitä elokuvan suhteen vääriksi. Zeena julkaisi kumppaninsa Nikolas Schrekin kanssa vuonna 1988 tekstin nimeltä Anton LaVey: Legend and Reality. Muiden asioiden ohessa siinä mainitaan Rosemary’s Babystä seuraavaa: Polanskyn läheinen ystävä Gene Gutowski (elokuvan alkuperäinen tuottaja) sanoi, ettei elokuvalla ollut teknistä neuvonantajaa. LaVey ei myöskään koskaan edes tavannut Polanskia. Elokuvan tuottaja William Castle ei myöskään mainitse LaVeytä sanallakaan mm. elämänkerrassaan. Kukaan muukaan elokuvan teossa mukana ollut ei ole koskaan maininnut LaVeystä tuon elokuvan suhteen sanallakaan. Mia Farrowin kuuluisan paholaiskohtauksen sijaisnäyttelijän isä muisteli myöhemmin, että hyvin hoikka ammattitanssija näytteli paholaiskohtauksen pieneen kumipukuun pukeutuneena. Muutamaa vuotta myöhemmin tuo samainen puku päätyi Studio One Producktionille Louisvillessä, Kentuckyssä, jossa sitä käytettiin pienen budjetin kauhuelokuvassa nimeltä Asylum of Satan. Tri Michael Aquino, joka tuolloin vielä kuului Saatanan kirkkoon ja oli tuohon elokuvaan teknisenä neuvonantajana, tarkasti puvun paikan päällä ja totesi, että 90-kiloinen ja 180 cm pitkä LaVey ei olisi millään voinut survoa itseään tuohon pukuun. Asylum of Satanissa kyseiseen pukuun pukeutui naisnäyttelijä.

Invocation of my Demon Brother (1969)

Anton LaVey Kenneth Angerin elokuvassa Invocation of my Demon Brother.

Tähän väliin LaVeyn ystävältä, Saatanan kirkossa jo perustamisaikoina mukana olleelta Kenneth Angeriltä tuli ulos eräänlainen maaginen taide-elokuva, jossa LaVey aivan oikeasti (toisin kuin Rosemary’s Baby:ssä) näytteli lyhyen roolin Saatanana. Tarinan mukaan tämä lyhytelokuva syntyi materiaalista, jonka olisi pitänyt olla alun alkaen Angerin elokuvassa Lucifer Rising. Soundtrackin elokuvaan teki moog-syntesisaattorilla Mick Jagger.

Satanis, the Devil’s Mass (1970)

Kuva dokumentista "Satanis, the Devil's Mass". Harva meistä kykenee olemaan muovisarvet päässä vakuuttava.

Vuonna 1968 Murgenstrumm Records julkaisi LaVeyltä ja hänen kirkoltaan LP:n The Satanic Mass, mitä tammikuussa 1970 seurasi Avon booksin kustantamana Saatanallisen raamatun ensimmäinen pokkariversio. Myöhemmin samana vuonna ilmestyi Pierre Laurentin tekemä legendaarinen dokumentti Satanis, the Devil’s Mass, joka käsitteli LaVeytä ja tämän kirkkoa. Dokumentti on hyvin mielenkiintoinen ja hilpeä katsaus alkuaikojen Saatanan kirkkoon. Se pitää sisällään muutamia sittemmin legendaarisiksi tulleita rituaalikohtauksia ja LaVeyn haastattelupätkiä (joita on monet kerrat toistettu useissa muissa dokumenteissa), kuin myös erinäisiä tahattoman koomisia talking heads-haastatteluja. Tupakkaa ketjupolttava vanhempi satanistinainen on myös varsin pirteää katsottavaa ja kuultavaa, samoin kuin myös LaVeyn kotona kokoontunut masturbaatiosta puhuva, ketjupolttava ja lievästi humalaisen oloinen seurakunta. Oma pieni huvittava yksityiskohtansa elokuvassa on myös nuori, Woody Allenilta vielä tuolloin näyttänyt Isaac Bonewits, joka sittemmin erosi Saatanan kirkosta näkemyksellisistä syistä johtuen ja joka tämän jälkeen on luonut itselleen uraa melko tunnettuna uuspakanana. Satanis-dokumentissa Bonewits veti pisteet kotiin pyytämällä LaVeytä, joka rituaalitilanteessa esitti Saatanaa, siunaamaan hänen peniksensä suuremmaksi ja kestävämmäksi. Ja LaVeyhän siunasi sen. Myöhemmin, erottuaan kirkosta, Bonewits vuonna 1994 kirjoitti esseessään ”Satanic Adventure”, että LaVey ei osannut käyttää magiaa. Tästä voi ehkä päätellä, että Satanis-dokumentin peniksensiunaus ei sitten toiminutkaan. Tough luck.

Anton LaVey "hanging out".

Witchcraft ’70 (1970)

Witchcraft '70

Tämä Yhdysvalloissa ilmestynyt dokumentti pohjautui Luigi Scattinin Euroopassa julkaistuun dokumenttiin Angeli Bianchi, Angeli Neri. Siinä, missä dokumentin eurooppalainen versio Saatanan kirkkoa kohtaan oli asiallinen, oli dokumentin amerikkalainen versio kaikkea muuta: siinä oli hölmön moralistinen kerronta, dokumenttiin oli tungettu mukaan perättömiä väitteitä eläinuhreista, verijuhlista ja taloudellisesta hyväksikäytöstä. LaVey oli dokumentissa neuvonantajana jaesiintyi myös cameona eräässä rituaalissa, joka oli kuvattu hänen kotonaan San Franciscossa.

Dokumentissa esiintyi myös kirkon Louisvillen alueella toiminut Nineweh Grotto, joka oli aiemmin samana vuonna ollut esillä myös Arthur Lyonsin tuolloin julkaistussa kirjassa The Second Coming: Satanism in America (myöhempi versio kirjasta kulkee nimellä Satan Wants You). Dokumentin arvio Saatanan kirkon julkaisussa The Cloven Hoof oli ymmärrettävistä syistä melkoisen kriittinen.

Seuraavan vuoden puolella julkaistiin LaVeyn toinen kirja The Compleat Witch: or What to do when Virtue Fails (myöhemmin teos nimettiin muotoon The Satanic Witch). Vaikka teoksen nimi mielenkiintoisesti linkittyykin Witchcraft 70’s-dokumenttiin, ei sillä ollut sen kanssa kuitenkaan mitään tekemistä.

[Tämä on artikkelin osa 3/6. Osan 4/6 voit lukea täältä. Artikkeli julkaistiin kokonaisuudessaan ensimmäisen kerran Blood Ceremony -lehdessä 4/2009. Voit ostaa lehden täältä.

Read Full Post »