Feeds:
Posts
Comments

Posts Tagged ‘Invocation of my Demon Brother’

Seawolf. Wolf Larsenille ei vittuilla.

The Sea Wolf (1941)

Tässä Michael Curtizin ohjaamassa draama- ja seikkailuelokuvassa näyttelee Edward G. Robinson, joka oli eräs LaVeyn monista suosikkinäyttelijöistä, ja jonka useita rooleja LaVey piti saatanallisina. The Sea Wolf, joka pohjautuu Jack  Londonin saman nimiseen kirjaan, lienee ollut näistä elokuvista LaVeylle tärkein. Hän sanoi elokuvasta ja Robinsonin näyttelemästä roolista siinä seuraavaa: ”The Sea Wolf:ssa Wolf Larsen (Robinson) häpäisee ainoastaan sellaisia ihmisiä, jotka ovat jo itse häpäisseet itseään, hän on brutaali vain sellaisille, ketkä tietävät vain brutaalin toimintatavan, hän vaanii sellaisia, ketkä ansaitsevat tulevansa vaanituiksi. Näin toimiessaan, Robinson on täysin saatanallinen hahmo”. Jokainen, joka on lukenut LaVeyn Saatanallisen Raamatun ja sen yhdeksän saatanallista julkilausumaa, huomaa, että Robinsonin hahmo kyseisessä elokuvassa noudattaa tarkalleen LaVeyn julkilausumissa esitettyä etiikkaa. Wolf Larsen osoittaa ystävällisyyttä vain niille, ketkä sen ansaitsevat, hän kostaa kohtaamiaan vääryyksiä toisen posken kääntämisen sijaan, eikä hän lankea psyykkisten vampyyrien ansoihin. LaVey listasi useissa yhteyksissä myös monia muita suosikkielokuviaan, joissa Robinson näytteli: Key Largo, Hell on Frisco Bay, Little Caesar, ja The Night Has a Thousand Eyes.

The Ganster (1947)

Tämä elokuva, jonka ohjasi Gordon Wiles, oli eräs LaVeyn film noir-suosikkeja. LaVey sanoi tästä elokuvasta itse näin: ”Tämä on pieni ja pienelle huomiolle jäänyt elokuva, sellaisena melkein unohdettu. Se alkaa ja loppuu saatanallisella julkilausumalla, ja katsoja tietää, että pääosan henkilö, jota näyttelee Barry Sullivan, on tuhoon tuomittu mies. Tämä ei ole mikään Legs Diamond tai Al Capone-tarina, vaan psykologinen tarina gangsterista, joka on kenties liian sivistynyt, sensitiivinen ja ystävällinen ollakseen armoton gangsteri. Hän on noussut slummeista ainoaan rooliin johon hän kohtalonsa vuoksi on voinut päätyä. Hän on kuin Lucifer, langennut enkeli, joka huomaa olevansa olosuhteiden uhri.”

Wise Blood (1952)

Tässä John Hustonin ohjaamassa tragikomediassa tulee hyvin esiin LaVeyn näkemys typeryydestä ja typeristä  ihmisistä. Muistutuksena mainittakoon, että typeryys on ensimmäinen ja siis pahin LaVeyn listaamista saatanallisista synneistä, ja että eräs LaVeyn ahkerasti viljelemä asiaan liittyvä sitaatti oli W.C. Fieldsiltä lainattu sosiaalirealistinen toteamus, että ”joka minuutti syntyy ääliö”. LaVey sanoi Wise Blood:sta itse näin:”Ohjaaja John Huston on osoittanut, että hänellä on saatanallista visiota monissa elokuvissaan. Eräs, joka niistä minun silmissäni nousee ylitse muiden, ja mikä Hustonille itselleen merkitsi eräänlaista satiirista kritiikkiä, on Wise Blood. Se perustuu Flannery O’Connorin kirjaan erään nuorukaisen seikkailuista, joita hän kokee palattuaan armeijasta etelävaltion kotiinsa ja perustettuaan ”Jeesuksen Kristuksen kirkon ilman Kristusta”. Elokuvan tarinan kertominen ei tee elokuvalle mitään oikeutta – kammottavan yksityiskohtaiset hahmot ovat se seikka, mikä tekee elokuvasta sen, mikä se on. Ne ovat tuskallisen realistisia: käsittämättömän typeriä, intensiivisiä ja traagisia! Elokuvassa ei ole ensimmäistäkään ihmistä, keneen haluaisit samaistua. Harry Dean Stanton tekee loistavan roolisuorituksen sokeana huijaripastorina, jonka tytär on likimain vajaaälyinen – mutta niin ovat kyllä lähes kaikki muutkin elokuvan hahmot. Karmeinta on, että jotkut ihmiset ketkä katsovat tämän elokuvan, eivät tajua siinä olevaa vitsiä – he ajattelevat, että elokuvan hahmot ovat sellaisia, millaisia kaikkien oletetaan oikeastikin olevan! Elokuva on hienosti tehty, Hustonin kyky kuvata kaikki nuo surulliset ja typerät ihmiset juuri sellaisina, jollaisia he todella ovat, on hyvin saatanallinen! Elokuva on todella misantropinen. Se on niin realistinen, että se on lähes surrealistinen”.

Rosemary’s baby (1967)

Rosemary's baby.

Roman Polanskin ohjaama, Ira Levinin samannimiseen romaaniin pohjautuva kauhuelokuva syntyi maailmaan, jossa Saatanan Kirkko oli vuoden ikäinen. LaVey sanoi tätä elokuvaa, jossa Saatanan lapsi syntyy maailmaan, ”parhaaksi mainokseksi satanismille sitten inkvisition”. Elokuva olikin LaVeylle ja hänen kirkolleen mitä mainioin onnenpotku, sillä sen kautta Saatanan kirkko sai medialta enemmän huomiota kuin koskaan aiemmin. Elokuvassa tehty maininta ”vuodesta yksi” ei ollut tulosta yhteistyöstä LaVeyn tai hänen perustamansa kirkon kanssa, mutta monille asia varmasti toi kuitenkin mieleen Saatanan kirkon. LaVey väitti, että hän olisi näytellyt elokuvassa Mia Farrowin raskaaksi tehnyttä paholaista, ja että hän olisi ollut elokuvassa myös teknisenä neuvonantajana. Kumpikaan väite ei kuitenkaan pidä paikkaansa. LaVeyn ainut virallinen yhteys elokuvaan oli, että hänet pyydettiin elokuvan julkistamistilaisuuteen San Franciscon Marina theateriin pr-mielessä – minne hän sitten näyttävästi saapuikin kaapuun pukeutuneena, kahden avustajan saattamana.

LaVeyn Zeena-tytär on ollut niiden joukossa, ketkä ovat osoittaneet LaVeyn väitteitä elokuvan suhteen vääriksi. Zeena julkaisi kumppaninsa Nikolas Schrekin kanssa vuonna 1988 tekstin nimeltä Anton LaVey: Legend and Reality. Muiden asioiden ohessa siinä mainitaan Rosemary’s Babystä seuraavaa: Polanskyn läheinen ystävä Gene Gutowski (elokuvan alkuperäinen tuottaja) sanoi, ettei elokuvalla ollut teknistä neuvonantajaa. LaVey ei myöskään koskaan edes tavannut Polanskia. Elokuvan tuottaja William Castle ei myöskään mainitse LaVeytä sanallakaan mm. elämänkerrassaan. Kukaan muukaan elokuvan teossa mukana ollut ei ole koskaan maininnut LaVeystä tuon elokuvan suhteen sanallakaan. Mia Farrowin kuuluisan paholaiskohtauksen sijaisnäyttelijän isä muisteli myöhemmin, että hyvin hoikka ammattitanssija näytteli paholaiskohtauksen pieneen kumipukuun pukeutuneena. Muutamaa vuotta myöhemmin tuo samainen puku päätyi Studio One Producktionille Louisvillessä, Kentuckyssä, jossa sitä käytettiin pienen budjetin kauhuelokuvassa nimeltä Asylum of Satan. Tri Michael Aquino, joka tuolloin vielä kuului Saatanan kirkkoon ja oli tuohon elokuvaan teknisenä neuvonantajana, tarkasti puvun paikan päällä ja totesi, että 90-kiloinen ja 180 cm pitkä LaVey ei olisi millään voinut survoa itseään tuohon pukuun. Asylum of Satanissa kyseiseen pukuun pukeutui naisnäyttelijä.

Invocation of my Demon Brother (1969)

Anton LaVey Kenneth Angerin elokuvassa Invocation of my Demon Brother.

Tähän väliin LaVeyn ystävältä, Saatanan kirkossa jo perustamisaikoina mukana olleelta Kenneth Angeriltä tuli ulos eräänlainen maaginen taide-elokuva, jossa LaVey aivan oikeasti (toisin kuin Rosemary’s Baby:ssä) näytteli lyhyen roolin Saatanana. Tarinan mukaan tämä lyhytelokuva syntyi materiaalista, jonka olisi pitänyt olla alun alkaen Angerin elokuvassa Lucifer Rising. Soundtrackin elokuvaan teki moog-syntesisaattorilla Mick Jagger.

Satanis, the Devil’s Mass (1970)

Kuva dokumentista "Satanis, the Devil's Mass". Harva meistä kykenee olemaan muovisarvet päässä vakuuttava.

Vuonna 1968 Murgenstrumm Records julkaisi LaVeyltä ja hänen kirkoltaan LP:n The Satanic Mass, mitä tammikuussa 1970 seurasi Avon booksin kustantamana Saatanallisen raamatun ensimmäinen pokkariversio. Myöhemmin samana vuonna ilmestyi Pierre Laurentin tekemä legendaarinen dokumentti Satanis, the Devil’s Mass, joka käsitteli LaVeytä ja tämän kirkkoa. Dokumentti on hyvin mielenkiintoinen ja hilpeä katsaus alkuaikojen Saatanan kirkkoon. Se pitää sisällään muutamia sittemmin legendaarisiksi tulleita rituaalikohtauksia ja LaVeyn haastattelupätkiä (joita on monet kerrat toistettu useissa muissa dokumenteissa), kuin myös erinäisiä tahattoman koomisia talking heads-haastatteluja. Tupakkaa ketjupolttava vanhempi satanistinainen on myös varsin pirteää katsottavaa ja kuultavaa, samoin kuin myös LaVeyn kotona kokoontunut masturbaatiosta puhuva, ketjupolttava ja lievästi humalaisen oloinen seurakunta. Oma pieni huvittava yksityiskohtansa elokuvassa on myös nuori, Woody Allenilta vielä tuolloin näyttänyt Isaac Bonewits, joka sittemmin erosi Saatanan kirkosta näkemyksellisistä syistä johtuen ja joka tämän jälkeen on luonut itselleen uraa melko tunnettuna uuspakanana. Satanis-dokumentissa Bonewits veti pisteet kotiin pyytämällä LaVeytä, joka rituaalitilanteessa esitti Saatanaa, siunaamaan hänen peniksensä suuremmaksi ja kestävämmäksi. Ja LaVeyhän siunasi sen. Myöhemmin, erottuaan kirkosta, Bonewits vuonna 1994 kirjoitti esseessään ”Satanic Adventure”, että LaVey ei osannut käyttää magiaa. Tästä voi ehkä päätellä, että Satanis-dokumentin peniksensiunaus ei sitten toiminutkaan. Tough luck.

Anton LaVey "hanging out".

Witchcraft ’70 (1970)

Witchcraft '70

Tämä Yhdysvalloissa ilmestynyt dokumentti pohjautui Luigi Scattinin Euroopassa julkaistuun dokumenttiin Angeli Bianchi, Angeli Neri. Siinä, missä dokumentin eurooppalainen versio Saatanan kirkkoa kohtaan oli asiallinen, oli dokumentin amerikkalainen versio kaikkea muuta: siinä oli hölmön moralistinen kerronta, dokumenttiin oli tungettu mukaan perättömiä väitteitä eläinuhreista, verijuhlista ja taloudellisesta hyväksikäytöstä. LaVey oli dokumentissa neuvonantajana jaesiintyi myös cameona eräässä rituaalissa, joka oli kuvattu hänen kotonaan San Franciscossa.

Dokumentissa esiintyi myös kirkon Louisvillen alueella toiminut Nineweh Grotto, joka oli aiemmin samana vuonna ollut esillä myös Arthur Lyonsin tuolloin julkaistussa kirjassa The Second Coming: Satanism in America (myöhempi versio kirjasta kulkee nimellä Satan Wants You). Dokumentin arvio Saatanan kirkon julkaisussa The Cloven Hoof oli ymmärrettävistä syistä melkoisen kriittinen.

Seuraavan vuoden puolella julkaistiin LaVeyn toinen kirja The Compleat Witch: or What to do when Virtue Fails (myöhemmin teos nimettiin muotoon The Satanic Witch). Vaikka teoksen nimi mielenkiintoisesti linkittyykin Witchcraft 70’s-dokumenttiin, ei sillä ollut sen kanssa kuitenkaan mitään tekemistä.

[Tämä on artikkelin osa 3/6. Osan 4/6 voit lukea täältä. Artikkeli julkaistiin kokonaisuudessaan ensimmäisen kerran Blood Ceremony -lehdessä 4/2009. Voit ostaa lehden täältä.

Read Full Post »

Kenneth Anger.

Maagisen lyhdyn kantaman tuolle puolen

Kenneth Angerin näkemyksessä hänen elokuvansa ovat magiaa, tietynlaista maagista operointia maailmassa. Hän myös nimesi ensimmäiset yhdeksän virallista säilynyttä elokuvaansa kuuluvan ns. ”taikalyhdyn piiriin” – mikä hänen mukaansa omalla tavallaan osoitti hänen elokuvamagiansa tarkoituksen ja voiman. Tässä hän saattaa olla kohtuullisen nuoren numeromaagisen perinteen lapsi – lähihistoriasta tulee mieleen eritoten Saatanan Kirkon perustajan, Anton LaVeyn (1930-1997) teoksessaan The Satanic Rituals esittämä teoria yhdeksän vuoden (ja sen kerronnaisten) ajanjaksoista. Anger on saattanut monen muun tapaan tulkita LaVeyn tarkoittavan yhdeksän yksikön muodostamia prosesseja ylipäätään.

Jos tämä pitää paikkansa, se toisaalta hieman yllättää, koska se ei ole crowleylaisen kabbalistista numerologiaa. Sellaista Angerilta voisi ehkä enemmän odottaa, ja sellaista hän on harjoittanutkin erityisesti Thelema-sanan numerologisen arvon, 93, kanssa. Toisaalta asia ei taas yllättäisi, kun tietää, että Anger oli LaVeyn ystävä jo 60-luvulla ennen tämän Saatanan Kirkon perustamista. Tuohon aikaan Anger kuului LaVeyn ns. Taikapiirin, josta myöhemmin muodostui Saatanan Kirkko. Anger myös eli LaVeyn ja tämän perheen kanssa jonkun aikaa 80-90-luvulla, ja mm. otti osaa ensimmäiseen viralliseen saatanalliseen hautajaisseremoniaan (Anger löytyy jopa valokuvattuna tästä Blanche Bartonin kirjassa The Secret Life of a Satanist). Jotain Angerin hyvistä suhteista LaVeyhin kertoo myös se, että LaVey vilahti jo 1969-vuoden Invocation of my Demon Brother:ssa.

Anger ei koskaan ole puhunut maailmankatsomuksessaan satanismista, vaikka hänen on jopa arveltu olevan Saatanan Kirkon papin asemassa. Ja toisesta kulmasta katsoen, Anton LaVey ei myöskään koskaan puhunut erityisen positiivisesti Crowleyn filosofiasta. Päinvastoin. Hän immanentin materialistisen maailmankuvan kannattajana aina aivan avoimesti halveksi Crowleytä tämän maailmankatsomuksen transsendenttisten ulottuvuuksien vuoksi. Tätä kautta Angerin ja LaVeyn ystävyyssuhde meneekin jossain määrin mielenkiintoiseen valoon. Ei toki sinällään ole ennenkuulumatonta, että erilaisen maailmankatsomuksen omaavat ihmiset olisivat silti olleet hyviä ystäviä keskenään. LaVeyn ja Angerin tapauksessa asiasta tekee mielenkiintoisen lähinnä se, että asiasta ei ole missään yhteydessä ollut mitään mainintaa. Varmaa on, että Angerilla ja LaVeyllä oli Mansonin ”perheen” murhien aikaan ainakin hieman hampaidenkiristelyäkin keskenään – LaVey ei varmaankaan pitänyt siitä, että Saatanan Kirkkoon assosioitaisiin murhaajia, mitä myös tapahtui, ja jotka linkitettiin asiaan Angerin kautta. Ilmeisesti oli kuitenkin niin, että kyseiset miehet jakoivat niin vahvasti tietynlaisen asenteen suhteessa yleiseen länsimaiseen kulttuuriin, että maailmankatsomukselliset ristiriidat eivät päässeet heidän ystävyyssuhdettaan häiritsemään. Tätä voi pitää pienenä ihmeenä, kun molempien tiedetään olevan melkoisen temperamenttisia. Jos oikein häijysti miettii, voi tietysti spekuloida silläkin vaihtoehdolla, että he tiesivät toisistaan paljon sellaista, mitä he eivät halunneet juoruttavan kaikelle maailmalle, ja he osaltaan pysyivät tämänkin vuoksi hyvissä väleissä. Kyseisten herrojen olevan kyseessä, ei tämä vaihtoehto asiantilasta tunnu lainkaan mahdottomalta.

Anton LaVey.

Tietyssä määrin näyttää myös siltä, että miesten sosiaalis-kulturaaliset kohtalotkin yhtyvät – LaVey kuoli erittäin köyhänä, ja Angerin kohtalo näyttää hyvin samanlaiselta. Molemmilla on mainetta, mutta ei juuri muuta. Kenneth Anger elää tätä nykyä kohtuullisen kyseenalaisessa Kalifornialaisessa lähiössä vuokralla, ja hän tuntuu olevan jälleen rahapulassa – ellei hän ole ollut siinä tilassa lähes aina. Eräälle ranskalaiselle filmiryhmälle antamassaan haastattelussa muutama vuosi sitten hän totesi asian tiimoilta osuvasti: “Eräs asia missä en ole koskaan ollut hyvä – eikä muuten ollut Crowleykaan – on Merkuriuksen kutsuminen rahan saantia varten. Olemme molemmat olleet siinä aivan surkeita. Joten olen aina ollut eräänlainen boheemi marginaali-taiteilija… marginaalimpi kuin haluaisin olla, koska tiedän, mitä kaikkea olisi mahdollista tehdä hieman suuremmalla budjetilla”.

Alulla olleesta crowleylaisesta Gnostic Mass-elokuvasta Anger koetti saada Ordo Templi Orientisiltä muutama vuosi sitten 50 000 dollaria etukäteistä tekijänpalkkiota. Tähän päivään mennessä hän ei ole saanut asiasta sopimusta. Jollain lailla luulisi, että oman uskonnollisen maailmankatsomuksensa vuoksi Anger ohjaisi ja tuottaisi kyseisen dokumentin jo jossain määrin rakkaudesta asiaan, vaikka ilmaiseksi ei tekisikään. Vaikka Gnostic Mass jäänee idean asteelle, on Anger kuitenkin muutama vuosi sitten kuvannut The Man We Wanted To Hang-elokuvan (2002), joka dokumentoi Lontoossa olleen Crowleyn maalausnäyttelyn sisältöä vähäeleisen hienosti.

Anger ei tehnyt elokuvan elokuvaa noin kahteenkymmeneen vuoteen vuoden 1980-jälkeen. Lucifer Rising todennäköisesti vei miehestä halut koettaa tehdä elokuvaa vähään aikaan, mikä ei kaiken siihen liittyvän vastoinkäymisen jälkeen ole kyllä ihmekään. Vuoden 2000 jälkeen Anger on kuitenkin alkanut ohjaajana taas aktiiviseksi, ja häneltä on tullut jälleen useampikin lyhytelokuva. Jo mainitun Crowleyn näyttelyelokuvan lisäksi Angerilta on tällä vuosituhannella tullut mm. kolme hänelle melko uudentyyppistä elokuvaa: Tupakoinnin vastainen Don’t smoke that cigarette! (2000), alkuperäisen Mikki-Hiiri-hahmon muistoa kunnioittava Mouse Heaven (2004) sekä laulaja-laulunkirjoittaja Elliott Smithin muistoa kunnioittava Elliott’s Suicide (2004). Tämän lisäksi mies on ansioitunut mm. tekemällä Italian televisioon dokumenttisarjan Aleister Crowleystä. Hän esiintyi myös Nik Sheehanin Brian Gysinistä ja Dreammachine:stä kertovassa dokumentissä FLicKeR. Vuonna 2006 Angerin urasta tuli Eljo Gelminin ohjaama dokumenttielokuva Anger Me. Tästä vuotta myöhemmin Fantoma julkaisi Angerin elokuvia ensimmäistä kertaa DVD:llä, kahden kokoelmaboksin muodossa. Kirjallisesti Angerilla on ollut pitkään työn alla Hollywood Babylon III, mikä nykyvaiheessaan saattaa olla vain kustantamista vailla. Samaa teemaa myötäillen Anger kirjoitti David Frasierin kirjaan Suicide in Entertainment Industry (2002) esipuheen.

[Tämä on artikkelin osa 5/6. Osan 6/6 voit lukea täältä. Artikkeli on julkaistu kokonaisuudessaan alun perin Blood Ceremony -elokuvalehdessä 4/2008. Voit ostaa lehden täältä.

Read Full Post »

Jimmy Page Lucifer Risingissa.

Totuus siitä, miksi Anger ja Page riitautuivat, saattaa kuitenkin olla jossain määrin toinen kuin Anger on antanut ymmärtää. Jimmy Page ja hänet asian tiimoilta tuntevat tahot kun ovat antaneet ymmärtää, että Page toimitti Angerille musiikin tarvittavan mittaisena ja ajallaan, sekä olisi tämän päälle antanut Angerin asua Pagen kotona, ynnä käyttää tämän omia filmineditointi tiloja – ja laitteita elokuvan valmistamiseen. Pagen mukaan oli ainoastaan perfektionistisesta ja saamattomasta Angerista itsestään kiinni, että elokuva olisi valmistunut ajallaan. Kuultuaan, että Anger olisi uhannut yhteistyön katkaistuaan vielä kirota Pagen asian tiimoilta, tämä totesi vain, että on menettänyt paljon kunnioituksestaan Angeria kohtaan. Ohjaajan käytös oli kitaristista järjetöntä ja ilkeää, laittaen Angerin Hollywood Babylonin hänelle täysin uuteen valoon peilinä Angerin häijystä ja oikukkaasta luonteesta. Oudosti katkenneen yhteistyön takana Page epäili olevan Angerin elokuvan rahoituskiemuroita, aivan kuten Beausoleil oli aiemmin epäillyt oman yhteistyönsä katketessa Angerin kanssa.

Kun elokuvaan oli lopulta saatu näyttelijät ja sitä oli jo hyvä määrä kuvattu niin Englannissa, Egyptissä, Saksassa ja Yhdysvalloissa, päätyi filmi useaksi vuodeksi takavarikoiduksi. Tämän jälkeen vielä taloudelliset vaikeudet vaikuttivat elokuvan tekemiseen, minkä vuoksi se lopullisessa vuoden 1980 muodossaan on huomattavasti lyhyempi kuin Anger alun perin suunnitteli. Suunnitellun 93 minuutin sijaan elokuvasta tuli vain 30 minuuttinen.

Lucifer Rising.

Vastoinkäymisistä huolimatta Angerilla oli elokuvan tekemisessä lopulta hivenen onneakin matkassa. Hän sai sen tekemiseen jonkin verran taloudellista tukea Englannista, ja omien sanojensa mukaan egyptiläisen virkamiehen (joka Angerin tavoin kuului Ordo Templi Orientisiin) myötämielisellä avustuksella hän sai luvan kuvata elokuvaa niin Sphinksin luona kuin muissakin yleensä jopa suurempien elokuvatahojen pääsemättömissä historiallisissa Egyptin kohteissa. Näiden asioiden lisäksi Anger sai Lucifer Risingiin myös hyvän näyttelijäkaartin (Marianne Faithfull, Myriam Gibril, Leslie Huggins ja Sir Francis Rose), ja Bobby Beausoleilin kanssa välit paranivat vuosien varrella siinä määrin, että tämä teki 1976 vankilassa elokuvaan soundtrackin, jota on myös kiitelty (se on tiettävästi edelleen ainut vankilassa elokuvaan tehty soundtrack). Myös 1966 San Franciscossa elokuvaan alun perin kuvattu materiaali, mitä Angerilla oli kymmenisen minuuttia (oli sitä sitten varastettu enemmän tai ei) päätyivät myöhemmin kiiteltyyn elokuvaan Invocation of my Demon Brother (1969). Soundtrackin siihen teki Moog-syntetisaattorilla Mick Jagger, joka myöhemmin 1970-luvulla kieltäytyi Luciferin roolista Angerin elokuvaan.

Lucifer Rising.

Lucifer Rising:n piti Angerin vuonna 1973 elokuvaohjaaja Jonas Mekasille Village Voice:n antaman haastattelun mukaan korostaa Luciferia langenneena enkelinä, John Miltonin jalossa Kadotettu Paratiisi-mielessä. Tämä ei elokuvan lopullisessa versiossa tule alleviivattuna kuitenkaan esiin, mikä saattaa johtua juuri siitä, että Anger joutui lopulta tekemään elokuvastaan huomattavasti aiottua lyhyemmän. Samassa haastattelussa esiintuotu elokuvan metaforisuus sen sijaan tulee esiin erinomaisesti. Elokuva korostaa luonnonvoimia, elementtejä, niiden esiin kutsua ja niiden juhlintaa. Tämä elementaarinen ulottuvuus on ehkä selvimmin läsnä aivan elokuvan alussa, joka sijoittuu Egyptiin. Robert Haller toteaa aiemmin mainitussa monografiassaan Angerista, että Lucifer Rising ei ole kerronnaltaan lineaarinen, vaan assosiatiivinen, kooten mielikuvia voimasta, joka on hallinnut elämää kautta historian. Hän näkee elokuvan olevan myös ennen kaikkea transformaatiota korostava, ei niinkään apokalyptinen, kuten sen jotkut ovat nähneet. Holler kirjoittaa Lucifer Rising:sta lisäksi, että ”se, mitä Anger on antanut meille on visio rakkaudesta, ei mistään tuomiopäivästä. Anger on antanut meille julistuksen siitä, että transformaatio ja transsendentti voi olla meidän”. Tässä näkyy Angerin elokuvien maaginen ulottuvuus jälleen hyvin. Hänen elokuvansa eivät ole vain irrallisia tarinoita, vaan tarkoituksellista maagista valkokankaalla operointia, pyrkimystä vaikuttaa omalla visiollaan ja tahdollaan maailmaan.

[Tämä on artikkelin osa 4/6. Osan 5/6 voit lukea täältä. Artikkeli on julkaistu kokonaisuudessaan alun perin Blood Ceremony -elokuvalehdessä 4/2008. Voit ostaa lehden täältä.

Read Full Post »

Anton LaVey Invocation of my Demon Brother:ssa.

Anger kiinnostui teini-iässä yliluonnollisesta yleensä, ja aivan erityisen vaikutuksen häneen tekivät jo aiemmin mainitun brittiläisen maagikon, Aleister Crowleyn (1875-1947), ajatukset. Crowleyn esittelemä Theleman (”Tahto” kreikaksi) filosofia jätti Angeriin pysyvän vaikutuksen, mikä myös näkyy hänen elokuvissaan, erityisesti Lucifer Rising:ssa (1970-1980) ja Inauguration of the Pleasure Dome:ssa (1954, 1966), sekä Invocation of my Demon Brother:ssa (1969). Angerin ainut pidempi dokumentti on hänen äänittämänsä Thelema Abbey (1955) – joka sekin on nykyään kadonneiksi laskettujen Angerin töiden joukossa. Yleisesti ottaen, Angeria voi syyllä pitää maailman elokuvaohjaajista selkeimmin crowleylaisena profiloituneeksi, kuten mm. Robert A. Haller huomioi artikkelissaan Angerista Filmmakers Filming-monografiassa, joka myöhemmin julkaistiin myös Crowleyn kuuluisaksi tekemän maagisen järjestön, Ordo Templi Orientiksen, The Equinox-julkaisussa vuonna 1990.

Kinsey ja Anger Theleman Luostarissa, Sisiliassa.

Kadonnut Thelema Abbey-dokumentti olisi käsillä ollessaan ainutlaatuista satoa Angerin sekä edellä mainitun tri. Kinseyn 1955 tekemästä kolmen kuukauden matkasta Crowleyn Sisiliassa sijainneeseen ”Theleman luostariin”. Kinsey oli seksologina hyvin kiinnostunut Crowleyn seksuaalimagiasta ja siihen liittyvistä asioista. Hän arvosti Angerin tuntemusta Crowleyn filosofiasta ja magiasta ja pyysi tältä pohjalta tämän mukaansa Sisiliaan. Luostarissa miehet puhdistivat Mussolinin hallinnon (joka oli karkottanut Crowleyn maasta) käskystä peittämiä seinä- ja lattiamaalauksia, sekä kuvasivat niitä. Valokuvia tältä matkalta on onneksi sentään säilynyt. Kiitelty Crowleyn elämänkerran kirjoittaja Lawrence Sutin kutsuu erästä näistä Angerin esiin kaivamista maalauksista Crowleyn visuaalisen taiteen mestariteokseksi. Tuo maalaus, joka oli Crowleyn ja hänen silloisen partnerinsa, Leah Hirsigin, makuuhuoneessa (”painajaisten huoneessa”), on Sutinin kuvailemana ”ällistyttävä kollaasi hillitsemätöntä seksuaalisuutta, jumalanpilkkaa, runoutta, ja maagista profeetallisuutta”.

Mielenkiintoisena kuriositeettina näistä maalauksista voi mainita sen, että Crowley yritti luostarissaan asuessaan saada niistä maksullista nähtävyyttä. Tämä ei hänen elinaikanaan onnistunut, mutta nykyään Sisilian matkailuesitteistä löytyy kuvia kyseisistä maalauksista. Toisena mielenkiintoisena aiheeseen liittyvänä kuriositeettina voi mainita, että Bill Condonin 2005 ohjaamassa valtavirta-elokuvassa Kinseyn elämästä (Kinsey) ei mainita sekunnillakaan hänen ja Angerin matkasta Sisiliaan, saati heidän tuttavuudestaan ylipäätään. Tämä on sikäli kummallista, että Kinsey-elokuvan shokkiarvo (jonka voisi kuvitella olleen osa sen käsikirjoittajien ajatuksia) ei Anger-Crowley-kytkennällä olisi varmasti kärsinyt yhtään, päinvastoin. Kenties tämä mutka ei sopinut tarinan kerrontaan, tai kenties aihe olisi ollut poliittisesti liian epäkorrekti.

Inauguration of the pleasure dome.

Ensimmäinen Angerin selkeästi crowleylainen elokuva, Inauguration of the Pleasure Dome (1954) valmistui vuotta ennen edellä mainittua Sisilian matkaa. Hän sai siihen näyttelemään pari nimekästä henkilöä: Anais Ninin (joka oli Henry Millerin kanssa tavannut Crowleyn Pariisissa 30-luvulla) sekä kirjailijan ja taidemaalarin, Marjorie Cameronin (paikallisessa kalifornialaisessa Ordo Templi Orientis-Looshissa vaikuttaneen Jack Parsonsin, aikansa erittäin merkittävän raketti-insinöörin, lesken). Elokuva myös merkitsi tietynlaista siirtymää – Anger siirtyi mustavalkoisista elokuvista värillisiin, unenomaisista enemmän myyttisiin, elokuvissa näyttelijöiden määrä yleisesti ottaen kasvoi, kuten myös hänen elokuviensa pituudet (Inaugurationin pituus on 38 minuuttia). Samalla Angerin itsensä rooli monien elokuviensa tekijänä alkoi painottaa häntä aiempaa selvemmin maagikkona, tai eräänlaisena pappina elokuvien takana. Tämä näkyy tässä kyseisessä elokuvassa erityisesti siinä, miten ”ehtoollinen” on sitä tärkeä osa. Kautta koko elokuvan sen hahmot muuttavat tajunnantilojaan nauttimalla erilaisia narkoottisia aineita, mitä elokuvan avaushahmon, Shivan, vieraat tapaamiseen tuovat. Lopputuloksena on transpersoonallinen ekstaasi.

Inauguration of the Pleasure Dome:n inspiraatio oli erään Anais Ninin ystävän järjestämissä naamiaisissa, joihin myös Anger osallistui. Hän sai niissä idean, että voisi käyttää vastaavaa teemaa elokuvassa, laittaen maagikot myyttiseen kontekstiin. Tämä myyttinen konteksti oli tietysti hyvin crowleylainen. Niinpä elokuvasta löytyy niin ”portto”, ”suuri peto”, kuin myös Astarte, Pan, Shiva, Osiris, Isis, Kali, Lilith, Hecate, ja Tohtori Caligarin kabinetista tuttu Cesare, unissakävelijä. Elokuva on Angerin sanoin ”omistettu harvoille, ja Aleister Crowleylle, ja kruunatulle ja voittavalle lapselle” (millä viitataan Ra-Hoor-Khuitiin, sodan ja koston jumalaan, joka mainitaan Lain Kirjassa, Crowleyn perustaman Theleman uskonnon perustustekstissä). Elokuvan crowleylainen teema ei rajoitu ainoastaan tehdyn elokuvan puitteisiin, vaan on Angerille tyypillisesti ennen kaikkea ”elokuvaa suurempaa”, hänen sisäisen maailmansa visioiden ja kokemusten valkokankaalla ilmaisua. Inauguration on sellaisena kuitenkin hyvin mielenkiintoisessa asemassa Angerin elokuvien joukossa, koska hänellä ja crowleylaista porttoa näytelleellä Marjorie Cameronilla oli molemmilla sama, hyvin vakavasti koettu maaginen käsitys Cameronin roolista kyseisessä elokuvassa.

Jack Parsons.

Cameronin edesmennyt puoliso Jack Parson oli myös Crowleyn filosofian ja magian, Theleman uskonnon vannoutunut harjoittaja. Hän oli hyvän tovin koettanut maagisten rituaalien (”Babalon Työskentelyjen”) avulla tuottaa sellaisen jumalattaren inkarnaatiota, joka ilmentäisi Crowleyn esittelemän uskonnon olemuksen ja onnistuisi sen vuoksi ”vaikuttamaan myös historian kehitykseen”. Cameronin tavattuaan Parson oli varma, että hän oli onnistunut näissä pyrkimyksissään, ja tavannut tuon kutsumansa jumalattaren, crowleylaisittain ilmaistuna, ”porton”. Hän myös kirjoitti itse Aleister Crowleylle tästä tapahtumasta 1946: ”[…] Palasin kotiin ja löysin nuoren naisen (Marjorie Cameronin), joka vastasi vaatimuksiini. Häntä voi kuvailla ’tulen ilma’-tyypiksi, hänellä on pronssin punaiset hiukset, hän on tulinen ja hienovarainen, päättäväinen ja jääräpäinen, vilpitön ja perverssi, hän on poikkeuksellinen persoonallisuus jolla on niin kykyä kuin älykkyyttä”.

Kun Inauguration of the Pleasure Dome ilmestyi ensimmäisen kerran valkokankaalle n. kahdeksan vuotta myöhemmin, oli Cameron täysin sisäistänyt Parsonilta saamansa maagisen roolin ja aseman. Sekä hän että Anger pitivät molemmat elokuvaa todisteena siitä, että Cameron oli onnistuneesti ilmentänyt Babalonin, Jack Parsonsin kutsuman jumalattaren, voiman Maan päälle.

[Tämä on artikkelin osa 2/6. Osan 3/6 voit lukea täältä. Artikkeli on julkaistu kokonaisuudessaan alun perin Blood Ceremony -elokuvalehdessä 4/2008. Voit ostaa lehden täältä.

Read Full Post »