Feeds:
Posts
Comments

Posts Tagged ‘Fernando Pessoa’

Kenneth Anger Hollywoodissa.

Vaikka Anger on tehnyt itsestään huomattavan undergroundnimen, tulee hänen elämäntarinaansa seurattuaan mieleen, että hän ei ole ehkä täysin löytänyt omaa genreään, tai että – tai jopa – ainakaan hän ei ole löytänyt genreä, jossa hän olisi täysin sinut itsensä kanssa. Mies tuntuu jossain määrin katkeralta, niin Hollywoodille, kuin monelle muullekin taholle, kuten tulee hyvin esiin vaikkapa Sanjiv Bhattacharyan hänestä 2004 tekemästä haastattelusta The Guardianiin. Kenties hänen ottamansa taiteilijasukunimi oli enne tästä kaikesta. Epäilemättä mies on toteuttanut maagisen oppi-isänsä Do What Thou Wilt -ohjetta (minkä voi tulkita muotoon ”tee mitä todella tahdot, kunhan se palvelee elämääsi ja sitä mitä syvimmiltäsi olet”), mutta tämä ei tunnu tehneen miehestä kuitenkaan aivan onnellista. Kenties Anger on ottanut sydämeensä myös toisen Crowleyn opinkappaleen, jonka mukaan menestys on todiste siitä, että on seurannut tahtoaan. Vaikka Crowleyn tarkoittama ”menestys” ei tarkoitakaan menestysteologian mukaista menestystä maailmassa sinällään, ei Angerille tunnu riittävältä se, mitä hän on saavuttanut.

Kenties tämä David Lynchiä edeltävä unenomaisen-elokuvan sanansaattaja voisi saada hieman sielunrauhaa muistamalla, mitä edesmennyt Ordo Templi Orientisin johtohahmo, Hymaneus Beta X°, sanoi hänestä vuonna 1990: ”Kenneth Anger on pitkään tukenut Theleman Lakia – jos sanoisi sekä hänen taiteessaan että elämässään, tehtäisiin asiassa täysin tarpeeton rajanveto. Hänen elokuvansa ja elämänsä ovat aivan erityisenlaisia ‘maagisia tilintekoja’. Kukaan toinen elokuvantekijä ei ole saanut filmille rituaalin olemusta kuten Anger on”. Tunnustusta Anger on saanut myös muilta kuin maagisilta kollegoiltaan – hänelle on myönnetty kunniatohtorin arvo Pasadenan muotoilun taidekorkeakoulussa, ja hänen elokuviaan on näytetty ympäri maailmaa eri festivaaleilla ja niitä ovat tunnustaneet ja palkinneet mm. Festival du Film Maudit, Los Angelesin Elokuvakriitikot, San Franciscon kansainvälinen Elokuvafestivaali, Mar del Plata Elokuvafestivaali, sekä Amerikan Elokuvainstituutti.

Niille, ketkä ovat kiinnostuneita seuraamaan Angerin jatkuvia teemoja hänen elokuvissaan, on hyvä avainkäsite hänelle tärkein myyttinen hahmo – Lucifer, valontuoja. Crowleyn perustamaa Theleman uskontoa tuntevat voivat panna merkille, että Anger on suoraan sanonut hänen kuvaamansa Luciferin olevan sama entiteetti kuin Aiwaz, jonka Aleister Crowley koki inspiroineen hänet kirjoittamaan Theleman perustustekstin, Lain Kirjan, vuonna 1904. Valon tematiikka on läsnä jo Angerin ensimmäisestä tunnetusta elokuvastaan alkaen, kuten hän on itsekin vihjannut. Monissa Angerin elokuvissa on juuri valo tärkeänä elementtinä läsnä. Elokuvien hahmo etsii usein jonkinlaista ”valoa” – ja löytää sen, usein tässä prosessissa hän myös kuolee, mutta aina samalla transformoituu. Anger ei tee tätä useinkaan itsestään selvästi, vaan vain vihjaa siihen. Mutta niille, keitä asian maaginen ja symbolinen ulottuvuus kiinnostaa, tämä kenties avaa monia hänen elokuviaan ns. ”uuteen valoon”.

Toinen yleinen teema Angerin elokuvissa on ritualistinen erilaisten voimien ja elementtien kutsuminen, ja niiden elokuvan loppua kohti nouseva intensiteetti. Angerin elokuvat kuvaavat rituaaleja, ja myös ovat hänen mukaansa rituaaleja – niiden on tarkoitettu tuottavan tietynlaisen vaikutuksen katsojan tajuntaan. Ja jos valo on Angerille tärkeä elementti, on siitä loogisena jatkeena myös värit. Tässä Anger seuraa selkeästi Crowleyn käsityksiä värien maagisista merkityksistä, ominaisuuksista ja käytöstä. Asiaan voi perehtyä tarkemmin mm. Crowleyn Tarot-symboliikkaakin koskettavan The Book of Thoth:n kautta, tai Deborah Allisonin kirjoittamasta erinomaisesta Senses of Cineman artikkelista Magick in Theory and Practise: Ritual Use of Color in Kenneth Anger’s Invocation of my Demon Brother.

Elokuussa 2007 Anger kertoi tekevänsä eturauhassyövän vuoksi kuolemaa. Hän ennusti kuolevansa lokakuun 31., eli Pyhäinpäivän aaton, Halloweenin, yönä 2008. Nimekkäiden maagikoiden lähihistoriaa tarkastellen tämä sattuu olemaan sama ajankohta, jolloin edellä mainittu Angerin ystävä, Anton LaVey, kuoli 1997. Jos tämä ennuste toteutuu, tulee Anger jakamaan LaVeyn elämän kanssa vielä enemmän kuin jo edellä käsiteltiin. Tämän artikkelin kirjoittamisen aikaan, syyskuussa 2008, ohjaajalegenda oli kuitenkin vielä elossa, reilu kuukausi ennen ennustamaansa kuolinhetkeään. Täysin poissuljettuna ei voi pitää sitäkään mahdollisuutta, että kyseinen ilmoitus on ollut mustaa huumoria. Angerin maagisen oppi-isän, Crowleyn ajatukset ovat hyvin usein puettu huumoriin, ja lavastipa hän kerran Portugalissa kirjailija Fernando Pessoan avustuksella itsemurhankin. Anger on ollut elämässään samantapainen Crowleyn kanssa jo muutenkin, eikä tässä asiassa samoilla jäljillä olo välttämättä yllättäisi.

Anger julisti kuolemastaan kollegansa, ohjaajan ja okkultistin, Curtis Harringtonin muistotilaisuudessa, jossa hän häiriköi huutelemalla kyseenalaisia kommentteja näyttelijä Jack Larsonin (50-luvun Teräsmies-elokuvien tähti) muistopuheen päälle. Anger ilmoitti sairastamisestaan ja tulevasta kuolemastaan aivan tilaisuuden lopussa, ilmoittaen samalla myös, että tapahtumaan pääsevät valitettavasti vain kutsutut vieraat. On Anger elossa tai ei tämän artikkelin ilmestyessä, on kohtuullisen varmaa kuitenkin se, että Suomessa emme Kenneth Angeriä enää elävänä näe. Hän vieraili maassamme Tampereen lyhytelokuvajuhlilla 1998 esittelemässä töitään, eikä myöhemmin Disinfo.com:n konferenssissa, New Yorkissa vuonna 2000 antamiensa kommenttien perusteella saanut Suomesta erityisen hyvää kuvaa:

Kävin äskettäin Suomessa, ja kaikki suomalaiset kävelit ympäriinsä kännykät kiinni korvissaan… he kokevat olevansa eristyksissä siellä Pohjolassa… tiedättehän, siellä on pimeää suurimman osan vuotta, ja hyvin kylmää, pimeää… He ovat värittömiä ihmisiä… heillä on melkein valkoiset silmät, hyvin vaaleat siniset silmät, ja tuhkan vaaleat hiukset, heillä ei ole hiustensa värissä edes yhtään keltaista kuten ruotsalaisilla. Heidän ihonsa on eräällä lailla herkkusienen-valkoinen… ei heillä siellä solariumeja ole… mitkä kyllä aiheuttavatkin syöpää. Kaipa heillä ihan hyvin menee, mutta he kaikki kävelevät ympäriinsä ja näyttävät puhuvan itsekseen, tiedättehän, silmät lasittuneina… tätä tapahtuu nykyään ympäri maailmaa, mikä on tietysti ihmisistä itsestään kiinni. Ehkä se on heistä hyvä asia. Kännykät ovat täysin päätyneet tällaiseen asemaan joissakin maissa, kuten Suomessa.

Ehkä tähän mielikuvaan vaikutti se, että Anger on hyvin teknologiakriittinen. Tai ehkä miehelle, jolle valo on tärkeä elementti, oli Suomen pimeys yksinkertaisesti liikaa…

Kenneth Anger.

[Tämä on artikkelin osa 6/6. Artikkeli on julkaistu kokonaisuudessaan alun perin Blood Ceremony -elokuvalehdessä 4/2008. Voit ostaa lehden täältä.

Read Full Post »

Aleister Crowley and Fernando Pessoa playing chess in Lisbon.

Aleister Crowley and Fernando Pessoa playing chess in Lisbon.

I’ve never been much into playing games. Computer games, board games, card games, or ”silly games” with humans. Games generally seem to me like escapism and a waste of time, a genuinely and amazingly stupid way to spend time. I would most likely get frustrated with most games in the same way I would get frustrated if I would have no choise but to sit on my ass some four hours a day in front of a television watching something like Sex and the City or American Idol. I would rather pick up a good book, draw something, write something, create something with my own hands or make love. Most of games like most of television content can get me rather frustrated. They can make me feel that I am losing minutes of my life, that I could use that time doing something much more enjoyable, creative and meaningful using my brains and the rest of my body. Most of games and television content represent me something like soma of Aldous Huxley’s The Brave New World – a mind paralyzing drug that allows one to flow smoothly and vegetably blissfully in the flow of time without any meaningful active role in it, all the way towards ones grave. And then the big game – ones life – is over.

Well, that is just what the word ”games” often brings to my mind. I am not saying that people who watch television programs or play games that I don’t care about are stupid or that they are doing stupid things, or too much some stupid things. Different kinds of games might have a meaningful place in the totality of their lives. Certain amount of light fun has its place in ones life, the big game, for sure. And who am I to judge how others spend their  time? I think that most people think that what I am doing with my life is unthinkably odd and maybe also stupid. And certainly I could play the big game better, as anyone else, for that matter.

If life is looked as the big game, I think it is at its best about learning what that game is all about, learning its pieces and those pieces functions, the games goal or meaningful direction, and learning to become happy with it and enjoying the game. When it comes to the big game one might have got a more or less good cards into ones hands. Certain elements of that game can’t be changed, they are given to us. What is interesting is how one plays with the cards one has and how one signifies the whole big game. It can be played in many ways.

Playing games is certainly an interesting thing peculiar to our species. Like humor, it is a child of our consciousness, a way to be able to think what we are thinking about, to step out of the immediate stimulus-response cycle and to see things in a broader context and well, to play with it all. If you are interested in reading about life as the big game, I recommend you to get your hands into Robert S. de Ropp’s awesome tome The Master Game. I’ve gained quite a bit from that book.

When it comes to ”smaller games” there are some of them that I have enjoyed for a shorter or longer period of time. Tetris is fairly brainless stimulus-response fun that I used to play a bit too much at some point of my life. I can still enjoy it in small doses. It appeals to my hippocampus. Worms2 must be my all time favorite computer game. It has a wicked black humor in it and has some strategic dimension too. I haven’t played it in ages but I know I would get kicks out of it also today. I bet there is no other game around that has such a fantastic arsenal of weapons, like an exploding salvation army tambourine player, exploding old mumbling granny, super banana bomb, holy hand grenade and a crowd of exploring mad cows, among other such lethal things.

Of all the smaller games chess is my clear all time favorite. I got into it when I was a teenager in the 80’s. I had just got introduced to life and writings of Aleister Crowley and found out that among other things ”the wickedest man in the world” was also one hell of a chess player. I dug up a chess that I had got as a present some years before and got myself to playing that I still active do. As a matter of fact I am playing chess almost on a daily basis over the internet nowadays and I play the game more than ever before. While writing this entry I have made several moves on the board.

Why I like chess? Because I see it as life in a small size. It has a serious side in it and I find it also just plain fun. The board is like a physical frame of ones life. The pieces of the game are like various elements of one’s life. They have different functions and value in the game. One day I might write a book called Life as Chess pondering how different pieces of the game represent different physical, social and ”soul”-parts of ones whole being. Just like in life ones moves in the game pave the way to what is to become reality. Step by step the game proceeds. Just like in life the moves are choises towards the future. Chess is not just a game to me but also a kind of mirror to my own thinking of various things. I’ve learned some things of myself by playing it in addition to just enjoying the playing. I’ve learned to look  at the big game of life with a bit better strategic eye by playing chess. Undoubtedly people learn that kind of things from other smaller games too. There was a time a friend of mine was intensively playing Starcraft, a game that just wasn’t for me, and apparently he was learning all kinds of things out of it in relation to the big game in addition to just having fun. Another friend of mine has done the same by playing poker.

I started this entry by saying that I’ve never been much into playing games. That was a lie, as is evident to you by now. Everybody is playing games in one way or another – just for the fun of it or for gaining something by doing it. Or both. Somebody might protest that labeling life as a game is profoundly erroneous, that it signifies it all wrong. I’m not getting into that now. But oh well, this entry is getting too long. I’m going to make a move in a chess now.

Read Full Post »