Feeds:
Posts
Comments

Posts Tagged ‘Dr. Phibes’

Only in America. Autoleffa saatanallisella konseptilla: The Car.

The Car (1978)

Elliot Silversteinin kauhuelokuva, jossa pääosassa on omaa elämäänsä elävä ja muille päänvaivaa aiheuttava paholaisauto, oli elokuva,  jossa LaVey sai jälleen nimensä lopputeksteihin taiteellisena neuvonantajana. LaVey sanoi itse tästä elokuvasta seuraavaa: ”…tämä on toinen aidosti diabolinen elokuva, josta todella sain myös maininnan lopputeksteihin. Elokuvan auto oli muokattu erään oman autoni mukaan, aina moottorin ääntä myöten. Tämä on niitä elokuvia, joita on hyvin tyydyttävää katsoa. Kun vertaa elokuvan suhteellisen arvottomia uhreja ilkeänoloiseen, dramaattiseen ja mysteeriseen autoon, niin yleisö tuppaa kääntymään näistä kahdesta auton puolelle”.

Death Scenes (1989)

Anton LaVey The Washington Postin kannessa.

Kahdeksankymmentäluvun puolivälin jälkeen LaVey nousi useammin esiin talonsa uumenista. Huhtikuun 23. 1986 The Washington Post julkaisi LaVeystä näyttävästi artikkelin. Tämä oli aikaa, jolloin 80-luvun uusnoitavaino erityisesti satanisteja vastaan oli Yhdysvalloissa kuumimmillaan. Näihin aikoihin LaVey myös erosi toisesta vaimostaan Dianesta ja alkoi olla Blance Bartonin kanssa, joka myös auttoi häntä nostamaan Saatanan kirkon uudelleen aktiivisemmaksi. LaVey kuitenkin itse pysytteli enimmäkseen taka-alalla, omassa universumissaan. Tähän LaVeyn elämän ajanjaksoon sijoittuu myös Nick Bougasin ja F.B. Vincenzon kirjoittama dokumentti Death Scenes, jossa käydään läpi vanhoja, poliisien 40- ja 50-luvuilla ottamia verisiä ja tylyjä rikospaikkakuvia läpi. LaVey oli dokumentin isäntä ja kertova ääni, käyden tyynesti läpi sen hurmeista tarinaa. Jokseenkin samaan sarjaan meni myös samana vuonna julkaistu Nicholas Schreckin ohjaama dokumentti Charles Manson Superstar, johon LaVey on merkitty tutkimusavustajaksi. Omalta osaltaan LaVeyn kasvavasta kyynisyydestä ja misantropisuudesta, ”tri phibesmäisyydestä”, kertovat hänen osallistumisensa tämänkaltaisiin projekteihin. Kirjallisesti LaVeyn uusi, dekadentti linja nosti ensikerran päätään esseessä nimeltä ”Misantropia”, jonka hän kirjoitti 1989 julkaistuun, Bob Blackin ja Adam Parfreyn toimittamaan esseekokoelmaan Rants and Incendiary Tracts: Voices of Desperate Illuminations 1558-Present! Tätä seurasi pian toinen samanhenkinen essee ”Invisible War” Parfreyn vuotta myöhemmin(1990) toimittaan teokseen Apocalypse Culture.

Anton LaVey: Minne helvettiin putosi etuhammas?

Speak of the Devil (1995)

Death Scenesiin osallistumisen jälkeen LaVeyn tuotoksia alkoi pitkästä aikaa ilmestyä enemmänkin. Ja niitä tulikin muutaman vuoden sisään melko paljon. Feral Housen kautta 1992 ilmestyi kirja nimeltä The Devil’s Notebook. Ero LaVeyn aiempiin kirjoihin oli huomattava. Siinä missä aiemmat kirjat käsittelivät magiaa ja olivat miltonilaisen jaloja saatanallisuudessaan, käänsi The Devil’s Notebook lehden, jonka myötä teksti oli muuntunut eräänlaiseksi dekadentiksi yhteiskuntakritiikiksi. Misantropinen ja jopa hyvin lohduton tunnelma on läsnä myös 90-luvun puolivälin tienoilla julkaistuilla LaVeyn urkumusiikkilevyillä Answer Me/Honolulu Baby 7” (1993), Strange Music, 10″, sekä Satan Takes a Holiday CD:llä (1995).

Vuonna 1995 Nick Bougasin ja Adam Parfreyn ohjaama dokumentti LaVeystä heijastaa samaa linjanmuutosta. Vaikka 1993 LaVeylle ja Blanche Bartonille syntynyt poikalapsi Satan Xerxes LaVey oli varmastikin tuonut vanhalle kärttyisälle äijälle jossain määrin uutta iloa elämään, oli hän kuitenkin äänensävyltään jokseenkin toinen mies kuin vaikka vuoden 1969 dokumentissa Satanis. Dokumentissa LaVey puhuu yhden etuhampaansa menettäneenä mm. huumorintajustaan, maailmansodista, amerikkalaisesta pop-musiikista, keinotekoisten kumppaneiden eduista oikeisiin ihmisiin nähden, ja hän myös tietysti soittaa urkujaan. Dokumentti jäi LaVeyn viimeiseksi esiintymikseksi missään elokuvassa, ja hän kuoli paria vuotta myöhemmin sydänsairauteen, lokakuun 29, 1997. Häneltä julkaistiin tämän jälkeen vielä postyymisti kirja Satan Speaks!, joka jatkoi samoilla synkeän humoristisilla ja misantropisilla linjoilla kuin hänen edellinen kirjansa.

Hollywoodin lumoissa

Hollywoodilla ei tässä yhteydessä tarkoiteta vain kaupunkia sinällään, vaan elokuvan maailmaa yleensä, jota LaVey omin preferensseineen rakasti. LaVeyn linkki Hollywoodiin alkoi vuonna 1967 julkisen saatanallisen hääseremonian järjestämisestä kirjailija John Raymondille ja Judith Caselle, jolloin paikalla oli myös musta näyttelijä ja laulaja Barbara McNair. Vuosien varrella LaVey väitti olleensa ystävä mm. Kim Novakin, Christopher Leen, Laurence Harveyn ja Keenan Wynnin kanssa. Nämä väitteet näyttävät kaikki suuresti liioitelluilta, mutta ainakin Christoper Leen hän näistä näyttelijöistä oikeasti tapasi – tapaaminen tosin oli täydellinen katastrofi.

Good old days: Michael A. Aquino, Sammy Davis Jr, Anton LaVey.

70-luvun alkupuolella San Franciscon alueella kuvattiin TV-sarjaa nimeltä Poor Devil, jossa sekä Sammy Davis Jr. että Christopher Lee esiintyivät. LaVeyt pitivät sarjasta kovasti, ja koska Davis osoitti olevansa hyvin myötämielinen Saatanan kirkolle, myönnettiin hänelle asian vuoksi kirkon kunniajäsenyys. Davis oli asiasta otettu ja jatkoi kirkon ihailuaan julkisesti. LaVeyt näkivät tämän hienona pr:nä ja melko lailla samaan kyytiin päättivät antaa kunniajäsenyyden myös Christopher Leelle. Näiden tapahtumien mainingeissa Davis järjesti Leelle ja LaVeylle yksityisen tapaamisen. Siitä, mitä näiden kahden jättiläisen tapaamisessa täsmälleen tapahtui, ei ole kunnolla selvyyttä. Ilmeistä LaVeyn vaiteliaisuuden suhteen asiasta oli, että heidän kemiansa eivät olleet tavalla tai toisella kohdanneet ollenkaan. Tämä on selvää myös melko pian tuon kohtaamisen jälkeen Leen antamasta haastattelusta National Enquirer-lehdelle vuonna 1974, jossa hän suurin sanoin varoitti mustan magian vaaroista:

Olen täysin varma, että maailmassa on nykyään tuhansia ja tuhansia ihmisiä, jotka aktiivisesti käyttävät mustaa magiaa saadakseen sitä, mitä he haluavat. Olen varma, että he ovat vastuussa monista hirveistä asioista, joita maailmassa tapahtuu, kuten sodista Lähi-Idässä, tapoista Pohjois-Irlannissa, öljykriisistä, poliittisesta korruptiosta, kommunismista, kuin myös pörssin huonosta tilasta (…) Musta magia näyttelee niin voimakasta roolia yhteskunnassamme, että rehellisesti sanottuna pelkään tulevaisuuden puolesta (…) Mustaan magiaan liittyy kirkonkaltainen hierarkia johtajineen, joita kiinnostaa muiden hallitseminen. Pohjan perimmäisenä on ihmisiä, jotka tulevat huijatuksi mukaan paholaisen palvontaan koska he ovat yksinäisiä, epävarmoja, tai turhautuneita ja he ajattelevat, että palvomalla paholaista he saavat itselleen tyydyttävämmän elämän (…) Roolini kauhuelokuvissa on tuonut minulle kontakteja ihmisiin, jotka ovat lisänneet tietojani okkulttisesta tiedosta. Koen, että on velvollisuuteni taivutella ihmisiä pois mustasta magiasta. Mielestäni elokuvani palvelevat tätä päämäärää näyttämällä pahuuden todellisen kauhun. Elokuvieni moraali on, että ilkeys on hirvittävää ja että hyvä voittaa aina lopulta. Muistakaa, että kun sanasta ”good” otetaan pois ”o”, saadaan God, ja kun sanaan ”evil” lisätään ”d”, saadaan ”Devil”.

Ei liene ihme, että tämän jälkeen Saatanan kirkon suhde Christopher Leehen alkoi hiipua…  Kuuluisin näyttelijä, kenet LaVey väitti tunteneensa Hollywoodista, oli tietenkin Marilyn Monroe. LaVey itseasiassa väitti Bartonin kirjassa The Secret Life of a Satanist, että hänellä olisi ollut lyhyt suhde Monroen kanssa 1948. Myytin mukaan LaVey olisi tuolloin soittanut urkuja Los Angelesissa sijaitsevassa burleski-teatteriassa nimeltä Mayan, ja tavannut siellä nuoren stripparin nimeltä Marilyn Monroe. Tämän jälkeen heillä myytin mukaan oli kiihkeä suhde ennen Monroen suureen suosioonsa nousua. LaVey väitti tietäneensä, että Monroe päätyi strippaamaan saadakseen vuokransa maksetuksi. LaVey myös esitteli vierailijoilleen Monroen alastonkuvakalenteria, jossa oli omistuskirjoistus ”Tony, kuinka monta kertaa tämän oletkaan nähnyt! Rakkaudella, Marilyn”.

Monroen läheinen Robert Slatzer ja hänen agenttinsa vuodelta 1948, Harry Lipton ovat kuitenkin osoittaneet tämän tarinan olleen hölynpölyä. Tuohon aikaan Lipton maksoi Monroen kulut, vuokran mukaanlukien. Mayanteatterin ohjaaja Paul Valentine taas on kertonut, että kyseinen teatteri ei ole koskaan ollut burleski-teatteri ja ettei sen tiloissa ole koskaan esiintynyt sen enempää Monroe kuin LaVeykään. Ja mitä tulee LaVeyn Monroenakukalenteriin, on LaVeyn entinen vaimo Diane myöntänyt tehneensä siinä olevan ”omistuskirjoituksen”. Tämän lisäksi LaVeyn entinen julkisten asioiden hoitaja Edward Webber on sanonut, että LaVey oli tunnustanut hänelle, ettei hän koskaan tavannut Monroea.

[Tämä on artikkelin osa 5/6. Osan 6/6 voit lukea täältä. Artikkeli julkaistiin kokonaisuudessaan ensimmäisen kerran Blood Ceremony -lehdessä 4/2009. Voit ostaa lehden täältä.

Read Full Post »

Tri Calibarin kabinetti.

Saatana katsoo elokuvan

Tohtori Caligarin kabinetti (1919). Tämän elokuvan, jota pidetään sekä kauhun että ekspressionistisen elokuvan merkkipaaluna, ohjasi Robert Wiene. Se, kuten muutama muukin saman ajan saksalainen elokuva, vaikutti LaVeyn maagiseen teoriaan, erityisesti ns. ”trapezoidin lakiin”.

LaVeyn myytin mukaan hän matkusti keväällä 1945 erään enonsa kanssa Saksaan, jossa hän sitten Berliinissä näki takavarikoituja natsien kauhuelokuvia, schauerfilmer:ejä. Tarinan mukaan saksalainen tulkki kertoi LaVeylle, että nuo elokuvat eivät olleet vain fiktiota, vaan että ne symbolisesti kuvasivat natsien okkulttista mielenlaatua. Elokuvien sanottiin lisäksi olleen heijastumaa aidosti olemassa olleen satanistisen ”mustan järjestön” toimista, jonka kerrottiin toimineen I ja II maailmansodan välisenä aikana. LaVeyn kerrotaan olleen näkemästään hyvin kiinnostunut. Vaikka tämä tarina ei pidäkään paikkaansa (LaVey ei mm. koskaan käynyt Saksassa), on totta varmasti kuitenkin se, että hän oli hyvin vaikuttunut weimarin- ja natsiajan elokuvien tekniikoista, joihin Caligarin kabinetin lisäksi kuuluivat mm. sellaiset elokuvat kuin M, Hitlergunge Quex, Morgenrot, ja Mabuse. Näissä elokuvissa (joista Caligarin kabinetti on kuuluisin) käytetyt epänormaalit perspektiivit, kulmat ja tunnelmat olivat osaltaan pohjana hänen myöhemmin muotoilemalleen ”trapezoidin laille”. Tämän lain mukaan trapezoidinomaiset tylpät ja terävät kulmat vaikuttavat niistä ympäristössään tietoisiin ihmisiin maagisessa mielessä stimuloivasti, mutta muihin ahdistavasti tai jopa selkeän haitallisesti. Sama periaate oli LaVeyn mukaan löydettävissä abstraktimmin myös muualta kuin konkreettisista kulmista.

Kirjallisuudesta trapezoidin lain muotoutumiseen vaikutti ennenkaikkea William Mortensenin valokuvaajille tarkoittama opas Command to Look, jonka LaVey sanoi löytäneensä jo 14-vuotiaana. Caligarin kabinetin ja vastaavien saman aikakauden elokuvien tilaperspektiivit vaikuttivat Saatanan kirkon joissain rituaaleissa käytettyihin epätavallisiin tilaperspektiiveihin ja äänitaajuuksiin.

Metropolis (1926)

Metropolis.

Fritz Lang oli itävaltalainen ohjaaja, joka oli myös Saatanallisen raamatun alkuperäisessä, sittemmin kokonaan poistetussa omistuskirjoituslistassa. LaVey sanoi Langista, että hän oli mies ”joka teki liikkuvia pohjapiirustuksia”. Tällä LaVey viittasi saatanalliseen ajattelutapaan liittyviin asioihin. Metropolis vaikutti muiden saman aikakauden saksalaisten klassikoiden kera LaVeyn Satanic rituals:ssa mainittuun rituaaliin Die Electrischen Vorspiele. Metropoliksen kohtausta, jossa maagikko Rotwang loihtii suuren pentagrammin edessä olevan robotin sähköllä ”henkiin”, voidaan symbolisesti pitää elokuvan kiteyttävimpänä kohtauksena siitä, mistä Die Electrischen Vorspielessä on pohjimmiltaan kyse: sähkökenttien maagisesta käytöstä ihmisen kehoon ja psyykeen. Samalla Metropolis oli lajiaan ensimmäinen selkeän saatanallinen, teknologia-maaginen elokuva. Siinä esitetty ihmisen ja robotin suhde inspiroi LaVeyn ajatuksia myös suhteessa ”keinotekoisiin kumppaneihin” (jotka tulivat mainituiksi edellä jo Dr. Phibes-elokuvien yhteydessä). Lang ohjasi myös toisen LaVeyn kovasti arvostaman klassikon, myös jo edellä mainitun M:n.

Seven Footprints to Satan (1929)

Seven Footprints to Satan.

Benjamin Christensenin ohjaama elokuva pohjautuu A.E. Merrittin vuotta aiemmin julkaistuun saatanalliseen romaaniklassikkoon. Elokuva pitää sisällään kuvauksen Saatanasta, joka on luonteeltaan älykäs, lihallinen olento. Tri Stephen Flowers arvelee teoksessaan Lords of the Left-Hand Path, että LaVey olisi jossain määrin saanut vaikutuksia omaan käsitykseensä Saatanasta Merrittin kirjasta. Romaanissa Saatana on juonittelija, joka vetää puoleensa seuraajia, jotka hän laittaa tietynlaiseen peliin. Peli sijoittuu elokuvan keskeiseen ympäristöön – alttarinkaltaiseen valtataistuimeen, jolla Saatana istuu, sekä tämän edessä oleville seitsemälle askelmalle. Pelissä Saatanan seuraajien tulee nousta näitä portaita ilman, että he astuvat tietyille ennaltamäärätyille askelmille. Jos he tässä menestyvät, tulee heidän mikä tahansa toive toteutetuksi, mutta jos he taas epäonnistuvat, tulee heistä Saatanan orjia. Näitä zombienkaltaisia orjiaan Saatana juottaa riippuvuutta aiheuttavalla huumeella nimeltä Kheft, jolla hän pitää heitä otteessaan. Elokuvan Saatana esittää myös filosofian, jossa ainoastaan kolme asiaa ovat arvokkaita: viihdytys, kauneus ja ”peli” (jonka oletetaan pitävän sisällään mahdollisuuden). Pelissä on mukana kuitenkin myös neljäs komponentti, voima. Peliin sisältyvä mahdollisuus on kuitenkin vain silmänlumetta, sillä peli on alusta alkaen manipuloitu Saatanan hyväksi. Tri Flowersin ajatukset elokuvan merkityksestä LaVeylle saattavat tietyllä tapaa symbolisesti osua oikeaan, mitä tulee LaVeyn viimeiseen pariinkymmeneen elinvuoteen. Noina aikoina LaVeyn kyynisyys, dekadenttisuus ja eristäytyneisyys kasvoi. Hän myös veti puoleensa kaikenlaisia ihmisiä, joita hän ei aina varmastikaan järin arvostanut – ja joihin hän saattoi suhtautua symbolisesti kuin Christensenin elokuvan Saatana suhtautuu seuraajiinsa.

The Black Cat (1934)

The Black Cat.

Tämän elokuvan ilmestymisen aikoihin LaVey oli neljävuotias, hyvää vauhtia itsenäistymässä oleva leikki-ikäinen napero. Onkin tätä kautta sopivaa, että The Black Cat on eräs ensimmäisistä elokuvista, joissa satanistit esitetään voimakkaina ja vaikutusvaltaisina, vaikkakin hyvin perversseinä yksilöinä. Elokuva pohjautui Edgar Allan Poen tekstiin ja sen ohjasi Edgar Ulmer. Elokuvassa esiintyi sekä Boris Karloff että Bela Lugosi, jotka esittivät varakkaita satanisteja, jotka kokoontuvat kuunvalossa viettämään Luciferille omistettuja riittejä. LaVey sanoi tästä ja Seventh Victim elokuvasta, että ”The Black Cat ja Seventh Victim ovat ehdottomasti sellaisia Saatanan kirkkoa edeltäneitä elokuvia, joita voin pitää arvokkaina esimerkkeinä siitä, miten todellinen satanisti käyttäytyy”. The Black Cat on huomattava myös siksi, että siinäkin, Tohtori Caligarin kabinetin tapaan, käytetään epätavallisia perspektiivejä ja kulmia ilmapiirin luomisessa.

[Tämä on artikkelin osa 2/6. Osan 3/6 voit lukea täältä. Artikkeli julkaistiin kokonaisuudessaan ensimmäisen kerran Blood Ceremony -lehdessä 4/2009. Voit ostaa lehden täältä.

Read Full Post »