Feeds:
Posts
Comments

Posts Tagged ‘Cloven Hoof’

Seawolf. Wolf Larsenille ei vittuilla.

The Sea Wolf (1941)

Tässä Michael Curtizin ohjaamassa draama- ja seikkailuelokuvassa näyttelee Edward G. Robinson, joka oli eräs LaVeyn monista suosikkinäyttelijöistä, ja jonka useita rooleja LaVey piti saatanallisina. The Sea Wolf, joka pohjautuu Jack  Londonin saman nimiseen kirjaan, lienee ollut näistä elokuvista LaVeylle tärkein. Hän sanoi elokuvasta ja Robinsonin näyttelemästä roolista siinä seuraavaa: ”The Sea Wolf:ssa Wolf Larsen (Robinson) häpäisee ainoastaan sellaisia ihmisiä, jotka ovat jo itse häpäisseet itseään, hän on brutaali vain sellaisille, ketkä tietävät vain brutaalin toimintatavan, hän vaanii sellaisia, ketkä ansaitsevat tulevansa vaanituiksi. Näin toimiessaan, Robinson on täysin saatanallinen hahmo”. Jokainen, joka on lukenut LaVeyn Saatanallisen Raamatun ja sen yhdeksän saatanallista julkilausumaa, huomaa, että Robinsonin hahmo kyseisessä elokuvassa noudattaa tarkalleen LaVeyn julkilausumissa esitettyä etiikkaa. Wolf Larsen osoittaa ystävällisyyttä vain niille, ketkä sen ansaitsevat, hän kostaa kohtaamiaan vääryyksiä toisen posken kääntämisen sijaan, eikä hän lankea psyykkisten vampyyrien ansoihin. LaVey listasi useissa yhteyksissä myös monia muita suosikkielokuviaan, joissa Robinson näytteli: Key Largo, Hell on Frisco Bay, Little Caesar, ja The Night Has a Thousand Eyes.

The Ganster (1947)

Tämä elokuva, jonka ohjasi Gordon Wiles, oli eräs LaVeyn film noir-suosikkeja. LaVey sanoi tästä elokuvasta itse näin: ”Tämä on pieni ja pienelle huomiolle jäänyt elokuva, sellaisena melkein unohdettu. Se alkaa ja loppuu saatanallisella julkilausumalla, ja katsoja tietää, että pääosan henkilö, jota näyttelee Barry Sullivan, on tuhoon tuomittu mies. Tämä ei ole mikään Legs Diamond tai Al Capone-tarina, vaan psykologinen tarina gangsterista, joka on kenties liian sivistynyt, sensitiivinen ja ystävällinen ollakseen armoton gangsteri. Hän on noussut slummeista ainoaan rooliin johon hän kohtalonsa vuoksi on voinut päätyä. Hän on kuin Lucifer, langennut enkeli, joka huomaa olevansa olosuhteiden uhri.”

Wise Blood (1952)

Tässä John Hustonin ohjaamassa tragikomediassa tulee hyvin esiin LaVeyn näkemys typeryydestä ja typeristä  ihmisistä. Muistutuksena mainittakoon, että typeryys on ensimmäinen ja siis pahin LaVeyn listaamista saatanallisista synneistä, ja että eräs LaVeyn ahkerasti viljelemä asiaan liittyvä sitaatti oli W.C. Fieldsiltä lainattu sosiaalirealistinen toteamus, että ”joka minuutti syntyy ääliö”. LaVey sanoi Wise Blood:sta itse näin:”Ohjaaja John Huston on osoittanut, että hänellä on saatanallista visiota monissa elokuvissaan. Eräs, joka niistä minun silmissäni nousee ylitse muiden, ja mikä Hustonille itselleen merkitsi eräänlaista satiirista kritiikkiä, on Wise Blood. Se perustuu Flannery O’Connorin kirjaan erään nuorukaisen seikkailuista, joita hän kokee palattuaan armeijasta etelävaltion kotiinsa ja perustettuaan ”Jeesuksen Kristuksen kirkon ilman Kristusta”. Elokuvan tarinan kertominen ei tee elokuvalle mitään oikeutta – kammottavan yksityiskohtaiset hahmot ovat se seikka, mikä tekee elokuvasta sen, mikä se on. Ne ovat tuskallisen realistisia: käsittämättömän typeriä, intensiivisiä ja traagisia! Elokuvassa ei ole ensimmäistäkään ihmistä, keneen haluaisit samaistua. Harry Dean Stanton tekee loistavan roolisuorituksen sokeana huijaripastorina, jonka tytär on likimain vajaaälyinen – mutta niin ovat kyllä lähes kaikki muutkin elokuvan hahmot. Karmeinta on, että jotkut ihmiset ketkä katsovat tämän elokuvan, eivät tajua siinä olevaa vitsiä – he ajattelevat, että elokuvan hahmot ovat sellaisia, millaisia kaikkien oletetaan oikeastikin olevan! Elokuva on hienosti tehty, Hustonin kyky kuvata kaikki nuo surulliset ja typerät ihmiset juuri sellaisina, jollaisia he todella ovat, on hyvin saatanallinen! Elokuva on todella misantropinen. Se on niin realistinen, että se on lähes surrealistinen”.

Rosemary’s baby (1967)

Rosemary's baby.

Roman Polanskin ohjaama, Ira Levinin samannimiseen romaaniin pohjautuva kauhuelokuva syntyi maailmaan, jossa Saatanan Kirkko oli vuoden ikäinen. LaVey sanoi tätä elokuvaa, jossa Saatanan lapsi syntyy maailmaan, ”parhaaksi mainokseksi satanismille sitten inkvisition”. Elokuva olikin LaVeylle ja hänen kirkolleen mitä mainioin onnenpotku, sillä sen kautta Saatanan kirkko sai medialta enemmän huomiota kuin koskaan aiemmin. Elokuvassa tehty maininta ”vuodesta yksi” ei ollut tulosta yhteistyöstä LaVeyn tai hänen perustamansa kirkon kanssa, mutta monille asia varmasti toi kuitenkin mieleen Saatanan kirkon. LaVey väitti, että hän olisi näytellyt elokuvassa Mia Farrowin raskaaksi tehnyttä paholaista, ja että hän olisi ollut elokuvassa myös teknisenä neuvonantajana. Kumpikaan väite ei kuitenkaan pidä paikkaansa. LaVeyn ainut virallinen yhteys elokuvaan oli, että hänet pyydettiin elokuvan julkistamistilaisuuteen San Franciscon Marina theateriin pr-mielessä – minne hän sitten näyttävästi saapuikin kaapuun pukeutuneena, kahden avustajan saattamana.

LaVeyn Zeena-tytär on ollut niiden joukossa, ketkä ovat osoittaneet LaVeyn väitteitä elokuvan suhteen vääriksi. Zeena julkaisi kumppaninsa Nikolas Schrekin kanssa vuonna 1988 tekstin nimeltä Anton LaVey: Legend and Reality. Muiden asioiden ohessa siinä mainitaan Rosemary’s Babystä seuraavaa: Polanskyn läheinen ystävä Gene Gutowski (elokuvan alkuperäinen tuottaja) sanoi, ettei elokuvalla ollut teknistä neuvonantajaa. LaVey ei myöskään koskaan edes tavannut Polanskia. Elokuvan tuottaja William Castle ei myöskään mainitse LaVeytä sanallakaan mm. elämänkerrassaan. Kukaan muukaan elokuvan teossa mukana ollut ei ole koskaan maininnut LaVeystä tuon elokuvan suhteen sanallakaan. Mia Farrowin kuuluisan paholaiskohtauksen sijaisnäyttelijän isä muisteli myöhemmin, että hyvin hoikka ammattitanssija näytteli paholaiskohtauksen pieneen kumipukuun pukeutuneena. Muutamaa vuotta myöhemmin tuo samainen puku päätyi Studio One Producktionille Louisvillessä, Kentuckyssä, jossa sitä käytettiin pienen budjetin kauhuelokuvassa nimeltä Asylum of Satan. Tri Michael Aquino, joka tuolloin vielä kuului Saatanan kirkkoon ja oli tuohon elokuvaan teknisenä neuvonantajana, tarkasti puvun paikan päällä ja totesi, että 90-kiloinen ja 180 cm pitkä LaVey ei olisi millään voinut survoa itseään tuohon pukuun. Asylum of Satanissa kyseiseen pukuun pukeutui naisnäyttelijä.

Invocation of my Demon Brother (1969)

Anton LaVey Kenneth Angerin elokuvassa Invocation of my Demon Brother.

Tähän väliin LaVeyn ystävältä, Saatanan kirkossa jo perustamisaikoina mukana olleelta Kenneth Angeriltä tuli ulos eräänlainen maaginen taide-elokuva, jossa LaVey aivan oikeasti (toisin kuin Rosemary’s Baby:ssä) näytteli lyhyen roolin Saatanana. Tarinan mukaan tämä lyhytelokuva syntyi materiaalista, jonka olisi pitänyt olla alun alkaen Angerin elokuvassa Lucifer Rising. Soundtrackin elokuvaan teki moog-syntesisaattorilla Mick Jagger.

Satanis, the Devil’s Mass (1970)

Kuva dokumentista "Satanis, the Devil's Mass". Harva meistä kykenee olemaan muovisarvet päässä vakuuttava.

Vuonna 1968 Murgenstrumm Records julkaisi LaVeyltä ja hänen kirkoltaan LP:n The Satanic Mass, mitä tammikuussa 1970 seurasi Avon booksin kustantamana Saatanallisen raamatun ensimmäinen pokkariversio. Myöhemmin samana vuonna ilmestyi Pierre Laurentin tekemä legendaarinen dokumentti Satanis, the Devil’s Mass, joka käsitteli LaVeytä ja tämän kirkkoa. Dokumentti on hyvin mielenkiintoinen ja hilpeä katsaus alkuaikojen Saatanan kirkkoon. Se pitää sisällään muutamia sittemmin legendaarisiksi tulleita rituaalikohtauksia ja LaVeyn haastattelupätkiä (joita on monet kerrat toistettu useissa muissa dokumenteissa), kuin myös erinäisiä tahattoman koomisia talking heads-haastatteluja. Tupakkaa ketjupolttava vanhempi satanistinainen on myös varsin pirteää katsottavaa ja kuultavaa, samoin kuin myös LaVeyn kotona kokoontunut masturbaatiosta puhuva, ketjupolttava ja lievästi humalaisen oloinen seurakunta. Oma pieni huvittava yksityiskohtansa elokuvassa on myös nuori, Woody Allenilta vielä tuolloin näyttänyt Isaac Bonewits, joka sittemmin erosi Saatanan kirkosta näkemyksellisistä syistä johtuen ja joka tämän jälkeen on luonut itselleen uraa melko tunnettuna uuspakanana. Satanis-dokumentissa Bonewits veti pisteet kotiin pyytämällä LaVeytä, joka rituaalitilanteessa esitti Saatanaa, siunaamaan hänen peniksensä suuremmaksi ja kestävämmäksi. Ja LaVeyhän siunasi sen. Myöhemmin, erottuaan kirkosta, Bonewits vuonna 1994 kirjoitti esseessään ”Satanic Adventure”, että LaVey ei osannut käyttää magiaa. Tästä voi ehkä päätellä, että Satanis-dokumentin peniksensiunaus ei sitten toiminutkaan. Tough luck.

Anton LaVey "hanging out".

Witchcraft ’70 (1970)

Witchcraft '70

Tämä Yhdysvalloissa ilmestynyt dokumentti pohjautui Luigi Scattinin Euroopassa julkaistuun dokumenttiin Angeli Bianchi, Angeli Neri. Siinä, missä dokumentin eurooppalainen versio Saatanan kirkkoa kohtaan oli asiallinen, oli dokumentin amerikkalainen versio kaikkea muuta: siinä oli hölmön moralistinen kerronta, dokumenttiin oli tungettu mukaan perättömiä väitteitä eläinuhreista, verijuhlista ja taloudellisesta hyväksikäytöstä. LaVey oli dokumentissa neuvonantajana jaesiintyi myös cameona eräässä rituaalissa, joka oli kuvattu hänen kotonaan San Franciscossa.

Dokumentissa esiintyi myös kirkon Louisvillen alueella toiminut Nineweh Grotto, joka oli aiemmin samana vuonna ollut esillä myös Arthur Lyonsin tuolloin julkaistussa kirjassa The Second Coming: Satanism in America (myöhempi versio kirjasta kulkee nimellä Satan Wants You). Dokumentin arvio Saatanan kirkon julkaisussa The Cloven Hoof oli ymmärrettävistä syistä melkoisen kriittinen.

Seuraavan vuoden puolella julkaistiin LaVeyn toinen kirja The Compleat Witch: or What to do when Virtue Fails (myöhemmin teos nimettiin muotoon The Satanic Witch). Vaikka teoksen nimi mielenkiintoisesti linkittyykin Witchcraft 70’s-dokumenttiin, ei sillä ollut sen kanssa kuitenkaan mitään tekemistä.

[Tämä on artikkelin osa 3/6. Osan 4/6 voit lukea täältä. Artikkeli julkaistiin kokonaisuudessaan ensimmäisen kerran Blood Ceremony -lehdessä 4/2009. Voit ostaa lehden täältä.

Read Full Post »