Posts Tagged ‘Church of Satan’

Boyd Rice: An Embodiment of the Wolf’s Hook

As many of you know, I wrote an article “Church of Satan is dead” some time ago. That article got me in touch with a documentary movie maker Larry Wessel, who’s interview “Larry Wessel speaks!” I then made. Wessel’s latest movie, Iconoclast, was six years in making. The result is a four hour long ride that goes through Boyd Rice’s life in three parts. This includes a good deal of history of pop culture and art too. After watching the movie I knew I wanted to write a review of it. However, after reading Carl Abrahamsson’s excellent review I thought I would have nothing to add to what he had said, because he put it all so well. You can find Abrahamsson’s review from here. Well, I thougth I could still write something about the documentary. If nothing else, I could write down my notes of the contents of the film and some of my rambling notes in between. What follows might be boring reading as it pretty much just lists the contents of the film. For those who are interested in Boyd’s art, life, and persona and have not seen the film yet, my notes and ramblings might still be interesting. So, with this note, or warning, let me begin.

Part One: Lemon Grove

Part one of the movie starts with Boyd reading his poem Secrets:

That is most powerful which remains unknown

Except unto you, and to you alone

There are secrets that slumber behind these eyes

And I stand by my secrets, my truths and my lies

There are secrets that soar where the eagle flies

Above man’s truths and beyond his lies

There are secrets that slither like snakes in the night

Coiled in shadows, far distant from light

There are secrets that confront you in the midday sun

Yet remain unknown to everyone

A secret burns bright when its law is obeyed

But is doomed to fade when that law is betrayed

For that is most powerful which remains unknown

Except unto you, and to you alone.

It seems to me that in some poetical way the ethos of this poem carries through the whole documentary. I don’t know Boyd but it seems to me that the poem carries the spirit that is present in all that Boyd has done and what he is like. He is difficult to label, he is multidimensional. He is often labeled this and that, often as something sinister and suspicious. But the truth probably lies somewhere between the lines, one could say between the opposites. I was reminded already at this point of the film of the wolf’s hook rune and how it really well seems to symbolize the essence of Boyd and his work.

After that Bob Larson does exorcism, Boyd goes to a tobacco store and buys a whole box of Samuel Gawith snuff. Wait! Is that that nasal tobacco? Yes it is, you can see Boyd taking it later in the film, in part three of the documentary, at the Absinthe studios. I have never tried nasal snuff, but I enjoy a lot the kind of snuss (especially portioned General) that you can buy in Sweden (I am having one portion under my lip right now while writing this).

A family history follows. A whole bunch of old pics. A story of a neighbohour average man’s everyday routine and how Boyd decided he will never be like that. We hear of a tv prank and a good deal of a tiki-culture. Already at this point my idea of Boyd starts to get new dimensions. I did not know that much of his interest in tiki and of things related. My idea of Boyd had previously been formed pretty much through some of his NON-recordings and his association with the Church of Satan. I think I am not the only one  like that. Much more interesting new dimensions to Boyd and his works is about to follow. This is getting really interesting.

We hear what happened in 1969. We hear of a Dark Shadows character who said: “Two natures have always existed in man, one good the other evil, perhaps with this we can bridge the gap in man’s divided nature”. Boyd comments on this: “And like a portal opened in my soul”. I am again reminded of the wolf’s hook rune and its essence. It is becoming apparent that the symbol has found a resonance within Boyd very early and that he has ever since worked to unfold the symbol’s mystery.

“Two natures have always existed in man, one good the other evil, perhaps with this we can bridge the gap in man’s divided nature”.

We hear of Strange paradise. We hear of Anton LaVey, Charles Manson, and Tiny Tim – how they were totally different and still much alike. We hear a story about Martin Denny. We hear a story about a man who lost his keys in Italy and found them from Florida. We hear about decadent Hollywood and its coolness. Rodney Bingenheimer. Glamrock. Principal in a nazi uniform poster prank. We hear a story about Boyd making a life size cross in high school and his work at Taco Bell – and of eating a moth there every now and then. Bean-qhr-qwr-qhr. We hear about how to make photos of things that does not exist, St. Jean Cocteau and Captain Beefheart’s nightly calls. Then Boyd tells about dada, surrealism, alchemy. I like it all, I can totally relate to what I hear. An image of Boyd as an artist starts to surface, an image that is new to me. The guy starts to get more and more interesting, minute by minute.

Boyd tells us how “women like it weird”. He tells us of his open-ended paintings, and again the wolf’s hook rune comes to my mind. The principle is there again. Skinned sheep’s head gift to the first lady is pure gold. A priceless prank, instant art performance. Next we hear how Boyd was living dada real. Steve Hitchcock illuminates us about how magic and alchemy is part of what Boyd does: “Boyd was someone who introduced me to the idea of alchemy of thought, where by you take negative or valueless proposition and turn it to your own advantage, by sort of inverted perception of it, which can be done, it takes a disciplined mind, a disciplined mentality if you want to make use of that, but it certainly is a valid principle”. Do you see the wolf’s hook and its principle at work again here? I do.

We hear of Boyd meeting Genesis P-Orridge. We hear of 1977 and the famous The Black Album, Boyd’s deal with Mute records, the birth of NON, and why punk was just glam rock with harder edge. Next we hear of something in which Boyd was again ahead of the time: Pagan muzak record that can be played with different speeds. This happened years, years ago. The first time I heard of such a record was when Butthole Surfers’ Hairway to Steven came out in 1988. Before of that I had for my own amusement listened to lots of records with different speeds – pretty much with the perspective of “open-ended paintings” of which Boyd spoke about earlier in the documentary. You can find the same thing interesting with different angles, perspectives. Things are most of the time not black and white, but composed of many colors and shades.

Who invented tape-loops? It was Boyd. He tells us how nothing in the world is fixed. We hear of “the world’s weirdest record”. We hear of the first NON show, which was “louder than Led Zeppelin”. There is a note of music as sounds, not so much as songs. Iitywimwybmad. Roto-guitar. Stuff ahead of the time. Live sounds from that part of the documentary remind me of some amazing underground noise gigs that I attended at Some Place Else in Turku, South-West of Finland around 2004 and 2005. Boyd did that kind of stuff about 30 years earlier. I find that rather impressive.

Part two: San Francisco

Part two of the movie deals with Boyd’s years in San Francisco area. We hear of Incredible strange films and research involved. Director Ray Dennis Steckler is revealed to be also actor Cash Flagg. The amazing scopitone machines are introduced. Boyd tells us of “close-ups of tits shaking a few seconds too long” and girls doing dances in bright colors. Sounds and looks good to me.

Then comes something I knew there was going to be covered, Boyd’s association with Anton LaVey. “Living in San Francisco it was inevitable that our paths would cross”. Blanche Barton tells about getting to know Boyd and why Boyd and Anton got so well along. “Role of the Devil has to be… one that challenges”. Barton also tells that Boyd also understood the trickster, prankster side of satanism… which is something that not everyone understands. Coop, the artist, tells about “making it hot for them”… and that “of course that applies to Boyd, perfectly”. We hear of Blinky the friendly hen’s funeral and resurrection. Vampire aesthetics. There is a note about romance and cultured gentleman in a vampire – and how below that side is a beast. A perfect wolf’s hook principle at work again.

Stanton LaVey, Anton LaVey’s more known daughter’s son, appears briefly in the film too. His first sentence in the film is “Boyd did fuck my mother!” which is followed with a warm laugh. He clearly has positive thoughts of Boyd. It seems that Boyd has had much warmer relationship with Zeena than I had. Back in the late 90’s and early 2000 I met Zeena few times, corresponded with her and it was an ongoing argument. Zeena and her husband Nikolas thought that I was trying to put too much love into the left hand path. They even called me “Jesus of darkness”. But that is another story.

Beth Moore-Love is an artist who I was not familiar with earlier. We see some of her amazing paintings. She says of Boyd: “He’s very intelligent. I like people who not only think outside of the box, but outside of the entire packeting industry… Boyd is one of them”. Boyd tells a chilling story of San Francisco’s Chinatown and its rats. It is very easy to believe. I lived in the city for some time in 2004 and Chinatown was one of my favorite places there. I visited it quite often and wondered about the smell of the place. Rats fit in the picture well.

“He’s very intelligent. I like people who not only think outside of the box, but outside of the entire packeting industry… Boyd is one of them”.

Next Boyd tells us how all the women who he brought to LaVey’s house had the next night a dream of having sex with LaVey. Boyd tells of LaVey’s different alter egos, the crime boss, the china man, and how LaVey could keep with a role for hours. The stories are hilarious and Boyd cracks up telling them. To readers of LaVey’s works it comes as no surprise that LaVey was living in a sort of alternative reality or realities he chose to live in. We hear very interesting angles on the subject. The famous Johnson & Smith’s catalogue is covered, and how “consternation” is the word related to it. Whoopee cushion. Remote controlled fart machine. How Anton programmed his keyboard with different fart sounds. The movie has been very fun already from the beginning, not just at this point. Barton tells how she and Boyd got Anton to record his music. It is very much likely that without them there would be no recorded music of LaVey.

Then comes the part dealing with Charles Manson. “Two minutes after meeting him he is giving me this you-are-me-and-I-am-you -routine”. Boyd tells us how Manson has one feet in the world of a fantasy, another in reality. We hear a story of Charlie telling to Boyd about taking a helicopter and visiting Ajatollah Khomeini. We hear that there are secrets Manson has told to Boyd – and which Boyd has promised to not tell to anyone while Manson is still alive (this reminds me of Boyd’s poem Secrets, with which the movie begins). Why Boyd got in touch with Manson in the first place? Why he seems to have interest in individuals who have been labeled very “sinister”? Some of Boyd’s associates gives a perspective on this: “Boyd has always been sort of attracted to those people who disrupt society in some way, that cause, that show the limitations of what we pretend to be civilized, I don’t want to put words into Boyd’s mouth but I know that’s part of what attracts him to this stuff”. I think this is a good angle to the question. The documentary gives a broad context where one can reflect on that. I think the documentary also gives an idea of the wolf’s hook rune, its essence and principle in artistic action – pursued by a questioning mind that does not see things in black and white but as “an open ended paintings”. Things are not fixed. In his pursuit Boyd is not afraid of putting himself in positions where he can easily get misunderstood. He is not so much afraid of social pressure as most of the people are.  Such a courage in looking at the human equation is hardly a bad thing. I would rather argue that seeing things in black and white is a bad thing. Finally, we hear of how Manson got into a solitary confinement for two weeks because of a bullet that happened to be in Boyd’s pocket – and how that ruined their relationship.

“Boyd has always been sort of attracted to those people who disrupt society in some way, that cause, that show the limitations of what we pretend to be civilized, I don’t want to put words into Boyd’s mouth but I know that’s part of what attracts him to this stuff”.

Then the documentary comes to the symbol that I’ve already mentioned few times, the wolf’s hook rune. We hear of the balance point between creation and destruction, “exactly the meaning that has been the guiding force in my life”. Adam Parfrey enters the picture – the guy is “on the same wavelenght “with Boyd. We are informed about the Apocalypse culture, 8-8-88 at Strand Theatre, San Francisco. We hear of the nazi accusations Boyd has been thrown with. “Boyd was not, is not, and will never be a nazi… you could take it as seriously as the Producers movie”. Anyone who has watched the documentary thus far must agree with that.  To say that Boyd is a nazi is absurd. We hear about the victim culture that likes to whine about everything. We learn of a mexican poster and ABBA-book that was stolen from Boyd (whoa – I did not know that Boyd likes ABBA. I have always liked them too. In my article “Church of Satan is dead” I pondered how much common ground I might have with Boyd. It seems there is much more than I thought). The San Francisco part of the movie ends with a story of Boyd moving to Denver. We hear why the place is cool. We hear that the building Boyd lives in was built in 1890. We hear how Boyd had a Carnival of souls welcome to Denver.

“Boyd was not, is not, and will never be a nazi… You could take it as seriously as the Producers movie”.

Part three: Denver

Part three deals with Boyd’s time in Denver and the stuff he has done since moving there. There is a recording session at Absinthe studios. Fredrik Nilsen gives another perspective on Boyd that tells of his wolf’s hook nature and approach to things: “He is a scholar of evil. He’s not evil. In fact, he’s a very sweet, loving, guy. But he seems to have an incredible knowledge of the nature of evil and he seems to be willing to chronicle and look at it in a sort of… empirical way, I’m not sure it is empirical… aesthetic way. And I think he is pretty great”. We see a footage of Boyd’s guest lecture “Regarding evil” at Massachusetts institute of technology. We hear of Oswald Mosley and his ralleys – and how his symbolism influenced Throbbing Gristle and David Bowie. We hear how Marilyn Manson (who has called Boyd his mentor) also used the Mosley symbolism after Boyd noted to him about it and about “a cross between glam rock and Nürenberg rally”. We hear about how to manipulate archetypes – how to step into a role you want to be in and how it then flows into you. There is a funny anti-fascism demonstrators talk with Boyd. After that there starts a really interesting part where Bob Larson talks with Boyd. He says with a big smile: “Bob has been working with me for the past 14 years… he doesn’t give up”. Boyd’s sense of humor is great and a watcher of the documentary is blessed with tons of it.

“He is a scholar of evil. He’s not evil. In fact, he’s a very sweet, loving, guy. But he seems to have an incredible knowledge of the nature of evil and he seems to be willing to chronicle and look at it in a sort of… empirical way, I’m not sure it is empirical… aesthetic way. And I think he is pretty great”.

We hear of the Partridge family & Partridge family temple: “Our religion is based on fun”. We hear of archetypes on TV. Giddle Partridge speaks. A story of Boyd as a catholic priest “blessing” kids rosery beads is pure prankster Boyd. Gidget Gein speaks how his idea of Boyd went up and down. The subject of social darwinism is touched upon. Another angle to wolf’s hook is given: Abraxas – an entity that is good and evil at the same time. We learn that Boyd has Charles Manson’s copy of the Bible. Bob Larson tells Boyd that “maybe you need an exorcism”. Boyd and Bob talk about paradigms of reality, good and evil. All in a very good spirit, pretty different from what it was like in Bob Larson’s radio show in the early 90’s. Boyd tells about Might is Right by Ragnar Redbeard and about Lions Lair and women who got spontaneously naked for him there. We hear of Tiny Tim and his phonecalls, talk about women. Nutcase letters LaVey got. LaVey’s guns. We hear a hilarious prank that Boyd did with “Got milk?”-campaign’s billboard that featured David Copperfield. The billboard had  a picture of Copperfield’s face with some milk on his upper lip and a text saying “What’s the magic word? Calsium”. Boyd changed “Calsium” with some paint into ”Cum”. I once made a similar prank with Canal plus billboard… maybe you guess what I painted it to be? Margaret Radnick tells about Boyd’s love letters to her. Boyd’s friendship with Rozz Williams is covered. Douglas P. tells an amazing story about nazi-monkeys attacking old German men with bananas. Boyd’s bar Tiki-Boyd as an alternative reality is covered.

The talk between Boyd and Bob Larson continues. If there has been lots of interesting, even surprising turns in the film thus far, it gets even more such at this point. Boyd and Bob talk about some kind of possibility to survive death, and Boyd even tells that he nowadays thinks that some kind of reincarnation of consciousness might be possilbe. Bob comments: “You may have to turn back your Church of Satan card!” Boyd: “I tried and they wouldn’t take it!” Bob: “What happened to your old misanthropic idea of things? Obviously you must have mellowed in your hatred for humanity”. Boyd: “I’m still fairly misanthropic, I just don’t think I’m not actively misanthropic. Because I’m a very happy individual and I just find it if I treat everybody with a certain degree of civility they usually treat me with civility so generally they’ve used to people treating rotly and when somebody comes along who is nice to them it is big change for them and I gotta see the best sides of everybody if I treat everybody decently and they in turn are nice to me”. Bob says back in amazement: “Do you realize what you just said? You have just recited a part of Sermon of the Mount. You have just articulated one of the most important ethics that Jesus taught! Do unto others as you would have them to do unto you”. Bob continues: “At least you’re not at this point trying to bring back Thor and declare total war!” Boyd says smilingly: “Yea, I need to change the lyrics…” We hear “People” with improvised lyrics. The movie ends with Boyd’s poem, just like it started. The ending poem is Boyd’s Gift:

On my own

Hour after hour

Sipping cocktails

And reading Schopenhauer

Living in a world

Without imagination

I see that hope

Is a lack of information

I turn my back

I shut the door

I lock the key

A prisoner in my home

But it’s lovely to be free.

After that we hear Boyd singing Terry Jacks’ Seasons in the Sun. The film ends.

As I said, the movie is multidimensional. It covers a lot. It is funny as hell. It is thought provoking. It is surprising. It gives a picture of Boyd that one might not expect. Anton LaVey said once that “Boyd is a true iconoclast” and one cannot but agree. As it has most likely become clear, I would like to add that Boyd is an embodiment of the wolf’s hook rune, the symbol he has carried with him since his childhood.

Larry Wessel has made one hell of a film and I highly recommend it to everyone who is even cursorily interested in Boyd and his art. This documentary is a classic.

Read Full Post »

One thing leads to another. After writing my post Church of Satan is dead I got in contact with Larry Wessel who has made a documentary Iconoclast about Boyd Rice.

Who is Larry Wessel? If you don’t know him already his website Wesselmania is a good source to learn more:

“The impact of Larry Wessel’s style can be seen everywhere from the advertising campaigns of Madison Avenue, to the proliferation of ‘Reality Television.’ Larry is known for his original, colorful and highly graphic collages. His artwork has been exhibited at museums and galleries including the Laguna Art Museum, La Luz de Jesus, Mark Moore Gallery, and Outré Gallery. Collectors of his collages include Adam Parfrey, Nick Bougas, Anton Szandor LaVey, Coop, Rev. Steven Johnson Leyba, Martin McIntosh and Johanna Went. Wessel’s collages have also appeared in the pages of magazines such as HUSTLER, Answer Me!, CHIC and MALEFACT, and Martin McIntosh’s books Taboo: The Art Of Tiki and Beatsville, as well as the cover of Adam Parfrey’s Cult Rapture & Gene Gregorits’s Midnight Mavericks.

In addition to collage, Larry Wessel is well known for his extensive documentary film work. He produces, directs, writes, shoots and edits profoundly twisted and provocative video work. Bloody bullfights, cool artists, obsessed collectors, way-out writers, the transgender underground and the dark side of Los Angeles, are just a few of the subjects of this wild man’s throught-provoking documentaries. Academic discussions of Wessel’s films can be found in the books Killing For Culture, by David Kerekes and David Slater, and Psychotropedia by Russ Kick. Interviews with Larry Wessel have appeared in numerous publications, such as Headpress and PANIK, as well as the book Sex & Guts 4, by Gene Gregorits and Lydia Lunch and the book MIDNIGHT MAVERICKS by Gene Gregorits.”

I was more than happy to get a chance to interview the man. Here, ladies and gentlemen, Larry Wessel speaks!


If this interview could take place anywhere, real or fictional place, in any period of time, where you’d like us to sit and talk of things? At your homebase in Los Angeles?

On the outskirts of Stockholm, Sweden where my wife Tora and I plan on moving.

Iconoclast has finally come out. It’s a four hour film that was six years in the making. Quite a project. How do you feel about it? Are you happy with the outcome? What has the response been like?

I am very happy with Iconoclast! The response has been 100% positive. Many who have seen it use the word “Masterpiece” in describing it.

You’ve made 16 films previously. How does Iconoclast differ from your previous work?

6 years is the longest I have spent working on any previous film. I also believe that Iconoclast is more epic in scope than my other films. More than just about Boyd Rice, Iconoclast covers 50 years of American Pop Culture history.

How did the whole documentary get started?

I received an email from Boyd Rice declaring that he was a fan of my documentaries and he said that my films were more than just mere documentaries, that they were like “experiencing a phenomenon”! He asked if I would like to do a documentary about him and of course I said, “Yes”!

Was it a smooth process to do the documentary, were there any special challenges in making it?

It went real smooth and was a lot of fun all the way!!

Setbacks, happy surprises, interesting and funny turns?

No real setbacks that I can think of. Lots of happy surprises, interesting and funny turns all the way through! It was a lot of fun for me to look up people from Boyd’s past and interview them. They all had very amusing stories to tell that reveal a lot about Boyd Rice.

You interviewed lots of people for the documentary. Did you get all the people interviewed you wanted to?

Mostly. There were very few people who refused to be in it.

How was Bob Larson?

Bob Larson was fantastic!! He and Boyd engage in deep philosophical discussions throughout Iconoclast and Bob allowed me to film him performing an exorcism as well!!

You’ve known Boyd well before making the documentary. How did you get to know Boyd in the first place?

I met Boyd in 1997 at a concert he was supposed to perform at the El Rey Theater in Los Angeles with Death In June. A group of protestors succeeded in getting the nightclub to prevent Boyd from performing that night.

Did making the documentary change your view of Boyd and his work somehow?

I really got to know Boyd very well during the making of Iconoclast and gained a keen understanding of how much of his work is rooted in humor. He is absolutely one of the funniest people I have ever met. I have had the pleasure of seeing Iconoclast in crowded cinemas in Los Angeles and San Francisco and people laugh their asses off and applaud throughout the entire film from beginning to end!! I think that perhaps one of the most surprising aspects of Iconoclast is how very funny it is!!

What is Boyd really like in person when one gets to know him better?

He is extremely charming, funny and infinitely mysterious. He constantly challenges one’s ideas. A true iconoclast.

How does his public image differ from his private personality?

He is very much like Anton LaVey in this way. His public image is widely perceived as very harsh whereas his private personality reveals a very intelligent, soft spoken gentleman with an intense sense of humor.

What do you most like in Boyd and his work?

His sense of humor.

Both you and Boyd have a long association with the Church of Satan and Anton LaVey. LaVey was a big fan of certain kinds of movies and he also really enjoyed your works. What part does LaVeyan satanism play in your movies? Do you consider your movies to be acts of magic? If so, what kind of results do you aim to gain from your magical films?

Anton was one of my closest and best friends that I have had the good fortune of having in my life. He has always been infinitely inspiring to me and always will be. I don’t want to sound pretentious but I consider creativity to be a very magical act. To create something from nothing by definition makes one a God. I like to think of my films as magical spells that inspire people to think for themselves. One can learn from and grow from experiencing my films. People tell me that they get a lot of inspiration from my work.

Iconoclast is out there on DVD. Can you tell us something about the DVD?

Here is the description from the back of The Iconoclast 3 Disc DVD Set…


Disc One: LEMON GROVE 1 Hr. 25 Min.

Disc Two: SAN FRANCISCO 1 Hr. 02 Min.

Disc Three: DENVER 1 Hr. 26 Min.


Boyd Rice may well be the only person alive who’s been on a first name basis with both Charlie Manson and Marilyn Manson. His career has spanned more than three decades, during which time he has remained at the epicenter of underground culture and controversy. Rice first came to prominence in the 70’s as one of the founders of the genre known as Industrial Music, and soon gained a reputation for live shows that were deemed the most abrasive, minamalist and loudest concerts ever staged (his shows regularly clocked in at 130 decibels, whereas a jet plane taking off was a mere 113 decibels). As early as 1980, he was already hailed as The Godfather of Noise Music.

Since then, Rice has extended his creative pursuits to numerous fields, even lecturing at The Massachusettes Institute of Technology, despite being a high-school dropout. “My life”, says Rice, “is a testament to the idea that you can achieve whatever the hell you want if you posess a modicum of creativity, and a certain amount of naivete concerning what is and isn’t possible in this world. I’ve had one man shows of my paintings in New York, but I’m not a painter. I’ve authored several books, but I’m not a writer. I’ve made a living as a recording artist for the last 30 years, but I can’t read a note of music or play an instrument. I’ve somehow managed to make a career out of doing a great number of things I’m in no way qualified to do”.

Larry Wessel’s documentary, ICONOCLAST is a 4 hour long tour de force, 6 years in the making; an in depth expose of Boyd Rice’s life, career, and personal obsessions. No mere documentary, ICONOCLAST is more of a roller coaster ride through the fevered mindscape of one of the most controversial and unique artists of the modern age.

The ICONOCLAST 3 DISC DVD Set is available for purchase for $30 (includes free shipping worldwide!) at WWW.ICONOCLASTMOVIE.COM

Are there plans to show the film at some film festivals? Other plans related to Iconoclast?

Although I have had many offers, there are no current plans to screen Iconoclast at film festivals. There are plans for theatrical screenings coming this Spring, 2011 or Summer 2011 at The Anthology Film Archives in New York.

You have a Swedish wife, Tora.

Yes! Tora and I have been married since 2006 and our love grows for each other every day!! Among her many talents, Tora is starting to be known as one of the most talented photographers working in the world today! She has a website in the works called WWW.WESSELMANIAPHOTOGRAPHY.COM

Have you been in scandinavia or Finland?

I have been to Sweden and Denmark. I am looking forward to visiting both Finland and Norway as well.

Anything you’d like to say to your Finnish fans?

Thank you very much to all of the many Finnish fans who have purchased Iconoclast!! I am very grateful to all of you and have enjoyed the Rave Reviews you have given Iconoclast .

Do you have plans for the next film already in mind? What can we expect from Larry Wessel next?

Yes…there are 3. The first is about collectors and the obscure objects of their desires featuring artist extraordinaire, Jason Mecier! The second is a documentary about another artist extraordinaire, Beth Moore-Love. The third one is Pt. 3 of a trilogy about Los Angeles.

What makes you happy?

My marriage to my one and only true love…The love of my life, Tora Wessel.


Thank you for the interview, Larry! Mesikämmen blog wishes you success with Iconoclast!

Read Full Post »

I was going through my archives some time ago and found a handwritten letter from Boyd Rice to me. It’s from the early 90’s when I still considered myself a satanist. I was in my late teens. In the letter he replied to some of my questions regarding his appearance in Bob Larson’s radio show, made some notes about Music, martinis and misanthrophy CD, the Abraxas Foundation (he kindly sent me its newsletter WAKE! ), etc. Ahead of the time, years before the internet became a commonplace, Boyd also used a smiley in the letter, much like it is used commonly nowadays. I remember it amused me. Days after digging this letter from my archives I learned that a lenghty documentary about Boyd had finally came out. Iconoclast looks like something definitely worth seeing if you are even cursorily interested in all the stuff that Boyd has done over the years. Few days after learning of the documentary, I learned that Boyd had declared himself a high priest of the Church of Satan recently and interestingly enough, he also declared that the Church of Satan didn’t exist as an organization anymore.

I moved away from satanism to other ways to contextualise and experience myself and the universe few years after receiving that letter from Boyd. Around the time I made this paradigm shift I thought that not only I was not a satanist, but I also came to the conclusion that the Church of Satan was dead. It seemed to me that the Church of Satan had lost the certain genuinely fresh and dynamic substance it once had. I thought that even if one was a satanist, not just one playing one, one should have seen that as an organization the Church of Satan was gone. Even if you were a satanist you should have come up with something new carrying the genuine spark that made the Church of Satan what it once was. The organization was attracting all too much certain kind of pompous airheads and (post) teen-angst filled guys who made it look like that the whole LaVeyan satanism had become more a certain kind of aesthetic and attitude promoting subculture and lifestyle than a practical philosophy that could be taken seriously. Just looking how these guys were repeating LaVey’s words year after year word by word instead of developing the basic philosophy and its implications and making individually something really out of it in the world all spoke (and still speak) for itself to me. It didn’t (and still doesn’t) look very much like satanic individualism at its best to me. It all looks like Anton LaVey fan club with its members, and as such not essentially very different from other kinds of fan clubs.

There are of course exceptions, not all who associate themselves in one way or another with LaVeyan satanism are such airheads. But such persons seem to be rather rare. Boyd Rice has always appeared to me as one of those exceptions. He is smart, creative, complex, and in his own way he has seemed to truly practise satanism in his own individual way. No matter that my worldview is quite different from his, his works have continued to interest me because he has not been parroting LaVey but he has being doing his own thing.  It has been thought provoking and fun to see what he has been doing. The declaration that Boyd made recently affirmed that again.

I haven’t seen or heard an official comment from the Church of Satan to Boyd’s declaration yet. It might be that they have a difficult time thinking how to formulate a good answer to it. Among other things Boyd’s declaration includes this note: “True LaVeyan Satanism only exists insofar as it is manifested in deeds – in life and living. Never in mere words”. If the current “high priest” of the Church of Satan, Peter H. Gilmore, works or has been working in a not very high position at Wal-Mart while being a high priest of an organization that likes to give an impression that its higher degree members are in positions of power in the world, it might be difficult for him to reply to that note from Boyd. One academic scholar has indeed made that claim about Gilmore and Wal-Mart, I’ve heard, but I am not sure if it is true or not. Interestingly enough, there is not much information around how Gilmore makes his living.  I think there is nothing wrong or laughable about working at Wal-Mart per se, except if you happen to be a high priest of an organization that is all about might is right and exemplifying that  in the world. But well, maybe Gilmore is indeed in some position of power that matches with the nature of being a high priest of Satan, an entity emphatically of power in this material world. In any case, Gilmore gives an impression of having common sense and sense of humor in his interviews. He doesn’t seem like an airhead. It will be interesting to see what he will eventually reply to Boyd’s declaration.

When it comes to Boyd’s view of the world it is quite a bit more nihilistic and misanthropic than mine. I don’t share too much with Boyd’s view of the world, except that most of the people are idiots. The difference between me and Boyd seems to lie mostly in that I have more empathy towards people, idiots, but it might be that’s because I find an idiot pretty much from everybody. Myself included. I also do write a blog which is something Boyd would apparently never do. Nevertheless, I am not a mere blogger, I have done and do stuff out there in the world in my own small way, as some of you know. Anyway, words on screen are out of total living context. It might be that talking about all and everything with Boyd over a pint there could surface more common ground between me and Boyd than mere words on screen would indicate. I’d like to see if this is so. So, Boyd, if you happen to be around Finland sometime, I invite you to have  few beers with me. I’d offer. I agree with you about the main message of your declaration and would like to interview you about it.

Below is the declaration I’ve talked about. It’s worth reading thoughtfully if LaVeyan satanism interests you (be sure to have proper background music while reading it).

– – –

To whom it may concern,

As it is widely known, Anton Szandor LaVey repeatedly expressed his sincere desire to me that his mantle as leader of the Church of Satan pass to me upon his death. In his estimation, I was the sole person qualified to carry his tradition into a new era. At the time I demurred, explaining that I was a loner and not a team player or a people person.

Now I have changed my mind. After thirteen years of introspection, I have decided to step up to the plate and humbly accept the role bestowed upon me by my close friend and mentor. Why? Because remaining loyal to LaVey’s spirit and memory has come at the cost of distancing myself from the organization perpetuating itself in his name.

At one time, the sycophants and functionaries at the forefront of the CoS may have been called apparatchiks or pencil pushers. Today they are bloggers, whose sole arena of combat is the internet. When they employ “satanic” ideals, it’s in endless squabbles in cyberspace – rarely in real life or the real world. The LaVey I knew abhorred such types, and frequently told me as much.

I am told that many in the Church of Satan were offended by my book NO, and particularly by my essay on individuality; which they perceived as a potshot taken at them. How very perceptive – it was exactly that! If Anton were alive to read the text, he’d agree wholeheartedly; and laugh his ass off. He often lamented to me that his ideas vis-à-vis individualism were misguided and that he’d in effect “given birth to a monster”; or that such ideas applied to a few rare souls and not to everyone with the price of admission.

Consequently, my first official act as new leader and only truly ordained High Priest of the Church of Satan is to declare that the organization no longer exists. True LaVeyan Satanism only exists insofar as it is manifested in deeds – in life and living. Never in mere words. Elitism is self-defining, it is not a commodity that can be bought or sold for a few hundred dollars, or whatever the going rate is for a little, red membership card.

In the future, LaVey’s ideas can only survive in so much as they constitute a living reality, and never as mere platitudes on the printed page or computer screen; and in the future, such ideas must be taken to the next level. They must be recognized as purely foundational. Not an end point, but a starting point. LaVey expressed as much to me when he appointed me Grand Master of The Order of the Trapezoid. Satanism is an initiation into the wisdom of materiality, and the trapezoid represents the mastering of materiality – the pyramid sans its keystone. It is a foundation and a beginning.

In closing, I know my words will find resonance only amongst a rare few. That’s as it should be. I am not trying to “take over” the internet orthodoxy currently known as the Church of Satan, nor would I want to. I wouldn’t touch it with a bargepole.

I am simply telling you I am Anton LaVey’s handpicked replacement as High Priest. Do with that what you will. I will not ask you for money. I will not send you newsletters or post blogs. But I will never steer you wrong, nor ever disgrace the memory of my dear friend and mentor, Anton Szandor LaVey. He lives within each soul that manifests his ideas and worldview. He will remain forever dead to those who are content to pay mere lip service to them. For the former, a new era awaits; for the latter, an old error remains in play. Let the dead bury the dead – life is for the living.

Boyd Rice

High Priest, Church of Satan

Grand Master, Order of the Trapezoid


Read Full Post »

Kirjoitin jonkin aikaa sitten, että olin vieraillut Turun Kaskenkadulla sijainneessa liikkeessä jututtamassa sen henkilökuntaan kuulunutta miestä liiketilojen menneisyydestä ja muista asiaa sivuavista seikoista. Kaikenlaista mielenkiintoista tulikin esiin. Tuolla kertaa en päässyt käymään Turun Hengentieteen Seuran sanctum sanctorumissa, eli liiketiloihin kuuluvassa kellaritilassa, jossa seuran temppeli 70-luvulla sijaitsi. Mahdollisuus tähän sittemmin avautui, ja tänään pääsin astumaan tuohon myyttiseen tilaan.

Liiketilat olivat Pekalle kaikkinensa varsin hyvät. Paikka sijaitsi ja sijaitsee aivan keskustan kupeessa, tilaa oli mainiosti ja talo oli ja on yleisestikin varsin viihtyisä. Takahuoneessa sijaitsi Pekan toimisto, jossa oli tarinan mukaan seinällä hakaristilippu toimistopöydän vieressä. Tuosta tilasta on olemassa valokuva, joka ilmestyi 70-luvulla Pekkaa ja Turun Hengentieteen Seuraa käsitelleessä jutussa. Laitoin pätkän tuota juttua aiemmin postiini Turun Hengentieteen Seura, osa 3.

Tässä vaiheessa, tuon huoneen keskellä seistessä, Mesikämmenen selvänäkökyky ja Akaasisten aikakirjojen lukukyky alkoi aktivoitua. Oltiin selvästi kulttipaikalla. Universumin rakenteet alkoivat natista liitoksissaan, aika ja paikka vääristyä, jotain valtavaa liikahteli kosmoksen syvyyksissä ja kurotteli kohti.

Se, mitä seuraavaksi tapahtui, oli kuin parhaasta lovecraftilaisesta novellista. Kapeiden ja vanhojen alas vievien portaiden eteen oli laitettu tavaraa, kuin peittämään jotain salattua ja kiellettyä. Kun ne oltiin siirretty, oli edessä hivenen vaivaalloinen tasapainoilu kohti kellaria.  Puiset askelmat joustivat hivenen askelten alla, seinästä oli otettava tukea. Ja sitten… siinä sitä oltiin. Turun Hengentieteen Seuran temppelissä.

Mieleen tuli välittömästi tilasta näkemäni kuvat (kts. myös tämä) ja filminpätkät. Täällä se kaikki tapahtui. Täällä kokoontui Turun Hengentieteen Seura, sen Kristuksen, Luciferin ja Saatanan palvelijat. Täällä rituaalisesti rivoili Musta Veljeskunta. Täällä marssi IKR:n tuimat poliittis-hengentieteelliset joukot ympyrää hakaristilippujen edessä. Täällä Pekka kameroiden edessä toivotti roomalaisen tervehdyksen siivin “hyvää päivää IKR:n sotilaat!” johon mustiin pukeutunut seurakunta vastasi samoin käsi ojossa “hyvää päivää, herra johtaja!” Täällä iti maamme olosuhteissa varsin hämäriä ja oudoista ulottuvuuksista kumpuavia ideoita. Täältä myös heitettiin universumin kudoksiin outoja metafyysisiä siemeniä ja saman henkisiä konkreettisia toimintasuunnitelmia. Täällä tapahtui aivan helvetin hämäriä asioita.

Jostain universumin ulottuvuuksista Mesikämmen kuuli itse Luciferin arkkipiispan hyväntuulista röhönaurua…

Tähdet tähän uinuvien ja kirottujen asioiden kellarin metafyysiseen luotaamiseen olivat selvästi kohdallaan. Siinä on vinha perä, että jos pääsee käymään paikoissa joista on nähnyt kuvia ja lukenut, niin nuo paikat ja niihin liittyvät asiat saavat aivan toisen ulottuvuuden. Niitä ymmärtää paremmin. Ne voivat ikään kuin puhua sinulle. Siltoja voi syntyä yli ajan ja paikan. Niin tälläkin kertaa. Sen enemmästä minun on kiellettyä puhua.

Mutta entä se muinainen valokuva, josta edelliskerralla oli ollut juttua tässä osoitteessa nykyään olevan liikkeen henkilökunnan edustajan kanssa? Sitä ei ollut löytynyt. Toivoa tosin kuulemma on, että se on edelleen jossain tallessa. Oli tuossa kuvassa sitten kieli poskessa heittämäni Thelma Ramström tai ei, niin mieleen tulee, että jos Anton LaVeyn legendaan kuului näyttelijä Jayne Mansfield, niin kuuluupa Pekankin legendaan näyttelijäkaunotar. Pekkahan otti Ramströmistä kuvan, jolla tämä pääsi Miss Cinema Europeen osallistujaksi, voitti sen, ja saikin sitä kautta paljon julkisuutta ja menestystäkin. Siinä missä Mansfield diggaili LaVeyn satanismia, ei Ramström taas tiettävästi diggaillut Pekan saatananpalvontaa, kun hän sellaiseen myöhemmin ryhtyi (siihen aikaan, kun Pekka Ramströmistä tuon kuuluisan kuvan otti, ei Pekka ollut vielä julkaissut mitään mustaan magiaan liittyvää). Eikä Ramström poseerannut Turun Hengentieteen Seuran temppelikuvissa, toisin kuin Mansfield LaVeyn Mustassa talossa. Sitä voi kyllä pitää varmana, että siinä missä LaVey kuolasi Mansfieldin perään, kuolasi herra rivologi varmastikin valokuvaajana herrasmiesulkokuorensa takana Ramströmiä.

Poistuin liikkeestä kokemusta rikkaampana takaisin lumiseen Turun katuvilinään. Turun Hengentieteen Seuran pyhistä pyhin oli nyt täynnä uuden liikkeen varastomateriaalia, mutta paikan henki oli ollut siellä siitä huolimatta läsnä ja puhunut. Mieleeni muistui Mircea Eliaden ajatuksia ajasta ja avaruudesta, liittyivät ne sitten suoraan kokemaani tai ei.

Yölukemiseksi taitaa tänään mennä Charles Dexter Wardin tapaus.

[Turun Hengentieteen Seura, osa 7, löytyy täältä].

Read Full Post »

The Ruling Class.

The Ruling Class (1972)

Tämä Peter Medakin ohjaama elokuva on eräs vähemmän tunnettuja LaVeyn suurista suosikkielokuvista. LaVey itse sanoi elokuvasta näin: ”Tämä on kummajaiselokuva, jota koetettiin myydä komediana, vaikka se oikeasti on tragedia jossa on koomisia sävyjä. O’Toolen (elokuvan päähahmo) muodonmuutos elokuvassa alkaa hänen ollessaan melko naivi ja täysin viaton. Hän lopulta muuntuu brutaaliksi, täydeksi kyynikoksi, jolloin hän diabolisesti ottaa ruumiillistuneen paholaisen roolin. Elokuvan alussa hän ajattelee olevan Jeesus Kristus, mutta sen sijaan hän onkin todellinen antikristus, koska hän häpäisee Kristusta jatkuvasti. Kaikki tietysti pitävät häntä täysin mielenvikaisena. Tämän jälkeen hän kohoaa (tai vajoaa) kristus-identifikaatiostaan uskoon, että hän on Viiltäjä-Jack. Hän huomaa, että nyt ihmiset hyväksyvät hänet helpommin ja hän iloitsee, koska hän on nyt parantunut mielipuolisuudestaan. Nyt, ollessaan täysin mätä mustiin pukeutuva paskiainen, joka puolustaa kidutusta ja tappaa ihmisiä, hän on normaali. Aivan elokuvan lopussa on pyhäinhäväistys-kohtaus, jossa hän johtaa mätäneviä ruumiita laulamaan ”Eteenpäin kristityt sotilaat”-laulua… The Ruling Class on eräs kaikkien aikojen suurimmista saatanallisista filmeistä”.

Tähän väliin ilmestyi LaVeyn kolmas kirja The Satanic Rituals. Osa teoksesta oli LaVeyn omaa käsialaa, mutta myös pari muuta kirkon jäsentä kirjoitti teokseen, saamatta siitä tosin koskaan mitään korvausta tai kunniaa. Näihin kirjallisiin hyväntekijöihin kuuluivat Wayne West kirjoittamallaan kappaleella ”The Black Mass”, sekä Michael Aquino, joka kirjoitti teoksen kappaleet ”The Call to Cthulhu”, ”The Ceremony of the Nine Angles”, sekä ”Adult Baptism”.

The Exorcist (1973)

Tämä kauhuklassikko, jonka William Friedkin ohjasi, kuuluu artikkelin elokuvalistaan lähinnä sen vuoksi, että vastoin monien ennakkokäsityksiä, se ei ollut ilmestymisaikanaan Saatanan kirkon jäsenten suosiossa. Elokuva kuvasi Saatanan todellisena voimana, mutta täysin katolisessa kontekstissa. Elokuvasta eivät suuresti pitäneet sen enempää katolilaiset kuin satanistitkaan, mutta valtavirtaelokuvana se oli suurmenestys. Kun elokuvan ympärillä pyörinyt kuhina alkoi hieman laantua, kirjoitti LaVey vaimonsa kanssa aiheesta Saatanan kirkolle asian tiimoilta tiedotteen (mikä sisälsi myös humoristisen manaaja-setin) ja antoi National Tattler-lehden manaaja-erikoisnumeroon aiheesta viileän analyyttisen haastattelun. Blanche Bartonin The Secret Life of a Satanist-kirjan mukaan LaVey koki elokuvan niin yhdentekeväksi, että ei katsonut sitä koskaan loppuun asti. Totta tai ei, ei elokuva nauttinut yleisestikään satanistien keskuudessa samanlaista suosiota kuin vaikkapa aiemmin mainittu Rosemary’s Baby.

The Horror at 37 000 Feet (1973)

David Lowell Richin ohjaamaa elokuvaa TV:lle on kuvattu ainoaksi, jossa lentokenttäkatastrofi-teemat ovat kohdanneet Manaajan. Elokuvassa riivatuksi ei joudu kukaan henkilö, vaan lentokone. Tilanteen pelastaminen on kiinni William Shatnerista, joka näyttelee uskonsa menettänyttä pappia. LaVey väitti olleensa elokuvassa teknisenä neuvonantajana, mutta asiasta ei ole mainintaa elokuvan lopputeksteissa, eikä muuallakaan.

Texas Chainsaw Massacre (1974)

Tobe Hooperin ohjaama alkuperäinen Texasin moottorisahamurhaaja voi tuntua kenties kummalta elokuvalta LaVeyn suosikkielokuvien listalla, mutta kauhuelokuvajulkaisussa ei hänen mainintaa tästä kauhuklassikosta voi aivan ohittaakaan. LaVey sanoi elokuvasta näin: ”Alkuperäisessä Texasin moottorisahamurhaajassa kaikki uhrit ansaitsivat, mitä saivat, ja elokuva on sikäli todella saatanallinen”. Kyseessä on siis samaan tapaan saatanallisen etiikan oppitunti kuin aiemmin mainitussa The Sea Wolf:ssa. Tässä tapauksessa oppitunti on tosin vahvasti mustalla huumorilla höystetty.

The Devil’s Rain (1975)

The Devil's Rain. Anton LaVeyn huippuhetkiä.

Robert Fuestin ohjaama kauhuelokuva The Devil’s Rain, joka kertoo haamukaupungissa toimivasta saatananpalvontakultista, oli epäilemättä LaVeyn suurin hetki filmikankaalla. Tässä elokuvassa hän oikeasti toimi niin teknisenä neuvonantajana kuin esitti myös kohtuullisen pitkän cameo-roolin. Elokuva kuvattiin Durangossa, Meksikossa. Näyttelijöiden joukossa oli sellaisia nimiä kuin William Shatner, John Travolta ja Ernest Borgnine. Elokuva pohjautui Maud Willisin samannimiseen romaaniin, joka kuitenkin oli alusta loppuun perin surkea. Abominable Dr. Phibesin ohjaaja ja tuottaja pyysivät LaVeytä katsomaan käsikirjoitusta, minkä pohjalta elokuvasta sitten tulikin paljon saatanallisempi kuin se romaanimuodossaan oli. LaVeyn kädenjälki näkyy varsinkin elokuvan rituaalitilanteissa selvästi, niin trapezoidaaliseen muotoon sisällytetyissä pentagrammeissa, Das Tierdrama-rituaalin teemaisissa eläinpääsymboleissa, Rege Satanas-alttarivaatteessa, kuin myös tehdyissä invokaatioissa. Elokuvan teknisen neuvonantajan roolissa LaVey myös opasti paikallisia joukkokohtauksien apulaisia, miten hokea Eenokin avaimia oikein ääntäen. Tämän on täytynyt olla viihdyttävää katsottavaa ja kuultavaa. Sellaisena voi pitää myös eräitä itse filmillekin päätyneitä kohtauksia, kuten sitä, jossa elokuvan pääpahista näyttelevä Ernest Borgnine tuo ristillä olevan William Shatnerin saatananpalvontakultin uhrimenoihin – Anton LaVeyn seistessä vieressä eräänlainen rituaalinen kypärä päässään. Kohtauksessa Shatnerilla on paljaalle rintakehälle verellä piirretty trapezoidin sisässä oleva pentagrammi. Tämä Saatana-Shatner-yhteys on elokuvahistoriassa legendaarinen, vaikka Shatner itse pitikin elokuvaa uransa pohjanoteerauksena.

Tähän elokuvaan myös alkoi ja loppui LaVeyn näyttelijän ura Hollywoodissa, sillä elokuva ei ollut menestys. Sitä kuvattiin 1974, jolloin se vielä kaikin puolin vaikutti pitävän sisällään menestyselokuvan ainekset. Näiden vaikutelmien vuoksi LaVey oli epäilemättä myös toivonut, että hän elokuvan kautta saisi itsensä kunnolla Hollywoodiin ja tätä kautta nostettua myös Saatanan kirkkoa vielä suurempaan julkisuuteen. Mutta toisin kävi ja lisää vastoinkäymisiä oli edessä. Odotettua suurta nousua seurasi sitäkin suurempi putoaminen.

Trapezoidaalisia muotoja The Devil's Rain -elokuvassa. William Shatneria ahdistaa.

Ennen elokuvan julkaisua Saatanan kirkon sisällä tapahtui huomattava skisma kirkon jäsenasteiden suhteen. Aiemmin asteet oli ansaittu omalla ansioituneisuudella, mutta LaVeyn ilmoitettua, että asteet oli ostettavissa rahalla tai muilla keinoin, koki suuri osa kirkon jäseniä tämän kirkon periaatteiden pettämiseksi ja he lähtivät ulos en masse. Michael Aquino ja huomattava määrä muita vanhoja kirkon veteraaneja perustivat tällöin Setin Temppelin.

LaVeyn mielipiteet ja kirjoitukset kääntyivät kasvavassa määrin tämän jälkeen nihilistisempään ja dekadentimpaan suuntaan, eroten hänen aiemmasta ylevästä Miltonilaisesta satanismin hengestä. Tämä heijastuu selkeästi hänen seuraavissa kirjoissaan, haastatteluissaan, sekä projekteissaan yleisestikin. LaVeyn painopiste siirtyi enemmän pohtivista teksteistä ja maagisista tekniikoista nihilistiseen sosiaaliseen kommentaariin ja ainutlaatuisen elämäntyylin ylläpitoon. Huomionarvista tämän artikkelin tarkkaavaiselle lukijalle onkin, että tässä siteeratut LaVeyn positiiviset kommentit melko epätoivoisista, dekadenteista ja misantropisista elokuvista ovat juuri näiltä LaVeyn elämän parilta viimeiseltä vuosikymmeneltä. Se oli aikaa, jolloin LaVey sulkeutui taloonsa kuin tri Phibes konsanaan, ja alkoi omallat avallaan verbaalisesti kostaa maailmalle sen typeryyden vuoksi. Julkisesti LaVeystä kuultiin seuraavan kerran enemmälti vasta 80-luvun puolivälissä. Siihen asti hän pysytteli melko hiljaa omissa oloissaan.

Anton LaVey The Devil's Rain -elokuvassa (vasemmalla pyöräkypärässä).

"Mustan talon" alttari.

The Omen (1976)

Myöhemmillä vuosillaan LaVey väitti kieltäytyneensä yhteistyöstä ensimmäisen Omen-elokuvan suhteen. Tästä Richard Donnerin ohjaamasta kauhuklassikosta LaVey omin sanoin kertoi, että ”kanssani neuvoteltiin, jotta he olisivat voineet kuvata kohtauksen Saatanan kirkon siinä rituaalikammiossa, jossa on kivinen tulisija. Päähenkilö Damien olisi siinä kastettu paholaisen joukkoihin. Damienia näyttelevä poika haluttiin lennättää kuvausta varten paikalle Englannista. He sanoivat, että jos en pitänyt ideasta he voisivat hoitaa kuvaukset ilman poikaa, pahvisella cut-outilla. Sanoin heille, että ei käy. Paikka saa osakseen jo aivan tarpeeksi uteliaiden huomiota. Paikan asukkaat ei tarvitse tämän päälle enää mitään uutta Damienia etsiskelevien turistien laumaa”. Tietäen LaVeyn olleen pääsääntöisesti hyvin perso suurelle julkisuudelle ja elokuvantekoon mukaan pääsemiselle, tämä tarina on todennäköisimmin vedetty täysin hatusta. Kuten Aquino teoksessaan The Church of Satan mainitseekin, LaVeyn osuudesta The Omen-elokuviin ei ole mitään näyttöä.

Dr. Dracula (aka Svengali’s Second Coming) (1978)

Tohtori Dracula. Tylyä menoa.

Al Adamsonin ja Paul Aratowin ohjaama kauhuelokuva on lajissaan seuraava, jossa LaVey on todella ollut teknisenä neuvonantajana ja saanut siitä myös nimensä lopputeksteihin.  Elokuvassa, joka kuvattiin San Franciscossa, LaVeyn kädenjälki näkynee selvimmin saatanallisten rituaalien aikana esillä olleen Bafometin sinetin valinnassa. Elokuvan juoni on vähintään mielenkiintoinen: se on omalaatuinen kudelma uudelleensyntyneen hypnotisti Svengalin ja psykiatrina toimivan Draculan yhteenottoa ja kädenvääntöä eräästä naisesta ja hänen äidistään. Elokuva tunnetaan myös nimellä Lucifer’s Women.

[Tämä on artikkelin osa 4/6. Osan 5/6 voit lukea täältä. Artikkeli julkaistiin kokonaisuudessaan ensimmäisen kerran Blood Ceremony -lehdessä 4/2009. Voit ostaa lehden täältä.

Read Full Post »

Tri Calibarin kabinetti.

Saatana katsoo elokuvan

Tohtori Caligarin kabinetti (1919). Tämän elokuvan, jota pidetään sekä kauhun että ekspressionistisen elokuvan merkkipaaluna, ohjasi Robert Wiene. Se, kuten muutama muukin saman ajan saksalainen elokuva, vaikutti LaVeyn maagiseen teoriaan, erityisesti ns. ”trapezoidin lakiin”.

LaVeyn myytin mukaan hän matkusti keväällä 1945 erään enonsa kanssa Saksaan, jossa hän sitten Berliinissä näki takavarikoituja natsien kauhuelokuvia, schauerfilmer:ejä. Tarinan mukaan saksalainen tulkki kertoi LaVeylle, että nuo elokuvat eivät olleet vain fiktiota, vaan että ne symbolisesti kuvasivat natsien okkulttista mielenlaatua. Elokuvien sanottiin lisäksi olleen heijastumaa aidosti olemassa olleen satanistisen ”mustan järjestön” toimista, jonka kerrottiin toimineen I ja II maailmansodan välisenä aikana. LaVeyn kerrotaan olleen näkemästään hyvin kiinnostunut. Vaikka tämä tarina ei pidäkään paikkaansa (LaVey ei mm. koskaan käynyt Saksassa), on totta varmasti kuitenkin se, että hän oli hyvin vaikuttunut weimarin- ja natsiajan elokuvien tekniikoista, joihin Caligarin kabinetin lisäksi kuuluivat mm. sellaiset elokuvat kuin M, Hitlergunge Quex, Morgenrot, ja Mabuse. Näissä elokuvissa (joista Caligarin kabinetti on kuuluisin) käytetyt epänormaalit perspektiivit, kulmat ja tunnelmat olivat osaltaan pohjana hänen myöhemmin muotoilemalleen ”trapezoidin laille”. Tämän lain mukaan trapezoidinomaiset tylpät ja terävät kulmat vaikuttavat niistä ympäristössään tietoisiin ihmisiin maagisessa mielessä stimuloivasti, mutta muihin ahdistavasti tai jopa selkeän haitallisesti. Sama periaate oli LaVeyn mukaan löydettävissä abstraktimmin myös muualta kuin konkreettisista kulmista.

Kirjallisuudesta trapezoidin lain muotoutumiseen vaikutti ennenkaikkea William Mortensenin valokuvaajille tarkoittama opas Command to Look, jonka LaVey sanoi löytäneensä jo 14-vuotiaana. Caligarin kabinetin ja vastaavien saman aikakauden elokuvien tilaperspektiivit vaikuttivat Saatanan kirkon joissain rituaaleissa käytettyihin epätavallisiin tilaperspektiiveihin ja äänitaajuuksiin.

Metropolis (1926)


Fritz Lang oli itävaltalainen ohjaaja, joka oli myös Saatanallisen raamatun alkuperäisessä, sittemmin kokonaan poistetussa omistuskirjoituslistassa. LaVey sanoi Langista, että hän oli mies ”joka teki liikkuvia pohjapiirustuksia”. Tällä LaVey viittasi saatanalliseen ajattelutapaan liittyviin asioihin. Metropolis vaikutti muiden saman aikakauden saksalaisten klassikoiden kera LaVeyn Satanic rituals:ssa mainittuun rituaaliin Die Electrischen Vorspiele. Metropoliksen kohtausta, jossa maagikko Rotwang loihtii suuren pentagrammin edessä olevan robotin sähköllä ”henkiin”, voidaan symbolisesti pitää elokuvan kiteyttävimpänä kohtauksena siitä, mistä Die Electrischen Vorspielessä on pohjimmiltaan kyse: sähkökenttien maagisesta käytöstä ihmisen kehoon ja psyykeen. Samalla Metropolis oli lajiaan ensimmäinen selkeän saatanallinen, teknologia-maaginen elokuva. Siinä esitetty ihmisen ja robotin suhde inspiroi LaVeyn ajatuksia myös suhteessa ”keinotekoisiin kumppaneihin” (jotka tulivat mainituiksi edellä jo Dr. Phibes-elokuvien yhteydessä). Lang ohjasi myös toisen LaVeyn kovasti arvostaman klassikon, myös jo edellä mainitun M:n.

Seven Footprints to Satan (1929)

Seven Footprints to Satan.

Benjamin Christensenin ohjaama elokuva pohjautuu A.E. Merrittin vuotta aiemmin julkaistuun saatanalliseen romaaniklassikkoon. Elokuva pitää sisällään kuvauksen Saatanasta, joka on luonteeltaan älykäs, lihallinen olento. Tri Stephen Flowers arvelee teoksessaan Lords of the Left-Hand Path, että LaVey olisi jossain määrin saanut vaikutuksia omaan käsitykseensä Saatanasta Merrittin kirjasta. Romaanissa Saatana on juonittelija, joka vetää puoleensa seuraajia, jotka hän laittaa tietynlaiseen peliin. Peli sijoittuu elokuvan keskeiseen ympäristöön – alttarinkaltaiseen valtataistuimeen, jolla Saatana istuu, sekä tämän edessä oleville seitsemälle askelmalle. Pelissä Saatanan seuraajien tulee nousta näitä portaita ilman, että he astuvat tietyille ennaltamäärätyille askelmille. Jos he tässä menestyvät, tulee heidän mikä tahansa toive toteutetuksi, mutta jos he taas epäonnistuvat, tulee heistä Saatanan orjia. Näitä zombienkaltaisia orjiaan Saatana juottaa riippuvuutta aiheuttavalla huumeella nimeltä Kheft, jolla hän pitää heitä otteessaan. Elokuvan Saatana esittää myös filosofian, jossa ainoastaan kolme asiaa ovat arvokkaita: viihdytys, kauneus ja ”peli” (jonka oletetaan pitävän sisällään mahdollisuuden). Pelissä on mukana kuitenkin myös neljäs komponentti, voima. Peliin sisältyvä mahdollisuus on kuitenkin vain silmänlumetta, sillä peli on alusta alkaen manipuloitu Saatanan hyväksi. Tri Flowersin ajatukset elokuvan merkityksestä LaVeylle saattavat tietyllä tapaa symbolisesti osua oikeaan, mitä tulee LaVeyn viimeiseen pariinkymmeneen elinvuoteen. Noina aikoina LaVeyn kyynisyys, dekadenttisuus ja eristäytyneisyys kasvoi. Hän myös veti puoleensa kaikenlaisia ihmisiä, joita hän ei aina varmastikaan järin arvostanut – ja joihin hän saattoi suhtautua symbolisesti kuin Christensenin elokuvan Saatana suhtautuu seuraajiinsa.

The Black Cat (1934)

The Black Cat.

Tämän elokuvan ilmestymisen aikoihin LaVey oli neljävuotias, hyvää vauhtia itsenäistymässä oleva leikki-ikäinen napero. Onkin tätä kautta sopivaa, että The Black Cat on eräs ensimmäisistä elokuvista, joissa satanistit esitetään voimakkaina ja vaikutusvaltaisina, vaikkakin hyvin perversseinä yksilöinä. Elokuva pohjautui Edgar Allan Poen tekstiin ja sen ohjasi Edgar Ulmer. Elokuvassa esiintyi sekä Boris Karloff että Bela Lugosi, jotka esittivät varakkaita satanisteja, jotka kokoontuvat kuunvalossa viettämään Luciferille omistettuja riittejä. LaVey sanoi tästä ja Seventh Victim elokuvasta, että ”The Black Cat ja Seventh Victim ovat ehdottomasti sellaisia Saatanan kirkkoa edeltäneitä elokuvia, joita voin pitää arvokkaina esimerkkeinä siitä, miten todellinen satanisti käyttäytyy”. The Black Cat on huomattava myös siksi, että siinäkin, Tohtori Caligarin kabinetin tapaan, käytetään epätavallisia perspektiivejä ja kulmia ilmapiirin luomisessa.

[Tämä on artikkelin osa 2/6. Osan 3/6 voit lukea täältä. Artikkeli julkaistiin kokonaisuudessaan ensimmäisen kerran Blood Ceremony -lehdessä 4/2009. Voit ostaa lehden täältä.

Read Full Post »

Anton LaVey Saatanan kirkon alkuaikoina.

Kammottava tri LaVey

Anton Szandor LaVey (1930-1997), Saatanan kirkon perustaja, ei enää liiemmin esittelyjä kaipaa. Hänen ajatuksensa ja elämäntarinansa ovat ainakin pinnallisesti populaarikulttuurissa tunnettuja, ja useissa alakulttuureissa näiden asioiden voi sanoa kuuluvan jo yleissivistykseen. LaVeyn elämäntarinaa voikin pitää kuin onnistuneena tositapahtumiin perustuvana elokuvakäsikirjoituksena, jota on menestyksellisesti väritetty runsain myyttisin siveltimen vedoin. Tarina LaVeystä elää ja voi hyvin.

Elokuvilla oli LaVeyn elämässä alusta loppuun suuri merkitys. Ne muovasivat jo lapsuudesta asti hänen maailmankuvaansa ja vaikuttivat omalta osaltaan merkittävästi myös hänen muotoilemaansa saatanalliseen ajatteluun. LaVeyn filosofia onkin enemmän taiteellista ja esteettistä kuin systemaattista tai huiman argumentoivaakaan. Kun lukee Saatanan kirkon perustajan ajatuksia estetiikan puutteesta saatanallisena syntinä, huolellisesti räätälöidyistä fantasiaympäristöistä ja siitä, mikä merkitys myyttisyydellä on magiassa, tulee helposti mieleen, että ”elokuva” on melko täydellinen kielikuva siitä, mistä magiassa oli LaVeyn mukaan pohjimmiltaan kyse.

Maagikkona LaVey oli kuin elokuvan käsikirjoittaja, ohjaaja ja päänäyttelijä – ja hänen oma elämänsä oli myyttinen tarina, jota hän maailmankaikkeuden valkokaalle heijasti. Hän melko menestyksellisesti värväsi tähän maagiseen ”elokuvaan” muita ihmisiä niin näyttelijöiksi, tuottajiksi, promoottoreiksi, kuin muihinkin tehtäviin. Hän lumosi räätälöimällään fantasiaympäristöllä ihmisiä niin tehokkaasti, että maaginen raina LaVeyn elämästä pyörii edelleenkin maailmankaikkeuden mentaalisilla valkokankailla. Tämän kautta LaVeyn voi myös sanoa saavuttaneen kuolemattomuuden sillä tavoin, kuin hän asian itse määritteli Saatanallisessa raamatussa: hän elää edelleen ihmisten mielissä.

”Elokuva” kielikuvana magiasta on LaVeyn suhteen sikälikin sopiva, että Saatana on elokuvien alkupäivistä asti ollut niissä hyvin edustettuna ja hänet on niihin myös eri tavoin usein liitetty. Sama pätee tietysti myös televisioon. LaVey itse piti merkittävänä sitä, että New Yorkin vuoden 1939 maailmannäyttely, jossa televisio tuotiin laajempaan julkisuuteen, sattui samaan kohtaan vuotta, jolloin Saatanan kirkko vuonna 1966 perustettiin. New Yorkin maailmannäyttelystä LaVey innostuneena lausuikin; ”miten valtavaksi saatanalliseksi pommiksi se osoittautuikaan!” Saatanan san franciscolainen ”musta paavi” itse näkyi television, tuon ”Saatanan työvälineen” kuvaruudusta ensimmäisen kerran vuonna 1965. Tuolloin Anton, hänen perheensä ja heidän Togareleijonansa esiintyivät The Brother Buzz Show-nimisessä humoristisessä, nukkejen juontamassa lastenohjelmassa. Kyseinen jakso keskittyi LaVeyn perheen eriskummalliseen ”Addams family”-elämäntyyliin ja se ensimmäisen kerran esitteli laajalle yleisölle sittemmin LaVeyn myyttiin kiinteäksi osaksi tulleita asioita, kuten hänen ja perheensä eksentrisen kodin.

Kuva "Mustan talon" sisältä 70-luvun alusta.

Jos LaVeyn itsestään luomaa tarinaa tarkastelee kriittisesti, löytyy sen pinnan alta melko helposti toisenlainen todellisuus, kuin mitä tuon tarinan värikkään myyttiset puolet antavat ymmärtää. Olisi kuitenkin väärin vain yksioikoisesti sanoa, että LaVey oli yksinkertaisesti patologinen valehtelija. Kenties osuvampaa olisi sanoa, että hän oli omien määritelmiensä mukainen maagikko. Hän todellakin loi elämästään tiettyjen rajojen puitteissa omien preferenssiensä mukaista, ja tähän kuului oleellisella tavalla myyttien käyttö ympäröivässä sosiaalisessa todellisuudessa. Miksi myytit ovat sitten tässä yhteydessä tärkeitä?

Myytit kertovat asioista, jotka ovat meille sisäisesti merkityksellisempiä kuin pelkät ulkoiset faktat. Myytit kertovat asioista, jotka mm. ilmentävät ideaalista sisäistä minäkuvaamme, jota pyrimme vahvistamaan sisäisesti ja ulkoisesti. Näitä idealistisia minäkuvia me pyrimme ilmentämään ja projisoimaan niin itsellemme kuin muulle maailmalle. Sellaisessa esteettisessä maailmankuvassa joka LaVeyllä oli, oli elokuvilla suuri paikka näiden myyttien työstämisessä. LaVeyn elämän myytin ymmärtämisessä on siis hyödyllistä kaivella hänen kirjallisten ja musiikillisten vaikutteidensa lisäksi myös niitä elokuvallisia vaikutteita, joilla hän myyttiään ruokki ja rakensi.

LaVey soittaa hanuria 60-luvun lopulla Black Housessa.

Blanche Barton, LaVeyn viimeinen vaimo ja tämän elämänkerran nimellinen kirjoittaja on todennut, että LaVey saattoi puhua elokuvista tuntitolkulla ja että hänellä oli mittava ”outojen” elokuvien kokoelma. Laveyn suosikkielokuvia oli paljon, ja niistä suurin osa oli vanhoja. Hän usein viittasi uudempiin elokuviin ”pop-ugh”-termillä ja sanoi olleensa niihin alituisesti pettynyt, vaikka niiden olisi annettu ymmärtää olevan hyvinkin saatanallisia. Moderneista kauhuelokuvista LaVey totesi, että ne eivät olleet minkään arvoisia, että ne eivät yrittäneetkään kommunikoida katsojalleen mitään, vaan pyrkivät vain olemaan lähinnä äärimmäisen ”vaikuttavia” ja verisiä.

LaVeyn suosikkielokuviin kuului paljon klassisia kauhuelokuvia, mutta myös film noirea, B-luokan komediaa, mysteerielokuvia, 30- ja 40-luvun musikaaleja, sekä liuta kaikenlaisia eritavoin ”outoja” ja pienen budjetin elokuvia. Monet hänen suosikkielokuvistaan ovat synkkiä, ”häiriintyneitä” ja ”unohdettuja”. Asiasta tarkemmin kiinnostuneet lukijat voivat löytää Blanche Bartonin kirjasta The Church of Satan kappaleen koskien saatanallista elokuvaa. Tuossa kappaleessa listatut lähes sata elokuvaa olivat epäilemättä suurilta osin, elleivät kokonaan, LaVeyn omia suosikkeja. Kattava lista LaVeyn film noir-suosikeista taas löytyy Bartonin kirjasta The Secret Life of a Satanist, jossa on myös oma saatanallista elokuvaa käsittelevä kappaleensa.

Jos LaVeyn elämäntarinaa tarkastelisi elokuvana, se ei olisi ainakaan mikään tiukasti faktoissa pysyttelevä dokumentti. Pikemminkin kyseessä olisi jokin vanha kauhuelokuva, tai ehkä jopa aivan tietty sellainen. Tri Michael Aquino, joka oli LaVeyn läheinen ystävä ennenkuin heidän tiensä erkanivat vuonna 1975 (jolloin Aquino erosi Saatanan kirkosta ja perusti Setin Temppelin), totesi kirjassaan The Church of Satan, että elokuvat The Abominable Dr. Phibes (1971) ja The Abominable Dr. Phibes Rises Again (1972) kuvaavat hätkähdyttävän hyvin LaVeytä ja hänen elämäänsä. Vastoin melko yleistä mielikuvaa, LaVey ei ollut näihin elokuviin sen enempää roolimallina kuin neuvonantajanakaan, vaikka hän itse antoi näin ymmärtää. Tosiasiassa hän alkoi viljellä tätä myyttiä vasta Aquinon osoitettua lukuisat samankaltaisuudet elokuvan päähenkilön ja LaVeyn välillä. LaVeytä ei ole koskaan mainittu näiden elokuvien lopputeksteissä, eikä näitä elokuvia koskevissa kirjallisissa maininnoissakaan. Elokuvien sisällölliset yhtäläisyydet LaVeyhin ja hänen elämäänsä ovat kuitenkin monin kohdin mielenkiintoiset.

Vincent Price, jota LaVey piti saatanallisena hahmona niin elokuvissa kuin siviilissäkin, näytteli The Abominable Dr. Phibes:ssa varakasta tri Anton Phibesia. Tarinassa Phibes loukkaantuu pahoin koettaessaan pelastaa vaimoaan Victoriaa onnettomuudelta. Tämä kuitenkin kuolee. Phibes vannoo kostavansa verisesti niille yhdeksälle lääkärille ja yhdelle hoitajalle, jotka epäonnistuivat yrittäessään pelastaa hänen vaimoaan. Tämän jälkeen Phibes mahdollisimman dramaattisesti ja rituaalinomaisesti murhaa nämä epäonniset yhden toisensa jälkeen. Phibes elää yksin suuressa art deco-rakennuksessa, suree balsamoidun vaimonsa ruumiin äärellä, soittaa uruillaan jyrisevää ja kiduttavaa musiikkia ja tanssii 30-luvun musiikin tahdissa, jota hänelle soittaa aitojen ihmisten kokoinen mekaaninen yhtye. Partnerina tässä epätoivoisessa ja dekadentissa maailmassa hänellä on Vulnavia, demoninen olento, jonka hän on luonut eläväksi oman mielensä voimalla.

LaVeyn elämäntarina on, kuten Aquino osuvasti on kuvaillut, yhdistelmä neroutta ja perustavanlaatuista luovaa yhteiskunnasta vieraantumista. Askel askeleelta LaVeyn elämä muuntui eräänlaiseksi phibesmäisen epätoivoiseksi ja dekadentiksi omaksi universumikseen, jossa hän kuitenkin itse määritteli todellisuutensa. Tuossa universumissa hän loi musiikkia, taidetta ja kirjallisuutta, jolla hän ei pätkääkään yrittänyt miellyttää laajempaa yleisöä. Hän kasvavassa määrin eristäytyi mustaan taloonsa 6114 California Streetille ja vietti aikaa kellariinsa luomassaan ”Den of Iniquity”-fantasiabaarissa. Siellä hänellä oli seuranaan mannekiininukkeja, ”keinotekoisia kumppaneita”, jotka hän oli pukenut ja muokannut vastaamaan erilaisia luomiaan mielikuvitushahmoja. Tri Phibesin tapaan LaVey rakasti vanhaa musiikkia. Toisin kuin tri Phibes, LaVey ei sentään ollut fyysisesti vakavasti loukkaantunut ja epämuodostunut – ellei sellaiseksi sitten lasketa häneltä elämänsä viimeisinä vuosina näyttävästi puuttunutta yhtä etuhammasta.

Den of Iniquity LaVeyn "Mustan talon" alakerrassa.

Ennen kuin siirrymme kronologiseen listaan muutamista LaVeyhin tavalla tai toisella liittyvistä elokuvista, lienee ensin hyvä käydä läpi, millaisia elokuvia LaVey oikein piti saatanallisina: ”Ne voivat olla hyvin erityyppisiä, aina ilahduttavasta Bobby Breenelokuvasta hirvittävän Wheeler ja Woolsey -elokuvan kautta hämärään schlock-elokuvaan (kuten Mother’s Day tai Tourist Trap). Ne ovat herjaavia – sellaisia, jotka sanovat jotain, mitä kukaan muu ei rohkene sanoa. Todellisia kusipäitä niissä ovat ns. ”hyvät tyypit”, jotka ansaitsevat ja myös saavatkin niissä nokkiinsa, samalla kun ”pahikset” (olivat ne sitten satanisteja tai muunlaisia ihmisiä) ovat tosiasiassa sisäisesti moraalisempia kuin ne, joita yhteiskunta pitää kunnollisina. Saatanallisia elokuvia on käytännöllisesti laiton katsoa niiiden ”kyseenalaisen”  sisällön vuoksi, mikä ei tarkoita pornografista sisältöä, vaan sellaista, mikä loukkaa vallitsevaa status quota. Usein tällaisia elokuvia on vaikea löytää. Nämä ovat muutamia asioista, jotka usein liittyvät saatanallisiin elokuviin. Suuret filmit ovat vielä tekemättä. Kuten niin monessa muussakin asiassa, ovat tiet todelliseen diabolismiin nyt kullalla  päällystetyt”.

[Tämä on artikkelin osa 1/6. Osan 2/6 voit lukea täältä. Artikkeli julkaistiin kokonaisuudessaan ensimmäisen kerran Blood Ceremony -lehdessä 4/2009. Voit ostaa lehden täältä.

Read Full Post »

« Newer Posts - Older Posts »