Feeds:
Posts
Comments

Posts Tagged ‘archypes’

Anton LaVey Saatanan kirkon alkuaikoina.

Kammottava tri LaVey

Anton Szandor LaVey (1930-1997), Saatanan kirkon perustaja, ei enää liiemmin esittelyjä kaipaa. Hänen ajatuksensa ja elämäntarinansa ovat ainakin pinnallisesti populaarikulttuurissa tunnettuja, ja useissa alakulttuureissa näiden asioiden voi sanoa kuuluvan jo yleissivistykseen. LaVeyn elämäntarinaa voikin pitää kuin onnistuneena tositapahtumiin perustuvana elokuvakäsikirjoituksena, jota on menestyksellisesti väritetty runsain myyttisin siveltimen vedoin. Tarina LaVeystä elää ja voi hyvin.

Elokuvilla oli LaVeyn elämässä alusta loppuun suuri merkitys. Ne muovasivat jo lapsuudesta asti hänen maailmankuvaansa ja vaikuttivat omalta osaltaan merkittävästi myös hänen muotoilemaansa saatanalliseen ajatteluun. LaVeyn filosofia onkin enemmän taiteellista ja esteettistä kuin systemaattista tai huiman argumentoivaakaan. Kun lukee Saatanan kirkon perustajan ajatuksia estetiikan puutteesta saatanallisena syntinä, huolellisesti räätälöidyistä fantasiaympäristöistä ja siitä, mikä merkitys myyttisyydellä on magiassa, tulee helposti mieleen, että ”elokuva” on melko täydellinen kielikuva siitä, mistä magiassa oli LaVeyn mukaan pohjimmiltaan kyse.

Maagikkona LaVey oli kuin elokuvan käsikirjoittaja, ohjaaja ja päänäyttelijä – ja hänen oma elämänsä oli myyttinen tarina, jota hän maailmankaikkeuden valkokaalle heijasti. Hän melko menestyksellisesti värväsi tähän maagiseen ”elokuvaan” muita ihmisiä niin näyttelijöiksi, tuottajiksi, promoottoreiksi, kuin muihinkin tehtäviin. Hän lumosi räätälöimällään fantasiaympäristöllä ihmisiä niin tehokkaasti, että maaginen raina LaVeyn elämästä pyörii edelleenkin maailmankaikkeuden mentaalisilla valkokankailla. Tämän kautta LaVeyn voi myös sanoa saavuttaneen kuolemattomuuden sillä tavoin, kuin hän asian itse määritteli Saatanallisessa raamatussa: hän elää edelleen ihmisten mielissä.

”Elokuva” kielikuvana magiasta on LaVeyn suhteen sikälikin sopiva, että Saatana on elokuvien alkupäivistä asti ollut niissä hyvin edustettuna ja hänet on niihin myös eri tavoin usein liitetty. Sama pätee tietysti myös televisioon. LaVey itse piti merkittävänä sitä, että New Yorkin vuoden 1939 maailmannäyttely, jossa televisio tuotiin laajempaan julkisuuteen, sattui samaan kohtaan vuotta, jolloin Saatanan kirkko vuonna 1966 perustettiin. New Yorkin maailmannäyttelystä LaVey innostuneena lausuikin; ”miten valtavaksi saatanalliseksi pommiksi se osoittautuikaan!” Saatanan san franciscolainen ”musta paavi” itse näkyi television, tuon ”Saatanan työvälineen” kuvaruudusta ensimmäisen kerran vuonna 1965. Tuolloin Anton, hänen perheensä ja heidän Togareleijonansa esiintyivät The Brother Buzz Show-nimisessä humoristisessä, nukkejen juontamassa lastenohjelmassa. Kyseinen jakso keskittyi LaVeyn perheen eriskummalliseen ”Addams family”-elämäntyyliin ja se ensimmäisen kerran esitteli laajalle yleisölle sittemmin LaVeyn myyttiin kiinteäksi osaksi tulleita asioita, kuten hänen ja perheensä eksentrisen kodin.

Kuva "Mustan talon" sisältä 70-luvun alusta.

Jos LaVeyn itsestään luomaa tarinaa tarkastelee kriittisesti, löytyy sen pinnan alta melko helposti toisenlainen todellisuus, kuin mitä tuon tarinan värikkään myyttiset puolet antavat ymmärtää. Olisi kuitenkin väärin vain yksioikoisesti sanoa, että LaVey oli yksinkertaisesti patologinen valehtelija. Kenties osuvampaa olisi sanoa, että hän oli omien määritelmiensä mukainen maagikko. Hän todellakin loi elämästään tiettyjen rajojen puitteissa omien preferenssiensä mukaista, ja tähän kuului oleellisella tavalla myyttien käyttö ympäröivässä sosiaalisessa todellisuudessa. Miksi myytit ovat sitten tässä yhteydessä tärkeitä?

Myytit kertovat asioista, jotka ovat meille sisäisesti merkityksellisempiä kuin pelkät ulkoiset faktat. Myytit kertovat asioista, jotka mm. ilmentävät ideaalista sisäistä minäkuvaamme, jota pyrimme vahvistamaan sisäisesti ja ulkoisesti. Näitä idealistisia minäkuvia me pyrimme ilmentämään ja projisoimaan niin itsellemme kuin muulle maailmalle. Sellaisessa esteettisessä maailmankuvassa joka LaVeyllä oli, oli elokuvilla suuri paikka näiden myyttien työstämisessä. LaVeyn elämän myytin ymmärtämisessä on siis hyödyllistä kaivella hänen kirjallisten ja musiikillisten vaikutteidensa lisäksi myös niitä elokuvallisia vaikutteita, joilla hän myyttiään ruokki ja rakensi.

LaVey soittaa hanuria 60-luvun lopulla Black Housessa.

Blanche Barton, LaVeyn viimeinen vaimo ja tämän elämänkerran nimellinen kirjoittaja on todennut, että LaVey saattoi puhua elokuvista tuntitolkulla ja että hänellä oli mittava ”outojen” elokuvien kokoelma. Laveyn suosikkielokuvia oli paljon, ja niistä suurin osa oli vanhoja. Hän usein viittasi uudempiin elokuviin ”pop-ugh”-termillä ja sanoi olleensa niihin alituisesti pettynyt, vaikka niiden olisi annettu ymmärtää olevan hyvinkin saatanallisia. Moderneista kauhuelokuvista LaVey totesi, että ne eivät olleet minkään arvoisia, että ne eivät yrittäneetkään kommunikoida katsojalleen mitään, vaan pyrkivät vain olemaan lähinnä äärimmäisen ”vaikuttavia” ja verisiä.

LaVeyn suosikkielokuviin kuului paljon klassisia kauhuelokuvia, mutta myös film noirea, B-luokan komediaa, mysteerielokuvia, 30- ja 40-luvun musikaaleja, sekä liuta kaikenlaisia eritavoin ”outoja” ja pienen budjetin elokuvia. Monet hänen suosikkielokuvistaan ovat synkkiä, ”häiriintyneitä” ja ”unohdettuja”. Asiasta tarkemmin kiinnostuneet lukijat voivat löytää Blanche Bartonin kirjasta The Church of Satan kappaleen koskien saatanallista elokuvaa. Tuossa kappaleessa listatut lähes sata elokuvaa olivat epäilemättä suurilta osin, elleivät kokonaan, LaVeyn omia suosikkeja. Kattava lista LaVeyn film noir-suosikeista taas löytyy Bartonin kirjasta The Secret Life of a Satanist, jossa on myös oma saatanallista elokuvaa käsittelevä kappaleensa.

Jos LaVeyn elämäntarinaa tarkastelisi elokuvana, se ei olisi ainakaan mikään tiukasti faktoissa pysyttelevä dokumentti. Pikemminkin kyseessä olisi jokin vanha kauhuelokuva, tai ehkä jopa aivan tietty sellainen. Tri Michael Aquino, joka oli LaVeyn läheinen ystävä ennenkuin heidän tiensä erkanivat vuonna 1975 (jolloin Aquino erosi Saatanan kirkosta ja perusti Setin Temppelin), totesi kirjassaan The Church of Satan, että elokuvat The Abominable Dr. Phibes (1971) ja The Abominable Dr. Phibes Rises Again (1972) kuvaavat hätkähdyttävän hyvin LaVeytä ja hänen elämäänsä. Vastoin melko yleistä mielikuvaa, LaVey ei ollut näihin elokuviin sen enempää roolimallina kuin neuvonantajanakaan, vaikka hän itse antoi näin ymmärtää. Tosiasiassa hän alkoi viljellä tätä myyttiä vasta Aquinon osoitettua lukuisat samankaltaisuudet elokuvan päähenkilön ja LaVeyn välillä. LaVeytä ei ole koskaan mainittu näiden elokuvien lopputeksteissä, eikä näitä elokuvia koskevissa kirjallisissa maininnoissakaan. Elokuvien sisällölliset yhtäläisyydet LaVeyhin ja hänen elämäänsä ovat kuitenkin monin kohdin mielenkiintoiset.

Vincent Price, jota LaVey piti saatanallisena hahmona niin elokuvissa kuin siviilissäkin, näytteli The Abominable Dr. Phibes:ssa varakasta tri Anton Phibesia. Tarinassa Phibes loukkaantuu pahoin koettaessaan pelastaa vaimoaan Victoriaa onnettomuudelta. Tämä kuitenkin kuolee. Phibes vannoo kostavansa verisesti niille yhdeksälle lääkärille ja yhdelle hoitajalle, jotka epäonnistuivat yrittäessään pelastaa hänen vaimoaan. Tämän jälkeen Phibes mahdollisimman dramaattisesti ja rituaalinomaisesti murhaa nämä epäonniset yhden toisensa jälkeen. Phibes elää yksin suuressa art deco-rakennuksessa, suree balsamoidun vaimonsa ruumiin äärellä, soittaa uruillaan jyrisevää ja kiduttavaa musiikkia ja tanssii 30-luvun musiikin tahdissa, jota hänelle soittaa aitojen ihmisten kokoinen mekaaninen yhtye. Partnerina tässä epätoivoisessa ja dekadentissa maailmassa hänellä on Vulnavia, demoninen olento, jonka hän on luonut eläväksi oman mielensä voimalla.

LaVeyn elämäntarina on, kuten Aquino osuvasti on kuvaillut, yhdistelmä neroutta ja perustavanlaatuista luovaa yhteiskunnasta vieraantumista. Askel askeleelta LaVeyn elämä muuntui eräänlaiseksi phibesmäisen epätoivoiseksi ja dekadentiksi omaksi universumikseen, jossa hän kuitenkin itse määritteli todellisuutensa. Tuossa universumissa hän loi musiikkia, taidetta ja kirjallisuutta, jolla hän ei pätkääkään yrittänyt miellyttää laajempaa yleisöä. Hän kasvavassa määrin eristäytyi mustaan taloonsa 6114 California Streetille ja vietti aikaa kellariinsa luomassaan ”Den of Iniquity”-fantasiabaarissa. Siellä hänellä oli seuranaan mannekiininukkeja, ”keinotekoisia kumppaneita”, jotka hän oli pukenut ja muokannut vastaamaan erilaisia luomiaan mielikuvitushahmoja. Tri Phibesin tapaan LaVey rakasti vanhaa musiikkia. Toisin kuin tri Phibes, LaVey ei sentään ollut fyysisesti vakavasti loukkaantunut ja epämuodostunut – ellei sellaiseksi sitten lasketa häneltä elämänsä viimeisinä vuosina näyttävästi puuttunutta yhtä etuhammasta.

Den of Iniquity LaVeyn "Mustan talon" alakerrassa.

Ennen kuin siirrymme kronologiseen listaan muutamista LaVeyhin tavalla tai toisella liittyvistä elokuvista, lienee ensin hyvä käydä läpi, millaisia elokuvia LaVey oikein piti saatanallisina: ”Ne voivat olla hyvin erityyppisiä, aina ilahduttavasta Bobby Breenelokuvasta hirvittävän Wheeler ja Woolsey -elokuvan kautta hämärään schlock-elokuvaan (kuten Mother’s Day tai Tourist Trap). Ne ovat herjaavia – sellaisia, jotka sanovat jotain, mitä kukaan muu ei rohkene sanoa. Todellisia kusipäitä niissä ovat ns. ”hyvät tyypit”, jotka ansaitsevat ja myös saavatkin niissä nokkiinsa, samalla kun ”pahikset” (olivat ne sitten satanisteja tai muunlaisia ihmisiä) ovat tosiasiassa sisäisesti moraalisempia kuin ne, joita yhteiskunta pitää kunnollisina. Saatanallisia elokuvia on käytännöllisesti laiton katsoa niiiden ”kyseenalaisen”  sisällön vuoksi, mikä ei tarkoita pornografista sisältöä, vaan sellaista, mikä loukkaa vallitsevaa status quota. Usein tällaisia elokuvia on vaikea löytää. Nämä ovat muutamia asioista, jotka usein liittyvät saatanallisiin elokuviin. Suuret filmit ovat vielä tekemättä. Kuten niin monessa muussakin asiassa, ovat tiet todelliseen diabolismiin nyt kullalla  päällystetyt”.

[Tämä on artikkelin osa 1/6. Osan 2/6 voit lukea täältä. Artikkeli julkaistiin kokonaisuudessaan ensimmäisen kerran Blood Ceremony -lehdessä 4/2009. Voit ostaa lehden täältä.

Read Full Post »