Feeds:
Posts
Comments

Posts Tagged ‘Apocalypse culture’

EsoTerra – Journal of Extreme Culture

esoterraTällä kertaa blogissa julkaistaan vieraskynän teksti. Seuraavan katsauksen EsoTerra-julkaisuun on kirjoittanut Jarno Alander. Mesikämmen kiittää Jarnoa tekstistä.

– – –

EsoTerra – Journal of Extreme Culture

Länsimaisen massakulttuurin kääntöpuolesta kiinnostuneille suomalaislukijoille saattaa olla tuttu Adam Parfreyn kirjasarja Apocalypse Culture. Alkuperäinen Apocalypse Culture ilmestyi vuonna 1988, laajennettu uusintapainos vuonna 1990, ja vuonna 2000 vielä aivan uusi Apocalypse Culture II.

Kysymyksessä on kokoelma artikkeleita, haastatteluja ja reportaaseja mahdollisimman oudoista, kiistanalaisista ja shokeeraavista aiheista: erilaisista kulteista, salaliittoteoreetikoista, natseista, satanisteista ja rajoja tavalla tai toisella rikkovista taiteilijoista. Parfrey kiistää, että kirjojen tarkoitus olisi ollut vain mässäillä raflaavilla aiheilla: hänen mukaansa tarkoitus oli järkyttää lukija länsimaisesta henkisestä horroksesta ajattelemaan asioita uudelta ja kannalta ja kyseenalaistamaan elämäänsä.

Vuodesta 1991 aina vuoteen 2000 asti kerran vuodessa (poislukien vuosi 1998) ilmestynyt EsoTerra: The Journal of Extreme Culturea voisi kuvailla kausijulkaisun muotoon paketoiduksi vastineeksi Apocalypse Culturelle – tosin sillä erotuksella, että Chad Hensleyn toimittaman EsoTerran painotus oli (kuten jo alaotsikko antaa ymmärtää) selkeästi enemmän musiikissa, kirjallisuudessa ja muussa ”äärimmäisessä” kulttuurissa.

Internet-aikakauden koittaessa toden teolla painettujen fanzineiden alakulttuuri lakkasi olemasta noin silmänräpäyksessä. Näin kävi myös EsoTerralle, joka jäi historiaan Hensleyn siirtyessä muihin tehtäviin. Kuitenkin vuonna 2011 mies palasi vanhan projektinsa pariin ja koosti 320-sivuisen kokoelman EsoTerran parhaita paloja. Antologia on paitsi muistomerkki tälle kyseiselle lehdelle, myös tavallaan koko fanzine-kulttuurille – niin hyvässä kuin pahassa.

EsoTerraa työstänyt kirjava ryhmä ei ole kantanut huolta hakukoneoptimoinnista tai heidän juttujensa jaoista ja peukutuksista sosiaalisessa mediassa. Kirjan materiaali on vaihtelevaa, usein tavalla tai toisella kokeellista, paikoin ensiluokkaisen kiehtovaa, toisinaan taas pelkästään noloa. Mahtuupa mukaan myös jonkin verran ilmiselvää täytemateriaalia – Hensleylle hatunnosto siitä, että hän on mitä ilmeisimmin pyrkinyt koosteessaan tavoittaman alkuperäisen lehden hengen, eikä vain tyytynyt noukkimaan rusinoita pullasta.

Eräs todella paha puute antologiassa kuitenkin on (itse asiassa on aika häiritsevää, että näin ilmiselvä asia ei ole tullut Hensleylle mieleen), nimittäin se, ettei juttujen yhteydessä ole minkäänlaista merkintää alkuperäisestä julkaisuajankohdasta, ei päivämäärää eikä lehden numeroa. Esipuheessaan Hensley kertoo kokoelman keskittyvän ”suurimmaksi osaksi” EsoTerran ”myöhemmin numeroihin”, mutta siinä kaikki. Lukijalla käy peräti mielessä, että onko epämääräisyys tahallista ja yritetäänkö sillä salata jotain kiusallista. Ei hyvä.

Oli niiden alkuperäinen julkaisuajankohta mikä tahansa, antologian järjestyksessä ensimmäisten juttujen joukossa on yllä mainitun Adam Parfreyn haastattelu. jossa mies kuvailee työtään “apokalyptiseksi sosiologiaksi”. Parfrey paljastaa myös hauskasti alkuaikoinaan julkaisseensa materiaaliaan Hustler– ja Penthouse-lehdissä, koska muut valtavirtajulkaisut eivät siihen suostuneet koskemaan. Tunnetustihan pornolehdet ennen internetin yleistymistä tapasivat tarjota lukijoilleen myös muunlaista materiaalia, joka ei kunniallisuuden päivänvaloa kestä.

Parfreyn haastattelun oheen on myös ympätty hänen kirjoittamansa essee ”Weird Sex Cults” (josta lisää alempana). Haastattelu ja perään näyte haastateltavan työstä on konsepti, jota noudatetaan pitkin kirjaa, pääosin toimivasti. Poikkeuksiakin löytyy, kuten esimerkiksi ”kuoleman enkelin papitar” ja kuolema-aiheista taidetta tekevä Leilah Wendell.

Haastattelujen perään lisättyjen työnäytteiden osastossa pajatson kuitenkin tyhjentävät Genesis P-Orridgen haastattelua seuraavat kolme erilaista, noin sivun mittaista sekavaa sepustusta, joista huomattava osa on kirjoitettu tikkukirjaimilla. Niitä silmäillessä voi suorastaan kuulla, kuinka mies naureskelee partaansa kuvitellen kuinka lukijat yrittävät saada niistä jotain tolkkua.

Northamptonin suuri mies Alan Moore haastatellaan yhdessä kirjailijan ja elokuvantekijän Peter Whiteheadin (jonka juuri haastattelun aikaan ilmestyneeseen romaaniin The Risen Moore oli suunnitellut kannet) kanssa. Ikävä kyllä haastattelu on toteutettu pubissa, seikka joka alkaa haastattelun loppupuolella näkyä turhan selvästi. Haastattelussa käsitellään Mooren From Hell –sarjaa ja sen vaikuttimia. Käytännössä kaikki EsoTerran haastattelemat brittivaikuttajat nimeävät Aleister Crowleyn yhdeksi suurimmista vaikuttajistaan, ja Crowleyn nimi tulee esiin myös From Hell –sarjasta keskusteltaessa. Kun Moorelta kysytään mielipidettä eri kriminologien julkaisemiin kirjoihin, joissa he väittävät selvittäneensä Viiltäjä-Jackin henkilöllisyyden (mm. Patricia Cornwell, Stephen Knight), Moore esittää vähintäänkin mielenkiintoisen ajatuksen, ettei todellista ratkaisua ole edes olemassa, koska viktoriaaninen maailma ja sen ihmiset ovat myös lakanneet olemasta.

Haastattelussa käydään läpi myös muita Mooren arvostamia kulttuurivaikuttajia, kuten kirjailija Iain Sinclair ja taitelijamystikko Austin Osman Spare.

Koko antologian lupaavimpaan antiin kuuluu kauhunovellisti Thomas Ligottin haastattelu. Hieman hölmön, superlatiiveja ja muita ylisanoja viljelevän johdannon (tekijänä muuan R. F. Paul) jälkeen Ligotti osoittautuu, ei mitenkään yllättävästi, hyvin älykkääksi, teräväksi ja kuivan humoristiseksi henkilöksi. Tosin rivien välistä paistaa läpi kärsimättömyys usein melko omituisiin kysymyksiin (”kärsitkö mistään allergioista? En tietääkseni, ellei olemassaoloa itseään lasketa.”)

Haastattelu käsittelee Ligottin yhteistyötä David Tibetin kanssa tekemää yhteistyötä Current 93:n albumilla In a Foreign Town, In a Foreign Land. Myöhemminhän yhteistyö jatkui useilla muillakin Current 93-albumeilla.

Haastattelussa käydään läpi myös Ligottin vaikutteet. Kenellekään ei varmaankaan ole yllätys, että esiin nousevat sellaiset nimet kuin Arthur Machen ja tietenkin H. P. Lovecraft. Jälkimmäistä Ligotti kuvailee mieheksi, joka ”osoitti kaikki synkimmät aavistukseni maailmankaikkeudesta oikeiksi”. Kauhugenren ulkopuolelta Ligotti pudottelee sellaisia nimiä kuin Jorge Luis Borges, Vladimir Nabokov, japanilaisrunoilija Hagiwara Sarutako, Thomas Berhardt ja Bruno Schulz.

Haastattelua seuraa Ligottin novelli “The Nightmare Network”, tämän jälkeen taas Ligottin itsensä toteuttama David Tibetin haastattelu — tai oikeastaan sana-assosiaatioleikki, jossa Tibet ilmoittaa mielipiteensä mm. kissoista, Jeesuksesta, Buddhasta, nihilismistä, krautrockista, E. M. Cioranista, Steve Stapletonista, tieteestä, ihmisyydestä ja lopuksi tietenkin Thomas Ligottista ja David Tibetista itsestään.

Koko kokoelman ehdoton huippukohta ja arvokkain kulttuuriteko on japanilaisen äänitaiteilijan Masami Akitan eli Merzbown haastattelu. Akita on tunnetusti ihmisenä äärimmäisen ujo ja hiljainen (jollakin perverssin epäintuitiivisella tavalla tämä tuntuu aivan odotuksenmukaiselta vastakohdalta miehen kuulijaa painajaismaisella intensiteetillä piekseviin melukollaaseihin), joten hänestä on saatavana harvinaisen vähän haastatteluja muilla kielillä kuin japaniksi. Lisäksi monet olemassa olevat englanninkieliset haastattelut on käännetty japanista, joten niissä englannin kieleksi tunnistettavat sanat seuraavat kyllä toisiaan, mutta parhaimmillaankin niistä muodostuu vain hyvin hataria ymmärrettäviä merkityksiä. EsoTerran haastattelu on kuitenkin pääosin ymmärrettävä, ja vuosien varrella olen törmännyt siitä poimittuihin lainauksiin useissa eri yhteyksissä, esimerkiksi Paul Hegartyn mainiossa historiikissa Noise/Music: A History. Haastattelussa Akita esittää usein lainatun toteamuksensa, että jos musiikki on seksiä, Merzbow on pornoa. Tosin samassa yhteydessä hän kertoo ajattelevansa, että Merzbow’n musiikkia voi pitää kiihottavana vain henkilö, joka näkee autokolarissa yhdynnän vertauskuvan. Japanin amerikkalaistumisen huonoimmiksi seurauksiksi Akita nimeää aidsin leviämisen maahan ja kahvin juomisen yleistymisen.

Haastatteluista kolmas kohokohta on makaabereista veistoksistaan ja tauluistaan tunnettu sveitsiläistaiteilija H. R. Giger. Vaikutteista ja innoittajista puhuessa Lovecraft ja Crowley pomppaavat jälleen kerran esiin kuin vieteriukot. Gigerin haastattelusta löytyy myös ristipölytystä muihin teoksessa esiintyviin taiteilijoihin: Giger mainitsee ryhtyneensä hiljattain lukemaan Thomas Ligottin novelleja. “They are very nice” kuuluu miehen kommentti kokonaisuudessaan.

Muita yhtyeitä ja musiikkiprojekteja joita kokoelmassa esitellään ovat mm. Sunn O))), Isis, Psychic TV, Allerseelen, Strenght Through Joy, maailman kiireisin tyhjäntoimittaja Boyd Rice, aivan aidosti ja pelottavasti häiriintyneen oloinen Atrax Morguen Marco Corbelli, Endura (jälkeen yksi erittäin vahvasti Lovecraft-vaikutteinen projekti), Der Blutschach ja aivan koko teoksen viimeisenä artikkelina saksalaista neofolkia käsittelevä artikkeli, jossa esitellään Sonne Hagal, Forseti ja muutamia muita alan yrittäjiä.

Lopuksi vielä muutamia esimerkkejä teoksen sisältämästä ajan hammasta hieman huonommin kestäneestä materiaalista. Muistaakseni joskus 90-luvulla ja vielä 2000-luvun alussa sadomasokismi ja erilaiset sitomisleikit ja kumipuvut olivat vasta murtautumassa valtavirtaan (itsekin täysin vaniljaheterona eksyin näihin aikoihin kalliolaisessa opiskelijakommuunissa järjestettyihin, äärimmäisen surkuhupaisiin alan kekkereihin). Jokainen trendi tarvitsee tietenkin sopivan musiikkiskenen, ja sitä EsoTerrassa edustavat kumisissa uimapuvuissa ja Dana Scully –kampauksissa pomppivat Women of Sodom ja Master/Slave Relationship –niminen akti. Molemmat näistä ovat ainakin minun tietääkseni vaipuneet armollisesti unohduksiin.

Varsin nolo on myös Parfreyn artikkeli, jossa hän muutaman sivun sisällä niputtaa surutta venäläiset skoptsit eli kuohilaat, Afrikassa harrastettavat tyttölasten sukuelinten silpomiset ja länsimaiset nekro- ja koprofiilit. Maailmassa, jossa kaikenlaista jännää ja rankkaa tavaraa löytyy muutamalla hiiren klikkauksella loputtomiin, eivät tämänkaltaiset jutut enää tunnu kovin tarpeellisilta.

Teoksen loppupuolelle on sijoitettu myös Hensleyn toteuttama triptyykki norjalaisen black metal-skenen vaikuttajien haastatteluja. Ääneen pääsevät Emperorin Insahn, Aghastin Nebelhexe ja Mortiis. Haastattelut ovat sinänsä mielenkiintoisia ja asiallisia, mutta musiikista niissä ei juuri puhuta. Michael Moynihanin kirjoittama johdanto sen sijaan on käytännössä pelkkä mainos miehen (lähinnä kirjan mittaan venytettyä 7 päivää-lehden artikkelia muistuttavalle) Lords of Chaos -paljastus- ja kiihotusteokselle.

– – –

Aiheeseen liittyen

Write with Blood: Gerhard Hallstatt speaks!

Boyd Rice speaks!

Psychic TV/PTV 3 22.2. 2014 Tavastia.

Read Full Post »

Boyd Rice: An Embodiment of the Wolf’s Hook

As many of you know, I wrote an article “Church of Satan is dead” some time ago. That article got me in touch with a documentary movie maker Larry Wessel, who’s interview “Larry Wessel speaks!” I then made. Wessel’s latest movie, Iconoclast, was six years in making. The result is a four hour long ride that goes through Boyd Rice’s life in three parts. This includes a good deal of history of pop culture and art too. After watching the movie I knew I wanted to write a review of it. However, after reading Carl Abrahamsson’s excellent review I thought I would have nothing to add to what he had said, because he put it all so well. You can find Abrahamsson’s review from here. Well, I thougth I could still write something about the documentary. If nothing else, I could write down my notes of the contents of the film and some of my rambling notes in between. What follows might be boring reading as it pretty much just lists the contents of the film. For those who are interested in Boyd’s art, life, and persona and have not seen the film yet, my notes and ramblings might still be interesting. So, with this note, or warning, let me begin.

Part One: Lemon Grove

Part one of the movie starts with Boyd reading his poem Secrets:

That is most powerful which remains unknown

Except unto you, and to you alone

There are secrets that slumber behind these eyes

And I stand by my secrets, my truths and my lies

There are secrets that soar where the eagle flies

Above man’s truths and beyond his lies

There are secrets that slither like snakes in the night

Coiled in shadows, far distant from light

There are secrets that confront you in the midday sun

Yet remain unknown to everyone

A secret burns bright when its law is obeyed

But is doomed to fade when that law is betrayed

For that is most powerful which remains unknown

Except unto you, and to you alone.

It seems to me that in some poetical way the ethos of this poem carries through the whole documentary. I don’t know Boyd but it seems to me that the poem carries the spirit that is present in all that Boyd has done and what he is like. He is difficult to label, he is multidimensional. He is often labeled this and that, often as something sinister and suspicious. But the truth probably lies somewhere between the lines, one could say between the opposites. I was reminded already at this point of the film of the wolf’s hook rune and how it really well seems to symbolize the essence of Boyd and his work.

After that Bob Larson does exorcism, Boyd goes to a tobacco store and buys a whole box of Samuel Gawith snuff. Wait! Is that that nasal tobacco? Yes it is, you can see Boyd taking it later in the film, in part three of the documentary, at the Absinthe studios. I have never tried nasal snuff, but I enjoy a lot the kind of snuss (especially portioned General) that you can buy in Sweden (I am having one portion under my lip right now while writing this).

A family history follows. A whole bunch of old pics. A story of a neighbohour average man’s everyday routine and how Boyd decided he will never be like that. We hear of a tv prank and a good deal of a tiki-culture. Already at this point my idea of Boyd starts to get new dimensions. I did not know that much of his interest in tiki and of things related. My idea of Boyd had previously been formed pretty much through some of his NON-recordings and his association with the Church of Satan. I think I am not the only one  like that. Much more interesting new dimensions to Boyd and his works is about to follow. This is getting really interesting.

We hear what happened in 1969. We hear of a Dark Shadows character who said: “Two natures have always existed in man, one good the other evil, perhaps with this we can bridge the gap in man’s divided nature”. Boyd comments on this: “And like a portal opened in my soul”. I am again reminded of the wolf’s hook rune and its essence. It is becoming apparent that the symbol has found a resonance within Boyd very early and that he has ever since worked to unfold the symbol’s mystery.

“Two natures have always existed in man, one good the other evil, perhaps with this we can bridge the gap in man’s divided nature”.

We hear of Strange paradise. We hear of Anton LaVey, Charles Manson, and Tiny Tim – how they were totally different and still much alike. We hear a story about Martin Denny. We hear a story about a man who lost his keys in Italy and found them from Florida. We hear about decadent Hollywood and its coolness. Rodney Bingenheimer. Glamrock. Principal in a nazi uniform poster prank. We hear a story about Boyd making a life size cross in high school and his work at Taco Bell – and of eating a moth there every now and then. Bean-qhr-qwr-qhr. We hear about how to make photos of things that does not exist, St. Jean Cocteau and Captain Beefheart’s nightly calls. Then Boyd tells about dada, surrealism, alchemy. I like it all, I can totally relate to what I hear. An image of Boyd as an artist starts to surface, an image that is new to me. The guy starts to get more and more interesting, minute by minute.

Boyd tells us how “women like it weird”. He tells us of his open-ended paintings, and again the wolf’s hook rune comes to my mind. The principle is there again. Skinned sheep’s head gift to the first lady is pure gold. A priceless prank, instant art performance. Next we hear how Boyd was living dada real. Steve Hitchcock illuminates us about how magic and alchemy is part of what Boyd does: “Boyd was someone who introduced me to the idea of alchemy of thought, where by you take negative or valueless proposition and turn it to your own advantage, by sort of inverted perception of it, which can be done, it takes a disciplined mind, a disciplined mentality if you want to make use of that, but it certainly is a valid principle”. Do you see the wolf’s hook and its principle at work again here? I do.

We hear of Boyd meeting Genesis P-Orridge. We hear of 1977 and the famous The Black Album, Boyd’s deal with Mute records, the birth of NON, and why punk was just glam rock with harder edge. Next we hear of something in which Boyd was again ahead of the time: Pagan muzak record that can be played with different speeds. This happened years, years ago. The first time I heard of such a record was when Butthole Surfers’ Hairway to Steven came out in 1988. Before of that I had for my own amusement listened to lots of records with different speeds – pretty much with the perspective of “open-ended paintings” of which Boyd spoke about earlier in the documentary. You can find the same thing interesting with different angles, perspectives. Things are most of the time not black and white, but composed of many colors and shades.

Who invented tape-loops? It was Boyd. He tells us how nothing in the world is fixed. We hear of “the world’s weirdest record”. We hear of the first NON show, which was “louder than Led Zeppelin”. There is a note of music as sounds, not so much as songs. Iitywimwybmad. Roto-guitar. Stuff ahead of the time. Live sounds from that part of the documentary remind me of some amazing underground noise gigs that I attended at Some Place Else in Turku, South-West of Finland around 2004 and 2005. Boyd did that kind of stuff about 30 years earlier. I find that rather impressive.

Part two: San Francisco

Part two of the movie deals with Boyd’s years in San Francisco area. We hear of Incredible strange films and research involved. Director Ray Dennis Steckler is revealed to be also actor Cash Flagg. The amazing scopitone machines are introduced. Boyd tells us of “close-ups of tits shaking a few seconds too long” and girls doing dances in bright colors. Sounds and looks good to me.

Then comes something I knew there was going to be covered, Boyd’s association with Anton LaVey. “Living in San Francisco it was inevitable that our paths would cross”. Blanche Barton tells about getting to know Boyd and why Boyd and Anton got so well along. “Role of the Devil has to be… one that challenges”. Barton also tells that Boyd also understood the trickster, prankster side of satanism… which is something that not everyone understands. Coop, the artist, tells about “making it hot for them”… and that “of course that applies to Boyd, perfectly”. We hear of Blinky the friendly hen’s funeral and resurrection. Vampire aesthetics. There is a note about romance and cultured gentleman in a vampire – and how below that side is a beast. A perfect wolf’s hook principle at work again.

Stanton LaVey, Anton LaVey’s more known daughter’s son, appears briefly in the film too. His first sentence in the film is “Boyd did fuck my mother!” which is followed with a warm laugh. He clearly has positive thoughts of Boyd. It seems that Boyd has had much warmer relationship with Zeena than I had. Back in the late 90’s and early 2000 I met Zeena few times, corresponded with her and it was an ongoing argument. Zeena and her husband Nikolas thought that I was trying to put too much love into the left hand path. They even called me “Jesus of darkness”. But that is another story.

Beth Moore-Love is an artist who I was not familiar with earlier. We see some of her amazing paintings. She says of Boyd: “He’s very intelligent. I like people who not only think outside of the box, but outside of the entire packeting industry… Boyd is one of them”. Boyd tells a chilling story of San Francisco’s Chinatown and its rats. It is very easy to believe. I lived in the city for some time in 2004 and Chinatown was one of my favorite places there. I visited it quite often and wondered about the smell of the place. Rats fit in the picture well.

“He’s very intelligent. I like people who not only think outside of the box, but outside of the entire packeting industry… Boyd is one of them”.

Next Boyd tells us how all the women who he brought to LaVey’s house had the next night a dream of having sex with LaVey. Boyd tells of LaVey’s different alter egos, the crime boss, the china man, and how LaVey could keep with a role for hours. The stories are hilarious and Boyd cracks up telling them. To readers of LaVey’s works it comes as no surprise that LaVey was living in a sort of alternative reality or realities he chose to live in. We hear very interesting angles on the subject. The famous Johnson & Smith’s catalogue is covered, and how “consternation” is the word related to it. Whoopee cushion. Remote controlled fart machine. How Anton programmed his keyboard with different fart sounds. The movie has been very fun already from the beginning, not just at this point. Barton tells how she and Boyd got Anton to record his music. It is very much likely that without them there would be no recorded music of LaVey.

Then comes the part dealing with Charles Manson. “Two minutes after meeting him he is giving me this you-are-me-and-I-am-you -routine”. Boyd tells us how Manson has one feet in the world of a fantasy, another in reality. We hear a story of Charlie telling to Boyd about taking a helicopter and visiting Ajatollah Khomeini. We hear that there are secrets Manson has told to Boyd – and which Boyd has promised to not tell to anyone while Manson is still alive (this reminds me of Boyd’s poem Secrets, with which the movie begins). Why Boyd got in touch with Manson in the first place? Why he seems to have interest in individuals who have been labeled very “sinister”? Some of Boyd’s associates gives a perspective on this: “Boyd has always been sort of attracted to those people who disrupt society in some way, that cause, that show the limitations of what we pretend to be civilized, I don’t want to put words into Boyd’s mouth but I know that’s part of what attracts him to this stuff”. I think this is a good angle to the question. The documentary gives a broad context where one can reflect on that. I think the documentary also gives an idea of the wolf’s hook rune, its essence and principle in artistic action – pursued by a questioning mind that does not see things in black and white but as “an open ended paintings”. Things are not fixed. In his pursuit Boyd is not afraid of putting himself in positions where he can easily get misunderstood. He is not so much afraid of social pressure as most of the people are.  Such a courage in looking at the human equation is hardly a bad thing. I would rather argue that seeing things in black and white is a bad thing. Finally, we hear of how Manson got into a solitary confinement for two weeks because of a bullet that happened to be in Boyd’s pocket – and how that ruined their relationship.

“Boyd has always been sort of attracted to those people who disrupt society in some way, that cause, that show the limitations of what we pretend to be civilized, I don’t want to put words into Boyd’s mouth but I know that’s part of what attracts him to this stuff”.

Then the documentary comes to the symbol that I’ve already mentioned few times, the wolf’s hook rune. We hear of the balance point between creation and destruction, “exactly the meaning that has been the guiding force in my life”. Adam Parfrey enters the picture – the guy is “on the same wavelenght “with Boyd. We are informed about the Apocalypse culture, 8-8-88 at Strand Theatre, San Francisco. We hear of the nazi accusations Boyd has been thrown with. “Boyd was not, is not, and will never be a nazi… you could take it as seriously as the Producers movie”. Anyone who has watched the documentary thus far must agree with that.  To say that Boyd is a nazi is absurd. We hear about the victim culture that likes to whine about everything. We learn of a mexican poster and ABBA-book that was stolen from Boyd (whoa – I did not know that Boyd likes ABBA. I have always liked them too. In my article “Church of Satan is dead” I pondered how much common ground I might have with Boyd. It seems there is much more than I thought). The San Francisco part of the movie ends with a story of Boyd moving to Denver. We hear why the place is cool. We hear that the building Boyd lives in was built in 1890. We hear how Boyd had a Carnival of souls welcome to Denver.

“Boyd was not, is not, and will never be a nazi… You could take it as seriously as the Producers movie”.

Part three: Denver

Part three deals with Boyd’s time in Denver and the stuff he has done since moving there. There is a recording session at Absinthe studios. Fredrik Nilsen gives another perspective on Boyd that tells of his wolf’s hook nature and approach to things: “He is a scholar of evil. He’s not evil. In fact, he’s a very sweet, loving, guy. But he seems to have an incredible knowledge of the nature of evil and he seems to be willing to chronicle and look at it in a sort of… empirical way, I’m not sure it is empirical… aesthetic way. And I think he is pretty great”. We see a footage of Boyd’s guest lecture “Regarding evil” at Massachusetts institute of technology. We hear of Oswald Mosley and his ralleys – and how his symbolism influenced Throbbing Gristle and David Bowie. We hear how Marilyn Manson (who has called Boyd his mentor) also used the Mosley symbolism after Boyd noted to him about it and about “a cross between glam rock and Nürenberg rally”. We hear about how to manipulate archetypes – how to step into a role you want to be in and how it then flows into you. There is a funny anti-fascism demonstrators talk with Boyd. After that there starts a really interesting part where Bob Larson talks with Boyd. He says with a big smile: “Bob has been working with me for the past 14 years… he doesn’t give up”. Boyd’s sense of humor is great and a watcher of the documentary is blessed with tons of it.

“He is a scholar of evil. He’s not evil. In fact, he’s a very sweet, loving, guy. But he seems to have an incredible knowledge of the nature of evil and he seems to be willing to chronicle and look at it in a sort of… empirical way, I’m not sure it is empirical… aesthetic way. And I think he is pretty great”.

We hear of the Partridge family & Partridge family temple: “Our religion is based on fun”. We hear of archetypes on TV. Giddle Partridge speaks. A story of Boyd as a catholic priest “blessing” kids rosery beads is pure prankster Boyd. Gidget Gein speaks how his idea of Boyd went up and down. The subject of social darwinism is touched upon. Another angle to wolf’s hook is given: Abraxas – an entity that is good and evil at the same time. We learn that Boyd has Charles Manson’s copy of the Bible. Bob Larson tells Boyd that “maybe you need an exorcism”. Boyd and Bob talk about paradigms of reality, good and evil. All in a very good spirit, pretty different from what it was like in Bob Larson’s radio show in the early 90’s. Boyd tells about Might is Right by Ragnar Redbeard and about Lions Lair and women who got spontaneously naked for him there. We hear of Tiny Tim and his phonecalls, talk about women. Nutcase letters LaVey got. LaVey’s guns. We hear a hilarious prank that Boyd did with “Got milk?”-campaign’s billboard that featured David Copperfield. The billboard had  a picture of Copperfield’s face with some milk on his upper lip and a text saying “What’s the magic word? Calsium”. Boyd changed “Calsium” with some paint into ”Cum”. I once made a similar prank with Canal plus billboard… maybe you guess what I painted it to be? Margaret Radnick tells about Boyd’s love letters to her. Boyd’s friendship with Rozz Williams is covered. Douglas P. tells an amazing story about nazi-monkeys attacking old German men with bananas. Boyd’s bar Tiki-Boyd as an alternative reality is covered.

The talk between Boyd and Bob Larson continues. If there has been lots of interesting, even surprising turns in the film thus far, it gets even more such at this point. Boyd and Bob talk about some kind of possibility to survive death, and Boyd even tells that he nowadays thinks that some kind of reincarnation of consciousness might be possilbe. Bob comments: “You may have to turn back your Church of Satan card!” Boyd: “I tried and they wouldn’t take it!” Bob: “What happened to your old misanthropic idea of things? Obviously you must have mellowed in your hatred for humanity”. Boyd: “I’m still fairly misanthropic, I just don’t think I’m not actively misanthropic. Because I’m a very happy individual and I just find it if I treat everybody with a certain degree of civility they usually treat me with civility so generally they’ve used to people treating rotly and when somebody comes along who is nice to them it is big change for them and I gotta see the best sides of everybody if I treat everybody decently and they in turn are nice to me”. Bob says back in amazement: “Do you realize what you just said? You have just recited a part of Sermon of the Mount. You have just articulated one of the most important ethics that Jesus taught! Do unto others as you would have them to do unto you”. Bob continues: “At least you’re not at this point trying to bring back Thor and declare total war!” Boyd says smilingly: “Yea, I need to change the lyrics…” We hear “People” with improvised lyrics. The movie ends with Boyd’s poem, just like it started. The ending poem is Boyd’s Gift:

On my own

Hour after hour

Sipping cocktails

And reading Schopenhauer

Living in a world

Without imagination

I see that hope

Is a lack of information

I turn my back

I shut the door

I lock the key

A prisoner in my home

But it’s lovely to be free.

After that we hear Boyd singing Terry Jacks’ Seasons in the Sun. The film ends.

As I said, the movie is multidimensional. It covers a lot. It is funny as hell. It is thought provoking. It is surprising. It gives a picture of Boyd that one might not expect. Anton LaVey said once that “Boyd is a true iconoclast” and one cannot but agree. As it has most likely become clear, I would like to add that Boyd is an embodiment of the wolf’s hook rune, the symbol he has carried with him since his childhood.

Larry Wessel has made one hell of a film and I highly recommend it to everyone who is even cursorily interested in Boyd and his art. This documentary is a classic.

Read Full Post »

Only in America. Autoleffa saatanallisella konseptilla: The Car.

The Car (1978)

Elliot Silversteinin kauhuelokuva, jossa pääosassa on omaa elämäänsä elävä ja muille päänvaivaa aiheuttava paholaisauto, oli elokuva,  jossa LaVey sai jälleen nimensä lopputeksteihin taiteellisena neuvonantajana. LaVey sanoi itse tästä elokuvasta seuraavaa: ”…tämä on toinen aidosti diabolinen elokuva, josta todella sain myös maininnan lopputeksteihin. Elokuvan auto oli muokattu erään oman autoni mukaan, aina moottorin ääntä myöten. Tämä on niitä elokuvia, joita on hyvin tyydyttävää katsoa. Kun vertaa elokuvan suhteellisen arvottomia uhreja ilkeänoloiseen, dramaattiseen ja mysteeriseen autoon, niin yleisö tuppaa kääntymään näistä kahdesta auton puolelle”.

Death Scenes (1989)

Anton LaVey The Washington Postin kannessa.

Kahdeksankymmentäluvun puolivälin jälkeen LaVey nousi useammin esiin talonsa uumenista. Huhtikuun 23. 1986 The Washington Post julkaisi LaVeystä näyttävästi artikkelin. Tämä oli aikaa, jolloin 80-luvun uusnoitavaino erityisesti satanisteja vastaan oli Yhdysvalloissa kuumimmillaan. Näihin aikoihin LaVey myös erosi toisesta vaimostaan Dianesta ja alkoi olla Blance Bartonin kanssa, joka myös auttoi häntä nostamaan Saatanan kirkon uudelleen aktiivisemmaksi. LaVey kuitenkin itse pysytteli enimmäkseen taka-alalla, omassa universumissaan. Tähän LaVeyn elämän ajanjaksoon sijoittuu myös Nick Bougasin ja F.B. Vincenzon kirjoittama dokumentti Death Scenes, jossa käydään läpi vanhoja, poliisien 40- ja 50-luvuilla ottamia verisiä ja tylyjä rikospaikkakuvia läpi. LaVey oli dokumentin isäntä ja kertova ääni, käyden tyynesti läpi sen hurmeista tarinaa. Jokseenkin samaan sarjaan meni myös samana vuonna julkaistu Nicholas Schreckin ohjaama dokumentti Charles Manson Superstar, johon LaVey on merkitty tutkimusavustajaksi. Omalta osaltaan LaVeyn kasvavasta kyynisyydestä ja misantropisuudesta, ”tri phibesmäisyydestä”, kertovat hänen osallistumisensa tämänkaltaisiin projekteihin. Kirjallisesti LaVeyn uusi, dekadentti linja nosti ensikerran päätään esseessä nimeltä ”Misantropia”, jonka hän kirjoitti 1989 julkaistuun, Bob Blackin ja Adam Parfreyn toimittamaan esseekokoelmaan Rants and Incendiary Tracts: Voices of Desperate Illuminations 1558-Present! Tätä seurasi pian toinen samanhenkinen essee ”Invisible War” Parfreyn vuotta myöhemmin(1990) toimittaan teokseen Apocalypse Culture.

Anton LaVey: Minne helvettiin putosi etuhammas?

Speak of the Devil (1995)

Death Scenesiin osallistumisen jälkeen LaVeyn tuotoksia alkoi pitkästä aikaa ilmestyä enemmänkin. Ja niitä tulikin muutaman vuoden sisään melko paljon. Feral Housen kautta 1992 ilmestyi kirja nimeltä The Devil’s Notebook. Ero LaVeyn aiempiin kirjoihin oli huomattava. Siinä missä aiemmat kirjat käsittelivät magiaa ja olivat miltonilaisen jaloja saatanallisuudessaan, käänsi The Devil’s Notebook lehden, jonka myötä teksti oli muuntunut eräänlaiseksi dekadentiksi yhteiskuntakritiikiksi. Misantropinen ja jopa hyvin lohduton tunnelma on läsnä myös 90-luvun puolivälin tienoilla julkaistuilla LaVeyn urkumusiikkilevyillä Answer Me/Honolulu Baby 7” (1993), Strange Music, 10″, sekä Satan Takes a Holiday CD:llä (1995).

Vuonna 1995 Nick Bougasin ja Adam Parfreyn ohjaama dokumentti LaVeystä heijastaa samaa linjanmuutosta. Vaikka 1993 LaVeylle ja Blanche Bartonille syntynyt poikalapsi Satan Xerxes LaVey oli varmastikin tuonut vanhalle kärttyisälle äijälle jossain määrin uutta iloa elämään, oli hän kuitenkin äänensävyltään jokseenkin toinen mies kuin vaikka vuoden 1969 dokumentissa Satanis. Dokumentissa LaVey puhuu yhden etuhampaansa menettäneenä mm. huumorintajustaan, maailmansodista, amerikkalaisesta pop-musiikista, keinotekoisten kumppaneiden eduista oikeisiin ihmisiin nähden, ja hän myös tietysti soittaa urkujaan. Dokumentti jäi LaVeyn viimeiseksi esiintymikseksi missään elokuvassa, ja hän kuoli paria vuotta myöhemmin sydänsairauteen, lokakuun 29, 1997. Häneltä julkaistiin tämän jälkeen vielä postyymisti kirja Satan Speaks!, joka jatkoi samoilla synkeän humoristisilla ja misantropisilla linjoilla kuin hänen edellinen kirjansa.

Hollywoodin lumoissa

Hollywoodilla ei tässä yhteydessä tarkoiteta vain kaupunkia sinällään, vaan elokuvan maailmaa yleensä, jota LaVey omin preferensseineen rakasti. LaVeyn linkki Hollywoodiin alkoi vuonna 1967 julkisen saatanallisen hääseremonian järjestämisestä kirjailija John Raymondille ja Judith Caselle, jolloin paikalla oli myös musta näyttelijä ja laulaja Barbara McNair. Vuosien varrella LaVey väitti olleensa ystävä mm. Kim Novakin, Christopher Leen, Laurence Harveyn ja Keenan Wynnin kanssa. Nämä väitteet näyttävät kaikki suuresti liioitelluilta, mutta ainakin Christoper Leen hän näistä näyttelijöistä oikeasti tapasi – tapaaminen tosin oli täydellinen katastrofi.

Good old days: Michael A. Aquino, Sammy Davis Jr, Anton LaVey.

70-luvun alkupuolella San Franciscon alueella kuvattiin TV-sarjaa nimeltä Poor Devil, jossa sekä Sammy Davis Jr. että Christopher Lee esiintyivät. LaVeyt pitivät sarjasta kovasti, ja koska Davis osoitti olevansa hyvin myötämielinen Saatanan kirkolle, myönnettiin hänelle asian vuoksi kirkon kunniajäsenyys. Davis oli asiasta otettu ja jatkoi kirkon ihailuaan julkisesti. LaVeyt näkivät tämän hienona pr:nä ja melko lailla samaan kyytiin päättivät antaa kunniajäsenyyden myös Christopher Leelle. Näiden tapahtumien mainingeissa Davis järjesti Leelle ja LaVeylle yksityisen tapaamisen. Siitä, mitä näiden kahden jättiläisen tapaamisessa täsmälleen tapahtui, ei ole kunnolla selvyyttä. Ilmeistä LaVeyn vaiteliaisuuden suhteen asiasta oli, että heidän kemiansa eivät olleet tavalla tai toisella kohdanneet ollenkaan. Tämä on selvää myös melko pian tuon kohtaamisen jälkeen Leen antamasta haastattelusta National Enquirer-lehdelle vuonna 1974, jossa hän suurin sanoin varoitti mustan magian vaaroista:

Olen täysin varma, että maailmassa on nykyään tuhansia ja tuhansia ihmisiä, jotka aktiivisesti käyttävät mustaa magiaa saadakseen sitä, mitä he haluavat. Olen varma, että he ovat vastuussa monista hirveistä asioista, joita maailmassa tapahtuu, kuten sodista Lähi-Idässä, tapoista Pohjois-Irlannissa, öljykriisistä, poliittisesta korruptiosta, kommunismista, kuin myös pörssin huonosta tilasta (…) Musta magia näyttelee niin voimakasta roolia yhteskunnassamme, että rehellisesti sanottuna pelkään tulevaisuuden puolesta (…) Mustaan magiaan liittyy kirkonkaltainen hierarkia johtajineen, joita kiinnostaa muiden hallitseminen. Pohjan perimmäisenä on ihmisiä, jotka tulevat huijatuksi mukaan paholaisen palvontaan koska he ovat yksinäisiä, epävarmoja, tai turhautuneita ja he ajattelevat, että palvomalla paholaista he saavat itselleen tyydyttävämmän elämän (…) Roolini kauhuelokuvissa on tuonut minulle kontakteja ihmisiin, jotka ovat lisänneet tietojani okkulttisesta tiedosta. Koen, että on velvollisuuteni taivutella ihmisiä pois mustasta magiasta. Mielestäni elokuvani palvelevat tätä päämäärää näyttämällä pahuuden todellisen kauhun. Elokuvieni moraali on, että ilkeys on hirvittävää ja että hyvä voittaa aina lopulta. Muistakaa, että kun sanasta ”good” otetaan pois ”o”, saadaan God, ja kun sanaan ”evil” lisätään ”d”, saadaan ”Devil”.

Ei liene ihme, että tämän jälkeen Saatanan kirkon suhde Christopher Leehen alkoi hiipua…  Kuuluisin näyttelijä, kenet LaVey väitti tunteneensa Hollywoodista, oli tietenkin Marilyn Monroe. LaVey itseasiassa väitti Bartonin kirjassa The Secret Life of a Satanist, että hänellä olisi ollut lyhyt suhde Monroen kanssa 1948. Myytin mukaan LaVey olisi tuolloin soittanut urkuja Los Angelesissa sijaitsevassa burleski-teatteriassa nimeltä Mayan, ja tavannut siellä nuoren stripparin nimeltä Marilyn Monroe. Tämän jälkeen heillä myytin mukaan oli kiihkeä suhde ennen Monroen suureen suosioonsa nousua. LaVey väitti tietäneensä, että Monroe päätyi strippaamaan saadakseen vuokransa maksetuksi. LaVey myös esitteli vierailijoilleen Monroen alastonkuvakalenteria, jossa oli omistuskirjoistus ”Tony, kuinka monta kertaa tämän oletkaan nähnyt! Rakkaudella, Marilyn”.

Monroen läheinen Robert Slatzer ja hänen agenttinsa vuodelta 1948, Harry Lipton ovat kuitenkin osoittaneet tämän tarinan olleen hölynpölyä. Tuohon aikaan Lipton maksoi Monroen kulut, vuokran mukaanlukien. Mayanteatterin ohjaaja Paul Valentine taas on kertonut, että kyseinen teatteri ei ole koskaan ollut burleski-teatteri ja ettei sen tiloissa ole koskaan esiintynyt sen enempää Monroe kuin LaVeykään. Ja mitä tulee LaVeyn Monroenakukalenteriin, on LaVeyn entinen vaimo Diane myöntänyt tehneensä siinä olevan ”omistuskirjoituksen”. Tämän lisäksi LaVeyn entinen julkisten asioiden hoitaja Edward Webber on sanonut, että LaVey oli tunnustanut hänelle, ettei hän koskaan tavannut Monroea.

[Tämä on artikkelin osa 5/6. Osan 6/6 voit lukea täältä. Artikkeli julkaistiin kokonaisuudessaan ensimmäisen kerran Blood Ceremony -lehdessä 4/2009. Voit ostaa lehden täältä.

Read Full Post »