Feeds:
Posts
Comments

Posts Tagged ‘Aldous Huxley’

Syyskuun 11. 2001 terrori-iskuista tulee tänä vuonna kuluneeksi 10 vuotta. Mesikämmen julkaisee uusintana osissa viime vuonna kirjoittaneensa 10-osaisen artikkelisarjan aiheesta. Artikkelien perään on lisätty joitain vuoden varrella kerääntyneitä aihetta koskevia päivityksiä, uutisia, yms.

Mitä todella tapahtui?

10/10) Miksi uusi selvitys syyskuun 11. päivän tapahtumista on tarpeen?

– – –

Katso aiheesta myös posti DUN:n 9/11-seminaari – 10 vuotta.

– – –

Artikkelin osa 9/10 löytyy täältä.

Read Full Post »

Idiocracy + 1984 + Brave New World + Fahrenheit 451 = 2010.

Read Full Post »

MIKSI UUSI SELVITYS SYYSKUUN 11. PÄIVÄN TAPAHTUMISTA ON TARPEEN?

Syyskuun 11. päivän tapahtumista tarvitaan uusi, aidosti mahdollisimman puolueeton selvitys useammastakin syystä.

Ensimmäinen niistä on se, että sellaista haluaa huomattava määrä ihmisiä, niin Yhdysvalloissa kuin muuallakin maailmassa. New York Timesin ja CBS:n vuonna 2006 tekemässä kyselyssä 28% amerikkalaisista uskoi, että Bushin hallinto valehteli Irakin lisäksi myös syyskuun 11. tapahtumista. Time Magazine tekemän kyselyn mukaan vuonna 2006 36% amerikkalaisista pitivät ”hyvin todennäköisenä” tai ”melko todennäköisenä”, että heidän hallintonsa jäsenet joko sallivat iskujen tapahtua tai tekivät iskut itse”. Myöskin vuonna 2006 tehdyn Scripps Howard News Servicen kyselyn mukaan 16% amerikkalaisista piti ”hyvin todennäköisenä” tai ”melko todennäköisenä”, että ”kaksoistornien sortuminen New Yorkissa tapahtui salaa näihin rakennuksiin laitetuilla räjähteillä”. Vuoden 2007 Zogby Poll kertoi, että ”51% amerikkalaisista haluaa kongressin tutkivan presidentin ja varapresidentin suhteen syyskuun 11. päivän tapahtumiin”. Vuotta aiemmin, 2006, Zogby Pollin mukaan 45% amerikkalaisista halusi uuden riippumattoman tutkimuksen terrori-iskuista, ja 42% piti 9/11-komission raporttia totuuden peittelynä. Nämä prosentit perustuvat moniin tässäkin artikkelissa (katso tämän artikkelin aiemmat osat) esitettyihin virallista tarinaa epäileviin kysymyksiin, jotka ovat vakavia ja joiden kysyminen on massiivisen todistusaineiston valossa hyvin perusteltua. Viralliselle tarinalle kriittisten ihmisten ja 9/11-Totuusliikkeen kannatus kasvaakin vuosi vuodelta.

Toinen syy on siinä vanhassa totuudessa, että jos historiassa tehdyistä virheistä ja petoksista ei opita, sellaisilla asioilla on suurempi todennäköisyys toistua. Samalla koko länsimaisen oikeuskäytännön uskottavuus kärsii, jos todellisia syyllisiä merkittävistä rikoksista ei laiteta teoistaan lain eteen vastuuseen. Jos syyskuun 11. virallinen tarina perustuu valheisiin, kuten huomattava osa ihmisistä uskoo, pitäisi hyvin monen tuon päivän tapahtumista seuranneen asian mennä aivan uuteen valoon ja harkintaan (kts. tämän tiimoilta tämän artikkelin osa 9/10). Ja jos kaikkien näiden virallista tarinaa epäilevien ja uutta tutkimusta vaativien äänet onnistutaan vaientamaan, voi ehkä alkaa miettiä sitä, elämmekö demokratiassa nykyään ensinkään.

Oman epäilyttävän varjonsa asiaan luo oikeustoimien osalta päivän asiaan sekin, että kukaan tuona päivänä massiivisesti virantoimituksessaan epäonnistunut henkilö ei ole saanut minkäänlaisia sanktioita päivän tapahtumien vuoksi. Päinvastoin. Monia syyskuun 11. päivänä tehtävissään epäonnistuita on palkittu eri tavoin, mm. korkeampiin virkoihin nimittäen, ja heitä laitettiin tapahtuman jälkeen huomattaviin Yhdysvaltojen ulko- ja sisäpolitiikkaan vaikuttaviin asemiin. Jokainen, joka on vähääkään tarkemmin perehtynyt siihen, mitä syyskuun 11. tapahtui, ei voi olla huomaamatta, että laajemmassa tapahtumien kuvassa on aivan liikaa suuri määrä huomattavia ”sattumia”, jotka laittavat virallisen tarinan tapahtumista äärettömän epäilyttävään valoon.

Myöskään ensimmäistäkään syyskuun 11. iskujen väitettyä tekijää ei ole tuomittu oikeudessa. Todisteita iskujen suhteen ei ole siis oikeudessa osoitettu todeksi. Tosia on, että lähes kaikki iskuihin liittyvä aineisto on luokiteltu salaiseksi eikä luotettavaa, puolueetonta tutkimusta asiasta ole tehty. Se, että Yhdysvaltojen puheet Irakin joukkotuhoaseista Irakiin hyökkäämisen syynä osoittautui myöhemmin karkeaksi valheeksi, ei varmasti vähennä epämääräistä ja epäilyttävää auraa, joka liittyy syyskuun iskujen olemattomaan tutkimiseen, siihen liittyvien tietojen salaamiseen ja tapahtumien virallisen version uskottavuusongelmiin. Samaa voi sanoa siitä, että monet amerikkalaisviranomaiset presidentti George W. Bushian myöten ovat myöhemmin sanoneet, ettei bin Laden olekkaan tärkeä. Asevoimien komentaja Richard Myers meni tässä niinkin pitkälle, että sanoi, “ettei päämääränä ole koskaan edes ollut saada bin Ladenia kiinni “. Miksi ihmeessä, jos bin Laden oli viime kädessä iskujen takana? Jokin tässä ei täsmää.

Jotkut Yhdysvaltain kongressin jäsenet, Bushin aikaisen hallinnon jäsenet, ja Yhdysvaltain valtamedian edustajat ovat jo suorastaan lupailleet ”toista 9/11”:ta epämääräisten perusteiden pohjalta. Joissain näissä epämääräisissä pelonlietsomisissa on arveltu ”9/11:n kalpenevan seuraavan iskun rinnalla”, jonka on vihjailtu saattavan olla jopa ydinaseella tehty. Jos virallinen totuus syyskuun 11. päivän tapahtumista ei vastaa todellisuutta, ja tuota päivää käytettiin hyväksi joidenkin päämäärien saavuttamiseen, voi vain arvella, empisivätkö iskujen takana olleet tahot käyttää samaa pelon ja terrorin keinoa toistamiseen.

Kukaan kovin järkevä ihminen ei halua tulla huijatuksi ja elää elämäänsä valheisiin pohjaten, joilla joku tai jotkut muut pyrkivät omiin kysenalaisiin päämääriinsä. Saman periaatteen luulisi pätevän myös kansallisilla tasoilla. Olisiko Suomessakin poliitikkojen ja muiden vaikuttajien alkaa olla aika rohkeammin katsoa todistusaineistoja syyskuun 11. päivän tapahtumista? (Jos liikkeellelähtö tässä tuntuu vaikealta, voi ottaa mallia vaikka näyttelijä Charlie Sheenistä, joka viime vuoden syyskuun iskujen vuosipäivänä lähestyi presidentti Obamaa muutamalla kysymyksellä aiheesta). Vai eikö meiltä vieläkään löydy tähän kykyä ja rohkeutta, lähes kymmenen vuoden jälkeen syyskuun 11. 2001 tapahtumista, ja jatkuvasti kasautuvien vakavien ja hyvin perusteltujen kysymysten edessä? Tekeeko selvä totuus meistä itseasiassa vielä jääräpäisempiä valheessa pitäytyjiä, kuten taannoinen tutkimus väitti? Olemmeko siirtyneet Neuvostoliiton kumartelusta Yhdysvaltojen kumartelemiseen?

Joku voi kysyä, että mitä tällainen syyskuun iskuista totuuden vaatiminen mitään hyödyttää? Miksi vaivata asialla päätään? Eikö olisi parempi ”vain nauttia elämästä” ja olla välittämättä aiheista, ”joille ei yksinkertaisesti mitään voi”. Tämänkaltainen ajattelu pitää mielestäni sisällään välinpitämättömyyteen sisältyvät typeryyden siemenet, joista sitten seuraa kaikenlaista vähemmän hyvää ja vaikka vain aidosti ”nautinnollistakin”. Tällainen välinpitämättömyys on mielestäni viime kädessä välinpitämättömyyttä jo itseä kohtaan ihmisenä, sitä, ettei kunnioita ja arvosta itseään ja itselleen läheisiä ihmisiä. Mielestäni kriittinen ajattelu on kansalaisvelvollisuus. Jos demokratiaa pidetään oikeasti hyvänä valtiomuotona, niin on muistettava, että se vaatii hyvin toimiakseen mm. sitä, että ihmiset aktiivisesti keskustelevat ja kyseenalaistavat erilaisia asioita, ovat jollain omalla tavallaan aktiivisia muuallakin kuin kotona neljän seinän sisällä valitessaan kanavia TV:n ääressä. Jos katsot muuten Suomen television Big Brother-ohjelmaa ja mietit, kuka talon asukas tulevana sunnuntaina putoaa pois, niin mietippä johonkin väliin sitäkin, että mikä yksityisyyden suojaamme liittyvä asia voisi meiltä seuraavaksi pudota tosielämän Big Brotherissa pois, ja kuka siinä pelissä voittaa?

En pidä ajatuksesta, että minua kusetetaan. En pidä siitä, jos minua kusetetaan vaikka ihmissuhteissa, koulutuksessa, työpaikalla. Laajemmin ja syvemmin tarkasteltuna, En pidä myöskään siitä, jos minua kusetetaan maailmankuvaani vaikuttavien asioiden tasolla. En halua elää kenenkään luomassa fiktiossa, jonka mukaan minun toivotaan ajattelevan ja toimivan, kuluttavan, äänestävän, mitä ikinä, jotta palvelisin joidenkin pienempien tai suurempien tahojen kyseenalaisia agendoja. En halua elää Orwellin 1984:ssä tai Huxleyn Uudessa uljaassa maailmassa. Vaikka uutta tutkimusta syyskuun iskuista ei tulisi aivan heti, tai koskaan, on sellaisen vaatiminen länsimaisessa demokratiassa ja oikeusjärjestelmässä asuvilta mielestäni jo lähtökohtaisesti aivan välttämätöntä. Se on mielestäni sellaista  jo itsen arvostamisen ja kunnioittamisen pohjalta ihmisenä. Tältä pohjalta ruohonjuuritasolta vaikka vain kouralliseenkin ihmisiä vaikuttaminen on mielestäni oleellista ja tärkeää. Siinä on pohjimmiltaan kyse monesta tärkeästä asiasta, mm. vapaudesta, niin pään ulko- kuin sisäpuolellakin.

Huomenna, syyskuun 11. päivänä jälleen ympäri maailmaa, aina New Yorkista Turkuun asti, järjestetään iskujen vuosipäivään liittyviä tilaisuuksia, televisioissa uusitaan ja lujitetaan kollektiiviseen tajuntaamme virallisen tarinan myyttiä (vaikka New Yorkissa mainoksena näytetään tätäkin), ja elämä jatkuu. Kuin ennenkin?

Jos tämän artikkelin osat, ja/tai muut asiat ovat saaneet sinut kiinnostumaan virallisen totuuden kyseenalaistavista näkemyksistä, voit oman asioiden penkomisesi lisäksi ehkä haluta puhua muiden kanssa, joita kiinnostavat nämä samat asiat ja niiden hyväksi toimiminen. Kiinnostuneille suosittelen niin 11syyskuu-sivuston toimintaryhmän keskustelulistalle hakeutumista, Dokumenttiprojekti: Uuden näkemyksen toimintaan osallistumista (Nettisivu löytyy täältä ja Facebook-sivu täältä), sekä Infosodan sivuston ja lähetyksien seuraamista.  Myös Talousdemokratian teemat sivuavat tämän artikkelin pohjamutia tärkeällä tavalla. Voit myös kysyä samoja kysymyksiä Suomen mukana olemisesta Afganistanissa kansanedustajiltamme, kuin mitä kirjailija Hannu Yli-Karjanmaa on esittänyt. Emme ehkä ihan heti saa poliitikoistamme ketään Japanin parlamentin jäsenen Yukihisa Fujitan kaltaista aktivistia, mutta meillä on oikeus esittää kansanedustajillemme kysymyksiä.  Näiden asioiden lisäksi “ihan vain” asioista keskusteleminen ihmisten kanssa ylipäätään on tärkeää. Kyse on viime kädessä niin sinun kuin sinulle läheisten ja rakkaiden vapaudesta ja onnellisuudesta – niin pään sisä kuin ulkopuolella, nyt ja tulevaisuudessa. En usko, että haluat, että sinua kusetetaan, enkä usko, että haluat elää valhemaailmassa.

Virallinen versio syyskuun 11. tapahtumista on valetta.


Jos kerrot tarpeeksi suuren valheen ja jatkat sen toistamista, niin ihmiset lopulta uskovat sen. Valhetta voidaan ylläpitää vain niin kauan kuin valtio kykenee suojaamaan kansan tuon valheen poliittisilta, taloudellisilta ja/tai siihen aseellisesti liittyviltä seurauksilta. Tästä johtuen, valtiolle on oleellista käyttää kaikkea valtaansa vastarinnan tukahduttamiseen, sillä totuus kykenee tappamaan valheen. Tästä voidaan laajemmin johtaa se, että totuus on valtion suurin vihollinen.

– Joseph Goebbels.

Hinta siitä, että hyvät ihmiset eivät tee mitään, on tulla pahojen ihmisten hallittavaksi.

– Platon

Aikana, jolloin yleisesti tuetaan valhetta, on totuuden kertominen vallankumouksellista.

George Orwell

[Tämä on artikkelin osa 10/10. Osan 9/10 voit lukea täältä.]

Read Full Post »

Idiocracy

I just saw a rather interesting movie and thought to write a bit about it.

Idiocracy (2006) is a a dystopian black comedy, directed by Mike Judge. It’s a story about a man and a woman who in the year 2005 are ordinary by their intellect and who take part to a secret military hibernation experiment that goes awry. The two wake up in 2505. During the 500 years that has passed the world they knew has turned into a big garbage pile populated by retarded people who live in very simplistic pleasures and pains. This is basically a result of smart people not reproducing and stupid people reproducing like rabbits during the centuries.

I think the story has potential to more than what the movie turned out to be. Still, this is an interesting, original and pretty funny (and in a way scary) piece, all in all. I think I haven’t seen a movie like this one before when it comes to the main themes of it. The themes of the movie offer good food for though. If you are a social darwinist you get some super ammunition from this movie to your worldview, but the same is true to a secular humanist who speaks for the need of a good general education and an awareness about dangers of big corporations and a media that is centralized into few hands. What ever your worldview is, you are most likely going to have some serious thoughts about the future the movie paints. Unless you live in an idiocracy, I guess.

Unlike anti-utopias The Brave New World of Aldous Huxley and 1984 of George Orwell, Idiocracy does not have totalitarian dimension in it at all. If Idiocracy would have the totalitarian dimension in it, the movie would have become much more realistic than it is now. This is the main thing this movie is missing in order to be a true classic in my books. But then, this was aimed to be a comedy, not a more realistic anti-utopia. The director Mike Judge is after all previously known for Beavis and Butthead and King of the Hill. I wish that someone else will create a movie that combines the dumbing down of population and the totalitarian elements. That would have a potential to be the next really big movie among the classics of this kind.

When it comes to the real life and real development in the world today, both totalitarian and dumbing down of people-elements can be found. There are tons of examples of both, and I give you here just two of them to reflect on: Dumbing down of America (free pdf.-book about America’s education system) and Alex Jones’ Endgame – the blueprint for global enslavement. Well, let’s take also third one here: Fox News – that is also featured in the movie and for a good reason. I am sure you can come up with much more than that as certainly as you can find family members represented in Idiocracy from your neighbohour today.

Read Full Post »

Aleister Crowley and Fernando Pessoa playing chess in Lisbon.

Aleister Crowley and Fernando Pessoa playing chess in Lisbon.

I’ve never been much into playing games. Computer games, board games, card games, or ”silly games” with humans. Games generally seem to me like escapism and a waste of time, a genuinely and amazingly stupid way to spend time. I would most likely get frustrated with most games in the same way I would get frustrated if I would have no choise but to sit on my ass some four hours a day in front of a television watching something like Sex and the City or American Idol. I would rather pick up a good book, draw something, write something, create something with my own hands or make love. Most of games like most of television content can get me rather frustrated. They can make me feel that I am losing minutes of my life, that I could use that time doing something much more enjoyable, creative and meaningful using my brains and the rest of my body. Most of games and television content represent me something like soma of Aldous Huxley’s The Brave New World – a mind paralyzing drug that allows one to flow smoothly and vegetably blissfully in the flow of time without any meaningful active role in it, all the way towards ones grave. And then the big game – ones life – is over.

Well, that is just what the word ”games” often brings to my mind. I am not saying that people who watch television programs or play games that I don’t care about are stupid or that they are doing stupid things, or too much some stupid things. Different kinds of games might have a meaningful place in the totality of their lives. Certain amount of light fun has its place in ones life, the big game, for sure. And who am I to judge how others spend their  time? I think that most people think that what I am doing with my life is unthinkably odd and maybe also stupid. And certainly I could play the big game better, as anyone else, for that matter.

If life is looked as the big game, I think it is at its best about learning what that game is all about, learning its pieces and those pieces functions, the games goal or meaningful direction, and learning to become happy with it and enjoying the game. When it comes to the big game one might have got a more or less good cards into ones hands. Certain elements of that game can’t be changed, they are given to us. What is interesting is how one plays with the cards one has and how one signifies the whole big game. It can be played in many ways.

Playing games is certainly an interesting thing peculiar to our species. Like humor, it is a child of our consciousness, a way to be able to think what we are thinking about, to step out of the immediate stimulus-response cycle and to see things in a broader context and well, to play with it all. If you are interested in reading about life as the big game, I recommend you to get your hands into Robert S. de Ropp’s awesome tome The Master Game. I’ve gained quite a bit from that book.

When it comes to ”smaller games” there are some of them that I have enjoyed for a shorter or longer period of time. Tetris is fairly brainless stimulus-response fun that I used to play a bit too much at some point of my life. I can still enjoy it in small doses. It appeals to my hippocampus. Worms2 must be my all time favorite computer game. It has a wicked black humor in it and has some strategic dimension too. I haven’t played it in ages but I know I would get kicks out of it also today. I bet there is no other game around that has such a fantastic arsenal of weapons, like an exploding salvation army tambourine player, exploding old mumbling granny, super banana bomb, holy hand grenade and a crowd of exploring mad cows, among other such lethal things.

Of all the smaller games chess is my clear all time favorite. I got into it when I was a teenager in the 80’s. I had just got introduced to life and writings of Aleister Crowley and found out that among other things ”the wickedest man in the world” was also one hell of a chess player. I dug up a chess that I had got as a present some years before and got myself to playing that I still active do. As a matter of fact I am playing chess almost on a daily basis over the internet nowadays and I play the game more than ever before. While writing this entry I have made several moves on the board.

Why I like chess? Because I see it as life in a small size. It has a serious side in it and I find it also just plain fun. The board is like a physical frame of ones life. The pieces of the game are like various elements of one’s life. They have different functions and value in the game. One day I might write a book called Life as Chess pondering how different pieces of the game represent different physical, social and ”soul”-parts of ones whole being. Just like in life ones moves in the game pave the way to what is to become reality. Step by step the game proceeds. Just like in life the moves are choises towards the future. Chess is not just a game to me but also a kind of mirror to my own thinking of various things. I’ve learned some things of myself by playing it in addition to just enjoying the playing. I’ve learned to look  at the big game of life with a bit better strategic eye by playing chess. Undoubtedly people learn that kind of things from other smaller games too. There was a time a friend of mine was intensively playing Starcraft, a game that just wasn’t for me, and apparently he was learning all kinds of things out of it in relation to the big game in addition to just having fun. Another friend of mine has done the same by playing poker.

I started this entry by saying that I’ve never been much into playing games. That was a lie, as is evident to you by now. Everybody is playing games in one way or another – just for the fun of it or for gaining something by doing it. Or both. Somebody might protest that labeling life as a game is profoundly erroneous, that it signifies it all wrong. I’m not getting into that now. But oh well, this entry is getting too long. I’m going to make a move in a chess now.

Read Full Post »