Feeds:
Posts
Comments

Posts Tagged ‘ahneus’

kalevalajulisteMesikämmen ei ole vaivautunut elokuvateattereihin pitkään aikaan. Syynä tähän on se, että suurin osa Finnkinon elokuvista on taattua hollywoodhuttua, eli sisällöltään latteaa, yllätyksetöntä, sielutonta ja tylsää ajanhaaskuuta.

Jari Halosen uuden elokuvan nähneenä voi todeta, että hollywoodhutut ovat Louhen ahneen jengin illuusiokoneiston paskaisia tuotoksia. Kalevala – uusi aika tarjoaa jotain ihan muuta.

Halosen elokuvassa Kalevala-pakkaa sekoitetaan reippaasti. Mukana on uutta ja vanhaa, hahmoja tulkitaan vahvasti ja ajallisesti luovitaan niin muinaisen ajan kuin kuluvan vuoden ulottuvuuksissa, mistä mieleen tulee Mircea Eliaden tunnetuksi tekemä ikuisen paluun myytti.

Sampo ei ole yksiselitteisesti vain materiaa suoltava ihmelaite, vaan myös henkilö. Louhen pohjoinen jengi edustaa materialismia, sokeaa ahneutta, vihaa, illuusiota, aidosta elämästä vieraantumista. Kalevalan kansa edustaa edelliselle vastakkaisia arvoja ja asioita.

Moniulotteisessa elokuvassa myyttiset hahmot nousevat esiin meissä itsessämme olevina puolina. Ruotsalainen ulottuvuus elokuvassa saa suun mutruun ja sattuu tietyllä tavalla sopivan hauskasti yksiin taannoisen joulutorttuhölmöilyn kanssa. Sukkahousukuninkaat ja maatamme maailmalle myyneet sieluttomat pukumiehet ovat syöttäneet meille valheellista historiaa ja onttoja arvoja, mutta uusi tietoisuus nousee!

Jos Jungia on tullut luettua, nousee elokuvaa katsellessa varjon käsite muutamaan otteeseen mieleen varmasti.

Näyttelijätyöstä tulee mieleen, että Turkan oppilaan tunnistaa. Kuola valuu, silmät tapittavat itkusta kosteina, eriasteista maanisuutta esiintyy vaikkakaan ei ollenkaan siinä määrin tai sillä tavalla kuin vaikka Turkan Kiimaisissa poliiseissa. Tämä on hillitympää. Halosella on oma näkemys. Näyttelijäkaarti, johon kuuluvat mm. Tommi Eronen, Konsta Mäkelä, Pirjo Lonka, Olavi Uusivirta, Ari Vakkilainen ja Tanja-Lotta Räikkä, hoitavat osansa hienosti.

Ei yllätä, että elokuva on saanut osakseen ristiriitaisen vastaanoton – tämä on niin outside-of-the-box-tavaraa kuin suomalaisessa elokuvassa nyt vain voi parhaimmillaan olla. Kokemusta voi koettaa sulloa tusinaleffojen matriisiin, mutta siinä ei ole mieltä. Tässä on mahdollisuus avata päätään ja tajuntaansa, sillä tämä elokuva on yhdenlainen musteläiskätesti. Sen saama ristiriitainen vastaanotto tarkoittanee sitä, että se nostattaa tunteita ja ajatuksia, ravistelee ja onnistuu koskettamaan jotain katsojien sisällä. Tämä on hyvä merkki.

Jos Halonen tuli vuonna 1987 tunnetuksi paskaa yleisön niskaan heittäneestä Jumalan teatterista, niin vuonna 2013 hänen pitäisi tulla tunnetuksi siitä, että Kalevala – uusi aika –elokuvallaan hän osoitti kuinka paljon sieluttoman materialismin vuoksi meidän päällemme heitetään monesta suunnasta elämän merkitystä tahraavaa paskaa päivittäin.

Mesikämmen suosittelee Jari Halosen elokuvaa Kalevala – uusi aika. Tietoa esitysajoista ja paikoista löytää täältä.

– – –

Tähän loppuun on kerrottava vielä muuan mielenkiintoinen anekdootti koskien luolaa, joka näkyy elokuvan Sampo-hahmon eräässä tajunnallisessa takaumassa. Tuossa takaumassa Louhi joukkoineen on kohdannut Väinämöisen ja Kalevalan joukot suuressa luolassa ja sen lähimaastossa. Kyseinen keinotekoinen luola löytyy Helsingin Mellunmäestä, jossa kyseinen kohtaus on siis kuvattu.

Sattumaa tai ei, mutta Mesikämmenen saamien varmojen tietojen mukaan kansainvälisen esoteerisen Setin Temppeli-ryhmän ensimmäinen Suomen osasto, nimeltään Kalevala Pylon, teki säännöllisesti rituaalejaan tuossa luolassa n. vuosien 1991-1997 välillä. Aivan ensimmäisessä Kalevala Pylonin tuossa luolassa tekemässä rituaalissa läsnäolijat maagisesti perustivat ryhmän ja nostattivat tietoisuuteensa mm. Väinämöisen arkkityyppiä, tarkoituksenaan näin symbolisesti energisoida pyrkimyksiään saavuttaa uusi, syvempi tietoisuus, tai Temppelin termein Tulla Olevaksi.

Kun otin yhteyttä Setin Temppelin Suomen edustajaan ja kyselin edellä mainitusta varmistusta, sain kuulla myös sen, että Temppelin tänä vuonna Helsingissä järjestetyssä Euroclavessa (johon otti osaa Temppelin jäseniä eri puolilta Eurooppaa ja myös Yhdysvaltoja) oli sen päärituaalissa symbolisesti nostatettu ”sisäistä sampoa”. Tässä rituaalissa sampo oltiin siis koettu jonkinlaisena ideaalisena sisäisenä tilana, dynaamisena tietoisuuden ja elämän liikkeenä… aidosti elävänä ihmisenä.

– – –

Aiheeseen liittyen:

Elokuvan Kalevala – uusi aika viralliset Facebook-sivut, www-sivut.

Mikko Ketolan arvio elokuvasta Vartija-lehden sivuilla.

Read Full Post »

Hieronymus Boschin maalaus 7:stä kuolemansynnistä (1450)

Kävin eilen Turun ylioppilasteatterissa katsomassa Milla Minervan käsikirjoittaman ja ohjaaman näytelmän 7,5 kuolemansyntiä. Kokemus oli positiivisesti yllättävä.

Ylioppilasteatterin vahvuuksiin kuuluu usein tietynlainen tekemisen riemun aura, mitä ei aina aisti vakiintuneesta ammattiteatterista, jossa hommasta on jo tullut leipäpuu. Tietenkään tämä ei aina pidä paikkaansa, mutta 7,5 kuolemansyntiä onnistui juuri siinä, mistä ylioppilasteatterin näytöksissä olen parhaimmillaan pitänyt. Käsikirjoittaja/ohjaajalla on ollut selvästi ajatusta ja kourallinen näyttelijöitä on toteuttanut tuota näkemystä ihaltavasti otsa hiessä.

1,5 tuntinen näytös oli varsin fyysinen. Esitykseen kuului kiitettävä määrä kohtuullisen vimmaisaa juoksentelua, marssimista, seinienhakkausta, itsensä ja toisten kourintaa, hikeä, itsensäpaljastelua, perse yleisöä kohden vääntelyä, ääntelyä, maanista tuijotusta, popkorninsyöntiä ja viinanjuontia. Vimmaisuus vuorotteli aaltomaisesti reflektiivisempien näytelmän osien kanssa. Kuolemansyntejä (joita klassisesti ovat ylpeys, kateus, viha, laiskuus, ahneus, ylensyönti ja himo) ei käsitelty yksitellen kronologisesti, vaan monikudelmaisesti päällekkäin. Huonosti toteutettuna tämä olisi mennyt puuduttavaksi paikallaansoutamiseksi, mutta tällä kertaa homma toimi, tunnelma ei lässähtänyt, jännite säilyi ja teemat transformoituivat luontevasti eteenpäin.

Näytelmän fyysisyydestä tuli jostain syystä etäisesti mieleeni Jouko Turkka, hänen näytelmänsä, kirjansa ja yleinen vimmaisuutensa. Jos 7,5 kuolemansyntiin pumpattaisiin sopiva määrä turkkamaista intensiteettiä, saattaisi näytelmä onnistua ajatuksia herättelevyydessään ja puhuttelevuudessaan vielä paremmin. Turkka-assosiaatiooni vaikutti näytelmän yleisen fyysisyyden lisäksi myös sen verbaalinen puoli, joka ei ollut perinteistä vuoropuhelua, vaan harvaa ja painoikkaan valittua näytelmän teemojen alleviivaamista. Erityismaininnan tässä yhteydessä saakoon “sä olet tosi hyvän näköinen”-julistus, joka varmaankin jäi jokaiselle katsojalle mieleen, osittain sen takia, se annettiin kohti yleisöä lähietäisyydeltä.

7,5 kuolemansyntiä pitää sisällään hyvin gurdjieffilaisen ihmiskäsityksen. Ihmiset ovat elämän suuressa teatterissa kuin puolitietoisia robotteja, järjettömän suuressa määrin sattuman ja olosuhteiden heittosäkkejä suhteessa aidosti suhteellisen vapaisiin ja järkevästi harkittuihin valintoihin. Ihmiset ovat kiusallisen suuressa määrin poliitikkojen, suuryritysten, uskontojen, yms. käärmeöljyn myyjien pelinappuloita. Heitä ajaa eteenpäin yleisinhimilliset halut, tarpeet, pelot ja toiveet, joiden pohjalta heitä myös syyllistetään milloin milläkin asialla ja joiden kautta heitä ohjaillaan yhdestä asiasta toiseen. Osaltaan näiden seikkojen vuoksi ihmiset tietysti myös kokevat yleisinhimillisesti iloja ja suruja.

Teatteriin liittyvän magian ulottuvuuksiin kuuluu kiinteästi se, että onnistunut teatteriesitys rikkoo arkisen ajan- ja tilankokemuksen, onnistuen peilaamaan elämää jostain ajatuksia herättävästä, inspiroivasta, tai muuten puhuttelevasta olemassaolon kulmasta. Tässä 7,5 kuolemansyntiä onnistuu mainiosti. Jossain vaiheessa näytöstä tajuntani ulottuvuuksissa kävi jopa ajatus, että tässä on pieni mutta aito hetki elävän teatterin pitkän historian jatkumossa.

Read Full Post »