Feeds:
Posts
Comments

Posts Tagged ‘1973’

uudenajanblogiinMesikämmen latasi hieman harvinaisempaa Pekkaa eetteriin. Tarjolla on Uuden ajan hengentieteen historia-esitelmä, jonka Pekka esitti alun perin Turun Hengentieteen Seuralle 1973.

Nyt kuultava täydennetty esitelmä on äänitetty kaikella todennäköisyydellä 1982, jolloin Pekan elämässä tapahtui mm. kuuluisa kiljuepisodi. Uuden ajan hengentieteen historia tuo varsin mielenkiintoisen ulottuvuuden vuoteen, jolloin Pekan elämää tuntui värittäneen lähinnä erilaiset kahnaukset viranomaisten ja oman puolueen jäsentenkin kanssa.

Jossain vaiheessa tuon kaaoksen keskellä Pekka päätti jostain syystä äänittää vanhan hengentieteen esitelmänsä nauhalle. Lopputulos tuo Pekasta esiin melko vähän kuullun puolen. Tällä nauhalla Pekka ei lauo karskeja vitsejä tai brutaalin inhorealistisia arkielämän totuuksia, vaan kertoo vakavasti syventyneenä, jollei peräti herkistyneenä, hengentieteellisistä asioista, jotka ilmeisesti vastasivat paljossa myös hänen hengentieteellistä vakaumustaan. Pekan äänensävy on varsin toisenlainen kuin mitä häneltä yleensä osattiin odottaa. Tämän esitelmän kuunteleminen syventää lähes kenen tahansa käsitystä Pekka Siitoimen persoonan moniulotteisuudesta.

osakolmeÄänite on kauttaaltaan hyvin atroposofis-sävytteinen ja Pekka tekeekin heti alkuun selväksi, että esitelmä on tehty Rudolf Steinerin ja Albert Steffenin “antamien virikkeiden pohjalta”. Tunnettua on että Steiner ja antroposofia yleisestikin olivat tärkeitä vaikuttajia Pekan hengentieteellisen ajattelun kehittymiseen 70-luvun alussa. Tästä voi päätellä myös sen, että nauhalta kuullut hengentieteelliset näkemykset eivät ole Luciferin tai Saatanan ylistystä, vaan jotain aivan muuta. Kannattaa muistaa, että Pekan maagisessa maailmankuvassa hän palvoi Luciferia ja Saatanaa viimekädessä tietyllä tavalla Jumalan kunniaksi. Tietysti pitää muistaa sekin, että Pekalle Jumala oli persoonaton voima, jolle sekä “hyvä” että “paha” ovat molemmat kokonaisuuden tärkeitä osia…

Uuden ajan hengentieteen historia-esitelmä löytyy täältä: osa 1, 2, 3. Viimeiseen osaan sisältyy myös Pekan tekemä lyhyt kommentaari Walter Goodmannin lyhyestä kertomuksesta Matkalla.

– – –

Otteita esitelmästä:

Kuvitelkaamme nykyistä sielua ja sielua, joka oli ruumiillistuneena noina esihistoriallisina aikoina. Nykyajan ihmisellä on jokin kokemus. Hän muodostaa siitä mielikuvia ja käsitteitä. Nämä hän säilyttää muistissaan. Jos hän unohtaa ne, niin ne voivat kuitenkin enemmän tai vähemmän selvinä uudestaan nousta hänen tietoisuuteensa. Yleisen tunteen mukaan, jonka nykyinen tiede pitää täysin perusteltuna, sijoittaa hän nämä muistot päähän. Muinaisajan ihminen ei sitä vastoin sanonut: mitä olen kokenut elämässä, sen säilytän muistona päässäni. Minulla on ajatuksia jotka täyttävät pääni, ajattelen, vaan hän tunsi päänsä, niin kummalta kuin se nykyaikaisesta sielutieteilijästä kuuluukin, olevan maäärätyssä suhteessa maahan. Hänen elämystään voitaisiin kuvata seuraavalla tavalla.

Maailmassa toisella puolen maa, toisella puolen minä ynnä pääni. Ja pääni, jota niin rauhassa kannan olkapäilläni, on kosmillinen muisto maasta, jolla vaellan. Tajuan päässäni koko sen olemuksen, josta virrat ja meret ja vuoret ja laaksot ja tasangot kertovat. Pääni on sisäiseltä rakenteeltaan sen kuva. Maata ympäröi aaltoileva ilma, valon ja ilman läpäisevänä. Maa avautuu maailmankaikkeudelle. Se säteilee ulospäin olemustaan ja sekoittaa sen ilmakehään. Se imee itseensä auringon vaikutuksia, se hengittää sisään ja ulos, joka seudulla eri tavalla. Noina vanhoina aikoina tunsi Maan asukas sen seudun, jossa hän vietti elämänsä, olevan erikoisen tärkeän, kun taas kaikki mikä oli oikealla ja vasemmalla, edessä ja takana, oli epäoleellista ja hämärästi hävisi kaikkeuteen. Häntä liikutti vain se, miten hänen kotiseutunsa rajoittui taivaallisiin avaruuksiin.

(…) Varhaisemmalla ihmisellä oli pää-elämyksiä jotka koskivat Maata kokonaisuudessaan ja rinta-elämyksiä jotka olivat yhteydessä Maata ympöivän avaruuden kanssa aina Aurinkoon saakka. Jäsentensä liikunnassa, käsivarsien nostamisessa, polvien taivutuksessa, sisäisen olemuksensa ulottamisessa jäseniinsä, hän ei kokenut ainoastaan Maata ja sitä ympäröivää vyöhykettä koskevaa, vaan hän koki koko maailman, avaruuden, kaukaisimpia tähtiä myöten. Hänestä tuntui kuin voisi hän saavuttaa ne ja kulkea niiden keskelle. Sellainen ihminen ei sanonut: Tahdon kävellä, vaan: Mars ajaa minua niin, että kävelen. Tarttuminen käsin johonkin oli hänelle Venus-elämys, sormella osoittaminen Merkurius-elämys, kunniapaikalla istuminen Jupiter-elämys, lepääminen Saturnus-elämys, hän tunsi kosmoksen jokaisessa kokemuksessaan. Kun tarkastelija suuntasi katseensa päästä alaspäin ja koki, mitä sydän ja keuhkoelimistössä oli henkistä, ja sitten mitä jäsenten elimistössä oli henkistä, silloin hän eli mikrokosmillisesti sen, mikä vallitsi makrokosmoksessa. Tämä oli aikaisemmalla ihmiskunnalla vaistomainen kokemus.

(…) Toinen ihmiskunnan aste alkaa silloin kun paikallismuisti muuttuu rytmilliseksi. Silloin ihminen rupeaa sisäisen kaipauksen pakottamana, joka syntyy siitä, että hän tuntee voimakkaammin keskiruumiinsa elimistön, valtimon ja hengityksen, antamaan rytmillisen ilmaisun kokemalleen. Hän kasaa havaitsemansa päällekkäin, jotta se paremmin painuisi mieleen. Hän kertaa sen määrätyssä tahdissa. Lehmä ei ole vain muu-muu, vaan muu-muu tai vallan muu-muu-muu. Kuk-kuk, käki, ja muut sellaiset rytmilliset kertailut ovat näiden aikojen perintöjä.

– – –

Aiheeseen liittyen:

Horst Knautin ja Pekka Siitoimen perverssiyden ylistys.

Read Full Post »

Germaanisissa kielissä päivien nimet pohjautuivat kristinuskon omaksumisen jälkeenkin osittain vanhojen pakanallisten jumalien nimiin. Germaaninen viikonpäivänimistö on puolestaan vaikuttanut meidän kieleemme. Siitä on saatu suomen sana sunnuntai (vrt. ruotsin söndag, saksan Sonntag, englannin Sunday), joka merkitsee auringon päivää (latinan dies solis). Virossa sunnuntai on yksinkertaisesti pühapäev. Maanantai merkitsee useissa kielissä kuun päivää (ruotsin måndag, saksan Montag, englannin Monday, latinan dies lunae, josta taas ovat peräisin romaanisten kielten maanantaita merkitsevät sanat lunedi ja lundi).

Tiistain nimitys on eri kielissä epäyhtenäinen. Meille se lienee tullut ruotsista, jonka sana tisdag on alkuaan ollut tyrsdag, Tyrin päivä. Tyrin anglosaksinen nimi on Tiw, josta tulee englannin Tuesday. Tyr eli Tiw oli vanha pohjoismainen sodan jumala (=germaaninen Ziu). Myös roomalaiset olivat omistaneet tämän päivän omalle sodan jumalalleen Marsille. Tästä juontuu mm. tiistain ranskalainen nimi Mardi. Aivan toista juurta on saksan Dienstag, palveluspäivä.

Keskiviikon nimitys ilmaisee päivän sijainnin kahden sunnuntain keskivälissä. Vastavalla tavalla on saatu saksan Mittwoch ja virossa kolmapäevan rinnalla käytössä oleva kesknädal. Roomalaiset omistivat keskiviikon aurkonkoa lähinnä kiertävälle planeetalle Merkuriukselle, germaanit ylijumala Wodanille (=skandinaavisten kansojen Oden), mistä tulevat ruotsin sana onsdag ja englannin Wednesday. Torstai oli roomalaiseille ukkosen jumala Jupiterin päivä. Muinaisilla germaaneilla sama asema oil Donarilla ja skandinaaveilla Torilla. Näistä on saatu ruotsin torsdag, oma torstaimme, saksan Donnerstag ja englannin Thursday.

Perjantain roomalaiset yhdistivät Venukseen, joka oli sekä planeetta että lemmen jumalatar (=kreikkalaisten Afrodite). Tästä johtui nimitys dies Veneri, joka näkyy vielä mm. ranskan sanassa vendredi. Virossa vastaava sana on reede. Germaanit samastivat Venukseen omasta jumalistostaan Wodanin eli Odenin vaimon, myrskyn ja kuoleman jumalattaren Freijan. Tästä syntyneitä sanoja ovat mm. ruotsin fredag, saksan Freitag ja englannin Friday. Samaa juurta on oma perjantaimme.

Roomalaisten launtain planeetta Saturnus näkyy englannin sanassa Saturday. Romaanisista kielistä italiassa ja espanjassa lauantain nimitys pohjautuu juutalaisten ja samalla Raamatun käyttämään sapatti-sanaan (sabato, sábado). Samaa juurta ovat ranskan samedi ja saksan Samstag. Jälkimmäisen rinnalla käytetään sanaa Sonnabend, joka ilmaisee lauantain aseman sunnuntain aattona. Ruotsin lördag (muinaisnorjassa laugardagar), josta meidän lauantaimme lienee kehittynyt, merkitsee alkuaan pesu- ja kylpypäivää. Samaan ryhmään kuuluu viron laupäev.

Almanakkamme noudatti vuoteen 1972 asti kristillistä järjestystä alkaen viikon sunnuntaista. Vuodesta 1973 viikot on siinä alettu maanantaista. Tämä menettely poikkeaa sekä kristillisestä että Raamatun luomiskertomukseen perustuvasta jumalakeskeisestä järjestyksestä. Jälkimmäistä seuruaavat nykyisinkin juutalaiset sekä kristiillisistä yhteisöistä seitsemännen päivän adventistit. Muutos pohjautui Kansainvälisen standardisoimisjärjestön suositukseen. Perusteluna oli lähinnä työviikon alkaminen maanantaista. Ihmiskeskeinen ajattelutapa syrjäytti Kristus- ja jumalakeskeisen. Eräissä maissa viikko aletaan kuitenkin edelelen sunnuntaista.

– Pentti Lempikäinen teoksessaan Pyhät Ajat (Kirjapaja, 2008)

Read Full Post »