Feeds:
Posts
Comments

Archive for the ‘Books’ Category

10857132_10152805326224342_2980714977285679182_o

11020401_10206314840334757_1075166281_n

10979455_10206314840934772_1767587046_n

CGpGKS1WQAAroJI

Ja lopuksi vielä musiikkia:

Intergalaktinen Liittoneuvosto (preview).

Read Full Post »

EsoTerra – Journal of Extreme Culture

esoterraTällä kertaa blogissa julkaistaan vieraskynän teksti. Seuraavan katsauksen EsoTerra-julkaisuun on kirjoittanut Jarno Alander. Mesikämmen kiittää Jarnoa tekstistä.

– – –

EsoTerra – Journal of Extreme Culture

Länsimaisen massakulttuurin kääntöpuolesta kiinnostuneille suomalaislukijoille saattaa olla tuttu Adam Parfreyn kirjasarja Apocalypse Culture. Alkuperäinen Apocalypse Culture ilmestyi vuonna 1988, laajennettu uusintapainos vuonna 1990, ja vuonna 2000 vielä aivan uusi Apocalypse Culture II.

Kysymyksessä on kokoelma artikkeleita, haastatteluja ja reportaaseja mahdollisimman oudoista, kiistanalaisista ja shokeeraavista aiheista: erilaisista kulteista, salaliittoteoreetikoista, natseista, satanisteista ja rajoja tavalla tai toisella rikkovista taiteilijoista. Parfrey kiistää, että kirjojen tarkoitus olisi ollut vain mässäillä raflaavilla aiheilla: hänen mukaansa tarkoitus oli järkyttää lukija länsimaisesta henkisestä horroksesta ajattelemaan asioita uudelta ja kannalta ja kyseenalaistamaan elämäänsä.

Vuodesta 1991 aina vuoteen 2000 asti kerran vuodessa (poislukien vuosi 1998) ilmestynyt EsoTerra: The Journal of Extreme Culturea voisi kuvailla kausijulkaisun muotoon paketoiduksi vastineeksi Apocalypse Culturelle – tosin sillä erotuksella, että Chad Hensleyn toimittaman EsoTerran painotus oli (kuten jo alaotsikko antaa ymmärtää) selkeästi enemmän musiikissa, kirjallisuudessa ja muussa ”äärimmäisessä” kulttuurissa.

Internet-aikakauden koittaessa toden teolla painettujen fanzineiden alakulttuuri lakkasi olemasta noin silmänräpäyksessä. Näin kävi myös EsoTerralle, joka jäi historiaan Hensleyn siirtyessä muihin tehtäviin. Kuitenkin vuonna 2011 mies palasi vanhan projektinsa pariin ja koosti 320-sivuisen kokoelman EsoTerran parhaita paloja. Antologia on paitsi muistomerkki tälle kyseiselle lehdelle, myös tavallaan koko fanzine-kulttuurille – niin hyvässä kuin pahassa.

EsoTerraa työstänyt kirjava ryhmä ei ole kantanut huolta hakukoneoptimoinnista tai heidän juttujensa jaoista ja peukutuksista sosiaalisessa mediassa. Kirjan materiaali on vaihtelevaa, usein tavalla tai toisella kokeellista, paikoin ensiluokkaisen kiehtovaa, toisinaan taas pelkästään noloa. Mahtuupa mukaan myös jonkin verran ilmiselvää täytemateriaalia – Hensleylle hatunnosto siitä, että hän on mitä ilmeisimmin pyrkinyt koosteessaan tavoittaman alkuperäisen lehden hengen, eikä vain tyytynyt noukkimaan rusinoita pullasta.

Eräs todella paha puute antologiassa kuitenkin on (itse asiassa on aika häiritsevää, että näin ilmiselvä asia ei ole tullut Hensleylle mieleen), nimittäin se, ettei juttujen yhteydessä ole minkäänlaista merkintää alkuperäisestä julkaisuajankohdasta, ei päivämäärää eikä lehden numeroa. Esipuheessaan Hensley kertoo kokoelman keskittyvän ”suurimmaksi osaksi” EsoTerran ”myöhemmin numeroihin”, mutta siinä kaikki. Lukijalla käy peräti mielessä, että onko epämääräisyys tahallista ja yritetäänkö sillä salata jotain kiusallista. Ei hyvä.

Oli niiden alkuperäinen julkaisuajankohta mikä tahansa, antologian järjestyksessä ensimmäisten juttujen joukossa on yllä mainitun Adam Parfreyn haastattelu. jossa mies kuvailee työtään “apokalyptiseksi sosiologiaksi”. Parfrey paljastaa myös hauskasti alkuaikoinaan julkaisseensa materiaaliaan Hustler– ja Penthouse-lehdissä, koska muut valtavirtajulkaisut eivät siihen suostuneet koskemaan. Tunnetustihan pornolehdet ennen internetin yleistymistä tapasivat tarjota lukijoilleen myös muunlaista materiaalia, joka ei kunniallisuuden päivänvaloa kestä.

Parfreyn haastattelun oheen on myös ympätty hänen kirjoittamansa essee ”Weird Sex Cults” (josta lisää alempana). Haastattelu ja perään näyte haastateltavan työstä on konsepti, jota noudatetaan pitkin kirjaa, pääosin toimivasti. Poikkeuksiakin löytyy, kuten esimerkiksi ”kuoleman enkelin papitar” ja kuolema-aiheista taidetta tekevä Leilah Wendell.

Haastattelujen perään lisättyjen työnäytteiden osastossa pajatson kuitenkin tyhjentävät Genesis P-Orridgen haastattelua seuraavat kolme erilaista, noin sivun mittaista sekavaa sepustusta, joista huomattava osa on kirjoitettu tikkukirjaimilla. Niitä silmäillessä voi suorastaan kuulla, kuinka mies naureskelee partaansa kuvitellen kuinka lukijat yrittävät saada niistä jotain tolkkua.

Northamptonin suuri mies Alan Moore haastatellaan yhdessä kirjailijan ja elokuvantekijän Peter Whiteheadin (jonka juuri haastattelun aikaan ilmestyneeseen romaaniin The Risen Moore oli suunnitellut kannet) kanssa. Ikävä kyllä haastattelu on toteutettu pubissa, seikka joka alkaa haastattelun loppupuolella näkyä turhan selvästi. Haastattelussa käsitellään Mooren From Hell –sarjaa ja sen vaikuttimia. Käytännössä kaikki EsoTerran haastattelemat brittivaikuttajat nimeävät Aleister Crowleyn yhdeksi suurimmista vaikuttajistaan, ja Crowleyn nimi tulee esiin myös From Hell –sarjasta keskusteltaessa. Kun Moorelta kysytään mielipidettä eri kriminologien julkaisemiin kirjoihin, joissa he väittävät selvittäneensä Viiltäjä-Jackin henkilöllisyyden (mm. Patricia Cornwell, Stephen Knight), Moore esittää vähintäänkin mielenkiintoisen ajatuksen, ettei todellista ratkaisua ole edes olemassa, koska viktoriaaninen maailma ja sen ihmiset ovat myös lakanneet olemasta.

Haastattelussa käydään läpi myös muita Mooren arvostamia kulttuurivaikuttajia, kuten kirjailija Iain Sinclair ja taitelijamystikko Austin Osman Spare.

Koko antologian lupaavimpaan antiin kuuluu kauhunovellisti Thomas Ligottin haastattelu. Hieman hölmön, superlatiiveja ja muita ylisanoja viljelevän johdannon (tekijänä muuan R. F. Paul) jälkeen Ligotti osoittautuu, ei mitenkään yllättävästi, hyvin älykkääksi, teräväksi ja kuivan humoristiseksi henkilöksi. Tosin rivien välistä paistaa läpi kärsimättömyys usein melko omituisiin kysymyksiin (”kärsitkö mistään allergioista? En tietääkseni, ellei olemassaoloa itseään lasketa.”)

Haastattelu käsittelee Ligottin yhteistyötä David Tibetin kanssa tekemää yhteistyötä Current 93:n albumilla In a Foreign Town, In a Foreign Land. Myöhemminhän yhteistyö jatkui useilla muillakin Current 93-albumeilla.

Haastattelussa käydään läpi myös Ligottin vaikutteet. Kenellekään ei varmaankaan ole yllätys, että esiin nousevat sellaiset nimet kuin Arthur Machen ja tietenkin H. P. Lovecraft. Jälkimmäistä Ligotti kuvailee mieheksi, joka ”osoitti kaikki synkimmät aavistukseni maailmankaikkeudesta oikeiksi”. Kauhugenren ulkopuolelta Ligotti pudottelee sellaisia nimiä kuin Jorge Luis Borges, Vladimir Nabokov, japanilaisrunoilija Hagiwara Sarutako, Thomas Berhardt ja Bruno Schulz.

Haastattelua seuraa Ligottin novelli “The Nightmare Network”, tämän jälkeen taas Ligottin itsensä toteuttama David Tibetin haastattelu — tai oikeastaan sana-assosiaatioleikki, jossa Tibet ilmoittaa mielipiteensä mm. kissoista, Jeesuksesta, Buddhasta, nihilismistä, krautrockista, E. M. Cioranista, Steve Stapletonista, tieteestä, ihmisyydestä ja lopuksi tietenkin Thomas Ligottista ja David Tibetista itsestään.

Koko kokoelman ehdoton huippukohta ja arvokkain kulttuuriteko on japanilaisen äänitaiteilijan Masami Akitan eli Merzbown haastattelu. Akita on tunnetusti ihmisenä äärimmäisen ujo ja hiljainen (jollakin perverssin epäintuitiivisella tavalla tämä tuntuu aivan odotuksenmukaiselta vastakohdalta miehen kuulijaa painajaismaisella intensiteetillä piekseviin melukollaaseihin), joten hänestä on saatavana harvinaisen vähän haastatteluja muilla kielillä kuin japaniksi. Lisäksi monet olemassa olevat englanninkieliset haastattelut on käännetty japanista, joten niissä englannin kieleksi tunnistettavat sanat seuraavat kyllä toisiaan, mutta parhaimmillaankin niistä muodostuu vain hyvin hataria ymmärrettäviä merkityksiä. EsoTerran haastattelu on kuitenkin pääosin ymmärrettävä, ja vuosien varrella olen törmännyt siitä poimittuihin lainauksiin useissa eri yhteyksissä, esimerkiksi Paul Hegartyn mainiossa historiikissa Noise/Music: A History. Haastattelussa Akita esittää usein lainatun toteamuksensa, että jos musiikki on seksiä, Merzbow on pornoa. Tosin samassa yhteydessä hän kertoo ajattelevansa, että Merzbow’n musiikkia voi pitää kiihottavana vain henkilö, joka näkee autokolarissa yhdynnän vertauskuvan. Japanin amerikkalaistumisen huonoimmiksi seurauksiksi Akita nimeää aidsin leviämisen maahan ja kahvin juomisen yleistymisen.

Haastatteluista kolmas kohokohta on makaabereista veistoksistaan ja tauluistaan tunnettu sveitsiläistaiteilija H. R. Giger. Vaikutteista ja innoittajista puhuessa Lovecraft ja Crowley pomppaavat jälleen kerran esiin kuin vieteriukot. Gigerin haastattelusta löytyy myös ristipölytystä muihin teoksessa esiintyviin taiteilijoihin: Giger mainitsee ryhtyneensä hiljattain lukemaan Thomas Ligottin novelleja. “They are very nice” kuuluu miehen kommentti kokonaisuudessaan.

Muita yhtyeitä ja musiikkiprojekteja joita kokoelmassa esitellään ovat mm. Sunn O))), Isis, Psychic TV, Allerseelen, Strenght Through Joy, maailman kiireisin tyhjäntoimittaja Boyd Rice, aivan aidosti ja pelottavasti häiriintyneen oloinen Atrax Morguen Marco Corbelli, Endura (jälkeen yksi erittäin vahvasti Lovecraft-vaikutteinen projekti), Der Blutschach ja aivan koko teoksen viimeisenä artikkelina saksalaista neofolkia käsittelevä artikkeli, jossa esitellään Sonne Hagal, Forseti ja muutamia muita alan yrittäjiä.

Lopuksi vielä muutamia esimerkkejä teoksen sisältämästä ajan hammasta hieman huonommin kestäneestä materiaalista. Muistaakseni joskus 90-luvulla ja vielä 2000-luvun alussa sadomasokismi ja erilaiset sitomisleikit ja kumipuvut olivat vasta murtautumassa valtavirtaan (itsekin täysin vaniljaheterona eksyin näihin aikoihin kalliolaisessa opiskelijakommuunissa järjestettyihin, äärimmäisen surkuhupaisiin alan kekkereihin). Jokainen trendi tarvitsee tietenkin sopivan musiikkiskenen, ja sitä EsoTerrassa edustavat kumisissa uimapuvuissa ja Dana Scully –kampauksissa pomppivat Women of Sodom ja Master/Slave Relationship –niminen akti. Molemmat näistä ovat ainakin minun tietääkseni vaipuneet armollisesti unohduksiin.

Varsin nolo on myös Parfreyn artikkeli, jossa hän muutaman sivun sisällä niputtaa surutta venäläiset skoptsit eli kuohilaat, Afrikassa harrastettavat tyttölasten sukuelinten silpomiset ja länsimaiset nekro- ja koprofiilit. Maailmassa, jossa kaikenlaista jännää ja rankkaa tavaraa löytyy muutamalla hiiren klikkauksella loputtomiin, eivät tämänkaltaiset jutut enää tunnu kovin tarpeellisilta.

Teoksen loppupuolelle on sijoitettu myös Hensleyn toteuttama triptyykki norjalaisen black metal-skenen vaikuttajien haastatteluja. Ääneen pääsevät Emperorin Insahn, Aghastin Nebelhexe ja Mortiis. Haastattelut ovat sinänsä mielenkiintoisia ja asiallisia, mutta musiikista niissä ei juuri puhuta. Michael Moynihanin kirjoittama johdanto sen sijaan on käytännössä pelkkä mainos miehen (lähinnä kirjan mittaan venytettyä 7 päivää-lehden artikkelia muistuttavalle) Lords of Chaos -paljastus- ja kiihotusteokselle.

– – –

Aiheeseen liittyen

Write with Blood: Gerhard Hallstatt speaks!

Boyd Rice speaks!

Psychic TV/PTV 3 22.2. 2014 Tavastia.

Read Full Post »

pahuudenanatomiakansiNimimerkki H.L. lähetti Mesikämmenelle ystävällisesti skannauksen valtakunnanjohtajaa käsittelevästä kappaleesta Hannu Lauerman Pahuuden anatomiasta (Edita, 2009). Skannaukset kappaleesta alla.

On sääli, että Lauerma ei ole pureutunut sen paremmin valtakunnanjohtajan hahmoon, sillä Lauermalla olisi varmasti ollut siihen rahkeita. Mies kun on varsin ansioitunut kentällään, kuten yleisesti tiedetään.

Lauerman tekstissä on muutamia selviä virheitä, ilmiselvän lähtökohtaisen negatiivisen asenteen lisäksi. Tässä ilmiselvät virheet:

1) Siitoin-filmi oy:n tila Kaskenkadulla ei ollut “nuhruinen”. Pekka piti alkuun varsin menestyksekästä valokuvausliikettä, jolla oli suurehkot tilat ja paljon asiakkaita. Firmalla oli myös pari sivufirmaa ja jotain Pekan toiminnan menestyksestä ja tasosta kertoo mm. se, että Pekan ottama kuva Thelma Ramströmistä voitti Miss Cinema Europa-palkinnon 1966.

2) Siitointa ei tuomittu vuonna 1977 viideksi vuodeksi ja seitsemäksi kuukaudeksi vankilaan. Kursiivin isku tapahtui loppuvuodesta 1977, jota seurasi oikeudenkäyntiä aina loppuvuoteen 1978 asti, jolloin Pekka sai viiden vuoden vankeustuomion. Tämän lisäksi, hänen vankilatuomiotaan korotettiin seitsemällä kuukaudella vasta myöhemmin.

3) Pekka ei omistanut Naantalissa useita taloja, vaan ainoastaan Krappulan kiinteistön.

4) Lauerma tekee oudon hypyn Pekan 80-luvun asioista puhuessaan tämän 70-luvun toimintaan. “Eräs suojelupoliisin raportti” josta Lauerma kertoo, viittaa Pekan vuoden 1976 vappumarssiin, vaikka asiaa tuntematon lukija saa vaikutelman, että puhutaan Pekan 80-luvun tekemisistä.

5) Kirjoittaessaan “myöhemmästä fasistityyppisestä äärioikeistolaisuudesta” Lauerma toteaa, että “teemat ja perinteet ovat olleet enemmän anglosaksisen “White Power”-hengen kuin Siitoinin edustaman aatesekamelskan värittämiä. Tosiasia on, että 80-luvun lopulta tai viimeistään 90-luvun alusta Pekka integroi em. “white power”-ideologian osaksi myös omaa toimintaansa. Ns. “white power”-henki ei ollut jotain, mikä ei olisi kuulunut Siitoimen repertuaariin.

Lauerman kirja on ilmeisesti loppuunmyyty, sillä sitä ei löydy sen enempää enää Adlibriksen, cdon.com:n tai Akateemisen kirjakaupan listoilta.

– – –

Lauerma1

Lauerma2

Lauerma2b

Read Full Post »

P1160588

Final Conflict-zine julkaisi vuonna 1998 mielenkiintoisen 100-sivuisen A5-julkaisun: Satanism and its allies. The Nationalist Movement Under Attack. Kirjasen nimi kertoo osuvasti mistä sen kansien välissä on kyse, introssa kulmaa vielä tarkennetaan: “The writers wish to be clear where they stand: they are Christian and revolutionary nationalists”. Tästä kulmasta on ymmärrettävää, että samalla kentällä suhaavat enemmän tai vähemmän satanistiset henkilöt ja ryhmät voivat ottaa pattiin.

No, vihkosta ei tarvitse lukea kovin pitkälle, kun tekstin historiallinen paikkansapitävyys, analyyttiset ja tulkinnalliset “ansiot” alkavat paljastua. Sen lisäksi, että “satanismiksi” niputetaan asioita jotka eivät sitä mitenkään järkevästi tarkastellen ole (kuten vaikka uuspakanuus yleisesti), ovat historialliset faktat riemastuttavan usein aivan totaalisen päin helvettiä. Teksti on niin hulppeaa, että sitä on monin paikoin erittäin viihdyttävää lukea. Vertailukohdiksi käyvät melko hyvin uskovaisten tekstit satanismista tai siihen heidän toimesta niputetuista asioista yleisestikin. Argumentaatioltaan tämä näyttää Pat Pullingia, Bob Larsonia, Leo Melleria tai Keijo Ahorintaa paremmalta, mutta siihen ei tietysti paljoa vaadita.

Heikkouksistaan huolimatta opus antaa varsin mielenkiintoisen kurkistuksen alan skeneen vajaan parinkymmenen vuoden takaa. Näin tehdessään se myös listaa vinon pinon eri ryhmiä ja henkilöitä teoksessa esitetystä perspektiivistä, jakaen niistä murskatuomioita toisensa perään. Tarkkaavainen lukija pääsee tekstikokonaisuudesta kyllä jyvälle siitä, millaisesta tavasta jäsentää alan kenttää on kyse.

The National Renaissance Party:ä käsittelevässä kappaleessa mainitaan myös Pekka Siitoin lyhyesti aivan kappaleen lopussa. Muistutuksena on tähän väliin sanottava, että Pekka oli NRP:n kanssa jonkin verran tekemisissä ja sopi mm. 1975 materiaalin vaihdosta heidän kanssaan. NRP lytätään opuksessa useammastakin kulmasta, eräiden niistä ollen ryhmän johtaja James Madolen kiinnostus teosofiaan sekä hänen intoilunsa “Luciferin ylpeydestä”. Tässä valossa Pekan yhteydenpito NRP:n kanssa alkaa viimeistään kuulostaa ymmärrettävältä!

Jutun mehukkain siivu on kuitenkin itse kappaleen lopussa, jossa kerrotaan: “With the death of Madole in 1979, the NRP rapidly came to an end, but does not mean that it is the end of the road for the ‘Occult-fascist axis’. One organisational vehicle has gone, but the poisonous spirit and deformed politics live on, in Bolton’s words, ‘in new forms’ – forms that we will be looking at later, and forms not limited to the wacky world of America. For example, Final Conflict received and e-mail in March 1998 from one Pekka Siitoin, who is the leader of the Finnish Nazis, and who informed us that ‘Satan is the king in the world. Heil Hitler and Ave Satan!’ His PS kindly informed us ‘I was again in Casino and 500 US dollars victory! Thank you very much for Satan’. A crank? Possibly. An isolated case? No. An evil influence. Certainly.”

Mesikämmen kiittää entistä turkulaista skinheadia tämän julkaisun lainasta.

P1160590

P1160592

P1160608

P1160606

Read Full Post »

ufoi

What a great weekend of noise, power electronics and industrial music in London! Meeting old and new friends, witnessing an absolutely fantastic two day event with lots of great acts at a very nice venue. Some notes of the weekend with pics below, sugarcoated with some one liners that I penned to my notebook during the trip.

– – –

Thursday

I had early wake up after just three hours of sleep at 4 am. As I walked through Turku the city looked like a warzone after the 1st of May celebration. Broken bottles, broken places, vomit, shit and carbage everywhere. Some drunks were still alive and crawling the quiet streets. It was cold and snowing.

I met Pekka PT at the airport. Air Baltic took us to Riga where to our surprise we needed to spend some six hours instead of one to our connection flight to London. Coffee, bread, some chocolate, good talks. I did read Juha Jyrkäs’ Ouramoinen (Salakirjat, 2014) from cover to cover, some of the best lines of it out loud.

IMG_5825

Pekka PT reading a zionist rant.

Air Baltic seems to revel in Engrish. ”Exlusively on board” and ”for saftey reasons” made us smile. Some zionist had made hilarious ranting notes over an article about Israel into the airline magazine. We almost stereo-spanked an air hostess who kept on bending over next to us. She was clearly asking for it.

Gatwick express to Victoria. Lovely peaceful half an hour with a very British scenery, including the legendary Battersea powersation. After surviving some metro stations and a short walk we found our hostel and went to check the venue, the Apiary studios. Then it was time for some nourishment and we hit Raizes, a Brazilian restaurant. The place was so damn good it became our regular spot of gluttony for our whole stay.

IMG_6425

Members of Bizarre uproar, Sick seed, Halthan, Pogrom and Unclean met. Pogrom kindly gave us copies of Creation through destruction and The entrancing cage by Maxacan tactics. We walked back to our hostel in rain and hit our beds. There was some truly hellish noise outside but it didn’t disturb us a bit. We slept like dead soldiers of the second world war.

– – –

Friday

I wanted to visit the St. Leonard’s, Shoreditch, church that was very close to our hostel. The place looked charmingly ramshackled from the outside and it was that also from the inside. We found impressive stocks and some pretty swastika-decoration. The place was empty, except for an army of spirits roaming around. I decided we needed to come back there on Sunday.

Swastika pattern at St. Leonard’s, Shoreditch.

Swastika pattern at St. Leonard’s, Shoreditch.

Shacks of St. Leonard’s, Shoreditch.

Shacks of St. Leonard’s, Shoreditch.

Meeting the very nice guys who arranged the event. Artists and other people arriving to the place. Soundchecks. Arrangements run smoothly, spirits high. It was clear that everything was done professionally. The venue was perfect with wonderful staff. The backstage was cozy and decorated with good taste. I think it is the coolest backstage I’ve seen in ages.

IMG_5954

IMG_5972

IMG_5964

IMG_5880

IMG_5946

IMG_5947

IMG_5950

IMG_5951

IMG_5952

IMG_5970

IMG_5968

The gig started in time, Am not as an opening act at 8 pm after Dj Andrew CPFA’s selected music. Am not (UK) blasted a great set with a thought provoking background video that dealt among other things with colonianism. Superb.

IMG_5982

IMG_5984

IMG_5997

IMG_6008

Umpio (FIN) was the next to stand on the stage. Pentti whipped and beat the hell out of the metal junk he had collected for the set, with his trademark energy. Nice intense noise.

IMG_6021

IMG_6050

Unclean (FIN) opened his power electronics set with some Finnish song, I don’t remember what, but it placed proper mood for the rest of the set. From the voice samples used I recognized Veli Saarikalle, a legendary past Finnish religious preacher, a hilarious raving lunatic. Other samples used dealth with religion, for what I remember. Proud, loud, well executed set with a nice finale of smashing the CD-player against the wall.

IMG_6068

IMG_6077

IMG_6093

Bizarre uproar (FIN) played in Helsinki just a week before this gig. If I’m correct, the set was the same including the famous masturbation/piss/shit/latex and high heels on a dead rat-video. The duo whipped more intense and electrifying set than that of Helsinki, which in itself was good. There was one confrontation between the bass player and a member of the audience who continually tried to grasp the artists instrument. One firm push from the pig-masked bassist gave a clear message and there was no more interference to his playing. The mastermind behind Bizarre uproar bombarded the audience with intense vocals like stukas in action in 1944. It was clear that the audience was happy with the result.

IMG_6111

IMG_6129

I had heard lots of positive notes about Iron fist of the sun that played the next. Those notes were correct. The man, at times with headphones on his head, gave us a very delicate set with nice nyances and brilliant sounds, superbly structured together. This was definitely one of the sets that I enjoyed the most this evening.

IMG_6149

Dj Codex Europe closed the evening musically.

Umpio chilling out at the backstage.

Umpio chilling out at the back stage.

The Finns returned to their hostel, carrying one heavily chemically wounded comrade the whole way. The spirit of the Winter war lives, no comrade was left on the battle field.

– – –

Saturday

The day started with traditional English breakfast in the great company of Bizarre uproar, Sick seed, Shift and Iron fist of the sun.

IMG_6166

SSRI (FIN) opened Saturday at 3 pm. Regardless of the early starting time there were lots of people present, the place was certainly not empty. As Mika of Unclean said, Pekka PT is a ”mad genius” and this is true and it certainly was evident, again. There was Aleister Crowley’s speaking in the spoken samples. At the end of the set it looked like there was some technical trouble in the set, but there was not. The whole final part with the c-tape player, ending in smashing it, was all purposeful.

IMG_6220

IMG_6229

IMG_6214

A reliable source told Mesikämmen that this was the last gig of SSRI and that the whole project is finished, except for already agreed publications and such.

It must also be noted that Pekka was like Peter Sellers in Dr. Strangelove during the event – he played in three different acts: Bizarre uproar, SSRI and Sick Seed. I am not surprised if there were people in the audience who did not recognize all of these roles instantly. I certainly did not figure out that Sellers played three roles in the movie when I saw it the first time.

Mollusk King (UK) smashed a traffic sign with sticks and gave his clearly own kind of addition to the evening. I might be wrong and I probably am, but my first impression was that this is a guy with a background in gothic scene who has started to do power electronics.

IMG_6257

IMG_6265

IMG_6284

IMG_6287

IMG_6318

IMG_6345

Shift (UK) marched to the stage at 4.30 pm. Two guys in commando beanies, military camouflage, project badges in their uniform. This was some tight stuff. It was technically well executed, provocative with middle fingers and a march into the middle of the audience. It was evident that Shift was much appreciated by the crowd, and with a good reason.

IMG_6353

IMG_6364

IMG_6371

IMG_6384

IMG_6400

IMG_6407

After Shift there was a break. Dj. Andrew CPFA continued the program at 7 pm. Halthan (FIN) started his set a bit after 8 pm.

”Join Halthan jugend now” projected on the wall before the gig begun gave a certain impression to everyone present. What the audience got once the set began was a tsunami of nihilism and misanthrophy. Basse offered the audience a bottle of Finnish Salmiakki-Koskenkorva booze as a sort of communion. Quotes from Pentti Linkola were seen projected on the wall as well as some provocative pictures of Pekka Eric-Auvinen and his manifesto. Basse weared a Pekka Siitoin Kiitos-t-shirt, manifesting a sort of an egregore of many Finns in the genre. Mesikämmen approves.

IMG_6431

There certainly was a sense of danger in this set. I was forewarned to not be in the front row if I wanted to avoid Salmiakki-Koskenkorva being spitted on me or getting into a confrontation. I decided to take a safe position to witness it all. Niko of the Obscurex label was more brave and got duly attacked during the gig by Halthan. I later heard it was not the first time Halthan attacked him live. Damn, Basse, the next time confront a guy who is bigger than you! Anyway, maybe there is a reason why Halthan has been called the G.G. Allin of the genre. I certainly wish the man a smoother life than what Jesus Christ Allin had.

IMG_6450

IMG_6457

IMG_6467

There was a ”secret act” in the program starting at 8.50 pm. That was Pogrom (LIT). He gave us an awesome gig with an awesome background video that consistend of three parts. All of them were titled ”Solace” of different kinds. Part two was Solace of madness, part three solace of suicide. The first part’s name escapes my memory. I visually liked especially the second part with its abstact description of madness. This was a very nice set from Pogrom on many levels.

IMG_6485

Human larvae (GER) walked on the stage next. The long haired Teuton gave some hard threatment to a piece of aluminium and all in all gave the audience an awesome experience.

IMG_6496

IMG_6497

Stab electronics (UK) started with some very strong visuals about open bodies. The power electronics bombarded to the audience matched the imagery perfectly. At that point my camera’s battery died and I went to backstage. What I heard from the rest of Stab electronics from others, it was great.

Sick seed (FIN) closed the event. As it has been clear from Sick seed’s latest gigs the project has traveled into some new areas, quite different from earlier Sick seed material. This was industrial with a twist.

A reliable source told Mesikämmen that there was a meditation and some sort of a ritual done at a quiet backstage before the gig. Instant comments after the gig from Pena of Umpio were ”weird!” and ”white boys funk!”. Maybe he has a point. There were some new tracks in the set and two covers: And the snow fell and Mutiny in heaven.

In addition to the live acts there was a large room with art videos projected on the wall, distro tables from Filth and Violence, Unrest productions and Cold spring. Lots of good stuff that made me wish my budget and luggage was bigger. Unrest productions did sell a limited edition compilation tape Hatred is nothing without action which features all the artist who were on the event’s bill. There might still be some copies of the tape left if you are interested.

During the two day event there was enthusiastic audience at least from the UK, Finland, Lithuania, Germany, Norway, Holland, Bulgaria, Sweden and Italy. The artists were brilliant, the event was professionally arranged by Filth & violence and Unrest productions, the venue was perfect. The place was packed and it can be said that it was a huge success in many ways.

– – –

Sunday

We hadn’t had the traditional British fish and chips with Pekka PT yet, so that was in our ”must to do”-list. Before of that we went to St. Leonard’s, Shoreditch, church that we visited on Friday. The priest noted us in the opening of his sermon. I liked that. The next thing I’m going to say is that the past genius, Wesley Willis, made a great track called They threw me out of church.

IMG_6503

IMG_6504

Fish and chips, we got it. And we got lots more. This was a great weekend.

IMG_5862

IMG_6164

– – –

Overheard during the weekend

These one liners are mostly in Finnish as they were verbally shot during the weekend. Collected by yours truly.

Missään ei oo niin hyvää uusnatsiskeneä kuin Suomessa.

(On a phone) You come and have sex with us. We are in the London. (The other person hangs up) homoloordi…

Mä oon aina halunnut olla sun päällä.

Suurin osa mun vaatteista on Thor Stenoria tai jotain muita natsimerkkejä.

Mä yritin saada vähän rakkautta mut ei… mies käänty.

Nyt panettaa. Ei voi mitään. Joku vois auttaa.

Mä näin Carbagen keikalla ja yritin vetää käteen, mut olin niin kännissä, ettei seissy.

N: Ootteko kuullu Lykke Li:tä? Y: Mimmosta se on, vähän samanlaista kuin Jenni Vartiainen? N: Semmosta eteeristä. Y: Hyi vittu.

Täällä on vanhoja hikisiä miehiä. No bitches.

N: Hailasitteks te? Y: Ei. N: Jos on mahdollisuus hailata eikä hailaa, on ämmä tai homo.

(Siivoojasta) Kiva tehdä duunii kun kuus äijää tuijottaa.

I passed out. Which is nothing new.

Me ollaan Lontoossa. Missäs muualla me oltais? Himassa vetämässä käteen.

Kliinasin prince albertin ihan kunnolla ihan tätä reissuu varten. Ihan turhaan.

N: Jätkä kaivaa munia koko ajan. Y: No kun mulla on tää herpes.

N: Kattokaa, natsi. Y: Eiks täs oo aika monta?

Genitaaliherpes. Sä et voi panna enää ketään.

Genitaaliherpes. Tietsä mul ei oo yhtään sympatiaa sua kohtaan.

Ei tää yhteiskunta pyöri silleen et mä kannan sun kassuja.

Mä en oo saanu pillua moneen kuukauteen.

I’m not like you. You collect veneral diseases.

Haluuksä koskee mun munaa?

I’m a fucking working class hero.

I need bestiality.

Cocaine buffet and black prostitutes.

Mä yritin vetää käteen siinä edessä (Bizarre Uproarin keikan aikana) muttei ottanut eteen kun olin niin kännissä.

Mun aivot lilluu läskissä.

Pekka tuo erektiovarmuuden.

Me ollaan kaikkein saastaisimpia, alhaisimmista alhaisimpia.

Vitun pullee jätkä jolla on himonussijan viikset.

Homostelua. Jos ei kaupan laitteet kelpaa, ei tarvii soittaa.

(Soundchekissä) Tuntui hyvältä. Tuntuks susta kans?

Thaimaassa on paljon paremman näkösiä lady-poikia.

(Jättää lautaselle ruokaa) N: Ajattele kehitysmaan lapsia. Y: Nimen omaan.

Nyt on asiat huonosti kun nekrutkin vittuilee.

Tämmösen vuoteen kun sais mikitettyä.

(Anglikaanikirkossa muita paikalla olijoita kommentoiden) Jumala tarvitsee mustiakin enkeleitä.

N: Tän kebab-paikan hygienia-rating on 5/5. Y: Ite printattu.

 

Read Full Post »

Ruotsin Ordo Templi Orientis on julkaissut hienon ruotsinkielisen laitoksen Liber AL vel Legisistä. Kirjaa voi tilata Ruotsin O.T.O.:n sivujen kautta. Ohessa pari kuvaa kirjasta.

IMG_5809

IMG_5813

IMG_5778

IMG_5788

IMG_5789

IMG_5790

IMG_5791

IMG_5793

93 93/93.

Read Full Post »

Timo Hännikäinen puhuu!

timohannikainen

Kansallinen, traditionalistinen, radikaali. Nämä määreet kuvaavat Timo Hännikäistä ja verkkolehti Sarastusta hyvin. Monipuolinen ja tuottelias Hännikäinen on älykäs ja rohkea mies, jolla on mielenkiintoisia ja syväluotaavia ajatuksia kulttuurista. Mesikämmen tuumasi, että miestä pitää jututtaa.

Seuraavasta haastattelusta selviää mm. se, mitä radikaali traditionalismi on, mihin verkkolehti Sarastus pyrkii, millainen joukko lehteä toimittaa, mikä Suomen poliittisessa tilanteessa nykyään mättää ja mistä länsimaiden perikadossa on kyse. Hännikäinen kertoo myös tulevaisuuden suunnitelmistaan ja seuraavasta kirjastaan. Mesikämmenen oli luonnollisesti kysyttävä hiukan myös miehen ajatuksia Pekka Siitoimesta.

Hyvä naiset ja herrat, Timo Hännikäinen puhuu!

– – –

Pohjustusta

Olet runoilija, esseisti, kääntäjä ja kriitikko. Kerro taustastasi niille, jotka eivät siitä tiedä. Millainen mies on Timo Hännikäinen?

Olen syntynyt vuonna 1979 Padasjoella, Päijät-Hämeessä. Helsingissä olen asunut kohta 20 vuotta. Olen ”puolivapaa” kirjailija, eli maksan vuokrani ja laskuni tekemällä osan vuodesta puolipäivätöitä koulun iltavahtimestarina, muu toimeentulo tulee apurahoista ja kirjoituspalkkioista. Olen julkaissut seitsemän omaa teosta ja kääntänyt muun muassa Oscar Wilden, Charles Simicin ja Robert Louis Stevensonin tuotantoa. Olen naimisissa ja puolison lisäksi ruokakuntaan kuuluu cockerspanieliuros. Harrastukset vaihtelevat, tällä hetkellä lähinnä sydäntä ovat vinyylilevyjen keräily ja pienriistanmetsästys.

Tunnetuin teoksesi lienee vuonna 2009 ilmestynyt Ilman (Savukeidas), joka kertoo naisen puutteesta. Mitä tuumaat tuosta kirjastasi ja sen kautta saaneestasi huomiosta nyt, viitisen vuotta teoksen ilmestyttyä? Luetko vanhoja tekstejäsi? Mihin teoksiisi olet tyytyväisin ja miksi?

Ilman oli minulle jonkinlainen läpimurtoteos, joka kaiken synnyttämänsä julkisuuden lisäksi sai erittäin hyvät arvostelut. Useimmat kirjaa käsitelleet tosin keskittyivät siihen seksinpuute-aiheeseen, eivätkä huomioineet läpiseksualisoituneen kulttuurin analyysia, joka oli kirjan varsinainen pointti. Julkisuusrumban otin eräänlaisena kokeiluna, oli kiinnostavaa kokea kertarysäyksellä se median ja julkisuuden maailma, johon harva suomalainen kirjailija pääsee tai joutuu koko urallaan. Mutta olen ihan tyytyväinen, että sitä kesti vain aikansa. En ole mikään karismaattinen esiintyjä tai mediapersoona, mieluummin kirjoitan kuin puhun. Itse kirjaan olen yhä tyytyväinen, vaikka olenkin kyllästynyt puhumaan siitä julkisesti. Se vangitsee aika hyvin tietyn elämänvaiheen tunnot ja ajatukset. Enää en pystyisi kirjoittamaan sellaista teosta, niin moni asia on muuttunut niin ulkoisessa kuin sisäisessä elämässä. Omaa tuotantoa jälkikäteen lukiessa huomioikin yleensä sellaiset asiat, jotka nykyään tekisi eri lailla tai joista oma näkemys on muuttunut johonkin suuntaan. Se on oikeastaan hyvä asia: uskon, että ajattelun ja tuotannon pitää olla elävä ja ristiriitainen kokonaisuus, ei mikään valmis suljettu systeemi.

Kirjojesi lisäksi sinut tunnetaan nykyään myös verkkolehti Sarastuksesta ja radikaalista traditionalismista. Mitä kautta, miksi ja milloin sinusta tuli traditionalisti? Mistä radikaalissa traditionalismissa on kyse?

Traditionalismilla tai radikaalilla traditionalismilla viitataan usein sellaisiin filosofeihin kuten René Guenon ja Julius Evola, joiden ajattelussa uskonnollinen mystiikka oli keskeisellä sijalla. Itse käytän termiä laajemmin. Sarastuksen yhteydessä traditionalismi on käytännössä löyhä yleisnimitys sellaiselle oikeistolaiselle ajattelulle, joka poikkeaa sekä liberaalista talousoikeistosta että valtavirran konservatiivisuudesta. Tällainen ajattelu suuntaa kritiikkinsä käytännössä koko valistuksen ja Ranskan vallankumouksen perintöön. Se näkee yhteiskunnan pikemminkin orgaanisena kokonaisuutena kuin yksilöiden välisenä abstraktina sopimuksena. Vähintäänkin yhteiskuntasopimuksen piiriin pitäisi kuulua myös menneet ja tulevat sukupolvet, eivät ainoastaan elävät. Traditionalismissa politiikan keskipiste ja ihmistä viime kädessä määrittävä tekijä on identiteetti. Identiteetillä on lukuisia ulottuvuuksia, jotka muodostuvat vastakohtaisuuksien ja rajojen puitteissa: paikallinen, historiallinen, sukupuolinen, uskonnollinen, sivilisationistinen, jne. Esimerkiksi minä olen yhtä aikaa helsinkiläinen, suomalainen, eurooppalainen ja valkoinen mies, ja jokainen näistä ominaisuuksista kiinnittää minut tiettyyn kohtalonyhteyteen muiden kaltaisteni kanssa. Ei ole olemassa yhtä ja jakamatonta ”ihmiskuntaa” yhteisine tavoitteineen, vaan eri ryhmillä on omat intressinsä, jotka voivat myös joutua konfliktiin keskenään. Minulle traditionalismi on paikallisen ja kansallisen puolustamista globaalia vastaan.

Minulle traditionalismi on paikallisen ja kansallisen puolustamista globaalia vastaan.

Poliittisia kantoja Sarastuksen piiristä löytyy joka lähtöön, kristitystä konservatiivista jonkinlaiseen fasistiin. Osa kirjoittajista, mukaanlukien minä itse, ei edes halua määritellä itseään kovin tarkasti poliittisessa mielessä, vaan löytää ja yhdistelee ideoita monista ajatussuuntauksista. Se, mikä minut on johtanut tällaisen suuntauksen piiriin, onkin sitten mutkikkaampi kysymys. Perinteen merkitys inhimillisessä kokemuksessa ja Euroopan olemus ovat oikeastaan aina kiinnostaneet minua. Varsinkin kirjailijantyöni kautta tunnen lujaa yhteenkuuluvuutta siihen monisyiseen ja ristiriitaiseen traditioon, jonka muodostavat pakanallinen antiikki, kristillinen keskiaika ja uudempi tieteellinen ajattelu. Olen sielultani eurooppalainen ihminen.

Mitä suomalaisuus merkitsee sinulle? Mikä maamme ja kulttuurimme menneisyydessä on säilyttämisen arvoista ja miksi? Millaisia ovat suomalaisen psyyken valoisat ja pimeät puolet?

Suomalaisuutta on oikeastaan mahdoton ymmärtää ottamatta huomioon maantieteellistä sijaintia ja ilmasto-olosuhteita. Maantieteellisesti Suomi on rajamaa Euroopan ja Venäjän välissä, vähän samaan tapaan kuin vaikkapa Baltian maat ja Ukraina. Reuna-alueilla syntyy omanlaistaan kulttuuria ja mentaliteettia, joka poikkeaa keskuksista. Mentaliteettiamme ovat muokanneet myös ankarat ilmasto-olot. Kirjailija Marko Tapion mukaan kamppailu kylmyyttä ja pimeyttä vastaan on muovannut eräänlaisen arktisen persoonallisuustyypin, joka on säilynyt nykyaikaan saakka. Suomalainen on sitkeä, vakaa ja kestää vastoinkäymiset hammasta purren. Mutta samalla meissä on ajoittainen taipumus äärimmäisyyksiin, jotka voivat saada hyvinkin traagisia muotoja. Suomessa on käyty Euroopan mittakaavassa poikkeuksellisen verinen sisällissota, juoppous on yleistä ja itsemurhiakin esiintyy paljon. Toisaalta tämä taipumus on purkautunut myös hienona taiteena ja kirjallisuutena, ja uskon myös talvisodan puolustushengen ilmentäneen sitä.

Halveksiiko suomalainen kulttuuriväki omaa kansallista perintöään? Jos näin on, niin mistä se kertoo?

Tavallaan tällaista halveksuntaa on esiintynyt aina. 1800-luvulla suuri osa sivistyneistöstä piti suomen kieltä liian karkeana kulttuurin ja kirjallisuuden kieleksi. 1920-luvulla Tulenkantajat pitivät suomalaista kulttuurielämää takapajuisena ja ihailivat romanttiseen tyyliinsä kaikkea modernia ja ”keskieurooppalaista”. Tämä on itse asiassa perifeerinen ilmiö, rajamaiden kirous. Reuna-alueilla helposti ajatellaan, että oma kulttuuriperintö on liian haurasta ja kaikki arvokas tulee keskuksista. Jos kirjallinen kulttuuri on nuori, kuten Suomessa, se vain lisää tällaista asennoitumista. Sen käytännön seurauksiin kuuluvat ulkomaisten vaikutteiden omaksuminen sellaisinaan, suodattamatta, sen sijaan että sovellettaisiin niitä täkäläiseen perinteeseen. Taidehistoriassa keskitytään lähinnä tarkastelemaan, miten erilaiset kansainväliset suuntaukset, kuten vaikkapa romantiikka, funktionalismi ja postmodernismi, ovat tulleet Suomeen. Toisaalta meillä on kaikkina aikoina ollut sellaisiakin taiteilijoita, jotka ovat vakavissaan tutkineet paikalliseen identiteettiin nojaavan taiteen mahdollisuuksia ja pyrkineet luomaan kansallisia muotoja ulkomaisille vaikutteille. Heihin sopisi kiinnittää enemmän huomiota. Kulttuurielämä kaipaisi jonkinlaista etnofuturistista otetta.

Oletko ateisti, agnostikko tai joitain muuta?

Henkilökohtaisesti uskon, ettei historialla ole suuntaa eikä elämällä muuta tarkoitusta kuin ne, jotka yksilöt ja yhteisöt sille antavat. En odota mitään tämän elämän jälkeen, paitsi kenties länsimaisen kulttuurin ja omien ajatusteni säilymistä. En kuitenkaan suosittele tällaista katsomusta kenellekään – se olisi turhaa, sillä kyseessä on pikemminkin sisäsyntyinen kokemus kuin opittu ajattelutapa. Joillakin on kyky uskoa jumaliin, joillakin toisilla ei, ja tämän kohtalon kanssa on elettävä.

En lainkaan väheksy uskontoja: se olisi sama kuin väheksyisi ihmislajia, sillä ihminen on jotenkin asetuksellisesti uskonnollinen olento. Elämästä tekee elämisen arvoista tunne kuulumisesta itseään ja pieniä kuvioitaan suurempaan kokonaisuuteen, ja uskonto lienee yleisin tapa saavuttaa tällainen tunne. Harva pärjää ilman uskontoa tai jotakin sen korviketta. Jos nämä lapselliset uusateistit, Richard Dawkins opetuslapsineen, todella käsittäisivät kuinka ankara paikka maailma ilman korkeamman voiman ohjausta on, he juoksisivat hädissään ensimmäisen vastaantulevan new age -gurun syliin. Niinpä he ottavatkin korvikeuskonnoksi humanismin, biologisen reduktionismin tai edistysajattelun, joka on pelkkä kristillisen eskatologian maallistunut versio. Uskonnottomuus sopii niille, jotka kestävät pohjimmiltaan nihilististä maailmaa, jossa ihmistä varten ei ole mitään suurta suunnitelmaa.

Suosikkialkoholijuomasi?

Miedoista paras on brittiläinen Old Rosie -siideri. Väkevistä parhaita ovat viskit, skottilaisista Laphroaig ja irlantilaisista Jameson.

– – –

Sarastus ja radikaali traditionalismi

Verkkolehti Sarastus aloitti toimintansa syyskuussa 2012. Miksi tällaiselle verkkolehdelle oli tarvetta, miten se maastoutuu suhteessa maamme nykyiseen kulttuuriin ja poliittiseen ilmapiiriin? Mihin Sarastus pyrkii, mikä on sen raison d’être?

moderniamaailmaaSarastuksen tarkoitus on toimia poliittisista puolueista ja järjestöistä riippumattomana ajatushautomona, joka tuo esiin traditionalistisia ja kansallismielisiä näkökulmia politiikkaan ja kulttuuriin. Suomesta puuttuu tämäntyyppinen ajattelun perinne, tai ainakin se on katkennut, sillä 1960-luvulta saakka älymystö on ollut leimallisesti vasemmistolaista ja vasemmistolla on ollut käsissään aloite melkein kaikessa kulttuurianalyysissa ja yhteiskuntakritiikissä. Poliittisen mielipiteen heilahdukset eivät ole muuttaneet tätä tilannetta. Jos halutaan yhteiskunnallista muutosta, sen täytyy tapahtua ensin ihmisten mielissä, ja tässä suhteessa akateeminen maailma, kulttuurielämä ja media, nykyään yhä enemmän myös sosiaalinen media, ovat ratkaisevassa roolissa.

Sarastuksen tarkoitus on toimia poliittisista puolueista ja järjestöistä riippumattomana ajatushautomona, joka tuo esiin traditionalistisia ja kansallismielisiä näkökulmia politiikkaan ja kulttuuriin.

Missä ja kenen tai keiden toimesta idea Sarastuksen aloittamiselle alkoi? Milloin idea Sarastuksesta nousi ensimmäisen kerran ilmaan?

Ajatus tämäntyyppisestä julkaisusta oli putkahdellut kansallismielisissä ympyröissä jo pidemmän aikaa, mutta konkreettisia suunnitelmia ei ollut. Kesällä 2012 otin sähköpostitse yhteyttä joukkoon luotettuja samanmielisiä ihmisiä, joiden tiesin olevan myös näkemyksellisiä kirjoittajia, ja ehdotin verkkojulkaisun perustamista. Pidimme pari yhteistapaamista ja jatkoimme suunnittelua sähköpostitse. Syyskuuhun mennessä olimme päässeet yksimielisyyteen suurista linjoista, luoneet lehden ulkoasun ja laatineet ensimmäiset kirjoitukset.

Kerro Sarastuksen toimittajakunnasta. Kuinka erilaista väkeä verkkolehden toimittajista löytyy? Esiintyykö toimittajakunnan kesken vahvaa ideologista kädenvääntöä verkkolehden sisällön suhteen vai luoviutuvatko asiat omalla painollaan jaetuttujen traditionaalisten lähtökohtien kautta?

Toimituskunta on pysynyt suurin piirtein samana, mutta vakituisia avustajia on ilmaantunut suhteellisen lyhyessä ajassa kiitettävä määrä. Suurin osa ei ole ammattikirjoittajia, mutta monella on esimerkiksi yliopistotaustaa ja sitä kautta kokemusta asiatekstin laatimisesta. Toimitus- ja avustajakunta jakaantuu eri puolille Suomea, ja yhteistyötä tehdään internetin välityksellä. Kuten jo aiemmin totesin, Sarastusta toimittaa poliittisesti kirjava joukko, jota yhdistävät tietyt yleiset periaatteet. Poliittisista eroavaisuuksista ja lehden linjasta syntyy silloin tällöin toimituksen sisäistä debattia, mutta sitä on aina käyty hyvässä hengessä. Sarastus on loppujen lopuksi varsin avoin erilaisille näkemyksille, ainoastaan silkan huuhaan kuten ilmastodenialismin ja holokaustinkiistämisen olemme päättäneet pitää lehden ulkopuolella.

Millaista yhteydenpitoa ja yhteistyötä Sarastuksella on muiden samanhenkisten ihmisten ja ryhmien kanssa Suomen rajojen ulkopuolelta?

Sarastus on julkaissut käännöksiä artikkeleista, jotka ovat alunperin ilmestyneet muun muassa amerikkalaisissa Alternative Right- ja Counter Currents -verkkolehdissä, ruotsalaisella Motpol-sivustolla, erilaisissa ranskalaisissa julkaisuissa, jne. Tällä tavoin lehti on tullut tunnetuksi samanhenkisten keskuudessa myös ulkomailla, ja toimituskunnan jäsenet ovat jonkin verran yhteydessä ulkomaisiin kirjoittajiin. Tiettyä kiinnostusta Suomea kohtaan on herännyt tämän takia. Amerikkalainen kirjailija Jack Donovan, jota haastattelin alkuvuodesta Sarastukseen, kirjoitti myöhemmin facebook-sivuillaan, että hänen mielestään Suomi on paras maa, koska suomalaiset lukijat lähettävät hänelle jatkuvasti täkäläisten neofolk-yhtyeiden levyjä ja muuta kiinnostavaa tavaraa.

Miten Sarastukseen on yleisesti ottaen suhtauduttu eri piireissä? Onko Sarastuksen osakseen saama huomio yllättänyt millään tapaa?

Jo sivuston tilastoja seuratessa huomaa, että lehteä lukevat varsin monet. Päivittäinen kävijämäärä on keskimäärin reilun tuhannen luokkaa ja tähän mennessä suosituinta kirjoitusta on jaettu facebookissa noin 500 kertaa. Olen myös havainnut, että sitä lukevat monet sellaisetkin, jotka eivät lehden aatemaailmaa allekirjoita. En tiedä, onko se yllättävää. Traditionalismi ja ”uusi oikeisto” ovat Suomessa melko uusia juttuja, joten on tavallaan luonnollista että ne herättävät kiinnostusta. Huvittavimpia ovat oikeastaan Sarastuksen herättämät ristiriitaiset reaktiot eri leireissä. Vasemmisto on yrittänyt lyödä meihin natsileimaa, ja eräällä uusnatsien sivustolla meitä on taas sanottu ”siionistien peiteoperaatioksi” tai joksikin vastaavaksi. Kai tämäkin on merkki siitä, että olemme osanneet tehdä jotain oikein.

Miten tunnetusti vasemmistohenkinen kirjallisuuspiiri ja siihen kuuluvat ystäväsi ovat suhtautuneet oikeistoradikaaleihin ystäviisi ja Sarastus-verkkolehteen?

Suhtautuminen vaihtelee, mutta onhan se selvää, ettei maineeni sillä suunnalla ole yleisesti ottaen kovin hyvä. Välillä kustantajaltani on kyselty, miksei minua kieltäydytä julkaisemasta – ja ironista kyllä, kyselijät ovat yleensä sellaisia jotka muuten väittävät olevansa kaikkea ilmaisunvapauden rajoittamista vastaan. Sinänsä minua ei liikuta moinen, sillä minulla on edelleen riittävästi julkaisukanavia ja lukijoita. En ole erityisen aktiivinen kirjallisuuspiireissä, koska ne ovat hirvittävän sisäsiittoisia porukoita, joissa ihmiset seurustelevat lähes pelkästään saman alan tyyppien kanssa ja uskovat tekevänsä jotakin merkittävää, vaikka heidän touhuistaan on kiinnostunut vain kourallinen kollegoita. Minulle on vakiintunut sieltä muutama luotettu ystävä, joiden kanssa tulen hyvin toimeen ja joita tapaan melko säännöllisesti, mutta kirjallisuusväen kissanristiäisissä minua näkee harvoin.

Mitä mieltä olet Suomen poliittisesta nykytilanteesta? Mikä nykytilanteessa mättää eniten ja mitkä asiat siihen ovat syynä? Millaisia mahdollisia valopilkkuja nykytilanteessa on? Millaisena näet maamme poliittisen tulevaisuuden?

Suomen poliittinen tilanne muistuttaa monessa mielessä tyypillisen eurooppalaisen teollisuusmaan tilannetta, vaikka erojakin on. Meillä on matala syntyvyys ja ylisuureksi paisunut julkinen talous. Perheet ja muut pysyvät tukirakenteet hajoavat, ruumiillisen työn arvostus on matala, demografisia ja taloudellisia ongelmia yritetään ratkaista maahanmuutolla, joka lähinnä synnyttää uusia ongelmia. Talouskriisi ei ole iskenyt meihin erityisen lujaa, mutta toisaalta olemme tuskin vielä nähneet sen pahinta vaihetta.

Tämänhetkisten ongelmien taustalla on pitkälti suurten ikäluokkien rakentama yhteiskunta, joka perustuu arvoliberalismille ja ensi sijassa aineelliseksi ymmärretylle hyvinvoinnille.

Tämänhetkisten ongelmien taustalla on pitkälti suurten ikäluokkien rakentama yhteiskunta, joka perustuu arvoliberalismille ja ensi sijassa aineelliseksi ymmärretylle hyvinvoinnille. Sen nimissä kansallisomaisuutta on myyty ulkomaille yleisen kulutusjuhlan rahoittamiseksi, ihmisiä on ylikoulutettu työttömiksi ja jätetty tulevien sukupolvien maksettavaksi massiivinen valtionvelka. Suurten ikäluokkien niin sanotut ”pehmeät arvot” loivat hirmuisen kovan yhteiskunnan, jossa yhteisvastuuta ei tunneta ja jokainen odottaa saavansa valtiolta enemmän kuin itse antaa. Rikkaat eivät enää halua maksaa veroja eivätkä köyhät tehdä töitä. Verojen maksu ja työnteko ovat jääneet keskiluokan harteille, ja keskiluokan kapinahenki alkaa näkyä muun muassa perussuomalaisten suosion kasvussa.

Valopilkkuna nyky-Suomessa näen sen, ettei tänne ole vielä kehittynyt sellaisia suuria maahanmuuttajakeskittymiä kuin vaikkapa Ruotsiin tai Ranskaan. Toisaalta Suomella on maantieteellisen sijaintinsa takia toinen ongelma: Venäjä suhtautuu meihin kuin omaan takapihaansa ja saattaa tulevaisuudessa käyttää täällä asuvia venäläisiä ulkopoliittisen painostuksen välineenä, kuten se on tehnyt Baltiassa ja Ukrainassa. Venäjän imperialistiset haaveet ovat ainakin lyhyellä tähtäimellä vakavin ulkoinen uhka Suomelle. Tarja Halosen presidenttikaudella tätä tosiseikkaa yritettiin kaikin keinoin peittää näkyvistä. Nyt unesta ollaan hiljalleen heräämässä, toivon ettei se tapahdu liian myöhään.

Millaisessa Suomessa Timo Hännikäinen haluaisi elää? Millainen olisi ihanteellinen tilanne Suomessa nykyään? Mitkä asiat olisivat toisin?

En mielelläni rakentele yhteiskuntautopioita, koska yhteiskunta on aina elävä kokonaisuus eikä mikään ideaali voi sellaisenaan toteutua. Jos takertuu liian tiukasti kuvaan ihanneyhteiskunnasta, todellisuuden lainalaisuudet unohtuvat helposti. Joitakin yleisiä linjoja mielessäni toki on.

Ihanne-Suomeni olisi sellainen, missä osa valtion nykyisistä tehtävistä olisi paikallisyhteisöillä ja ihmiset olisivat riippuvaisempia toisistaan kuin valtiokoneistosta. Ihmisillä olisi runsaasti yhteyksiä erilaisiin itsenäisesti toimiviin instituutioihin liikuntakerhoista osuuskuntiin ja muihin taloudellista toimintaa harjoittaviin organisaatioihin. Oppisopimuskoulutusta ja vastaavia järjestelyjä tuettaisiin jotta ihmisten olisi helppo työskennellä käytännön ammateissa. Pienyrittäjien asema olisi vahva. Valtio tukisi ja suojelisi paikallisyhteisöjä mutta puuttuisi niiden varsinaiseen toimintaan harvoin. Euroopan ulkopuolelta suuntautuva maahanmuutto olisi vähäistä ja tiukasti kontrolloitua. Sen sijaan opiskelija-, tiede- ja kulttuurivaihtoa olisi runsaasti ja siihen kannustettaisiin. Yksi valtiovallan tärkeistä tehtävistä olisi luonnonvarojen varjelu ja ekometsätalouden kaltaisten kestävien mallien tukeminen luonnonvarojen käytössä. Maanpuolustukseen panostettaisiin, ja vakinaisen armeijan lisäksi maassa olisi suojeluskuntien tapaisia paikallistason maanpuolustusjärjestöjä kuten Virossa.

Onko Suomi mielestäsi vielä itsenäinen? Miksi on tai ei ole?

Tiukassa mielessä Suomi on ollut itsenäinen ainoastaan 1920- ja 30-luvuilla. Silloin maa oli taloudellisesti omavarainen ja meillä oli itsenäinen ulkopolitiikka. Tämä kausi päättyi talvisotaan, jonka jälkeen tuli liittolaisuus Saksan kanssa, sitten YYA-aika ja lopulta EU:n jäsenyys. Ensimmäisen tasavallan kaltainen itsenäisyys ei tietenkään olisi enää nykyään mahdollista. Kansainvälinen politiikka ei perustu sopimuksien noudattamiselle, vaan se on taistelua. Suuret kansakunnat taistelevat vallasta ja pienet olemassaolosta. Niinpä pieni maa ei pysty sooloilemaan kovin pitkään, vaan sen on etsittävä vahvoja liittolaisia. Samalla on kuitenkin osattava luovia erilaisten valtablokkien välissä ja säilytettävä henkinen ja kulttuurinen itsenäisyys, joka on minusta se itsenäisyyden olennaisin muoto.

Mitä mieltä olet EU:sta? Pitäisikö Suomen erota EU:sta? Pitäisikö Suomen ottaa markka takaisin käyttöön?

Yhdistynyt Eurooppa ei ole lainkaan huono idea, mutta valitettavasti EU lähti jo varhaisvaiheessaan toteuttamaan sitä väärällä tavalla. Unionia luotaessa Robert Schuman kannatti ajatusta mannereurooppalaisesta konfederaatiosta, joka kunnioittaa jäsenmaidensa historiallisia ja kulttuurisia juuria ja jolla on vahva itsenäinen puolustus. Valitettavasti voitolle pääsi Jean Monet’n visio, jossa EU on talouspainotteinen liitto, jolla ei ole tarkkoja kulttuurisia tai maantieteellisiä rajoja. Sillä ei ole periaatteellisia estoja laajentua ei-eurooppalaisten kansojen keskuuteen ja puolustuksessaan se tukeutuu Yhdysvaltoihin. Tällaisena EU on kaikkien kansallisten ja paikallisten identiteettien vihollinen.

EU:sta eroaminen tuottaisi tällä hetkellä Suomelle enemmän haittaa kuin hyötyä, mutta nykyisen linjan vastaisten poliittisten voimien niin täällä kuin muualla Euroopassa pitäisi pyrkiä uudistamaan liittoa sisältäpäin.

Radikaalin traditionalismin kannattaminen tuntunee tuulimyllyjä vastaan taistelemiselta – vai onko näin? Onko traditionalismi idealistista eskapismia suhteessa vääjäämättömään suuntaan, johon maailma menee?

Maailma ei etene vääjäämättömään suuntaan kuin aikansa. Liberalismin ja globalisaation maailma pitää itseään ikuisena, mutta niin kaikki tuhoutuneet imperiumit ovat pitäneet. Itse uskon, että elämme jonkinlaista siirtymäkautta. Kirjailija Anthony Burgess laati romaanissaan The Wanting Seed hahmotelman historian kolmivaiheisesta syklistä. Syklin alussa vallitsee malli, jossa laki, järjestys ja perinnäistavat ovat kaiken ydin. Kun tällainen järjestys on pysynyt vakaana riittävän kauan, aletaan kuvitella että ihminen on pohjimmiltaan hyvä ja kykenee pelkän järkensä avulla luomaan ihanneyhteiskunnan. Kun tämä malli kaatuu omaan mahdottomuuteensa, siirrytään välivaiheeseen jota leimaa kaaoksen ja tyrannian vuorottelu ja kaikkinainen epävakaus. Lopulta konservatiivinen järjestys palaa ja sykli alkaa alusta. Jos Burgessin hahmotelma vastaa todellisuutta, olemme tällä hetkellä siirtymässä sekasortoiseen välivaiheeseen. Silloin niillä, jotka pyrkivät pitämään vanhaa perinneainesta hengissä ja luomaan uutta, on tärkeä rooli. He ovat kuin munkkeja, jotka vaalivat antiikin sivistystä luostareissaan Rooman valtakunnan hajoamisen jälkeisinä levottomina aikoina. Kuten Alain de Benoist sanoi: ”He elävät pimeydessä mutteivät kuulu pimeyteen, vaan kamppailevat sytyttääkseen valon uudelleen.”

Maailma ei etene vääjäämättömään suuntaan kuin aikansa. Liberalismin ja globalisaation maailma pitää itseään ikuisena, mutta niin kaikki tuhoutuneet imperiumit ovat pitäneet.

Onko traditionalismin suosio nousussa vai onko se pysynyt suurin piirtein saman kokoisen pienehkön joukon tapana katsoa maailmaa ja elää siinä? Voiko traditionalismi edes nousta suurempaan suosioon, onko se luonteeltaan vääjäämättä kulttuurisessa marginaalissa?

Ainakin sitä kohtaan tunnetaan enemmän kiinnostusta. Liberaali ja vasemmistolainen ylivalta henkisessä elämässä on jatkunut niin kauan, että se on rappeutunut opittujen iskulauseiden toistamiseksi. Silloin vastakkaiset näkökulmat tuntuvat automaattisesti raikkailta. En katsoisi, että traditionalismi edes pyrkii suuren yleisön suosioon, sillä kyseessä ei ole mikään yhtenäinen ideologia vaan pikemminkin monia ajatussuuntia sisältävä virtaus – vähän samaan tapaan kuin ”konservatiivinen vallankumous” 1920-luvun Saksassa. Sekin oli aatteellisesti kirjava, epäyhtenäinen ja elitistinen liike, mutta vaikutti laajalti oman aikansa poliittiseen ilmapiiriin.

Millaisia sisäisiä jännitteitä, ristiriitoja tai haasteita traditionalisti joutuu maailmankatsomuksensa vuoksi nykymaailmassa omassa elämässään kohtaamaan? Miten traditionalisti tasapainoilee suhteessaan uuteen ja vanhaan teknologiaan, individualismiin ja kollektiivisuuteen, yms.? Millaisissa asioissa olet joutunut tekemään käytännöllisiä tai muunlaisia kompromissejä suhteessa traditionalistisiin periaatteisiisi?

Tämä on tietysti hyvä kysymys jokaiselle, joka elää omista arvoistaan poikkeavassa yhteiskunnassa. Toisaalta ratkaisu ei ole monimutkainen: on vain asetettava asiat tärkeysjärjestykseen ja mietittävä, mitä todella tarvitsee elääkseen arvokkaasti. Jos ei tavoittele suuria omaisuuksia, virallisia tunnustuspalkintoja ja yleistä hyväksyntää, on aivan mahdollista elää loukkaamatta vakavasti periaatteitaan. Järjestelmää voi käyttää hyödykseen ottamalla siltä sen mitä tarvitsee ja samalla työskentelemällä jonkin paremman rakentamiseksi. Minusta ei esimerkiksi ole järkevää boikotoida jotakin tarvitsemaansa tuotetta sen takia, ettei pidä sitä valmistavasta yrityksestä. Julius Evola kehotti ratsastamaan tiikerillä, kunnes se väsyy juoksemaan. Toisaalta ei myöskään kannata valittaa median turruttavaa vaikutusta ja kulttuurin kaupallisuutta, jos itse menee virran mukana. On hyvin helppoa olla katsomatta televisiota ja haalimatta merkkituotteita, mielekkäämpää tekemistä löytyy yllin kyllin.

Jos ottaa spengleriläisen käsityksen kulttuurin elinkaaresta tosiasiana, kuten traditionalistit ilmeisesti universaalisti ottavat, niin tarkoittaako se sitä, että traditionalismiin liittyy aina sisäänkirjoitettuna kulttuuripessimismi? Ovatko traditionalistit pessimistejä? Mikä on traditionalismin positiivinen anti nykykulttuurin kokonaisuudessa?

perikatoSpengler katsoi kaikkien korkeakulttuurien käyvän läpi tietyt kehitysvaiheet ja lopulta kuolevan. Pessimistinä häntä on pidetty siksi, että hän katsoi itse elävänsä kuihtumisen vaihetta. Spengler tarkoitti länsimaisella kulttuurilla noin vuodesta 500 jKr. meidän päiviimme saakka jatkunutta kulttuurikokonaisuutta, esimerkiksi antiikin kulttuuri oli hänen mielestään aivan oma kokonaisuutensa. ”Perikato” ei tarkoittanut hänelle mitään täydellistä tuhoa, vaan yhden korkeakulttuurin kuihduttua uusi alkaa itää. Jotkut sen piirteet myös siirtyvät uuteen kulttuuriin ja saavat siellä uudenlaisia muotoja. Esimerkiksi kristinusko syntyi jo antiikissa, mutta se säilyi antiikin kulttuurin kuoltua ja siitä tuli Spenglerin tarkoittaman länsimaisen kulttuurin pohjakivi. Minusta ei ole hedelmällistä vain surra oman kulttuurimme ilmiöiden rappeutumista ja varjella vanhoja muotoja, vaan on katsottava myös eteenpäin ja etsittävä kaikkea sellaista, mikä voisi elää oman korkeakulttuurimme yli ja toimia kokoavana voimana uudessa. Tämän takia Sarastus on minusta hyvä nimi lehdelle, siinä on eteenpäin katsova henki. Ellei Euroopan supistuva väestö kokonaan tai suurimmaksi osaksi korvaudu afrikkalaisilla ja aasialaisilla, eurooppalaisuus säilyy ja löytää uusia ilmenemismuotoja tulevaisuudessa.

Millainen on tyypillinen suomalainen traditionalisti?

Sellaista tuskin on olemassakaan.

– – –

Pekka Siitoin

Koska tämä on Mesikämmenen blogi, niin kysytään sinulta myös edesmenneestä valtakunnanjohtajasta. Mitä mieltä olet hänestä?

Pekka oli kokonaistaideteos, kansanomaisemmin sanottuna elämäntaiteilija. Hän teki itsestään jonkinlaisen performanssin. Arvostan häntä, koska hän oli niin vapaa kaikesta itsesensuurista. Hänen julkiset esiintymisensä olivat loistavaa viihdettä.

Miten arvioit Pekan roolin 70-luvun Suomessa? Miten merkittävä Pekan rooli oli Kekkosen ja Neuvostoliiton kritiikissä maassamme? Oliko Pekka todellinen ja vakavasti otettava poliittinen vastavoima, vai esitettiinkö hänet paisutettuna uhkana kommunistien toimesta, puhtaasti poliittisin tarkoitusperin?

Minusta Pekka oli eräänlainen YYA-Suomen pimeä alitajunta. Hän teki kaikkea, mikä silloin oli kiellettyä tai epäkorrektia, ja kaiken lisäksi aivan äärimmäisellä ja karnevalistisella tavalla. En tiedä pitääkö tarina paikkansa, mutta olen kuullut että Pekan kotipihalla Naantalissa liehunut hakaristilippu näkyi paikkaan, jota Kekkonen ja muut sen ajan merkittävät poliitikot käyttivät huvilana.

On huvittavaa lukea, miten vasemmistolehdistö aikoinaan uutisoi Pekan ja hänen aatetovereittensa tekemisistä. Otsikoissa maalailtiin vakavaan sävyyn fasismin uuden nousun uhkaa, vaikka kyseessä oli aivan marginaalinen joukko eksentrikkoja. Samaan tyyliinhän kirjoitellaan nykyään ”äärioikeiston noususta”, vaikka joku uusnatsismi on Suomessa varsin vähäpätöinen ilmiö.

Pekka mielletään nykyään lähinnä ronskin humoristisena spektaakkelina, jossa yhdistyi rivologia, hengentieteet ja politiikka. Jos unohdetaan Pekan auraa vahvasti värittävä huumori ja koomisuus, niin mitä mieltä olet Pekan eläessään esittämistä poliittisista näkemyksistä? Missä määrin niissä oli jotain, mistä mahdollisesti olet samaa mieltä?

En oikeastaan pidä Pekkaa poliittisena hahmona, vaan pikemminkin showmiehenä ja arvokkaan kylähulluperinteen modernina jatkajana. Hänen sukulaissielujaan tässä mielessä ovat muun muassa Sigurd Wettenhovi-Aspa ja Ior Bock, joista on tullut kiinteä osa suomalaista folklorea.

Jos Kursiivin iskua ei olisi tapahtunut ja Pekka ei olisi saanut siitä vankilatuomiota, miten arvelet Pekan myöhempien vaiheiden menneen? Olisiko Pekka saanut rekisteröityä puolueensa virallisesti, olisiko Pekan homma pysynyt vakavammin otettavana ja noususuhdanteisena?

En tiedä, tavoitteliko Pekka vakavissaan kansansuosiota. Jos joku haluaisi oikeasti edistää natsi-ideologiaa, hän ottaisi aivan toisenlaisen lähestymistavan kuin Naantalin kaduilla koppalakki päässä saapastellut mies, joka hirtti muuminuken, uskoi yhdessä edellisistä elämistään olleensa ranskalainen aatelismies ja julisti olevansa ”kivenkova rasisti, sadisti ja fasisti.” Pekalle tärkeintä oli show. Uskon hänen pikemminkin eläneen jotakin eriskummallista fantasiaa kuin tavoitelleen poliittista uskottavuutta.

Radikaaliksi traditionalistiksi kehittymisesi tuo etäisesti mieleen Pekan poliittisen radikalisoitumisen 70-luvulla – samaan hengenvetoon on toki todettava, että teidän kahden välillä eroja löytyy hyvin paljon. Ennen kuin Pekka radikalisoitui, hän oli tullut tunnetuksi valokuvausliikkeestään, Aino Kassisen ykkösoppilaana olemisestaan, yms. sosiaalisesti varsin hyväksytystä ja arvotetustakin toiminnasta. Ennen julkista profiloitumistasi radikaaliksi traditionalistiksi olit tullut tunnetuksi arvostettuna kirjailijana, kääntäjänä ja mm. kulttuurilehti Kerberoksen päätoimittajana. Kun Pekan poliittinen profiili radikalisoitui, hän menetti ystäviään ja hänen ja perheensä elämä vaikeutui. Onko elämäsi vaikeutunut sitten julkisen profiloitumisesi traditionalistina, oletko menettänyt ystäviä? Onko maailmankatsomuksellinen kehityksesi antanut uutta näkökulmaa Pekkaan?

Jotkut tuttavat ja kollegat ovat vieraantuneet minusta sen jälkeen kun olen ”tullut kaapista” näissä asioissa, mutten sanoisi elämäni vaikeutuneen. Minulle on tärkeintä se että voin tehdä työtäni, ei se, olenko väleissä kaikkien kanssa. Mitä Pekkaan tulee, hänkään tuskin ahdistui huonosta maineestaan vaan pikemminkin nautti siitä. Mutta hänen perheellään oli varmasti kovin vaikeaa. Isän valtakunta -dokumenttia katsoessani totesin, ettei hänen lapsiaan ainakaan käy kateeksi.

Missä määrin Pekka oli mielestäsi traditionalisti?

Ehkä hänen okkultismiharrastuksestaan voisi löytyä yhtymäkohtia vaikkapa Evolaan, joka oli kovin kiinnostunut magiasta. En tunne sitä puolta kovin tarkkaan. Natsismi puolestaan on monella tapaa aika kaukana traditionalismista, vaikka yhtymäkohtiakin löytyy. Esimerkiksi natsien ihailu keskitettyä totalitaarista valtiota kohtaan ja rotumystiikka ovat vieraita useimmille traditionalisteille.

– – –

Assosiaatiot

Mitä seuraavat asiat tuovat sinulle mieleen? Voit vastata yhdellä sanalla tai pidemmin.

Pentti Linkola.

Suomalaisen luonnonsuojelun suurmies ja erinomainen asiaprosaisti.

H.P. Lovecraft.

Ensimmäinen kirjallinen ihastukseni. Loi oman mytologiansa, mikä ei ole vähäinen saavutus.

Liberalismi.

Tarkoitti alunperin poliittista ja taloudellista vapautta, nykyään voi tarkoittaa mitä tahansa.

Multikulturalismi.

Kyvyttömyyttä ymmärtää, mitä kulttuuri tarkoittaa.

Hipsterit.

Varoittava esimerkki siitä, mitä tapahtuu kun ironia muuttuu retorisesta keinosta elämäntavaksi.

Kestävä kehitys.

Talouskasvu-uskovaisten saivartelua.

Poliittinen korrektius.

Sensuurilla on monta nimeä.

Islam.

Juutalaisuuden ja kristinuskon outo äpärälapsi.

Porno.

Korvannut seksin länsimaissa.

Tom of Finland.

Siitoin-postimerkki olisi ollut parempi.

Perussuomalaiset.

Poliittinen sillisalaatti, josta löytyy niin viisaita kuin idiootteja.

Jussi Halla-aho.

Suoraselkäinen poliitikko, tosin reagoi liian herkästi lehdistön kirjoitteluun.

Kokoomus.

Plutokraattien puolue.

Vihreät.

Liberaaleja, jotka haluavat kieltää kaiken.

Rasismi.

Tarkoitti alunperin rotusortoa, nykyään voi tarkoittaa mitä tahansa.

Skinheadit.

Onko heitä enää Suomessa?

Natsi-Saksa.

Valtiomuotoinen yritys yhdistää estetiikka ja politiikka.

Helsingin Sanomat.

Painettua internettiä.

Suomen Sisu.

Kansallismielinen keskustelukerho, josta nousi myöhemmin poliittisia vaikuttajia.

Kansallinen vastarinta.

Vanhoissa natseissa oli enemmän tyyliä kuin uusissa.

Vasemmisto.

Puolusti aiemmin työtä pääomaa vastaan, nykyään puolustaa työtä vieroksuvia.

Metsästys.

Ihmisen alkuperäisin elinkeino.

Käsin kirjoitetut kirjeet.

Käyneet valitettavan harvinaisiksi. Merkittävien henkilöiden valittuja sähköposteja lienee turha julkaista.

Neofolk.

Kiinnostavin 1970-luvun jälkeen syntynyt musiikin tyylilaji. Death In Junen ja Blood Axisin levyt soivat kotonani ahkerasti.

Sananvapaus Suomessa.

Siitä tingitään aina kun joku käyttää sitä.

Suomen oikeuslaitos.

Luotan siihen yhä vähemmän.

Kuolemantuomio.

Rehellinen ja suvereeni vallankäytön muoto.

Tasa-arvo.

Käsitteellinen mahdottomuus. Arvo perustuu erolle.

Feministit.

Uskovat, että naisen tulee tehdä mitä huvittaa ja miehen mitä nainen sanoo.

Pussy Riot.

Minun marttyyrini on Dominique Venner eikä Pussy Riot.

Cheek.

Vihaan rappia, esittivätpä sitä minkä väriset tahansa.

Venäjä.

Suomalais-ugrilaisten kansojen historiallinen vihollinen, joka on tuottanut hienoa kirjallisuutta.

Yhdysvallat.

Atlantin takainen öykkäri, jonka aseita Eurooppa tällä hetkellä valitettavasti tarvitsee.

NATO.

Kannatan Suomen jäsenyyttä. Pienen kansakunnan edustajana on pakko olla pragmaattinen.

Sauna.

Siitä minä nautin.

– – –

Tulevaisuus

kaliyugaElämmekö Kali Yugan aikakautta? Onko länsimaiden perikato käsillä? Jos elämme Kali Yugaa, mitä merkkejä tästä on nähtävissä?

Yksi selvä rappion merkki on se, ettei tulevaisuudenuskoa enää tapaa. Valtavirran poliittiset toimijat kyllä teeskentelevät optimismia, mutta kukaan ei tunnu tosissaan uskovan siihen. Ihmiset vain toivovat hiljaa mielessään, ettei romahdus tapahdu heidän elinaikanaan. Toisaalta pitää muistaa, että perikato harvemmin tarkoittaa nopeaa ja täydellistä luhistumista. Rooman valtakunnastakin romahti vain länsipuoli, Bysantti porskutti vielä täydet tuhat vuotta. Rapistuvat kulttuurit voivat sinnitellä hämmästyttävän pitkään.

Yksi selvä rappion merkki on se, ettei tulevaisuudenuskoa enää tapaa. Valtavirran poliittiset toimijat kyllä teeskentelevät optimismia, mutta kukaan ei tunnu tosissaan uskovan siihen.

Millaisia tulevaisuudensuunnitelmia sinulla on? Mitä seuraava kirjasi tulee käsittelemään?

Minulla on valmisteilla esseekirja, jonka olisi tarkoitus ilmestyä ensi keväänä. Se on tietyllä tavalla jatkoa Ilman-kirjalle, sillä sen keskipisteessä on suomalainen mies ja mies yleensä. Käsittelen siinä ”miehen metafysiikkaa” eli sitä, mitä maskuliinisuus pohjimmiltaan on kulttuurisista muuttujista riisuttuna. Samalla käyn läpi sitä, miten moderni yhteiskunta on oikeastaan naisten intressejä varten rakennettu. Lyhyesti sanottuna, Otto Weininger kohtaa Fight Clubin. Lisäksi minulla on tekeillä romaani ja suomennosvalikoima Jack Londonin asiaproosaa.

Millaisia tulevaisuudensuunnitelmia on verkkolehti Sarastuksella? Miltä Sarastuksen tulevaisuus näyttää? Pysyykö Sarastus pelkästään verkkolehtenä, vai onko sille mietitty myös traditionaalisempaa paperilehti-formaattia?

Sarastus tuskin ainakaan kovin pian siirtyy paperilehdeksi, mutta toimitus on suunnitellut parhaiden kirjoitusten julkaisemista säännöllisin väliajoin jonkinlaisena vuosikirjana. Muutakin pienimuotoista julkaisutoimintaa on ideoitu. Olemme aloittaneet Spenglerin Ihminen ja tekniikka -teoksen julkaisemisen suomeksi ”jatkokertomuksena” Sarastuksessa, ja suomennos olisi tarkoitus julkaista myöhemmin myös kirjana.

Mikä tekee sinut onnelliseksi?

Mielenkiintoisten ihmisten seura. Joskus he ovat eläviä ihmisiä, joskus taas taiteilijoita ja filosofeja joiden kanssa keskustelen heidän teostensa välityksellä.

– – –

Mesikämmen kiittää Timo Hännikäistä haastattelusta!

– – –

Aiheeseen liittyen:

Hännikäisen blogi Marginalia. [Marginalia vanhassa osoitteessaan].

Hännikäinen Wikipediassa.

Hännikäisen kirjailijasivu Facebookissa.

Hännikäisen haastattelu Kuiskaus pimeässä-lehdessä.

Hännikäisen haastattelu Hommalla: Timo Hännikäinen: Ikkunat auki Impivaaraan.

Juhani Karilan juttu Helsingin Sanomissa: Esseisti Hännikäinen: Tasa-arvo on liian pitkällä. Esseisti Timo Hännikäinen radikalisoitui.

City-lehden juttu Hännikäisestä ja hänen 2009 ilmestyneestä kirjastaan Ilman (Savukeidas, 2009).

Hännikäinen puhumassa kirjastaan Ilman Maria-ohjelmassa.

Hännikäinen Perttu Häkkisen haastateltavana Ylen Suomalainen mies-sarjassa 2012.

Täyslaidallinen humanismia vastaan. Hännikäisen kirjan Ihmisen viheliäisyydestä (Savukeidas, 2011) arvio Elonkehässä.

Verkkolehti Sarastus.

Verkkolehti Sarastus Facebookissa.

 

Read Full Post »

Older Posts »