Feeds:
Posts
Comments

Archive for June, 2010

Anton LaVey ja Jayne Mansfield.

Erääseen suureen Hollywood-nimeen LaVey sentään oikeasti tutustui – Jayne Mansfieldiin. Tämä suuri nimi myös kuului Saatanan kirkkoon, ja hänen väitetään sanoneen satanismia ”Khalil Gibraniksi, jossa on munaa”. LaVeyn ja Mansfieldin ystävyys kesti noin vuoden verran, päättyen näyttelijättären traagiseen kuolemaan vuonna 1967. Kuvailut heidän suhteestaan vaihtelevat. LaVeyn mukaan Mansfield oli seksuaalinen masokisti, kun taas Mansfieldin elämänkerran kirjoittaja May Mannin mukaan LaVey hyvin aggressiivisesti halusi Mansfieldin huomiota, mennen tässä välillä niin pitkälle, että se välillä pelotti näyttelijätärtä. Niin tai näin, varmaa kuitenkin on, että Mansfieldin lakimies Sam Brody ei pitänyt LaVeystä hitusen vertaa. Miesten välille kehittyikin riita, minkä pohjalta LaVey kirosi Brodyn, sanoen tämän kuolevan kirouksen vuoksi vuoden kuluessa. Näin myös tapahtui. Brodyn hengen vieneessä auto-onnettomuudessa tosin kuoli myös Mansfield.

Vasta vuosia tapahtuman jälkeen LaVey alkoi kertoa, että Mansfield olisi joutunut osaksi kirousta sattumalta. Tämä olisi tapahtunut niin, että leikatessaan sanomalehdestä kuvaa Marilyn Monroesta, LaVey olisi samalla leikannut sivun toisella puolella olleesta Mansfieldin kuvasta kaulan poikki – ja näin maagisesti sattumalta liittänyt Mansfieldin Broadyn kiroukseen. Kohtalokkaassa autokolarissa Mansfieldiltä kirjaimellisesti irtosikin pää.

LaVeyn elokuvapiirien tuttavuuksien suhteen on tietysti muistettava myös Kenneth Anger, omalla tavallaan menestynyt valkokankaan maagikko ja revittelevien Hollywood Babylon-paljastuskirjojen röyhkeä kirjoittaja. Tästä Hollywoodiin viha-rakkaussuhdetta potevasta ohjaajasta oli Blood Ceremony-lehdessä nr. 4 syväluotaava artikkelini nimeltä Kenneth Anger, valkokankaan kapinallinen maagikko. Tämän lisäksi myös nyt käsillä olevasta numerosta löytyy ohjaajan haastattelu. Jätän tämän vuoksi Angerin ja LaVeyn suhteen tarkemman kuvailun tässä yhteydessä sikseen ja suosittelen lukijaa tutustumaan edellämainittuihin artikkeleihin.

Kun miettii Anton LaVeyn elämää, siihen kuuluvia myyttisiä ulottuvuuksia, voittoja ja tappioita, tragediaa, sekä maagisia käsityksiä, tulee helposti mieleen, että siinä on todellakin saatanallisen hienon elokuvan ainekset. Ja kun miettii, kuinka suuresti LaVey elokuvista nautti ja kuinka suurta roolia ne hänen maailmankuvansa muodostumisessa esittivät, ei todellakaan ole kaukaa haettua sanoa, että hänen elämänsä oli kuin suurta kosmista elokuvaa, jota hän tietyissä rajoissa ohjasi ja jossa hän myös itse näytteli pääroolia.

Kuollut urkuri "Mustassa talossa".

Ehkä on vain ajan kysymys, että joku tekee Anton Szandor LaVeyn elämästä elokuvan – kauhuelokuvan. Viime vuonna Aleister Crowleystä, toisesta värikkäästä, vahvapersoonaisesta ja edesmenneestä maagikosta ilmestyi varsin onnistunut kauhuelokuva nimeltään Chemical Wedding. Tuossa Julian Doylen ohjaamassa elokuvassa Crowley inkarnoitui nuoruusvuosiensa yliopistomaisemaan ja jatkoi siitä, mihin viime kerralla jäi… Samaan tapaan, myös Anton LaVeyn elämästä saisi varmasti onnistuneen elokuvan. Se voisi olla nimeltään vaikkapa The Abominable Dr. LaVey Resurrects (mukaillen aikoinaan kaavaillun kolmannen Dr. Phibes elokuvan nimeä) ja se voisi alkaa vaikkapa seuraavalla siteerauksella Saatanallisesta raamatusta:

Jos henkilö on ollut elinvoimainen koko elämänsä ja taistellut maallisen olemassaolonsa loppuun asti, juuri tämä ego on se, joka kieltäytyy kuolemasta, jopa sen majoittaneen lihan hävittyä. Lapset ovat ihailtavia pakottavan elämänhalunsa vuoksi. Hyvä esimerkki tästä on pikkulapsi, joka kieltäytyy menemästä vuoteeseen kun on tekeillä jotakin jännittävää, ja kun hänet laitetaan vuoteeseen, hän hiipii alas portaita kurkistelemaan verhojen välistä. Tämä lapsenkaltainen elinvoimaisuus antaa satanistille mahdollisuuden kurkistaa pimeyden ja kuoleman verhojen välistä ja pysyä monin sitein kiinni elämässä.

[Tämä on artikkelin osa 6/6. Artikkeli julkaistiin kokonaisuudessaan ensimmäisen kerran Blood Ceremony -lehdessä 4/2009. Voit ostaa lehden täältä.

Read Full Post »

Only in America. Autoleffa saatanallisella konseptilla: The Car.

The Car (1978)

Elliot Silversteinin kauhuelokuva, jossa pääosassa on omaa elämäänsä elävä ja muille päänvaivaa aiheuttava paholaisauto, oli elokuva,  jossa LaVey sai jälleen nimensä lopputeksteihin taiteellisena neuvonantajana. LaVey sanoi itse tästä elokuvasta seuraavaa: ”…tämä on toinen aidosti diabolinen elokuva, josta todella sain myös maininnan lopputeksteihin. Elokuvan auto oli muokattu erään oman autoni mukaan, aina moottorin ääntä myöten. Tämä on niitä elokuvia, joita on hyvin tyydyttävää katsoa. Kun vertaa elokuvan suhteellisen arvottomia uhreja ilkeänoloiseen, dramaattiseen ja mysteeriseen autoon, niin yleisö tuppaa kääntymään näistä kahdesta auton puolelle”.

Death Scenes (1989)

Anton LaVey The Washington Postin kannessa.

Kahdeksankymmentäluvun puolivälin jälkeen LaVey nousi useammin esiin talonsa uumenista. Huhtikuun 23. 1986 The Washington Post julkaisi LaVeystä näyttävästi artikkelin. Tämä oli aikaa, jolloin 80-luvun uusnoitavaino erityisesti satanisteja vastaan oli Yhdysvalloissa kuumimmillaan. Näihin aikoihin LaVey myös erosi toisesta vaimostaan Dianesta ja alkoi olla Blance Bartonin kanssa, joka myös auttoi häntä nostamaan Saatanan kirkon uudelleen aktiivisemmaksi. LaVey kuitenkin itse pysytteli enimmäkseen taka-alalla, omassa universumissaan. Tähän LaVeyn elämän ajanjaksoon sijoittuu myös Nick Bougasin ja F.B. Vincenzon kirjoittama dokumentti Death Scenes, jossa käydään läpi vanhoja, poliisien 40- ja 50-luvuilla ottamia verisiä ja tylyjä rikospaikkakuvia läpi. LaVey oli dokumentin isäntä ja kertova ääni, käyden tyynesti läpi sen hurmeista tarinaa. Jokseenkin samaan sarjaan meni myös samana vuonna julkaistu Nicholas Schreckin ohjaama dokumentti Charles Manson Superstar, johon LaVey on merkitty tutkimusavustajaksi. Omalta osaltaan LaVeyn kasvavasta kyynisyydestä ja misantropisuudesta, ”tri phibesmäisyydestä”, kertovat hänen osallistumisensa tämänkaltaisiin projekteihin. Kirjallisesti LaVeyn uusi, dekadentti linja nosti ensikerran päätään esseessä nimeltä ”Misantropia”, jonka hän kirjoitti 1989 julkaistuun, Bob Blackin ja Adam Parfreyn toimittamaan esseekokoelmaan Rants and Incendiary Tracts: Voices of Desperate Illuminations 1558-Present! Tätä seurasi pian toinen samanhenkinen essee ”Invisible War” Parfreyn vuotta myöhemmin(1990) toimittaan teokseen Apocalypse Culture.

Anton LaVey: Minne helvettiin putosi etuhammas?

Speak of the Devil (1995)

Death Scenesiin osallistumisen jälkeen LaVeyn tuotoksia alkoi pitkästä aikaa ilmestyä enemmänkin. Ja niitä tulikin muutaman vuoden sisään melko paljon. Feral Housen kautta 1992 ilmestyi kirja nimeltä The Devil’s Notebook. Ero LaVeyn aiempiin kirjoihin oli huomattava. Siinä missä aiemmat kirjat käsittelivät magiaa ja olivat miltonilaisen jaloja saatanallisuudessaan, käänsi The Devil’s Notebook lehden, jonka myötä teksti oli muuntunut eräänlaiseksi dekadentiksi yhteiskuntakritiikiksi. Misantropinen ja jopa hyvin lohduton tunnelma on läsnä myös 90-luvun puolivälin tienoilla julkaistuilla LaVeyn urkumusiikkilevyillä Answer Me/Honolulu Baby 7” (1993), Strange Music, 10″, sekä Satan Takes a Holiday CD:llä (1995).

Vuonna 1995 Nick Bougasin ja Adam Parfreyn ohjaama dokumentti LaVeystä heijastaa samaa linjanmuutosta. Vaikka 1993 LaVeylle ja Blanche Bartonille syntynyt poikalapsi Satan Xerxes LaVey oli varmastikin tuonut vanhalle kärttyisälle äijälle jossain määrin uutta iloa elämään, oli hän kuitenkin äänensävyltään jokseenkin toinen mies kuin vaikka vuoden 1969 dokumentissa Satanis. Dokumentissa LaVey puhuu yhden etuhampaansa menettäneenä mm. huumorintajustaan, maailmansodista, amerikkalaisesta pop-musiikista, keinotekoisten kumppaneiden eduista oikeisiin ihmisiin nähden, ja hän myös tietysti soittaa urkujaan. Dokumentti jäi LaVeyn viimeiseksi esiintymikseksi missään elokuvassa, ja hän kuoli paria vuotta myöhemmin sydänsairauteen, lokakuun 29, 1997. Häneltä julkaistiin tämän jälkeen vielä postyymisti kirja Satan Speaks!, joka jatkoi samoilla synkeän humoristisilla ja misantropisilla linjoilla kuin hänen edellinen kirjansa.

Hollywoodin lumoissa

Hollywoodilla ei tässä yhteydessä tarkoiteta vain kaupunkia sinällään, vaan elokuvan maailmaa yleensä, jota LaVey omin preferensseineen rakasti. LaVeyn linkki Hollywoodiin alkoi vuonna 1967 julkisen saatanallisen hääseremonian järjestämisestä kirjailija John Raymondille ja Judith Caselle, jolloin paikalla oli myös musta näyttelijä ja laulaja Barbara McNair. Vuosien varrella LaVey väitti olleensa ystävä mm. Kim Novakin, Christopher Leen, Laurence Harveyn ja Keenan Wynnin kanssa. Nämä väitteet näyttävät kaikki suuresti liioitelluilta, mutta ainakin Christoper Leen hän näistä näyttelijöistä oikeasti tapasi – tapaaminen tosin oli täydellinen katastrofi.

Good old days: Michael A. Aquino, Sammy Davis Jr, Anton LaVey.

70-luvun alkupuolella San Franciscon alueella kuvattiin TV-sarjaa nimeltä Poor Devil, jossa sekä Sammy Davis Jr. että Christopher Lee esiintyivät. LaVeyt pitivät sarjasta kovasti, ja koska Davis osoitti olevansa hyvin myötämielinen Saatanan kirkolle, myönnettiin hänelle asian vuoksi kirkon kunniajäsenyys. Davis oli asiasta otettu ja jatkoi kirkon ihailuaan julkisesti. LaVeyt näkivät tämän hienona pr:nä ja melko lailla samaan kyytiin päättivät antaa kunniajäsenyyden myös Christopher Leelle. Näiden tapahtumien mainingeissa Davis järjesti Leelle ja LaVeylle yksityisen tapaamisen. Siitä, mitä näiden kahden jättiläisen tapaamisessa täsmälleen tapahtui, ei ole kunnolla selvyyttä. Ilmeistä LaVeyn vaiteliaisuuden suhteen asiasta oli, että heidän kemiansa eivät olleet tavalla tai toisella kohdanneet ollenkaan. Tämä on selvää myös melko pian tuon kohtaamisen jälkeen Leen antamasta haastattelusta National Enquirer-lehdelle vuonna 1974, jossa hän suurin sanoin varoitti mustan magian vaaroista:

Olen täysin varma, että maailmassa on nykyään tuhansia ja tuhansia ihmisiä, jotka aktiivisesti käyttävät mustaa magiaa saadakseen sitä, mitä he haluavat. Olen varma, että he ovat vastuussa monista hirveistä asioista, joita maailmassa tapahtuu, kuten sodista Lähi-Idässä, tapoista Pohjois-Irlannissa, öljykriisistä, poliittisesta korruptiosta, kommunismista, kuin myös pörssin huonosta tilasta (…) Musta magia näyttelee niin voimakasta roolia yhteskunnassamme, että rehellisesti sanottuna pelkään tulevaisuuden puolesta (…) Mustaan magiaan liittyy kirkonkaltainen hierarkia johtajineen, joita kiinnostaa muiden hallitseminen. Pohjan perimmäisenä on ihmisiä, jotka tulevat huijatuksi mukaan paholaisen palvontaan koska he ovat yksinäisiä, epävarmoja, tai turhautuneita ja he ajattelevat, että palvomalla paholaista he saavat itselleen tyydyttävämmän elämän (…) Roolini kauhuelokuvissa on tuonut minulle kontakteja ihmisiin, jotka ovat lisänneet tietojani okkulttisesta tiedosta. Koen, että on velvollisuuteni taivutella ihmisiä pois mustasta magiasta. Mielestäni elokuvani palvelevat tätä päämäärää näyttämällä pahuuden todellisen kauhun. Elokuvieni moraali on, että ilkeys on hirvittävää ja että hyvä voittaa aina lopulta. Muistakaa, että kun sanasta ”good” otetaan pois ”o”, saadaan God, ja kun sanaan ”evil” lisätään ”d”, saadaan ”Devil”.

Ei liene ihme, että tämän jälkeen Saatanan kirkon suhde Christopher Leehen alkoi hiipua…  Kuuluisin näyttelijä, kenet LaVey väitti tunteneensa Hollywoodista, oli tietenkin Marilyn Monroe. LaVey itseasiassa väitti Bartonin kirjassa The Secret Life of a Satanist, että hänellä olisi ollut lyhyt suhde Monroen kanssa 1948. Myytin mukaan LaVey olisi tuolloin soittanut urkuja Los Angelesissa sijaitsevassa burleski-teatteriassa nimeltä Mayan, ja tavannut siellä nuoren stripparin nimeltä Marilyn Monroe. Tämän jälkeen heillä myytin mukaan oli kiihkeä suhde ennen Monroen suureen suosioonsa nousua. LaVey väitti tietäneensä, että Monroe päätyi strippaamaan saadakseen vuokransa maksetuksi. LaVey myös esitteli vierailijoilleen Monroen alastonkuvakalenteria, jossa oli omistuskirjoistus ”Tony, kuinka monta kertaa tämän oletkaan nähnyt! Rakkaudella, Marilyn”.

Monroen läheinen Robert Slatzer ja hänen agenttinsa vuodelta 1948, Harry Lipton ovat kuitenkin osoittaneet tämän tarinan olleen hölynpölyä. Tuohon aikaan Lipton maksoi Monroen kulut, vuokran mukaanlukien. Mayanteatterin ohjaaja Paul Valentine taas on kertonut, että kyseinen teatteri ei ole koskaan ollut burleski-teatteri ja ettei sen tiloissa ole koskaan esiintynyt sen enempää Monroe kuin LaVeykään. Ja mitä tulee LaVeyn Monroenakukalenteriin, on LaVeyn entinen vaimo Diane myöntänyt tehneensä siinä olevan ”omistuskirjoituksen”. Tämän lisäksi LaVeyn entinen julkisten asioiden hoitaja Edward Webber on sanonut, että LaVey oli tunnustanut hänelle, ettei hän koskaan tavannut Monroea.

[Tämä on artikkelin osa 5/6. Osan 6/6 voit lukea täältä. Artikkeli julkaistiin kokonaisuudessaan ensimmäisen kerran Blood Ceremony -lehdessä 4/2009. Voit ostaa lehden täältä.

Read Full Post »

The Ruling Class.

The Ruling Class (1972)

Tämä Peter Medakin ohjaama elokuva on eräs vähemmän tunnettuja LaVeyn suurista suosikkielokuvista. LaVey itse sanoi elokuvasta näin: ”Tämä on kummajaiselokuva, jota koetettiin myydä komediana, vaikka se oikeasti on tragedia jossa on koomisia sävyjä. O’Toolen (elokuvan päähahmo) muodonmuutos elokuvassa alkaa hänen ollessaan melko naivi ja täysin viaton. Hän lopulta muuntuu brutaaliksi, täydeksi kyynikoksi, jolloin hän diabolisesti ottaa ruumiillistuneen paholaisen roolin. Elokuvan alussa hän ajattelee olevan Jeesus Kristus, mutta sen sijaan hän onkin todellinen antikristus, koska hän häpäisee Kristusta jatkuvasti. Kaikki tietysti pitävät häntä täysin mielenvikaisena. Tämän jälkeen hän kohoaa (tai vajoaa) kristus-identifikaatiostaan uskoon, että hän on Viiltäjä-Jack. Hän huomaa, että nyt ihmiset hyväksyvät hänet helpommin ja hän iloitsee, koska hän on nyt parantunut mielipuolisuudestaan. Nyt, ollessaan täysin mätä mustiin pukeutuva paskiainen, joka puolustaa kidutusta ja tappaa ihmisiä, hän on normaali. Aivan elokuvan lopussa on pyhäinhäväistys-kohtaus, jossa hän johtaa mätäneviä ruumiita laulamaan ”Eteenpäin kristityt sotilaat”-laulua… The Ruling Class on eräs kaikkien aikojen suurimmista saatanallisista filmeistä”.

Tähän väliin ilmestyi LaVeyn kolmas kirja The Satanic Rituals. Osa teoksesta oli LaVeyn omaa käsialaa, mutta myös pari muuta kirkon jäsentä kirjoitti teokseen, saamatta siitä tosin koskaan mitään korvausta tai kunniaa. Näihin kirjallisiin hyväntekijöihin kuuluivat Wayne West kirjoittamallaan kappaleella ”The Black Mass”, sekä Michael Aquino, joka kirjoitti teoksen kappaleet ”The Call to Cthulhu”, ”The Ceremony of the Nine Angles”, sekä ”Adult Baptism”.

The Exorcist (1973)

Tämä kauhuklassikko, jonka William Friedkin ohjasi, kuuluu artikkelin elokuvalistaan lähinnä sen vuoksi, että vastoin monien ennakkokäsityksiä, se ei ollut ilmestymisaikanaan Saatanan kirkon jäsenten suosiossa. Elokuva kuvasi Saatanan todellisena voimana, mutta täysin katolisessa kontekstissa. Elokuvasta eivät suuresti pitäneet sen enempää katolilaiset kuin satanistitkaan, mutta valtavirtaelokuvana se oli suurmenestys. Kun elokuvan ympärillä pyörinyt kuhina alkoi hieman laantua, kirjoitti LaVey vaimonsa kanssa aiheesta Saatanan kirkolle asian tiimoilta tiedotteen (mikä sisälsi myös humoristisen manaaja-setin) ja antoi National Tattler-lehden manaaja-erikoisnumeroon aiheesta viileän analyyttisen haastattelun. Blanche Bartonin The Secret Life of a Satanist-kirjan mukaan LaVey koki elokuvan niin yhdentekeväksi, että ei katsonut sitä koskaan loppuun asti. Totta tai ei, ei elokuva nauttinut yleisestikään satanistien keskuudessa samanlaista suosiota kuin vaikkapa aiemmin mainittu Rosemary’s Baby.

The Horror at 37 000 Feet (1973)

David Lowell Richin ohjaamaa elokuvaa TV:lle on kuvattu ainoaksi, jossa lentokenttäkatastrofi-teemat ovat kohdanneet Manaajan. Elokuvassa riivatuksi ei joudu kukaan henkilö, vaan lentokone. Tilanteen pelastaminen on kiinni William Shatnerista, joka näyttelee uskonsa menettänyttä pappia. LaVey väitti olleensa elokuvassa teknisenä neuvonantajana, mutta asiasta ei ole mainintaa elokuvan lopputeksteissa, eikä muuallakaan.

Texas Chainsaw Massacre (1974)

Tobe Hooperin ohjaama alkuperäinen Texasin moottorisahamurhaaja voi tuntua kenties kummalta elokuvalta LaVeyn suosikkielokuvien listalla, mutta kauhuelokuvajulkaisussa ei hänen mainintaa tästä kauhuklassikosta voi aivan ohittaakaan. LaVey sanoi elokuvasta näin: ”Alkuperäisessä Texasin moottorisahamurhaajassa kaikki uhrit ansaitsivat, mitä saivat, ja elokuva on sikäli todella saatanallinen”. Kyseessä on siis samaan tapaan saatanallisen etiikan oppitunti kuin aiemmin mainitussa The Sea Wolf:ssa. Tässä tapauksessa oppitunti on tosin vahvasti mustalla huumorilla höystetty.

The Devil’s Rain (1975)

The Devil's Rain. Anton LaVeyn huippuhetkiä.

Robert Fuestin ohjaama kauhuelokuva The Devil’s Rain, joka kertoo haamukaupungissa toimivasta saatananpalvontakultista, oli epäilemättä LaVeyn suurin hetki filmikankaalla. Tässä elokuvassa hän oikeasti toimi niin teknisenä neuvonantajana kuin esitti myös kohtuullisen pitkän cameo-roolin. Elokuva kuvattiin Durangossa, Meksikossa. Näyttelijöiden joukossa oli sellaisia nimiä kuin William Shatner, John Travolta ja Ernest Borgnine. Elokuva pohjautui Maud Willisin samannimiseen romaaniin, joka kuitenkin oli alusta loppuun perin surkea. Abominable Dr. Phibesin ohjaaja ja tuottaja pyysivät LaVeytä katsomaan käsikirjoitusta, minkä pohjalta elokuvasta sitten tulikin paljon saatanallisempi kuin se romaanimuodossaan oli. LaVeyn kädenjälki näkyy varsinkin elokuvan rituaalitilanteissa selvästi, niin trapezoidaaliseen muotoon sisällytetyissä pentagrammeissa, Das Tierdrama-rituaalin teemaisissa eläinpääsymboleissa, Rege Satanas-alttarivaatteessa, kuin myös tehdyissä invokaatioissa. Elokuvan teknisen neuvonantajan roolissa LaVey myös opasti paikallisia joukkokohtauksien apulaisia, miten hokea Eenokin avaimia oikein ääntäen. Tämän on täytynyt olla viihdyttävää katsottavaa ja kuultavaa. Sellaisena voi pitää myös eräitä itse filmillekin päätyneitä kohtauksia, kuten sitä, jossa elokuvan pääpahista näyttelevä Ernest Borgnine tuo ristillä olevan William Shatnerin saatananpalvontakultin uhrimenoihin – Anton LaVeyn seistessä vieressä eräänlainen rituaalinen kypärä päässään. Kohtauksessa Shatnerilla on paljaalle rintakehälle verellä piirretty trapezoidin sisässä oleva pentagrammi. Tämä Saatana-Shatner-yhteys on elokuvahistoriassa legendaarinen, vaikka Shatner itse pitikin elokuvaa uransa pohjanoteerauksena.

Tähän elokuvaan myös alkoi ja loppui LaVeyn näyttelijän ura Hollywoodissa, sillä elokuva ei ollut menestys. Sitä kuvattiin 1974, jolloin se vielä kaikin puolin vaikutti pitävän sisällään menestyselokuvan ainekset. Näiden vaikutelmien vuoksi LaVey oli epäilemättä myös toivonut, että hän elokuvan kautta saisi itsensä kunnolla Hollywoodiin ja tätä kautta nostettua myös Saatanan kirkkoa vielä suurempaan julkisuuteen. Mutta toisin kävi ja lisää vastoinkäymisiä oli edessä. Odotettua suurta nousua seurasi sitäkin suurempi putoaminen.

Trapezoidaalisia muotoja The Devil's Rain -elokuvassa. William Shatneria ahdistaa.

Ennen elokuvan julkaisua Saatanan kirkon sisällä tapahtui huomattava skisma kirkon jäsenasteiden suhteen. Aiemmin asteet oli ansaittu omalla ansioituneisuudella, mutta LaVeyn ilmoitettua, että asteet oli ostettavissa rahalla tai muilla keinoin, koki suuri osa kirkon jäseniä tämän kirkon periaatteiden pettämiseksi ja he lähtivät ulos en masse. Michael Aquino ja huomattava määrä muita vanhoja kirkon veteraaneja perustivat tällöin Setin Temppelin.

LaVeyn mielipiteet ja kirjoitukset kääntyivät kasvavassa määrin tämän jälkeen nihilistisempään ja dekadentimpaan suuntaan, eroten hänen aiemmasta ylevästä Miltonilaisesta satanismin hengestä. Tämä heijastuu selkeästi hänen seuraavissa kirjoissaan, haastatteluissaan, sekä projekteissaan yleisestikin. LaVeyn painopiste siirtyi enemmän pohtivista teksteistä ja maagisista tekniikoista nihilistiseen sosiaaliseen kommentaariin ja ainutlaatuisen elämäntyylin ylläpitoon. Huomionarvista tämän artikkelin tarkkaavaiselle lukijalle onkin, että tässä siteeratut LaVeyn positiiviset kommentit melko epätoivoisista, dekadenteista ja misantropisista elokuvista ovat juuri näiltä LaVeyn elämän parilta viimeiseltä vuosikymmeneltä. Se oli aikaa, jolloin LaVey sulkeutui taloonsa kuin tri Phibes konsanaan, ja alkoi omallat avallaan verbaalisesti kostaa maailmalle sen typeryyden vuoksi. Julkisesti LaVeystä kuultiin seuraavan kerran enemmälti vasta 80-luvun puolivälissä. Siihen asti hän pysytteli melko hiljaa omissa oloissaan.

Anton LaVey The Devil's Rain -elokuvassa (vasemmalla pyöräkypärässä).

"Mustan talon" alttari.

The Omen (1976)

Myöhemmillä vuosillaan LaVey väitti kieltäytyneensä yhteistyöstä ensimmäisen Omen-elokuvan suhteen. Tästä Richard Donnerin ohjaamasta kauhuklassikosta LaVey omin sanoin kertoi, että ”kanssani neuvoteltiin, jotta he olisivat voineet kuvata kohtauksen Saatanan kirkon siinä rituaalikammiossa, jossa on kivinen tulisija. Päähenkilö Damien olisi siinä kastettu paholaisen joukkoihin. Damienia näyttelevä poika haluttiin lennättää kuvausta varten paikalle Englannista. He sanoivat, että jos en pitänyt ideasta he voisivat hoitaa kuvaukset ilman poikaa, pahvisella cut-outilla. Sanoin heille, että ei käy. Paikka saa osakseen jo aivan tarpeeksi uteliaiden huomiota. Paikan asukkaat ei tarvitse tämän päälle enää mitään uutta Damienia etsiskelevien turistien laumaa”. Tietäen LaVeyn olleen pääsääntöisesti hyvin perso suurelle julkisuudelle ja elokuvantekoon mukaan pääsemiselle, tämä tarina on todennäköisimmin vedetty täysin hatusta. Kuten Aquino teoksessaan The Church of Satan mainitseekin, LaVeyn osuudesta The Omen-elokuviin ei ole mitään näyttöä.

Dr. Dracula (aka Svengali’s Second Coming) (1978)

Tohtori Dracula. Tylyä menoa.

Al Adamsonin ja Paul Aratowin ohjaama kauhuelokuva on lajissaan seuraava, jossa LaVey on todella ollut teknisenä neuvonantajana ja saanut siitä myös nimensä lopputeksteihin.  Elokuvassa, joka kuvattiin San Franciscossa, LaVeyn kädenjälki näkynee selvimmin saatanallisten rituaalien aikana esillä olleen Bafometin sinetin valinnassa. Elokuvan juoni on vähintään mielenkiintoinen: se on omalaatuinen kudelma uudelleensyntyneen hypnotisti Svengalin ja psykiatrina toimivan Draculan yhteenottoa ja kädenvääntöä eräästä naisesta ja hänen äidistään. Elokuva tunnetaan myös nimellä Lucifer’s Women.

[Tämä on artikkelin osa 4/6. Osan 5/6 voit lukea täältä. Artikkeli julkaistiin kokonaisuudessaan ensimmäisen kerran Blood Ceremony -lehdessä 4/2009. Voit ostaa lehden täältä.

Read Full Post »

Seawolf. Wolf Larsenille ei vittuilla.

The Sea Wolf (1941)

Tässä Michael Curtizin ohjaamassa draama- ja seikkailuelokuvassa näyttelee Edward G. Robinson, joka oli eräs LaVeyn monista suosikkinäyttelijöistä, ja jonka useita rooleja LaVey piti saatanallisina. The Sea Wolf, joka pohjautuu Jack  Londonin saman nimiseen kirjaan, lienee ollut näistä elokuvista LaVeylle tärkein. Hän sanoi elokuvasta ja Robinsonin näyttelemästä roolista siinä seuraavaa: ”The Sea Wolf:ssa Wolf Larsen (Robinson) häpäisee ainoastaan sellaisia ihmisiä, jotka ovat jo itse häpäisseet itseään, hän on brutaali vain sellaisille, ketkä tietävät vain brutaalin toimintatavan, hän vaanii sellaisia, ketkä ansaitsevat tulevansa vaanituiksi. Näin toimiessaan, Robinson on täysin saatanallinen hahmo”. Jokainen, joka on lukenut LaVeyn Saatanallisen Raamatun ja sen yhdeksän saatanallista julkilausumaa, huomaa, että Robinsonin hahmo kyseisessä elokuvassa noudattaa tarkalleen LaVeyn julkilausumissa esitettyä etiikkaa. Wolf Larsen osoittaa ystävällisyyttä vain niille, ketkä sen ansaitsevat, hän kostaa kohtaamiaan vääryyksiä toisen posken kääntämisen sijaan, eikä hän lankea psyykkisten vampyyrien ansoihin. LaVey listasi useissa yhteyksissä myös monia muita suosikkielokuviaan, joissa Robinson näytteli: Key Largo, Hell on Frisco Bay, Little Caesar, ja The Night Has a Thousand Eyes.

The Ganster (1947)

Tämä elokuva, jonka ohjasi Gordon Wiles, oli eräs LaVeyn film noir-suosikkeja. LaVey sanoi tästä elokuvasta itse näin: ”Tämä on pieni ja pienelle huomiolle jäänyt elokuva, sellaisena melkein unohdettu. Se alkaa ja loppuu saatanallisella julkilausumalla, ja katsoja tietää, että pääosan henkilö, jota näyttelee Barry Sullivan, on tuhoon tuomittu mies. Tämä ei ole mikään Legs Diamond tai Al Capone-tarina, vaan psykologinen tarina gangsterista, joka on kenties liian sivistynyt, sensitiivinen ja ystävällinen ollakseen armoton gangsteri. Hän on noussut slummeista ainoaan rooliin johon hän kohtalonsa vuoksi on voinut päätyä. Hän on kuin Lucifer, langennut enkeli, joka huomaa olevansa olosuhteiden uhri.”

Wise Blood (1952)

Tässä John Hustonin ohjaamassa tragikomediassa tulee hyvin esiin LaVeyn näkemys typeryydestä ja typeristä  ihmisistä. Muistutuksena mainittakoon, että typeryys on ensimmäinen ja siis pahin LaVeyn listaamista saatanallisista synneistä, ja että eräs LaVeyn ahkerasti viljelemä asiaan liittyvä sitaatti oli W.C. Fieldsiltä lainattu sosiaalirealistinen toteamus, että ”joka minuutti syntyy ääliö”. LaVey sanoi Wise Blood:sta itse näin:”Ohjaaja John Huston on osoittanut, että hänellä on saatanallista visiota monissa elokuvissaan. Eräs, joka niistä minun silmissäni nousee ylitse muiden, ja mikä Hustonille itselleen merkitsi eräänlaista satiirista kritiikkiä, on Wise Blood. Se perustuu Flannery O’Connorin kirjaan erään nuorukaisen seikkailuista, joita hän kokee palattuaan armeijasta etelävaltion kotiinsa ja perustettuaan ”Jeesuksen Kristuksen kirkon ilman Kristusta”. Elokuvan tarinan kertominen ei tee elokuvalle mitään oikeutta – kammottavan yksityiskohtaiset hahmot ovat se seikka, mikä tekee elokuvasta sen, mikä se on. Ne ovat tuskallisen realistisia: käsittämättömän typeriä, intensiivisiä ja traagisia! Elokuvassa ei ole ensimmäistäkään ihmistä, keneen haluaisit samaistua. Harry Dean Stanton tekee loistavan roolisuorituksen sokeana huijaripastorina, jonka tytär on likimain vajaaälyinen – mutta niin ovat kyllä lähes kaikki muutkin elokuvan hahmot. Karmeinta on, että jotkut ihmiset ketkä katsovat tämän elokuvan, eivät tajua siinä olevaa vitsiä – he ajattelevat, että elokuvan hahmot ovat sellaisia, millaisia kaikkien oletetaan oikeastikin olevan! Elokuva on hienosti tehty, Hustonin kyky kuvata kaikki nuo surulliset ja typerät ihmiset juuri sellaisina, jollaisia he todella ovat, on hyvin saatanallinen! Elokuva on todella misantropinen. Se on niin realistinen, että se on lähes surrealistinen”.

Rosemary’s baby (1967)

Rosemary's baby.

Roman Polanskin ohjaama, Ira Levinin samannimiseen romaaniin pohjautuva kauhuelokuva syntyi maailmaan, jossa Saatanan Kirkko oli vuoden ikäinen. LaVey sanoi tätä elokuvaa, jossa Saatanan lapsi syntyy maailmaan, ”parhaaksi mainokseksi satanismille sitten inkvisition”. Elokuva olikin LaVeylle ja hänen kirkolleen mitä mainioin onnenpotku, sillä sen kautta Saatanan kirkko sai medialta enemmän huomiota kuin koskaan aiemmin. Elokuvassa tehty maininta ”vuodesta yksi” ei ollut tulosta yhteistyöstä LaVeyn tai hänen perustamansa kirkon kanssa, mutta monille asia varmasti toi kuitenkin mieleen Saatanan kirkon. LaVey väitti, että hän olisi näytellyt elokuvassa Mia Farrowin raskaaksi tehnyttä paholaista, ja että hän olisi ollut elokuvassa myös teknisenä neuvonantajana. Kumpikaan väite ei kuitenkaan pidä paikkaansa. LaVeyn ainut virallinen yhteys elokuvaan oli, että hänet pyydettiin elokuvan julkistamistilaisuuteen San Franciscon Marina theateriin pr-mielessä – minne hän sitten näyttävästi saapuikin kaapuun pukeutuneena, kahden avustajan saattamana.

LaVeyn Zeena-tytär on ollut niiden joukossa, ketkä ovat osoittaneet LaVeyn väitteitä elokuvan suhteen vääriksi. Zeena julkaisi kumppaninsa Nikolas Schrekin kanssa vuonna 1988 tekstin nimeltä Anton LaVey: Legend and Reality. Muiden asioiden ohessa siinä mainitaan Rosemary’s Babystä seuraavaa: Polanskyn läheinen ystävä Gene Gutowski (elokuvan alkuperäinen tuottaja) sanoi, ettei elokuvalla ollut teknistä neuvonantajaa. LaVey ei myöskään koskaan edes tavannut Polanskia. Elokuvan tuottaja William Castle ei myöskään mainitse LaVeytä sanallakaan mm. elämänkerrassaan. Kukaan muukaan elokuvan teossa mukana ollut ei ole koskaan maininnut LaVeystä tuon elokuvan suhteen sanallakaan. Mia Farrowin kuuluisan paholaiskohtauksen sijaisnäyttelijän isä muisteli myöhemmin, että hyvin hoikka ammattitanssija näytteli paholaiskohtauksen pieneen kumipukuun pukeutuneena. Muutamaa vuotta myöhemmin tuo samainen puku päätyi Studio One Producktionille Louisvillessä, Kentuckyssä, jossa sitä käytettiin pienen budjetin kauhuelokuvassa nimeltä Asylum of Satan. Tri Michael Aquino, joka tuolloin vielä kuului Saatanan kirkkoon ja oli tuohon elokuvaan teknisenä neuvonantajana, tarkasti puvun paikan päällä ja totesi, että 90-kiloinen ja 180 cm pitkä LaVey ei olisi millään voinut survoa itseään tuohon pukuun. Asylum of Satanissa kyseiseen pukuun pukeutui naisnäyttelijä.

Invocation of my Demon Brother (1969)

Anton LaVey Kenneth Angerin elokuvassa Invocation of my Demon Brother.

Tähän väliin LaVeyn ystävältä, Saatanan kirkossa jo perustamisaikoina mukana olleelta Kenneth Angeriltä tuli ulos eräänlainen maaginen taide-elokuva, jossa LaVey aivan oikeasti (toisin kuin Rosemary’s Baby:ssä) näytteli lyhyen roolin Saatanana. Tarinan mukaan tämä lyhytelokuva syntyi materiaalista, jonka olisi pitänyt olla alun alkaen Angerin elokuvassa Lucifer Rising. Soundtrackin elokuvaan teki moog-syntesisaattorilla Mick Jagger.

Satanis, the Devil’s Mass (1970)

Kuva dokumentista "Satanis, the Devil's Mass". Harva meistä kykenee olemaan muovisarvet päässä vakuuttava.

Vuonna 1968 Murgenstrumm Records julkaisi LaVeyltä ja hänen kirkoltaan LP:n The Satanic Mass, mitä tammikuussa 1970 seurasi Avon booksin kustantamana Saatanallisen raamatun ensimmäinen pokkariversio. Myöhemmin samana vuonna ilmestyi Pierre Laurentin tekemä legendaarinen dokumentti Satanis, the Devil’s Mass, joka käsitteli LaVeytä ja tämän kirkkoa. Dokumentti on hyvin mielenkiintoinen ja hilpeä katsaus alkuaikojen Saatanan kirkkoon. Se pitää sisällään muutamia sittemmin legendaarisiksi tulleita rituaalikohtauksia ja LaVeyn haastattelupätkiä (joita on monet kerrat toistettu useissa muissa dokumenteissa), kuin myös erinäisiä tahattoman koomisia talking heads-haastatteluja. Tupakkaa ketjupolttava vanhempi satanistinainen on myös varsin pirteää katsottavaa ja kuultavaa, samoin kuin myös LaVeyn kotona kokoontunut masturbaatiosta puhuva, ketjupolttava ja lievästi humalaisen oloinen seurakunta. Oma pieni huvittava yksityiskohtansa elokuvassa on myös nuori, Woody Allenilta vielä tuolloin näyttänyt Isaac Bonewits, joka sittemmin erosi Saatanan kirkosta näkemyksellisistä syistä johtuen ja joka tämän jälkeen on luonut itselleen uraa melko tunnettuna uuspakanana. Satanis-dokumentissa Bonewits veti pisteet kotiin pyytämällä LaVeytä, joka rituaalitilanteessa esitti Saatanaa, siunaamaan hänen peniksensä suuremmaksi ja kestävämmäksi. Ja LaVeyhän siunasi sen. Myöhemmin, erottuaan kirkosta, Bonewits vuonna 1994 kirjoitti esseessään ”Satanic Adventure”, että LaVey ei osannut käyttää magiaa. Tästä voi ehkä päätellä, että Satanis-dokumentin peniksensiunaus ei sitten toiminutkaan. Tough luck.

Anton LaVey "hanging out".

Witchcraft ’70 (1970)

Witchcraft '70

Tämä Yhdysvalloissa ilmestynyt dokumentti pohjautui Luigi Scattinin Euroopassa julkaistuun dokumenttiin Angeli Bianchi, Angeli Neri. Siinä, missä dokumentin eurooppalainen versio Saatanan kirkkoa kohtaan oli asiallinen, oli dokumentin amerikkalainen versio kaikkea muuta: siinä oli hölmön moralistinen kerronta, dokumenttiin oli tungettu mukaan perättömiä väitteitä eläinuhreista, verijuhlista ja taloudellisesta hyväksikäytöstä. LaVey oli dokumentissa neuvonantajana jaesiintyi myös cameona eräässä rituaalissa, joka oli kuvattu hänen kotonaan San Franciscossa.

Dokumentissa esiintyi myös kirkon Louisvillen alueella toiminut Nineweh Grotto, joka oli aiemmin samana vuonna ollut esillä myös Arthur Lyonsin tuolloin julkaistussa kirjassa The Second Coming: Satanism in America (myöhempi versio kirjasta kulkee nimellä Satan Wants You). Dokumentin arvio Saatanan kirkon julkaisussa The Cloven Hoof oli ymmärrettävistä syistä melkoisen kriittinen.

Seuraavan vuoden puolella julkaistiin LaVeyn toinen kirja The Compleat Witch: or What to do when Virtue Fails (myöhemmin teos nimettiin muotoon The Satanic Witch). Vaikka teoksen nimi mielenkiintoisesti linkittyykin Witchcraft 70’s-dokumenttiin, ei sillä ollut sen kanssa kuitenkaan mitään tekemistä.

[Tämä on artikkelin osa 3/6. Osan 4/6 voit lukea täältä. Artikkeli julkaistiin kokonaisuudessaan ensimmäisen kerran Blood Ceremony -lehdessä 4/2009. Voit ostaa lehden täältä.

Read Full Post »

Tri Calibarin kabinetti.

Saatana katsoo elokuvan

Tohtori Caligarin kabinetti (1919). Tämän elokuvan, jota pidetään sekä kauhun että ekspressionistisen elokuvan merkkipaaluna, ohjasi Robert Wiene. Se, kuten muutama muukin saman ajan saksalainen elokuva, vaikutti LaVeyn maagiseen teoriaan, erityisesti ns. ”trapezoidin lakiin”.

LaVeyn myytin mukaan hän matkusti keväällä 1945 erään enonsa kanssa Saksaan, jossa hän sitten Berliinissä näki takavarikoituja natsien kauhuelokuvia, schauerfilmer:ejä. Tarinan mukaan saksalainen tulkki kertoi LaVeylle, että nuo elokuvat eivät olleet vain fiktiota, vaan että ne symbolisesti kuvasivat natsien okkulttista mielenlaatua. Elokuvien sanottiin lisäksi olleen heijastumaa aidosti olemassa olleen satanistisen ”mustan järjestön” toimista, jonka kerrottiin toimineen I ja II maailmansodan välisenä aikana. LaVeyn kerrotaan olleen näkemästään hyvin kiinnostunut. Vaikka tämä tarina ei pidäkään paikkaansa (LaVey ei mm. koskaan käynyt Saksassa), on totta varmasti kuitenkin se, että hän oli hyvin vaikuttunut weimarin- ja natsiajan elokuvien tekniikoista, joihin Caligarin kabinetin lisäksi kuuluivat mm. sellaiset elokuvat kuin M, Hitlergunge Quex, Morgenrot, ja Mabuse. Näissä elokuvissa (joista Caligarin kabinetti on kuuluisin) käytetyt epänormaalit perspektiivit, kulmat ja tunnelmat olivat osaltaan pohjana hänen myöhemmin muotoilemalleen ”trapezoidin laille”. Tämän lain mukaan trapezoidinomaiset tylpät ja terävät kulmat vaikuttavat niistä ympäristössään tietoisiin ihmisiin maagisessa mielessä stimuloivasti, mutta muihin ahdistavasti tai jopa selkeän haitallisesti. Sama periaate oli LaVeyn mukaan löydettävissä abstraktimmin myös muualta kuin konkreettisista kulmista.

Kirjallisuudesta trapezoidin lain muotoutumiseen vaikutti ennenkaikkea William Mortensenin valokuvaajille tarkoittama opas Command to Look, jonka LaVey sanoi löytäneensä jo 14-vuotiaana. Caligarin kabinetin ja vastaavien saman aikakauden elokuvien tilaperspektiivit vaikuttivat Saatanan kirkon joissain rituaaleissa käytettyihin epätavallisiin tilaperspektiiveihin ja äänitaajuuksiin.

Metropolis (1926)

Metropolis.

Fritz Lang oli itävaltalainen ohjaaja, joka oli myös Saatanallisen raamatun alkuperäisessä, sittemmin kokonaan poistetussa omistuskirjoituslistassa. LaVey sanoi Langista, että hän oli mies ”joka teki liikkuvia pohjapiirustuksia”. Tällä LaVey viittasi saatanalliseen ajattelutapaan liittyviin asioihin. Metropolis vaikutti muiden saman aikakauden saksalaisten klassikoiden kera LaVeyn Satanic rituals:ssa mainittuun rituaaliin Die Electrischen Vorspiele. Metropoliksen kohtausta, jossa maagikko Rotwang loihtii suuren pentagrammin edessä olevan robotin sähköllä ”henkiin”, voidaan symbolisesti pitää elokuvan kiteyttävimpänä kohtauksena siitä, mistä Die Electrischen Vorspielessä on pohjimmiltaan kyse: sähkökenttien maagisesta käytöstä ihmisen kehoon ja psyykeen. Samalla Metropolis oli lajiaan ensimmäinen selkeän saatanallinen, teknologia-maaginen elokuva. Siinä esitetty ihmisen ja robotin suhde inspiroi LaVeyn ajatuksia myös suhteessa ”keinotekoisiin kumppaneihin” (jotka tulivat mainituiksi edellä jo Dr. Phibes-elokuvien yhteydessä). Lang ohjasi myös toisen LaVeyn kovasti arvostaman klassikon, myös jo edellä mainitun M:n.

Seven Footprints to Satan (1929)

Seven Footprints to Satan.

Benjamin Christensenin ohjaama elokuva pohjautuu A.E. Merrittin vuotta aiemmin julkaistuun saatanalliseen romaaniklassikkoon. Elokuva pitää sisällään kuvauksen Saatanasta, joka on luonteeltaan älykäs, lihallinen olento. Tri Stephen Flowers arvelee teoksessaan Lords of the Left-Hand Path, että LaVey olisi jossain määrin saanut vaikutuksia omaan käsitykseensä Saatanasta Merrittin kirjasta. Romaanissa Saatana on juonittelija, joka vetää puoleensa seuraajia, jotka hän laittaa tietynlaiseen peliin. Peli sijoittuu elokuvan keskeiseen ympäristöön – alttarinkaltaiseen valtataistuimeen, jolla Saatana istuu, sekä tämän edessä oleville seitsemälle askelmalle. Pelissä Saatanan seuraajien tulee nousta näitä portaita ilman, että he astuvat tietyille ennaltamäärätyille askelmille. Jos he tässä menestyvät, tulee heidän mikä tahansa toive toteutetuksi, mutta jos he taas epäonnistuvat, tulee heistä Saatanan orjia. Näitä zombienkaltaisia orjiaan Saatana juottaa riippuvuutta aiheuttavalla huumeella nimeltä Kheft, jolla hän pitää heitä otteessaan. Elokuvan Saatana esittää myös filosofian, jossa ainoastaan kolme asiaa ovat arvokkaita: viihdytys, kauneus ja ”peli” (jonka oletetaan pitävän sisällään mahdollisuuden). Pelissä on mukana kuitenkin myös neljäs komponentti, voima. Peliin sisältyvä mahdollisuus on kuitenkin vain silmänlumetta, sillä peli on alusta alkaen manipuloitu Saatanan hyväksi. Tri Flowersin ajatukset elokuvan merkityksestä LaVeylle saattavat tietyllä tapaa symbolisesti osua oikeaan, mitä tulee LaVeyn viimeiseen pariinkymmeneen elinvuoteen. Noina aikoina LaVeyn kyynisyys, dekadenttisuus ja eristäytyneisyys kasvoi. Hän myös veti puoleensa kaikenlaisia ihmisiä, joita hän ei aina varmastikaan järin arvostanut – ja joihin hän saattoi suhtautua symbolisesti kuin Christensenin elokuvan Saatana suhtautuu seuraajiinsa.

The Black Cat (1934)

The Black Cat.

Tämän elokuvan ilmestymisen aikoihin LaVey oli neljävuotias, hyvää vauhtia itsenäistymässä oleva leikki-ikäinen napero. Onkin tätä kautta sopivaa, että The Black Cat on eräs ensimmäisistä elokuvista, joissa satanistit esitetään voimakkaina ja vaikutusvaltaisina, vaikkakin hyvin perversseinä yksilöinä. Elokuva pohjautui Edgar Allan Poen tekstiin ja sen ohjasi Edgar Ulmer. Elokuvassa esiintyi sekä Boris Karloff että Bela Lugosi, jotka esittivät varakkaita satanisteja, jotka kokoontuvat kuunvalossa viettämään Luciferille omistettuja riittejä. LaVey sanoi tästä ja Seventh Victim elokuvasta, että ”The Black Cat ja Seventh Victim ovat ehdottomasti sellaisia Saatanan kirkkoa edeltäneitä elokuvia, joita voin pitää arvokkaina esimerkkeinä siitä, miten todellinen satanisti käyttäytyy”. The Black Cat on huomattava myös siksi, että siinäkin, Tohtori Caligarin kabinetin tapaan, käytetään epätavallisia perspektiivejä ja kulmia ilmapiirin luomisessa.

[Tämä on artikkelin osa 2/6. Osan 3/6 voit lukea täältä. Artikkeli julkaistiin kokonaisuudessaan ensimmäisen kerran Blood Ceremony -lehdessä 4/2009. Voit ostaa lehden täältä.

Read Full Post »

Anton LaVey Saatanan kirkon alkuaikoina.

Kammottava tri LaVey

Anton Szandor LaVey (1930-1997), Saatanan kirkon perustaja, ei enää liiemmin esittelyjä kaipaa. Hänen ajatuksensa ja elämäntarinansa ovat ainakin pinnallisesti populaarikulttuurissa tunnettuja, ja useissa alakulttuureissa näiden asioiden voi sanoa kuuluvan jo yleissivistykseen. LaVeyn elämäntarinaa voikin pitää kuin onnistuneena tositapahtumiin perustuvana elokuvakäsikirjoituksena, jota on menestyksellisesti väritetty runsain myyttisin siveltimen vedoin. Tarina LaVeystä elää ja voi hyvin.

Elokuvilla oli LaVeyn elämässä alusta loppuun suuri merkitys. Ne muovasivat jo lapsuudesta asti hänen maailmankuvaansa ja vaikuttivat omalta osaltaan merkittävästi myös hänen muotoilemaansa saatanalliseen ajatteluun. LaVeyn filosofia onkin enemmän taiteellista ja esteettistä kuin systemaattista tai huiman argumentoivaakaan. Kun lukee Saatanan kirkon perustajan ajatuksia estetiikan puutteesta saatanallisena syntinä, huolellisesti räätälöidyistä fantasiaympäristöistä ja siitä, mikä merkitys myyttisyydellä on magiassa, tulee helposti mieleen, että ”elokuva” on melko täydellinen kielikuva siitä, mistä magiassa oli LaVeyn mukaan pohjimmiltaan kyse.

Maagikkona LaVey oli kuin elokuvan käsikirjoittaja, ohjaaja ja päänäyttelijä – ja hänen oma elämänsä oli myyttinen tarina, jota hän maailmankaikkeuden valkokaalle heijasti. Hän melko menestyksellisesti värväsi tähän maagiseen ”elokuvaan” muita ihmisiä niin näyttelijöiksi, tuottajiksi, promoottoreiksi, kuin muihinkin tehtäviin. Hän lumosi räätälöimällään fantasiaympäristöllä ihmisiä niin tehokkaasti, että maaginen raina LaVeyn elämästä pyörii edelleenkin maailmankaikkeuden mentaalisilla valkokankailla. Tämän kautta LaVeyn voi myös sanoa saavuttaneen kuolemattomuuden sillä tavoin, kuin hän asian itse määritteli Saatanallisessa raamatussa: hän elää edelleen ihmisten mielissä.

”Elokuva” kielikuvana magiasta on LaVeyn suhteen sikälikin sopiva, että Saatana on elokuvien alkupäivistä asti ollut niissä hyvin edustettuna ja hänet on niihin myös eri tavoin usein liitetty. Sama pätee tietysti myös televisioon. LaVey itse piti merkittävänä sitä, että New Yorkin vuoden 1939 maailmannäyttely, jossa televisio tuotiin laajempaan julkisuuteen, sattui samaan kohtaan vuotta, jolloin Saatanan kirkko vuonna 1966 perustettiin. New Yorkin maailmannäyttelystä LaVey innostuneena lausuikin; ”miten valtavaksi saatanalliseksi pommiksi se osoittautuikaan!” Saatanan san franciscolainen ”musta paavi” itse näkyi television, tuon ”Saatanan työvälineen” kuvaruudusta ensimmäisen kerran vuonna 1965. Tuolloin Anton, hänen perheensä ja heidän Togareleijonansa esiintyivät The Brother Buzz Show-nimisessä humoristisessä, nukkejen juontamassa lastenohjelmassa. Kyseinen jakso keskittyi LaVeyn perheen eriskummalliseen ”Addams family”-elämäntyyliin ja se ensimmäisen kerran esitteli laajalle yleisölle sittemmin LaVeyn myyttiin kiinteäksi osaksi tulleita asioita, kuten hänen ja perheensä eksentrisen kodin.

Kuva "Mustan talon" sisältä 70-luvun alusta.

Jos LaVeyn itsestään luomaa tarinaa tarkastelee kriittisesti, löytyy sen pinnan alta melko helposti toisenlainen todellisuus, kuin mitä tuon tarinan värikkään myyttiset puolet antavat ymmärtää. Olisi kuitenkin väärin vain yksioikoisesti sanoa, että LaVey oli yksinkertaisesti patologinen valehtelija. Kenties osuvampaa olisi sanoa, että hän oli omien määritelmiensä mukainen maagikko. Hän todellakin loi elämästään tiettyjen rajojen puitteissa omien preferenssiensä mukaista, ja tähän kuului oleellisella tavalla myyttien käyttö ympäröivässä sosiaalisessa todellisuudessa. Miksi myytit ovat sitten tässä yhteydessä tärkeitä?

Myytit kertovat asioista, jotka ovat meille sisäisesti merkityksellisempiä kuin pelkät ulkoiset faktat. Myytit kertovat asioista, jotka mm. ilmentävät ideaalista sisäistä minäkuvaamme, jota pyrimme vahvistamaan sisäisesti ja ulkoisesti. Näitä idealistisia minäkuvia me pyrimme ilmentämään ja projisoimaan niin itsellemme kuin muulle maailmalle. Sellaisessa esteettisessä maailmankuvassa joka LaVeyllä oli, oli elokuvilla suuri paikka näiden myyttien työstämisessä. LaVeyn elämän myytin ymmärtämisessä on siis hyödyllistä kaivella hänen kirjallisten ja musiikillisten vaikutteidensa lisäksi myös niitä elokuvallisia vaikutteita, joilla hän myyttiään ruokki ja rakensi.

LaVey soittaa hanuria 60-luvun lopulla Black Housessa.

Blanche Barton, LaVeyn viimeinen vaimo ja tämän elämänkerran nimellinen kirjoittaja on todennut, että LaVey saattoi puhua elokuvista tuntitolkulla ja että hänellä oli mittava ”outojen” elokuvien kokoelma. Laveyn suosikkielokuvia oli paljon, ja niistä suurin osa oli vanhoja. Hän usein viittasi uudempiin elokuviin ”pop-ugh”-termillä ja sanoi olleensa niihin alituisesti pettynyt, vaikka niiden olisi annettu ymmärtää olevan hyvinkin saatanallisia. Moderneista kauhuelokuvista LaVey totesi, että ne eivät olleet minkään arvoisia, että ne eivät yrittäneetkään kommunikoida katsojalleen mitään, vaan pyrkivät vain olemaan lähinnä äärimmäisen ”vaikuttavia” ja verisiä.

LaVeyn suosikkielokuviin kuului paljon klassisia kauhuelokuvia, mutta myös film noirea, B-luokan komediaa, mysteerielokuvia, 30- ja 40-luvun musikaaleja, sekä liuta kaikenlaisia eritavoin ”outoja” ja pienen budjetin elokuvia. Monet hänen suosikkielokuvistaan ovat synkkiä, ”häiriintyneitä” ja ”unohdettuja”. Asiasta tarkemmin kiinnostuneet lukijat voivat löytää Blanche Bartonin kirjasta The Church of Satan kappaleen koskien saatanallista elokuvaa. Tuossa kappaleessa listatut lähes sata elokuvaa olivat epäilemättä suurilta osin, elleivät kokonaan, LaVeyn omia suosikkeja. Kattava lista LaVeyn film noir-suosikeista taas löytyy Bartonin kirjasta The Secret Life of a Satanist, jossa on myös oma saatanallista elokuvaa käsittelevä kappaleensa.

Jos LaVeyn elämäntarinaa tarkastelisi elokuvana, se ei olisi ainakaan mikään tiukasti faktoissa pysyttelevä dokumentti. Pikemminkin kyseessä olisi jokin vanha kauhuelokuva, tai ehkä jopa aivan tietty sellainen. Tri Michael Aquino, joka oli LaVeyn läheinen ystävä ennenkuin heidän tiensä erkanivat vuonna 1975 (jolloin Aquino erosi Saatanan kirkosta ja perusti Setin Temppelin), totesi kirjassaan The Church of Satan, että elokuvat The Abominable Dr. Phibes (1971) ja The Abominable Dr. Phibes Rises Again (1972) kuvaavat hätkähdyttävän hyvin LaVeytä ja hänen elämäänsä. Vastoin melko yleistä mielikuvaa, LaVey ei ollut näihin elokuviin sen enempää roolimallina kuin neuvonantajanakaan, vaikka hän itse antoi näin ymmärtää. Tosiasiassa hän alkoi viljellä tätä myyttiä vasta Aquinon osoitettua lukuisat samankaltaisuudet elokuvan päähenkilön ja LaVeyn välillä. LaVeytä ei ole koskaan mainittu näiden elokuvien lopputeksteissä, eikä näitä elokuvia koskevissa kirjallisissa maininnoissakaan. Elokuvien sisällölliset yhtäläisyydet LaVeyhin ja hänen elämäänsä ovat kuitenkin monin kohdin mielenkiintoiset.

Vincent Price, jota LaVey piti saatanallisena hahmona niin elokuvissa kuin siviilissäkin, näytteli The Abominable Dr. Phibes:ssa varakasta tri Anton Phibesia. Tarinassa Phibes loukkaantuu pahoin koettaessaan pelastaa vaimoaan Victoriaa onnettomuudelta. Tämä kuitenkin kuolee. Phibes vannoo kostavansa verisesti niille yhdeksälle lääkärille ja yhdelle hoitajalle, jotka epäonnistuivat yrittäessään pelastaa hänen vaimoaan. Tämän jälkeen Phibes mahdollisimman dramaattisesti ja rituaalinomaisesti murhaa nämä epäonniset yhden toisensa jälkeen. Phibes elää yksin suuressa art deco-rakennuksessa, suree balsamoidun vaimonsa ruumiin äärellä, soittaa uruillaan jyrisevää ja kiduttavaa musiikkia ja tanssii 30-luvun musiikin tahdissa, jota hänelle soittaa aitojen ihmisten kokoinen mekaaninen yhtye. Partnerina tässä epätoivoisessa ja dekadentissa maailmassa hänellä on Vulnavia, demoninen olento, jonka hän on luonut eläväksi oman mielensä voimalla.

LaVeyn elämäntarina on, kuten Aquino osuvasti on kuvaillut, yhdistelmä neroutta ja perustavanlaatuista luovaa yhteiskunnasta vieraantumista. Askel askeleelta LaVeyn elämä muuntui eräänlaiseksi phibesmäisen epätoivoiseksi ja dekadentiksi omaksi universumikseen, jossa hän kuitenkin itse määritteli todellisuutensa. Tuossa universumissa hän loi musiikkia, taidetta ja kirjallisuutta, jolla hän ei pätkääkään yrittänyt miellyttää laajempaa yleisöä. Hän kasvavassa määrin eristäytyi mustaan taloonsa 6114 California Streetille ja vietti aikaa kellariinsa luomassaan ”Den of Iniquity”-fantasiabaarissa. Siellä hänellä oli seuranaan mannekiininukkeja, ”keinotekoisia kumppaneita”, jotka hän oli pukenut ja muokannut vastaamaan erilaisia luomiaan mielikuvitushahmoja. Tri Phibesin tapaan LaVey rakasti vanhaa musiikkia. Toisin kuin tri Phibes, LaVey ei sentään ollut fyysisesti vakavasti loukkaantunut ja epämuodostunut – ellei sellaiseksi sitten lasketa häneltä elämänsä viimeisinä vuosina näyttävästi puuttunutta yhtä etuhammasta.

Den of Iniquity LaVeyn "Mustan talon" alakerrassa.

Ennen kuin siirrymme kronologiseen listaan muutamista LaVeyhin tavalla tai toisella liittyvistä elokuvista, lienee ensin hyvä käydä läpi, millaisia elokuvia LaVey oikein piti saatanallisina: ”Ne voivat olla hyvin erityyppisiä, aina ilahduttavasta Bobby Breenelokuvasta hirvittävän Wheeler ja Woolsey -elokuvan kautta hämärään schlock-elokuvaan (kuten Mother’s Day tai Tourist Trap). Ne ovat herjaavia – sellaisia, jotka sanovat jotain, mitä kukaan muu ei rohkene sanoa. Todellisia kusipäitä niissä ovat ns. ”hyvät tyypit”, jotka ansaitsevat ja myös saavatkin niissä nokkiinsa, samalla kun ”pahikset” (olivat ne sitten satanisteja tai muunlaisia ihmisiä) ovat tosiasiassa sisäisesti moraalisempia kuin ne, joita yhteiskunta pitää kunnollisina. Saatanallisia elokuvia on käytännöllisesti laiton katsoa niiiden ”kyseenalaisen”  sisällön vuoksi, mikä ei tarkoita pornografista sisältöä, vaan sellaista, mikä loukkaa vallitsevaa status quota. Usein tällaisia elokuvia on vaikea löytää. Nämä ovat muutamia asioista, jotka usein liittyvät saatanallisiin elokuviin. Suuret filmit ovat vielä tekemättä. Kuten niin monessa muussakin asiassa, ovat tiet todelliseen diabolismiin nyt kullalla  päällystetyt”.

[Tämä on artikkelin osa 1/6. Osan 2/6 voit lukea täältä. Artikkeli julkaistiin kokonaisuudessaan ensimmäisen kerran Blood Ceremony -lehdessä 4/2009. Voit ostaa lehden täältä.

Read Full Post »

 

Pekka pohtii rakkauden syvintä olemusta.

 

Pehmonatsi ja rakkaus

V: Muistaakseni sanoit Turku-Live-lehdelle antamassasi haastattelussa olevasi väkivallaton natsi, siellä vilahti jonkinlainen ”pehmonatsin” tittelikin. Tarkoittaako tämä nuorten skinheadien riehumisten tuomitsemisen, vai mistä on kyse?

PS: Joo, tätä minä tarkoitin. Nythän Saksassa nämä skinheadit heittelee polttopulloja ja heittää kivillä ihmisiä päähän ja skinit esiintyy natseina, vaikkeivat he todellisuudessa ole mitään natseja. Koska tuota, jos skinejä mennään haastattelemaan, niin Saksan historiasta ei kukaan tiedä yhtään mistään mitään. Niillä on vain se merkki, ajatus, että se on väkivaltaa. Ei ne muuta tiedä. Minä taas kannatan sitä, että niin kuin Hitlerkin sai parlamentaarisin keinoin vallan Saksassa, niin minä kannatan samaa linjaa, että se täytyy kieroilla se valta itselleen ilman mitään terrorismia.

HA: Tuo on aika machiavelliläinen ajatus.

PS: Näin on. Siinä mielessä Machiavelli on aika hyvin oivaltanut näitä asioita. Toisaalta voidaan sanoa, et Machiavelli on ehkä hiukan kansallissosialismin isäkin, tavallaan, jossain mielessä.

HA: Varmasti vaikuttanut.

PS: Aika paljon.

Meidänkin nykyinen puoluesihteeri, Olavi Koskela, hän on entinen Punaisten Prikaattien terroristi. Nyt hän on meidän puolueen puoluesihteeri. Hän on aika älykäs kaveri.

V: Minkälaisen viestin lähettäisit kaikille sivareille tai sivaria harkitseville?

PS: Minä antaisin sellaisen neuvon, ettei semmoista kannata harkita. Kannattaa mennä armeijaan. Se on niin kuin voimistelukurssi, kuntokurssi, eikä siellä mitään vaarallista ole, sellaista, mitä kukaan ei kestäisi. Se on ihan vastaavaa kuin kouluvoimistelu, joskus vaan ammutaan kovilla, mutta sehän on kodikasta. Se on niin mukavaa kuunnella kun kranaatit paukkuu ja tykit ampuvat. Siinä on romantiikkaa. Siitä tulee niin kodikas olo, ainakin minulle. Aina kun paukkuu.

HA: Tuli tosta ihan mieleen, että miten sä määrittelisit tällaisen käsitteen kuin rakkaus? Onko sun mielestä sellaista olemassa, tai mitä kohdetta kohtaan se voi kohdistua?

PS: Niin, kaikki, koko ihmisen elämä perustuu rakkauteen ja väkivaltaan. Rakkaus on niinkuin tunne. Sanotaan, et kaikki perustuu tunteeseen ja väkivaltaan. Ilman näitä, ei mikään yhteiskuntaoppi tule menestymään. Me tarvitaan tunnetta ja väkivaltaa. Jos ei tunne auta, niin silloin määrätyissä tilanteissa on pakko käyttää raakaa väkivaltaa.

V: Se on sellainen teesi-antiteesi-synteesi-juttu?

PS: Joo, se on kuin heksametri. Tunnettaväkivaltaa-tunnetta-väkivaltaa, niille tunnetta, jotka noudattaa tunnetta, niille väkivaltaa, jotka ei noudata tunnetta… se on kuin siksak, yhteiskunnassa vaan hidastettuna.

Historian uudelleen kirjoittamisesta

V: Englannissa on tällainen natsitutkija kuin David Irving, hän on näitä historian uudelleen kirjoittajia, keskitysleirejä ei hänen mielestään ollut, jne., mikä sun kanta on hänen ajatuksiinsa?

PS: Kyllä hän tavallaan oikeassa on, mutta hän on liikaa kaunistellut asioita. Me ollaan täällä julkaistu sellainen kirja kuin professori Richard Harwoodin Minne katosi 6 miljoonaa ihmistä? Se on meilläkin täällä myynnissä, se on melkein loppu, ei montaa olekkaan enää. Siinä kerrotaan, että todellinen määrä juutalaisia mitä tapettiin saksassa oli 60 000 ja suurin osa näistä juutalaisista kuoli keskitysleirien ilmapommituksiin ja kulkitauteihin ja nää krematoriot oli ruumiiden polttamiseen tautivaaran takia. Ja sit juutalaiset väärensi paljon kuvia, esim. Dresdenin pommituksista kun sinne oli pinottu ihmisiä ihan kuorma-auton kokoisia kasoja sinne kaduille, niin juutalaiset väitti et ne on saksalaisten tappamia juutalaisia keskitysleireillä, vaikka ne on Dresdenin kaduilla kuvattu. Siel on paljon tällaisia väärennyskuvia tullut julkisuuteen. Ja sit ennen sotaa, sodan aikanakin, monta miljoonaa juutalaista pääsi pakenemaan Saksasta, väärennetyillä papereilla ja ne muutti eri Euroopan, tai oikeastaan Yhdysvaltoihin ja Englantiin, väärillä nimillä, sit niitä ei löydetty mistään ja julistettiin kuolleeksi. Saksa maksaa tänä päivänäkin olemattomista ruumiista korvauksia Israelin valtiolle. Ei Israelin valtiota olisi koskaan voitu edes perustaa ilman näitä korvauksia. Siinä kirjassa Harwood todistaa, ettei Euroopassa ollut kun 2 800 000 juutalaista kun sota alkoi – kuinka se on mahdollista, että 6 miljoonaa on tapettu. Siinäkin on ristiriita.

Siellähän silloin Nürnbergin oikeudenkäynnissä kun äänestettiin tästä asiasta niin tää syyttäjä oli Jackson, Yhdysvalloista, amerikan juutalainen. Siel oli kamala riita sitten tuomarineuvostossa, että kuinka paljon juutalaisia pannaan kuolleeksi. Joku ehdotti 9 miljoonaa, joku ehdotti et pannaan 2 miljoonaa, sit tehtiin kompromissi, pantiin 6 miljoonaa, ei kukaan tiennyt itsekään (nauraa). Tää oli ihan teatteria koko homma.

HA: Syyttäjänä oli juutalainen?

PS: Jackson, amerikan juutalainen.

HA: Eiks se ollut tietyllä tavalla puolueellista, jos on syyttäjänä juutalainen?

PS: Ihan täydellisesti.

V: Oisko tässä ollut tarkoituksellinen juttu takana?

PS: Oli varmasti. Silloin kun Dresden julistettiin suojatuksi kaupungiksi, et sitä ei saa pommittaa, et siellä on pakolaisia ja haavoittuneita, niin tää laivueen kapteeni, joka johti sitä hyökkäystä Dresdeniin, hän sit ilmoitti, kun tuli takaisin, et
suuntimessa oli virhe. Dresdenin piti olla suojattu kaupunki, siel oli siviilejä. Tämmösiä kierouksiä sitä jutkut tekee.

Mä olin 7.12. Helsingin yliopiston poliittisen historian osastolla vierailevana luennoitsijana aiheena kansallissosialismi
Suomessa ja pakolaiset Suomessa, kutsujana oli professori Martti Ahti. Sali oli ihan täynnä opiskelijoita. Mulla on tää esitelmä videolla, se on musta erittäin hyvä. Ei se aina onnistu tällaiset puhetilaisuudet. Tuli sellainen olo, et kannattaa
käydä.

HA: Ootko sä paljon tutustunut puhetekniikkajuttuihin?

PS: Kyllä, totta kai, teatterissahan sitä harjoiteltiin paljon, nyt on ääni kyllä mennyt ihan. Ensin täytyy aloittaa rauhallisesti, sitten välillä kiihdyttää, välillä oikeen vetää huipulle, sitten taas pudottaa alas. Ei saa koskaan puhua tasapaksusti niin kuin uutistenlukijat. Täytyy ottaa sellaisia ekstempore asioita, korkeelle ja sitten alas, pieniä taukoja,
eleitä.

Okkultismi ja edelliset elämät

HA: Miten skandinaavinen mytologia liittyy tähänkaikkeen?

PS: Siis koko kansallissosialismi, sehän perustuu tällaisiin kansallis-mytologisiin myytteihin ja legendoihin. Ja tältä pohjalta mä olen koko ikäni harrastanut okkultismia ja mytologiaa, olen kirjoittanut mm. 14 kirjaakin aiheesta. Politiikasta ja mytologiasta. Esimerkiksi Natsi-Saksassa oli tämä mustan veljeskunnan sisäpiiri, missä harrastettiin mustia messuja ja noituutta, Hitler oli ylipappi. Ja Heinrich Himmler kuului tähän piiriin, ja Martin Borman, ja oli muitakin.

HA: Niillä oli tämä Wewelsburgin linna, missä ne näitä riittejä teki.

PS: Kyllä. Adolf Hitler oli edellisessä elämässään Kapunian arkkipiispa. Edellisessä elämässään. Hän oli ensin katolisen kirkon palveluksessa, mutta hän siirtyi liikaa rituaaleihin ja paavi antoi potkut. Sitten hän siirtyi Korsikan saarelle, hän perusti sinne tällaisen mustan veljeskunnan.

V: Tiedätkö, kuka sinä olit edellisessä elämässäsi?

PS: Mä olin saksalainen luutnantti, mä ajoin autolla miinaan kun Saksa hyökkäs Puolaan, siinä alkuvaiheessa, se auto räjähti kappaleiksi. Sit mä olin sitä edellisessä elämässä ranskalainen aatelismies. Punainen Neilikka-järjestö auttoi minut pakenemaan Englantiin. Se oli siihen aikaan kun Ranska julistettiin tasavallaksi. Ja siellä Englannin hovissa mä olin lakeijana, asuin sellaisessa pienessä talossa Lontoon lähellä, joka oli antiikilla sisustettu. Avasin siellä ovia kun kuningas tuli, kumartelin, ja osasin ranskaa, englantia, niin pääsin lakeijaksi, entinenaristokraatti. Mun poika oli, se nuorempi poika, hän oli ranskalainen paroni edellisessä elämässään. Hänet salamurhattiin telttaan Waterloon taistelussa kun hän oli paneskellut kapteenin vaimoa. Hän oli itse luutnantti. Kapteeni palkkas salamurhaajan,
hänet murhattiin sinne telttaan.

V: Onks noita kirjoja vielä myynnissä ja miten paljon niitä menee?

PS: Erittäin paljon. Mehän myydään oikeastaan ainoana Suomessa Mustaa Raamattua. Meillä on paljon näitä. Näissä on kaikissa laatikoissa ilmaisia esitteitä, voitte ottaa niitä mukaan jos haluatte.

V: Vois vilkaista.

PS: Siellä on puolueohjelma ja kirjastoluetteloita ja kaikkea.

V: Mä ottaisin tän haastattelun puitteissa pari kuvaa jos sopii, haluatko somistautua niitä kuvia varten jotenkin?

PS: Mä voisin ottaa ton koppalakin päähän. Mulla on kyllä yks hieno univormukin, mut se kestää tunnin pukeutua. Vähän hankala! (nauraa).

HA: Mistä sä olet hankkinut noita?

PS: Kuule, Saksasta ja joka puolelta.

HA: Onko tullut kalliiksi?

PS: No, joitain saa halvalla, jotkut tulee kalliiksi, vaihtelee aika paljon.

V: (kamera kädessä) Mikähän ois hyvä tausta?

PS: Eiks toi kartta olis hyvä?

Kotimatkalla haastattelusta lueskelin sieltä jostain laatikosta ottamaan puoluelehti Rauta-Ristin viimeisintä numeroa. Siinä mm. kerrottiin terveisiä Siitoimen haastattelussa mainitsemalta Portugalin matkalta, sekä opastettiin puolueen jäseniä mm. näin:

Kokoontuminen: Järjestäkää kansallisten voimien kesken esim. määrätyssä pubissa joka viikko tilaisuus määrättynä aikana ja päivänä. Materiaalin jako: Viinakaupan edusta on hyvä paikka. Kokoontuessanne pubissa voitte jakaa
halukkaille materiaaliamme.

Uusi vuosi oli mennyt vauhdikkaasti, mistä kertoi lehden pääkirjoitus:

Valtakunnanjohtaja Siitoin puhuu: Uudenvuodenaatto meni vauhdilla lävitse Naantalissa. Minä, puoluesihteeri ja turvallisuusmies Kiviranta jaoimme lehtiämme keskiyöllä Naantalin torilla noin 1000 kpl ja huusimme iskulauseita. Olimme univormuissa. Herätimme paljon huomiota. Ainoastaan kaksi kertaa turvallisuusmies kampattiin kadulle, mutta yleisesti ottaen tunnelma oli meitä kohtaan hyvin myötämielinen. Myöhemmin poikani ja puoluesihteeri lähtivät rantapubiin jatkoille, mutta minä en onneksi ollut sillä tuulella ja painuin toimistooni drinkille. Noin klo 10.00 aamulla puoluesihteeri ilmoitti minulle, että oli joutunut yöllä putkaan ko. pubissa kommunistien hyökkäyksen takia. Ihmeellistä kyllä, kommunistit selvisivät ilman pidätystä, vaikka aloittivat rähjäämisen. Myös poikani joutui tappeluun, mutta ei päätynyt putkaan. Samana yönä rikottiin päämajamme talosta 4 ikkunaa. Tekijöistä on aavistus ja asia on poliisin tutkittavana.

Tähän on hyvä lopettaa.

[Tästä haastattelusta ilmestyi vuonna 1993 pieniä osia Otavan Opiston n. 15 kappaleen levikin siviilipalveluslehdessä Standardisivari, sekä muita pieniä osia vuonna 2007 YouTubessa. Edellä esitetty haastattelu on ensimmäisen kerran esitetty kokonainen versio tehdystä haastattelusta. Artikkeli on alun perin julkaistu kokonaisuudessan Blood Ceremony -elokuvalehdessä 1/2009. Voit ostaa lehden täältä].

Read Full Post »

Older Posts »